Pelitraileri isolla rahalla.

Kävin katsomassaq James Cameronin Avatarin. Katsoinpa vielä 3D version, koska jotenkin oletin, että kyseessä on elokuva, joka nimenomaan pitää katsoa 3D:nä, ja mikäpä olisi sen parempi ensimmäinen 3D -kokemus. Lyhyesti sanottakoon, että en suuremmin pitänyt juurikaan koko kokemuksesta.

Ensinnäkin, kyseessä ei ole mikään oikea 3D vaikka niin yritetään väittää. Katsoja seuraa elokuvaa kaksiulotteiselta kankaalta, johon projektoidaan kaksi päällekkäistä, eri suntaan polarisoitunutta kuvaa. Päässä pidetään laseja, joiden linssien polarisointi suorattaa toisen päällekäisistä kuvista ja näin siis molemmille silmille näytetään oma kuvansa, joissa olevat asiat ovat horisontaalisesti hieman eri kohdilla ja näin silmää hämätään antamalla vaikutus syvyydestä. Stereonäkö toimii tällä periaatteella, ja jos se toimii luonnossa, miksei siis keinotekoisesti elokuvasalissa.

No koska kuva katsotaan yhä kaksiulotteisesta kankaasta ja ennenkaikkea, koska elokuvan kuvaamisessa on käytetty pitkälle hioutuneita elokuvauksellisia keinoja, joilla katsetta ohjataan. Kuvaan 3D vaikutuksesta huolimatta ei voi kohdistaa katsettaan kuin teräviin kohtiin - tai voi tietysti, mutta epäterävät kohdat eivät tule teräviksi. Eri syvyydellä olevat asiat ovat kuitenkin kaksiulotteisia, ja lopulta näyttääkin siltä, että elokuva on koottu pahveista, jotka on vain aseteltu eri kohtiin jonkinlaista laatikkoa.

Suurin moka oli kuitenkin tekstityksessä. Suomalaiset ovat tottuneet keskitettyyn ruudun alarivissä kulkevaan, useimmiten kahden, korkeintaan kolmen rivin tekstityksiin valkoisella, mustareunausella fontilla. Avatarin suomentaja-neropatit kuitenkin turvautuivat amerikkalaisen keltaiseen tekstiin (ja varmasti myös fonttiin). Teksti oli jossain syvyystasossa - minkä idea oli varmasti olla mahdollisimman lähellä muita "tarkennussyvyyksiä". Tästä syystä teksti oli milloin vasemmassa reunassa, milloin oikeassa - joskus jopa keskellä ruutua - riippuen siitä oliko kankaalla samaan aikaan jotain "lähempänä" kuin teksti. Hieno idea - varsinkin, kun kohdistus toisinaan unohtuu, jolloin teksti jääkin syvyystasolla jonkin lähempänä olevan asian "taakse" näkyen kuitenkin esteettömästi. Silmä "tykkää lujjaa" mokomista perspektiivivirheestä. Silmälle oli niin raskasta kohdistella kilpaa ruudulla olevien asioiden ja tekstien välillä. Oli keskityttävä joko tekstiin tai elokuvaan. Sen jälkeen keltainen oksennus olikin enimmäkseen tiellä.

Elokuva itsessään nyt oli aika tyhjänpäiväinen pläjäys: lähes tunnin liian pitkä ja se näytti aivan pelitrailerilta, mikä sitten herättääkin kaikkein mielenkiintoisimmat motiiviteoriat:

Tietokonepelien budjetit lähestyvät elokuvien budjetteja, ja toisinaan jopa ylittävät niistä useimmat. Cameron korjaa tilanteen tekemällä elokuvan, joka tietojeni mukaan maksoi noin 230 miljoonaa dollaria - taloudellinen uhraus, joka saa taas pelien budjetit näyttämään rinnallaan mitättömiltä. Mutta miksi ihmeessä raha pitää käyttää digitaaliefekteihin, jotka saavat koko leffan näyttämään enemmän peliltä kuin elokuvalta?

Yksi Avatarin keskeisistä teemoista liittyy luonnonsuojeluun. Cameron on leffaa suunnitellessaan kyllä Dyyninsä lukenut - sen verran komiasti sankari ratsastaa hiekkamadolla, eiku siis lentoliskolla, eikä vanhat teemat aina Tanssii Susien Kanssa ja Viimeinen Samurai -elokuvistakaan ole unohtuneet. Sisältö oli heppoista ja niin ennalta-arvattavaa, ettei elokuva takuulla ketään päässyt yllättämään. Pysyypähän popparit paremmin laatikossaan. Pistää miettimään, kuinka suuri prosentti elokuvan budjetista mahtoi mennä käsikirjoittajien taskuun? Tuskin suuri. Cameron ei varmasti olisi imarreltu, jos hänelle kerrottaisiin, että monessa pelissäkin on parempi käsikirjoitus kuin tässä viritelmässä.

Myös luonnonsuojeluteema tulee mielenkiintoiseksi siinä vaiheessa, kun oikeaa luontoa ei varmaankaan minuttiakaan ole elokuvaan taltioitu - eläimistä puhumattakaan. Näyttelijätkin olivat ruudulla suurimman osan ajastaan animaatioina. Kaikki on tehty tietokoneella, eikä mikään erehdy pitkään edes näyttämään muulta kuin yliluonnollisilta efekteiltä.

Ne neljä vuotta, jotka Cameron käytti Avatarin tekemiseen, olisivat kuluneet paremmin vaikka sukkia järjestellen.

Avatar ei ole täysin kehno elokuva - se on turha, mutta teknisesti viihdyttävä. Se on enemmän animaatio kuin leffa, mutta jos ei moiset pikkujutut haittaa niin mitä sitten. En usko että tämä wannabe-3D villitys on merkittävästi edeltäjäänsä kestävämpi. 3D tulee jäädäkseen sitten kun se on oikeasti kolmiulotteista: sitten kun esineiden ja henkilöiden taakse voi kurottaa katsomaan ja kun katseen voi kohdistaa minne tahtoo. Ai niin, mutta sellainenhan on jo. Sitä kutsutaan teatteriksi. Ei tekisi leffafriikeillekään pahitteeksi välillä käydä tutustumassa siihen ihmetykseen.

Elokuva elää sykleissä. Nyt on populaarissa jälleen attraktion aika, jolloin elokuvia mennään katsomaan ensisijaisesti teknisen toteutuksen - ei sisällön takia. Valitettavasti.

Sofi Oksanen ja Suomibrändi

Kun Sofi Oksanen meni tanskalaisessa TV-haastattelussa sanomaan, että suomalaiset ukot vetelevät vaimojaan turpiin heppoisesti, näki suomibrändin puolestapuhuja Laura Kolbe aihetta moittia Oksasta.

Ei mikään erityisen yllättävä käänne, sanoisin. Mielenkiintoista tosin olisi tietää, tahtoiko Kolbe itse tulla julkisuuteen näkemyksineen, vai nostiko joku toimittaja hänet esiin. Mutta ehkä vielä mielenkiintoisempaa olisi tietää mitä Oksanen oikeasti asiasta ajattelee - hän kun ehti jo selittelemään, että TV-haastattelun tehnyt toimittaja oli tarkoituksella etsinyt koukkuja juttuun, ja ettei hän nyt ihan lähetykseen leikatuin sanakääntein olisi asiaa tuonut esille.

Kolbe näkee koko homman niin, että suomalainen kirjailija edustaa suomea ulkomaalaisessa TV-haastattelussa. HBL:n kolumnisti Pia Ingström puolestaan pitää itsestään selvänä, että kirjailija kuin kirjailija edustaa itseää. Hän nostaa kolumnissaan esiin turkkilaisen Nobelistin, Orhan Pamukin, joka niin ikään sai kotimaassaan huutia puhuessaan julkisesti siitä kuinka turkkilaiset kohtelivat armenialaisia ensimmäisen maailmansodan aikaan. No, Turkissa on laadittu oikein laki, joka kieltää kotimaan halventamisen, joten sinällään Suomessa on asiat paremmin - kuten Ingström toteaa.

Sananvapauteen liittyy se, että kirjailijat sanovat ja kirjoittavat vähän mitä sattuu. Teksti ei aina ole kaikkien mieleen. Oksanen tosin nousee helposti otsikoihin hallitun provosoivan tyylinsä ansiosta, ja miksi ei - hän on värikäs ja älykäs henkilö, joka harvoin jättää yleisöään kylmäksi. Kun tiedoitusvälineen etsivät kilpajalkaa Suomen syövereistä erillaisia edes jossain valossa painavia mielipiteitä, joilla tätäkin kalabaliikkia pidetään kiinnostavana niin kauan kuin siitä vähääkään mehua irtoaa, kaikkein oleellisin jää vähemmälle huomiolle: Suomikuva, brändi kärsii.

Jostain syystä sillä, että suomessa naisen on kaksin verroin suurempi riski tulla kotonaan puolisonsa surmaamaksi kuin missään muussa länsimaassa, ei tunnu olevan paljonkaan merkitystä. Kaksi kertaa suurempi riski - siis todella merkittävä.

Tärkeintä, ja kaikkein pahinta on se, että joku sanoi tämän julkisesti. Ja nyt suomikuva kärsii.

Voidaan toki ajatella, että on ikävää jos hyvää tarkoittava mielikuvien vääristely tehdään vaikeaksi. Suomi ei kuitenkaan ole lintukoto - ja siksi on jossain määrin käsittämätöntä, että julkisilla varoilla rahoitetaan työryhmää, jonka ainoa tehtävä on tuottaa säihkyvä Suomibrändi. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole, sillä kuuleman mukaan brändi kesti kunnialla koulusurmatkin.

Vaan taitaa kynä todellakin olla miekkaa vahvempi.

Hyvä esimerkki tästä löytyy hyvinkin läheltä: Eestissä on valtiollinen virasto, joka lukee kaiken viron kielellä painettavan kirjallisuuden ja korjaa sieltä huonon kielen pois. Murteella ei saa kirjoittaa, eikä puhekielelläkään ole asiaa kirjoitetuksi. Samainen virasto pyörii myös Tallinnassa vaatimassa korjauksia huonosti kirjoitettuihin mainoskyltteihin, ja sen sana on erityisen painava. Orwellin kirjassa 1984 on uuskieli, jonka sanakirja on joka painokselta ohuempi. Kehityksen suuntaa pidetään yleisesti oikeana - sanojen tappamista hyvänä.

Suomessa ei kyniä suorilta käsin aleta katkomaan. Täällä tyydytään rakennetaan Suomibrändiä, jonka nojalla ketä tahansa suomalaista ulkomailla voidaan pitää suomalaisuuden lähettiläänä. Rahaa pannaan palamaan jotta pystyttäisiin paremmin vakuuttamaan kaikille muille, kuinka hyvä paikka Suomi on, sen sijaan, että sekin raha käytettäisiin ennemmin vaikka tuhoisan kotiväkivallan ennaltaehkäisyyn. Luulisi kenen tahansa nopeasti tajuavan, ettei ainakaan kansalaisten käyttäytymiseen kannata paljon luottaa: suomalaisten suosimissa turistikohteissa on ehkä paras lyödä hanskat naulaan ja liittyä seuraan.

Vaikka siis Oksasen näkemys siitä, että Suomessa on paljon kotiväkivaltaa on perusteltu, on sen julkilausuminen tuomittavaa. Taustalla vaikuttaneen perisuomalaisjunttimainen ajattelu: ensinnäkin Oksanen ei varmasti ole puolueeton; hänhän on nainen. Eikä hän varmasti ymmärrä "oikeaa" suomalaista perhe-elämää, koska hän on itsenäinen ja voimakas henkilö. Tämä ei käy päinsä, ei varsinkaan, koska Oksanen tosiaan on nainen. Sitä paitsi kyllähän se tiedetään, että kaikki on maahanmuuttajien ja pakolaisten vika. Jos ei muuten, niin heidän hyysäämisensä takia kunnon sosiaalituilla toimeentulevalla suomalaisella ei tahdo rahat riittää jatkuvasti kallistuvaan kaljaan tai kossukkaan. Niin ja Oksanen on nainen. Eihän naiset mistään mitään tiedä.

Suomibrändiä eniten pirstoo kuitenkin Suomen kansa, jonka valittujen sanojen valossa edellinen sarkastikin on muremaan päin:

"Synkkä goottinoita Sofi Oksanen haukkuu Suomalaiset Tanskan televisiossa. Jos täällä on niin kamalan synkkää niin muuttaisi pois, katukuva ainakin hiukan kaunistuisi. Mutta luulin ihan että Sofin kaltaiset eläviltä ruumiilta näyttävät gootit pitäisivät kurjuudesta. Onko Sofi vain keski-ikää lähestyvä feikki gootti?"
**
"Niin, kovin on suppea käsitys Sofilla suomalaisista, johtuuko sitten nuoruudesta vai mistä.
Tapahtuuhan täällä lehtiotsikoiden mukaan kaikenlaista, mutta niiden perusteella yleistäminen
kaikkiin suomalaisiin osoittaa kyllä kirjailijan tietämättömyyttä"

**

"Väkivaltaiset ja brutaalit, naista alistavat musut sotketaan nyt jo maailmallakin suomalaisiksi. Karmee virhe Sofilta. Turvatalothan on nimenomaan täynnä näitä musujen muijia. Sofin oilisi pitänyt oikaista toi edes jälkeenpäin."

**

"Menestys noussut päähän ja pissa ei hevin sen juuttipehkon alta haihdu"

**

"Sofi on liittynyt Anun kanssa Virolaiskaartiin jonka päätehtävä on mollata Suomalaisia vaikka ilman Suomea he eivät olisi yhtään mitään!!! Olisivat pysyneet Eestissä, mutta kun pikkupaska köyhä maa ei tarjoa mitään niin Suomessa on kuokittu ja sitten auotaan elviksenä päätä, kiittämättömät!

Puhdistus... no ei puhdistunut Eesti tarpeeksi kuonasta."

**

"Kaikki kirjailijat ovat juoppoja - tämä väite on todempi kuin tämän omissa maailmoissan kulkevan väite suomalaisista miehistä. 

Kysymys - miten ihmeessä tällainen tyyppi pääsi Tanskaan laukomaan mitään!"

**

"Oksanen onkin sovinisti.

Olen pettynyt."

**

Asiavirheistä tai ontuvasta logiikasta ei kannata välittää, sillä kansa tietää parhaiten. Vaan tietääkö kukaan miksi yleensä pitää olla Suomibrändi?

Seura tekee kaltaisekseen.

Tiede -lehden numerossa 7/2009 oli juttu siitä, kuinka kuka tahansa voi muuttua oikeissa olosuhteussa sadistiseksi julmuriksi.

Ihmisistä on helppo usko pahinta. On helppo ajatella, että vanginvartioiksi valikoituu henkilöitä, joilla on sadistisia taipumuksia tai jotka ovat helposti vallan vietävissä. Mutta kun alat ajatella, että kuka tahansa tuttavasi pysytyisi kenties samaan, alat ehkä epäröidä koko asiaa. Taustalla vaikuttanee tällöin naivi tunneperäinen ajatus siitä, että oma lähipiiri on tavallista parempi. Mutta koska vieraista ihmisistä voi odottaa pahinta, miksei myös tuttavista.

Valta toisesta ihmisestä turmelee erityisen helposti. Se on kelpo syy tapella ja murskata toinen. Ainoa tapa saada mikä tahansa ryhmä säilymään, on jakaa valtaa siinä olevien henkilöiden kesken. Toinen hyvä syy tehdä tämä on se, ettei ihminen yleensä viihdy ryhmässä, josta hänellä ei ole mitään valtaa. Puolustusvoimamme on tästä siinä mielessä hyvä esimerkki, ettei siellä tavalliselle taistelijalle juuri valtaa anneta asioistaan päättää. Kurin ehdottomuus on kuitenkin näennäistä, sillä palvelustaan suorittavilla on vapaa-aikaa ja ennenkaikkea päätösvalta siitä todellisesta elämästä - siviilielämästä, jota palvelusaika ainoastaan sumentaa. Huomionarvoista on tässä se, että kukaan ei jää vallattomana alokkaana töihin armeijan leipiin.

Isäni kuvaili alikessuja kerran näin: "ne on yleensä sellasia pieniä ja kovia komentaa. Ku ei ne pääse oikeesa elämäsä koskaan komentelemaan niin ne pärjää armeijasa hyvin, kun siellä ne pääsee." Oli väite kuinka paikkaansa pitävä tai pitämätön tahansa, on siinäkin hyvin esillä ajatus vallasta, jostain jonka pelkkä mahdollisuuskin saa ihmisen ponniskelemaan. Ja vallasta on koko tuntemamme maailma rakennettu.

Mutta valta onkin sitten paljon monimutkaisempi, kuin äkkiseltään vaikuttaa - ainakin sen pitäminen: siitäkin huolimatta, ettei mikään ryhmä ole erityisen pitkäikäinen jos sillä on diktaattorimainen yksinvaltijas, mikään ryhmä ei pysty elämään, ellei sillä kuitenkin ole selkeää johtoa, joka voisi käyttää valtaa.

Ihmisen käytökseen vaikuttaa suuresti ryhmäpaine: mitä paremmin henkilö ryhmää edustaa, sen korkeampi hän yleensä on ryhmän hierarkialla. Ylimpänä kuitenkin ovat ne, jotka elävät tilanteen tasalla - jotka tuntevat nyanssit ja osaavat reagoida ryhmän mieleisellä tavalla konflikteihin. Eli kärjistetysti ne, joihin ryhmäläiset luottavat. Näin syntyy melko monimutkainen kausaalisista suhteusta muodostuva hierarkia: ylimpänä olijan on noudatettava ryhmän normistoa, mutta myös vietävä ryhmää eteenpäin. Hän ei voi keksiä sääntöjä, tapoja tai arvoja omasta päästään - ei hyväksyttämättä niitä ensin ryhmällä. Silti hän on välttämätön tekijä tulkitsemaan ja ennakoimaan ryhmäläisten toiveita. Johtajan valta perustuu siihen, että hän on sen ryhmältä saanut. Diktatuurissa tilanne on aivan sama. Siellä ryhmä on vain paljon pienempi, ja ryhmän alapuolella on iso joukko ihmisiä joita kuka tahansa ryhmästä voi komennella.

Vastapainoksi kuitenkin, vapaammissa ryhmissä ei yhtä selkeää johtajaa useinkaan ole. Toisinaan on jopa toimivampaa, että johtajia on monia ja heillä jokaisella omat arvonsa ja mielipiteensä. Tällöinkin kyse on kuitenkin siitä, että ryhmän arvot ovat etusijalla, jolloin johtajien mielipiteet ovat jatkuvassa kontrassissa vallitseviin ajatuksiin ja näin muodostavat ainoastaan mikromerkityksellisiä mielipiteitä.

Ryhmissä ja ryhmien sisäisissä hierarkioissa on kuitenkin nähtävissä Bourdieu'n ajatus kulttuuripääomasta: ryhmän kuin ryhmän sisällä vallitsee oma normistonsa, joka on suhteessa muihin normistoihin - yleensä muiden ryhmien tai vallaoleviin normeihin. Kyse ei ole siitä, että haluttaisiin olla jotain, vaan siitä, ettei haluta olla jotain tiettyä. Esimerkki: Metallica -faneilla ei ole tarvetta tai edes halua omaan yhdenlaisuuteen niinkään kuin heillä on halu erottua Britney Spears faneista.

Miten tämä kaikki sitten liittyy yhteen, ihmettelet?

Minäpä kerron. Väitän, että mikä tahansa ryhmä, joka keskittyy nimenomaan vastustamaan jotain, muuttuu lopulta vastavoimansa kaltaiseksi.

Olen surullisena todistanut, kuinka rasismia vastustavassa ryhmässä ollaan päädytty käyttämään niitä samoja vallankäytön tapoja, kuin mistä ryhmä on rasistisia ryhmiä moittinut. Tässä on tilaa filosofiselle ajatukselle: onko oikein lyödä, jos joku muu lyö ensin? Onko oikeus käyttää samoja ala-arvoisia keinoja kuin vastustaja, jos vastustaja käyttää niitä ensiksi? Olen miettinyt asiaa paljon ja päätynyt puntaroimaan kumpi on tärkeämpää: se, että rasismin vastustaminen on menestyksekästä vai se, millä tavoilla taisto käydään.

Tällaisen kysymyksen äärellä vastus on itselleni helppo: se miten taistelemme kertoo mitä me olemme.
(Nyt ei kannata ohjautua ajattelamaan sotaa, jossa ihmisiä kuolee, sillä se luonnollisesti olisi kokonaan toinen asia. Tässä kysymyksessä hintana ei ole elämä vaan moraali)

Jos seurauksena on se, että rasismi voittaa, niin sitten siinä vain käy niin. Parempi on kuitenkin hävitä taistelu kuin hävitä sota muuttumalla samallaiseksi kuin vihollinen: ennakkoluuloiseksi, anteeksiantamattomaksi, aggressiiviseksi ja lyhytnäköiseksi. Kun ihmisiä aletaan poistaa näkymättömien sääntöjen tai näkemyserojen perusteella, jotka kumpuavat keskinäisistä erimielisyyksistä, niin silloin mikä tahansa ryhmä natisee jo liitoksistaan. Erityisen huolestuttavaa se on ryhmässä, jonka perustavana normina pitäisi olla suvaitsevaisuus.

Kaikki - oikeastaan edes kovin monet muut - tuskin näkevät asian samalla tavalla. En tiedä mitä he näkevät. Enkä tiedä kiinnostaako se edes minua. Minä kuitenkin näin kuinka yksi tyyppi piti saada alas pallilta jossa luki ylläpito ja perustaja. Perusteluja on sittemmin tarjottu - olivat ne kuinka päteviä tahansa, ne tulivat aivan liian myöhään. Mutta mikäs siinä, pitihän Ilkka Kanervakin saada palliltaan alas ja Anneli Jäätteenmäki myös.

Kulttuuripääomaa tämäkin.

Yksi taide, kiitos.

Yhdenkään taiteilijan ei pitäisi nousta esille, koska taide on kuin virta; taide on kultuurin puhetta ajasta, ihmisen näkemys maailmasta ja puhuttelua, joka on enemmän kuin kokonaisuutensa summa: enemmän kuin väri kankaalla, muste paperilla tai kirjaimet.

Taide muodostaa monimutkaisen, monisyisen ja monikerroksellisen suhteen kaikkeuteen. Siksi sen määritteleminen on hankalaa. Taiteen suhde kaikkiin muihin asioihin on alati häilyvä. Ei voida yleistää mitään kriteeriä, joka määrittelisi mikä on taidetta ja mikä ei: kaatopaikalla oleva pesukone täynnä ulostetta on jätettä, Kiasmassa se on taidetta. Vastakkainasettelu elää asemista: musiikkimaailmassa rock on klassiselle musiikille melua, ja melu pitää sammuttaa. Samoin klassinen edustaa rockille kaikkea sitä, mitä rock pitää huonona: konservatiivista, institutionoitunutta, jähmeää ja taipumatonta, loputonta saman toistamista, kurinalaisuutta.

Toiselle nykytaide on roskaa, toiselle perinteinen kuvataide menneisyyttä. Toiselle kaikki graffitit on töherrystä, toiselle kaikki musiikki viihdettä. Graffiteihin penseästi suhtautuvan olisi paikallaan tutustua tähän: http://www.banksy.co.uk/

Taistelun jatkuessa siitä mikä on ja mikä ei ole taidetta, jotain perin oleellista unohtuu. Määrittelystä tulee tärkeämpää kuin siitä mitä määritellään. Taide yritetään pitää puhtaana, mielekkäänä ja hallinnassa. Mikään näistä ei ole taiteen ominaisuuksia. Sen sijaan taiteen kyky puhutella ihmistä on. Se on ehkä ainoa määritelmä, minkä voin ajatella minkäänlaiseksi taiteen määritelmäksi: taide puhuttelee. Se voi saada aikaan tunnereaktion - mielihyvää tai raivoa, ei väliä - tärkeintä on, että se saa aikaiseksi jotain ihmisen sisällä.

Taide ei koskaan ole olemassa yksin, täysin itsenäisenä asiana, jota objektina voidaan tarkastella. Taiteessa diskurssi korostuu: kaatopaikalla ulostetta täynnä oleva pesukone on merkityksetön, mutta kun joku vie sen uuteen nykytaiteenmuseoon, hän tulee sanoneeksi jotain - ottaneeksi kantaa johonkin. Huomio kiinnittyy ennenkaikkea siihen, miksi näin on tehty. Taiteilija on ehkä halunnut sanoa, että taide on muutakin kuin kivoja kuvia tai satoja vuosia vanhoja traditioja. Ehkä hän on tehnyt sen puhtaasti järkyttääkseen, mikä tietysti herättää vieläkin mielenkiintoisemman kysymyksen: miksi se järkyttää? Kyseessä saattaa olla myös kannanotto ihmisen kertakäyttökulttuuriin, tai ehkäpä jopa ihmisen kertakäyttöisyyteen. Ehkä taiteilija haluaa sanoa, että olemme kaikki ryvettyneet ulosteessa.

Tulkintoja on monia, syvempiä ja pinnallisempia - erilaisia.

Taitteessa hienointa on se kuinka teos kasvaa itseään suuremmaksi, josta päästäänkin takaisin tekstin alussa esittämääni ajatukseen siitä, että taiteilijan tulisi olla kasvoton. En tietenkään tarkoita tätä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta taiteen henkilöitymisessä piilee riski putkinäön kehittymiselle.

Haluan mieltää itseni ennenkaikkea taiteilijaksi, koska haluaisin puhutella ihmisiä jollain monimutkaisella ja tajunnan ulkopuolella olevalla tasolla. Tietysti tämä pohjaa ajatukseen siitä, että saisin suunnattomasti arvostusta. Ennen arvostusta olisin tyytynyt vain hirvittävän suureen omaisuuteen. Näistä haaveista on kulunut pitkä aika, enkä niitä enää koe kovin tärkeiksi, en edes välttämättömiksi. Ne kuitenkin ovat perin vanhoja rakennuspalikoita "taiteellisuuteni" suhteen, eikä niitä siksi voi - tai edes kannata - jättää täysin paitsi huomioa.

Ymmärrän paremmin, että taide tai kulttuuri ei saisi mennä minkään kultin tai henkilöitymän ehdoilla. Kukaan ei voi hallita kulttuuria, vaikka sitäkin on yritetty ja sittemmin onkin elvytetty kaikkea ohessa tuhoutunutta. Yrityksistä huolimatta kukaan ei myöskään voi hallita taidetta. Tukahduttaminen on usein vain synnyttänyt toistenlaista taidetta, joka sekään ei ole ollut kaikkien mielestä haluttua. Eliitti on yrittänyt omia taiteen itselleen, jakanut sen taiteeksi ja viihteeksi. Menestys on ollut kehno; kaikkialle minne menenne on jotain, joka meitä puhuttelee - joka saa meidän ajattelemaan.

Minusta olisi hieno olla osa jotain niin suurta kuin taide.

Olen Qwarrulainen

Olin pitkään kovin huolissani Pimeän Jälkipolven loppuosasta, jonka koen jollain tavalla vauhdittomaksi ja suoraan sanottuna vähän tylsäksi. Miksi en sitten tehnyt sitä mielenkiintoisemmaksi? Koska asia ei ole aivan niin yksiselkoinen.

Pimeän Jäkipolvi on tirologian ensimmäinen osa, kuten olen useasti jo selventänyt. Alkuperäinen Abyssus pääsi paisumaan lähes 500 sivuiseksi teokseksi, jonka läpikäymisen totesin liian raskaaksi. Ratkaisuna pätkin sen kolmeen osaan.

En voinut liiemmin ensimmäistä osaa muutella, koska palojen on sovittava yhteen. Yritän tässä kertoa yhden tarinan, jonka ympärille kytkeytyy muita tapahtumia, kohtaloita ja juonenkäänteitä, siitä huolimatta, että teen sen kolmessa osassa. Juonikuvio ei alunalkaenkaan ole yksinkertainen, ja vaaditaan aikamoista päättelykykyä, mikäli lukija aikoo ennalta päätellä mistä oikeastaan on kysymys.

Toinen osa on nimeltään Tuhoava Luonteeltaan. Nimi ei ole sattumaa, eikä myöskään se, että ensimmäiset sivut ja kappaleet ovat täynnä taistelua ja turpiin vetoa - näin sanoakseni. Alkuperäisteoksessa latasin odotuksia tähän osaa, jossa vihdoin taistelun nälkäisille tarjoilen purtavaa. On ikävää, että jaoin sen osiksi juuri tästä, mutta jostain se oli tehtävä. Kesken taistelun loppuminen olisi paljon ontuvampi ratkaisu, ja toisaalta aiemmin katkaisu jättäisi muutaman clifhangerin muodostumatta.

Kompromissina sanottakoon, että hyvä siis näin.

Kun eilen kävin Tuhoavaa Luonteeltaan läpi ja lueskelin paikoitellen myhäillen, kuinka Yksilö voimillaan panee päreiksi kaiken eteen tulevan, eikä kukaan pysty tekemään asialle mitään, aloin jälleen miettimään kuinka paljon väkivaltaa olen vieläkin kirjaan säilyttänyt. Abyssuksen esiversiossa jokaisessa luvussa kuoli joku, tai ainakin sai kunnolla köniinsä. Siitä lähtien jokaisessa versiossa on jatkuvasti ollut vähemmän väkivaltaa. Tässä, oliko järjestyksessään 5. tai 6. - en muista, väkivalta on jo riittävän harvaa, jotta puhtaaksi toiminnaksi voisi kirjaa kuvailla. Mutta sitten kun sitä on, se on rumaa ja - kuten eilen totesin - sitä luulisi olevan riittävästi.

No riittävyydestä voi olla montaa mieltä. Moni varmasti pettyisi kirjaa lukiessaan, jos kuulisi minun ensin noin sanovan. Yhtälailla moni varmasti kokisi kirjan hyvin väkivaltaiseksi. Tässä piilee analysoinnin vaara: kysymys on subjektisesta kokemuksesta. Ja juuri tämän takia jätän kirjoittamatta lukijalle tai selittelemällä jälkisanoilla. En halua latistaa kokemusta kertomalla miten juttu pitäisi tulkita - jokainen tehköön sen itse omalla tavallaan.

Kun siis sanon, että väkivaltaa on kaiketi riittävästi, myös tarkoitan sitä.

Qwarrun universumi on muutenkin täynnä väkivaltaa. Voisipa jopa ajatella, että Qwarrun maailmassa galaksi on jättimäinen viidakko, jossa vain vahvin pärjää. Rasismi on aina pinnalla: rodut ovat erilaisia ja se myös tiedostetaan. Kukaan ei yritäkään kieltää Chandauoiden tai Proata'Em-Borien geneettisiä piirteitä, jotka tekevät heistä omalla tavallaan ylivertaisia muihin nähden.

Sota on hyvin julmaa: siviiliväestö pommitetaan kuoliaaksi ennemmin kuin siirretään pois. Kukaan ei tahdo pakolaisia alueilleen, koska he ovat toista rotua, joilla saattaa olla omat toiveensa ympäristöstään.

Täysi anarkia ei kuitenkaan ole valloillaan. Jöötä pitää rankasti bodattua YK:ta vastaava Kilta, jonka valtaisa kalusto turvaa rauhaa omalla tehokkaalla tavallaan. Kilta on paras keksintö rauhan suhteen, mitä koskaan on tehty. Se koostuu Tunnustetuista roduista, jotka ylläpitävät koko järjestelmää ja joilla kullakin on Killassa yksi diplomaatti. Sisällä vallitsee jonkinlainen demokratia, mutta koska Kilta on vanha, vallitsee siellä myös sekava sääntöviidakko ja eriskummallinen byrokratia. Kilta toimii yhä kuin paras mahdollinen koneisto - kunhan sitä osaa käyttää oikein. Muutoin se on tahmea ja aikaansaamaton.

Ja jotta sen oikeamielisyys tulisi takuulla kyseenalaiseksi, tuhannet tunnustamattomat rodut jäävät täysin siitä paitsi. Killan silmissä vain Tunnustetuilla on merkitystä. Jos Tunnustettujen välille tulee sota, tulee Kilta anomuksen jälkeen pysätyttämään sen. Tunnustamattomilla sen sijaan ei ole mitään merkitystä, eikä edes mahdollisuutta anoa Killalta apua.

Qwarru on siis kylmä ja ankara paikka - mutta ei täysin armoton ja vailla lämpöä. Niin myös väkivalta on kiinteä osa sitä - vaan ei se merkitsevin.

Qwarrun maailmassa ei paljon ole sattumaa, kuten ei kolmannen osan nimessäkään: Kaikki Kaaoksen Lapset.

Kunnon työmies: Arki!

(Torvisoittimien introsta alkaa taustalla soiva marssimusiikki)

Kunnon työmies on aina reipas työssään! Tässä näemme, kuinka ahkera maamme selkäranka rientää yhtenäisenä ja iloisena joukkona raatamaan Valtion ammustehtaalle. (Nopeutettua mustavalkoista kuvaa jonossa tehtaaseen marssivista miehistä) Työ on raskasta, mutta se myös palkitaan. (Kuvaa miehistä lapioimassa hiiliä suureen uuniin).

Illan tullen kunnon työmies palaa kotiinsa, jossa vaimo on päivän ahkeroinut omia askarteitaan. Kotiin tullessaa saa kunnon työmies heti lämmintä lanttua ja palan maukasta lihaa. Kas näin. (Kuva lautasesta, jolla puolikas lanttu ja kaksi lihapullaa).

Mutta mitäs tämä nyt on!? Jukolewskin kotona ei tuoreen ruoan tuoksu leijaile! Mistä tämä voi johtua?! Tietysti siitä, ettei Jukolewskilla ole vaimoa. (Kuvaa kurjasta Jukolewskista jolle pikkupojat ilveilevät).

Voi voi Jukolewski. Hänen on tyydyttävä näkkileipään. (Kuvaa kuivasta korpusta).

Aamulla kunnon työmies herää reippaana uuteen päivään, syö vaimon laittaman aamiasen ja kiirehtii töihin! (Kuvaa ripeästä aamutoiminnasta).

Mutta mitäs tämä nyt on!? Jukolewski makaa vielä vuoteessaan, vaikka tehtaan pillit jo huutavat! (Kuvaa huutavasta höyrypillistä. Taustalle lisätty pillin ääntä). Se ei käy päinsä! (Kuvaa sotilaista, jotka murtautuvat Jukolevskin asuntoon).

Tässä Jukolewskia viedään Valtion kuntoutuslaitokseen etelämeren saarille, jonne vanhat kansalaisetkin pääsevät eläkepäiviään viettämään. (Kuvaa vanhuksista, joita sullotaan laivaan). Siellä Jukolewskin kelpaa kuntoutua! (Kuvaa teennäisesti hymyilevästä Jukolewskista istumassa seinään maalatun näköisen maiseman edessä. Kuvan sivussa vilahtaa rynnäkkökiväärin piippu. Jukolewskin etuhammas puuttuu). Hoidon jälkeen Jukolewski on palatessaan kuin uusi mies! (Kuvaa satunnaisesta miehestä, joka ei ole Jukolewski). Ja kappas, on Jukolewski näemmä löytänyt mukaansa vaimonkin (iloisella äänellä). (Kuvaa satunnaisesta perheestä, johon kuulluu kolme lasta. Kuvan mies ei ole Jukolewski ei edellisen kuvan mies).

Mutta mitäs nyt?! (Kuvaa torvimallisista kovaäänisistä. Taustalle lisätty hälytyksen ääniä).

Ei hätää. Se on vain liikekannallepano (mukavan veikeällä äänellä). (Kuvaa työmiehistä, joille jaetaan kiväärejä).

Kunnon työmies on aina valmis puolustamaan maataan!

(Kuvaa sodasta. Horisontista tulee ruutuun iso teksti: "LOPPU". Fanfaari. Kuva himmenee mustaksi).

Miksi Juhanin housut ovat tyhjät

Mikolle tulee sanaharkkaa toisen miehen kanssa. Riidan päätteeksi Mikko tempaisee esiin pampun ja iskee toisen miehen kallon säröille. Potkii vielä päälle - ihan varmuuden vuoksi.

Mikko joutuu tuomiolle. Mikko menee vankilaan.

Päästyään pois Mikko aloittaa uuden elämän. Hänestä tulee pidetty ja arvostettu, ja hän on päättänyt muuttaa maailmaa. Kallonsa murtanut mies näkee Mikon esiintymässä. Hän kertoo, mitä Mikko oli tehnyt.

Mikko joutuu taas tilille. Häneltä kysytään miksi?

Mikko vastaa sanomalla, että hän on rangaistuksensa suorittanut, että asia pitäisi antaa olla. Niin sanovat hänen kannattajansakin. Mutta kaikkien huoli ei taitu. Aikansa samaa hoettuaan Mikko herpaantuu - sanoo jo vihaisena, enempiä ajattelematta, että "jos koko pamputettu mies olisi pysynyt omassa kylässään, ei mokomaa juttua olisi edes tapahtunut".

Juhani oli heikko poika. Hän oli hintelä ja kirjaviisas - oikea opettajan lemmikki. Tuntien välillä häntä kiusattiin. Haukuttiin, heitettiin lumella ja häntä kaadeltiin. Juhani ei ymmärtänyt miksi.

Kerran yksi kiusaaja löi Juhania niin, että Juhanin silmä meni mustaksi. Opettaja näki tapahtuman ja puuttui siihen rankasti. Hän oli jo pitkään kiusaajia torunut, mutta nyt oli menty liian pitkälle.

Opettaja pani kiusaajan pyytämään Juhanilta anteeksi koko luokan edessä, ja vielä lisäksi määräsi kiusaajalle jälki-istuntoa.

Yksin hiljaa rangaistusta istuessaan kiusaaja syytti kaikesta Juhania: jos Juhani ei olisi siinä koulussa ollut, ei mokomaa juttua olisi koskaan tapahtunut.

Se ei jäänyt viimeiseksi kerraksi kun kiusaaja Juhania löi ja sen jälkeen Juhania syytti anteeksi pyytämisen nöyryytyksestä ja jälki-istunnosta. Joka kerran hän löi Juhania kovempaa.

Vuodet vierivät.

Nyt Juhani on aikuinen. Kiusaajan kohtalo on tuntematon, eikä Juhania ole lyöty, haukuttu, heitetty lumella tai kaadettu moneen vuoteen. Enää Juhani kantaa vain arvet.

Juhani seuraa Mikkoa ja kuuntelee esikuvaansa. Mikko sanoo: "jos koko pamputettu mies olisi pysynyt omassa kylässään, ei mokomaa juttua olisi edes tapahtunut".

Juhani kuulee sanat ja löytää niistä oikeutta.

- Herra Silinteri ja Maailmanlopun Tehdas.

Nimet eivät viittaa oikeisiin ihmisiin.

Kaipa mä sitten olen aktivisti...

Teksti on vastaus mielipideosastolle

Hyvä "Outsider". Kirjoitit Forssan Lehden mielipideosastolle sunnuntaina (27.9) pakolais -aiheisen tekstin, joka perustui usealta osin vääriin käsityksiin.

Pakolaisia vastustaa vähemmistö, eikä enemmistö, kuten annat tekstissäsi ymmärtää. Tutkimusten mukaan noin 20% väestöstä on ksenofobisia - maasta tai kulttuurista huolimatta. Loput 80% ovat maltillisempia.

Väität, että pakolaiset eivät tahdo muuttaa takaisin, he ovat rikollisia ja että he juonittelevat käyttääkseen järjestelmää hyväkseen. Yleistät ennakkoluuloisesti tämän kaikkien pakolaisten piirteeksi, vaikka kyse on marginaalisesta osasta. Valtaosa pakolaisista ei riko lakia ja odottaa mahdollisuuttaan palata "kotiinsa".

Annat ymmärtää, että pakolaisten takia alueelle tarvitaan lisää poliisivoimia. Tämä osaltaan pitää paikkaansa, mutta ei niinkään pakolaisten itsensä takia, vaan ulkomaalaisia vastustavien henkilöiden takia jotka ovat valmiina turvautumaan väkivaltaan, ja jotka uhoavalla vihan lietsonnalla luovat turvattomuutta.

Faktaa on, että esimerkiksi mainitsemassasi kosovolaisessa kulttuurissa miehellä on tärkeää olla työ. Ei riitä, että perhe elää tuilla, vaan on nimenomaan miehen tehtävä tuoda perhelle rahaa. Samoin on somalialaisessa kulttuurissa, jossa mies ei edes koe olevansa kokonainen ilman työtä. Kyse ei ole siitä, ettei työtä viitsitä tehdä, vaan siitä, ettei sitä ole tarjolla. Tähän taas vaikuttaa paitsi työllisyystilanne, mutta ennenkaikkea asenteet, kuten nousukaudella tuli todistetuksi.

Mutta faktaa on myös se, että toisen polven maahanmuuttajat tekevät suhteessa lähes kaksinkertaisesti rikoksia muuhun väestöön verrattuna. Tämän on osoitettu johtuvan syrjäytymisestä: toisen polven maahanmuuttaja ei kuulu täysin omaan kulttuuriinsa, eikä myöskään ympärillä vallitsevaan. Ensimmäisen polven maahanmuuttajat sen sijaan tekevät suhteessa muuhun väestöön vähemmän rikoksia mm. karkoituksen pelossa. Syrjäytyminen on vakava ongelma, joka ei rajaudu pelkästään ulkomaalaistaustaisiin. Tilastoihin tutustumalla käy kuitenkin selväksi, ettei suhteessa eniten rikoksia tekevä ulkomaalaistaustainen väestönosa ole pakolaistaustainen.

Ennen käyttäytymisestä vedettäviä johtopäätelmiä olisi syytä tutustua kulttuuriin. Harva esim. tietää, että islamin uskoon ei kuulu lähetyskäskyä. Toisin sanoen yksikään muslimi ei yritä ihmistä islamiin kääntää. Myös "islamistinen" menee sekaisin "islamilaisen" kanssa, vaikka kyseessä on kaksi täysin eri asiaa. Niin ikään maahanmuuttaja ja pakolainen käsityksenä on sekoittunut yhdeksi, vaikka toinen on muuttamassa maahan ja toinen pyrkimässä pakoon sotaa ja vainoa. "Maahanmuuttokritiikki" on terminä tullut niin latauneeksi, ettei sitä voi enää leimautumatta käyttää. Tästä kiitos yleistysten ja rasistien, jotka termiä kilpenään käyttävät.

Lopuksi summattakoon vielä se, että Suomessa on pohjoismaiden väljin seula pakolaisten suhteen; silti tänne odotetaan tänä vuonna tehtävän - jopa tai vain - noin 5000 turvapaikkahakemusta, kun Ruotsiin hakemuksia jätettiin 36207 vuonna 2007 ja viime vuonna 24353. Näin siis, vaikka Ruotsin seula on paljon ankarampi. On siis kestämätöntä väittää pakolaisten tunkevan Suomeen koska tänne on helppo päästä. Suomen pakolaiskiintiö on jo monta vuotta ollut 750 henkilöä. Yhdessä 1-3 vuoden määräaikaisilla päätöksillä maahan otetaan korkeintaan noin 1500 henkeä vuodessa. Kestää siis tovi, ennen kuin ulkomaalaisista tulee enemmistö tässä 5.3 miljoonan ihmisen valtiossa. Lisäksi uusi laki on tulossa paikkaamaan nykyisen maahanottojärjestelmän aukkoja.

Mätiä omenia mahtuu mihin tahansa kulttuuriin ja yhteiskuntaluokkaan - ja kuten tieteellisesti on osoitettu, mätien määrä siinä missä älykkyyskään ei oli sidoksissa etniseen taustaan, kulttuuriin saati ihonväriin. Aidosti kriittisen johtopäätelmän voi mielestäni vetää kuitenkin siitä, että oikeusjärjestelmä ottaa lähes aina huomioon lieventävänä tekijänä syytetyn ulkomaalaisen taustan, jonka perusteella tekijän ei odoteta tuntevan lainsäädäntöä kunnolla. Tämä nähdäkseni kielii siitä, että jo oikeusjärjestelmän taholla myönnetään ulkomaalaisten perehdyttämisen olevan heikkoa. En kuitenkaan olisi tästä ensimmäisenä maahanmuuttajia syyttämässä, vaan perehdyttämisestä vastaavaa tahoa.

Ps. Onko kokonaan jäänyt huomiomatta, että vastaanottokeskus myös tuo työpaikkoja alueelle?

Traxilainen valssi

Menneet viikot ovat kuluneet uuden käsikirjoituksen parissa, joka alkaa nyt rungoltaan olevan kasassa. Tiedän siis mitä tapahtuu ja koska, ja paljon siitäkin miten ja miksi. Paljon on silti vielä tehtävää - sitä on aina.

Kyseessähän on toiseen maailmansotaan tahattomasti rinnastettavissa oleva tarina sodasta ja siinä selviämisestä. Valtava, kaiken edestään tuhoava sotakoneisto vyöryää väistämättömästi. Sota, joka aluksi vaikuttaa etäiseltä ja muita koskettavalta lähestyy, eikä mikään voi sitä estää. Hyökkääjästä ei edes tiedetä paljon: sen kanssa ei voi keskustella, eikä sen motiiveja voi ymmärtää. Se ei selitä, anna syytää, eikä armoa. Ja se leviää kuin syöpä.

Pahikset eivät ole natseja - ne ovat vielä julmempia, täydellisen epäinhimillisiä, moraalittomia olentoja, joilla on vain yksi yhteinen päämäärä ilman ristiriitoja tai kunniaa.

Varsinainen tarina ei tosin liity suoraan tähän kaikkea olevaisuutta uhkaavaan sotaan, vaan yhden pienen henkilön kohtaloon, joka kaiken kaaoksen keskellä yrittää epätoivoisesti päästä kotiinsa. Odaålainen Kimm on liian mitätön ja pieni hahmo vaikuttaakseen sodan kulkuun millään tavalla. Elossa pysymisen taistelussa hänen osakseen tuleekin todistaa sodan vaikutuksia ja sen jälkiä.

Minä kun olen tullut kuulluisaksi siitä, että taon tuskallisen montaa rautaa yhtä aikaa, niin enpä näe syytä tässäkään tuottaa pettymystä: olen jo nyt melko varma, että työstän myös varsinaisesta sodasta oman kirjallisen teoksensa. Tämä varsinainen käsikirjoitushan astuu palvelemaan toista mediaa. Näin se siis kaiketi tapahtuu, monen raudan ahjoon tunkeminen. Kun ideoita tulee, kannattaa niihin tarttua. Aika näyttää mikä niistä on hedelmällinen ja mikä ei (en ole unohtanut Herra Silinteriä ja Maailmanlopuntehdasta. Se muhii omissa liemissään).

Toisaalta kyllä olen aiemminkin pyöritellyt mielessäni kertoa enemmän tästä Abyssus -sarjan kirjoja sekä Nox:ia varjostavasta sodasta.

Kirjoittamisesta kuihtui se mieletön huippufiilis silloin, kun piti vihdoin alkaa järkeistää teksiä. Aiemmin mielikuvituksella ei sanan varsinaisessa merkityksessä ollut rajoja. Seurauksena mitä vain saattoi tapahtua koska vain, mikä toisaalta ei ole yhtää tyhmää, kuten Harms meille osoittaa, mutta kun tehdään sata sivuinen novelli, niin seurauksena on enemmänkin täynnä aukkoja ja epäloogisuuksia oleva kyhäelmä. En tietenkään kadu sitä, että aloin miettimään asioita tarkemmin. Jossain vaiheessa tuntui, että kaiken järkeistämisen seurauksena kaikki mielikuvitus katoaa, mutta nyt tajuan paremmin, että se vain muutti muotoaan. Tieteiskuvaelman tai fantasian kirjoittamisessa on tärkeää tasapainoilla mielikuvituksen ja järjen (logiikan) kanssa. Muuten mennään metsään.

Moni asia alkuperäisestä Qwarru -tarinasta on sittemmin unohtunut, kuten Roverien Ennustukset. Niin ikään Yksilöiden alkuperä on kokenut oman renesanssinsa. Mutta kaikki tämä on vain parantanut tarinaa entisestään.

Nyt olen innoissani huomatessani, että jälleen tunnen suonissani saman tapaista intoa kuin silloin ennen muinoin. Se ei ole samaa - tai edes samanlaista. Se on saman tapaista, mutta kypsempää.

Kehittyminen on ihanaa!

Q64

"Hallituksen ongelmat juonsivat juurensa valtavasta alueesta, joka on muodostanut myös valtavan taakan. Q64:sia asuu yli kahdellasadalla planeetalla, eikä väestönkasvu pysynyt yhdessäkään niistä hallinnassa. Valtiomuoto, joka on jonkinlainen sekoitus hyvinvointivaltiota, kommunismina ja imperialismia, ei tahdo löytää kestäviä ratkaisuja ongelmiin. Hyvinvoinnin nimissä tehdyt ratkaisut ovat heijastuneet käänteisesti suoraan asukkaisiin: tuloerot, verot ja kansalaisvelvollisuudet ovat niin raskaat, ettei niiden seurakusena valtaosalla asukkaita edes ole rahaa käytössä. He, joilla sitä on, eivät tiedä mitä sillä tekisivät, sillä tavallisessa kaupassa sitä onnistunut käyttää. Valuutan arvo oli arvoitus, mutta myös merkityksetön siellä, missä ruoka ja asunto on etusijalla.

Q64:lainen tekee töitä loman – ei rahan takia, ja tämäkin vain siksi, että pakkotyö on käytännössä työnteon ainoa vaihtoehto. Kierroksia kasvaneen kriisin jäljiltä myös hallinnolliset palvelut ovat huonot ja ruuhkautuneet, asunnot ovat pieniä, lomat ovat lyhenneet eikä työn ulkopuolista vapaa-aikaa enää ole juuri nimeksikään. Kaiken kruunaa kuitenkin lainsäädäntö, jonka perusteella pienimmästäkin rikkeestä saattaa joutua jopa sadaksi Kierrokseksi pakkotyöhön mineraalia kaivamaan. Rikollisuustilastot kielivät käsittämättömästä rikollisuudesta, vaikka vakavia rikoksia kuten murhia tapahtuu todella harvoin. Hieman yli puolet Q64:sista on joskus tuomittu pakkotyöhön syystä tai toisesta. Yhteen kolmesta vankilasta voi päästä vain harva ja onnekas, mutta lainsäädännössä kyse onkin työvoiman saamisesta: vangeille ei makseta palkkaa, eikä anneta lomaa. Kolikon kääntöpuolella vangit eivät myöskään maksa veroja, ja niinpä laskut lankeavat veronmaksajille, samalla kun lainsäädäntö kiristyy samassa suhteessa kaivettavien planeettojen kanssa.

Hallitus on niin vaikeassa asemassa, että sen ministereiksi ei enää haluta. Virkoihin määrätään kyvykkäimpinä pidetyt henkilöt sitä mukaa kun paikkoja avautuu. On vaikeaa selvitä ministerin virasta ehjin nahoin saamatta syytettä. Tällainen varsinainen kansanvalta on ehkä suurin yksittäinen asia, mikä on estänyt sisällissodat ja koko sivilisaation totaalisen romahtamisen."

Pätkä, joka ei kuvaa itse teosta, vaikka sitä kuvaakin.

- Qwarru: Toisten jälkipolvi

Kulttuuri turmelee

Viikonloppuna kuulin, etten osaa kirjoittaa - tai sitäkin varmempi tämän asian kertonut henkilö oli siitä, ettei minulla ole ainakaan mitään sanottavaa, mikä voisi ihmisiä kiinnostaa. Tämä oli seurausta siitä, että otin tuttavani - paikallisen, yleisöäkin keränneen kolumnistin - puolen väittelyssä, jossa hänen kirjoitustaitojaan vastaan hyökättiin. Ajattelin, että pienestä humalasta huolimatta, pitäisi asia varmaankin nähdä korrektisti.

No ei sitä sitten niin nähty. Toinen oli sitä mieltä, ettei suostuisi toiselle kirjoittamaan, ja toinen, ettei suostuisi kirjoituksia edes lukemaan. Kaikki ovat siis tyytyväisi, mutta miksi riita.

Kyse ei ollut kirjoitustaidoista, sen enempää kuin julkaisun laadusta, vaan siitä, että valtaa on joutunut käsiin, jotka eivät tiedä mitä sillä tehdä. Ensinnäkin kolumnistituttavani käyttää valtaa olla kirjoittamatta muihin kuin yhteen tiettyyn julkaisuun. Tämä ei suoraan tarkoita, että hän pitäisi muita julkaisuja huonona (näin ainakin uskon), vaan enemmänkin siitä, että hänellä on kanava, joka täyttää hänen tarpeensa ja joka hänestä tuntuu hyvälle. Hän saa kirjoittaa mitä hän haluaa, ja se julkaistaan. Nyt kun hänellä on siis valtaa valita, hän myös harjoittaa sitä valtaa (vaikka varmasti harjoitti samaa valtaa jo ennen kuin valinnan mahdollisuutta edes oli).

Toisaalta valtaa käyttää myös kilpaileva media, joka eväisi kolumnistituttavaltani kaikki mahdollisuudet kirjoittaa julkisesti. Tämä johtunee paitsi siitä, että ko. kolumnisti edustaa eri arvoja kuin tämä toinen julkaisu, mutta myös asenteista: "kilpailevaa mediaa" johon tuttavani kirjoittaa ei toisessa lehdessä pidetä edes kilpailijana, vaan täysin mitättömänä.

Ja tällainen viesti välittyy lehdeltä, joka useaan otteeseen on mainostanut itseään paikallisena ja kaikenlaisen kulttuurin lehtenä. Ei riitä, että lehti yrittää ottaa kaikkipuolisen kannan kulttuuriin ja ympätä kaikki sisäänsä - ikään kuin ottaen kulttuurin omakseen. Sen pitää vieläpä aloittaa hyvän ja huonon kulttuurin jaottelu. Viis kulttuurillisesta dualismista, joka meillä täällä Suomessa on vahvana vaikuttanut aina säätyläisyydestä lähtien: lyödään kaikki samaan pataan vain.

En kuitenkaan loukkaantunut siitä, että kirjoitustaitojani ja asioitani tuolla tavalla arvostellaan: miten niitä voisi arvostella, jos ei ole koskaan ensimmäistäkään kirjoitustani lukenut. Tiesin heti, että en "saa" kirjoittaa kulttuurilehteen, koska en ole julkkis - edes niin turha, kuin kyseisen lehden "Forssalaista alkuperää" tai Forssassa joskus käynyt se-ja-se. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että lehteä voi harmittaa se, että päästi kolumnistituttavani luistamaan otteistaan, ja näin menetti paikallisen kirjoittajan, joka edusti toisenlaista kulttuuria.

Eniten minua ärsyttää kuitenkin se, että ihmiset, jotka eivät selvästikään tiedä juuri mitään kulttuurista, perinteestä saati näiden taustalla olevasta historiasta, ovat olevinaan kulttuuritoimittajia. Kyseessä on ilmaisjakelu, joka rahoitetaan mainoksilla. Perustava idea on kertoa mitä alueella tapahtuu ja siinä sivussa mahdollisuuksien mukaan joistakin esiintyjistä. Toisinsanoen lehti on populaari ja sen journalismin tyyli lähinnä gonzoa. Se on siis jotain, jota "korkeakulttuuri" siinä missä "alakulttuurikin" vastustaa. Turha siis yrittää olla joviaali, selittää, ettei puolia ole otettu, kun se on kerran jo tapahtunut.

Yritin asiasta kertoa näkemykseni ja perustelut, mutta minua ei kuunneltu. Vallankäyttöä sekin. Surullista on se, että ihmiset niin helposti alkavat odottaa jonkinlaista palvontaa heti kun he saavat aikaiseksi jotain tunnettua. Olen itsekin siinä pisteessä seisonut, mutta sittemmin selvinnyt - kuten ovat useimmat tuttavanikin. Se on vain työtä tai harrastusta. Se on jotain mitä tekee. Palvonnan odotusten jälkeen kasvaa kiitolliseksi siitä, että on yleensä mahdollisuus niin tehdä. Ehkä vielä hekin ymmärtävä, että kulttuuri voi turmella jos sitä ei ymmärrä.

Silti ylpeys säilyy: enpä heti siihen lehteen tekstiä - saati kuvia - myötäisi julkaistavaksi.

Mieti tätä

Lassea oli alkanut ottaa päähän kaikki kaupunkiin tunkevat lähikylien ryysyläiset. Aluksi muu kaupungin väki eivät heihin juuri huomiota kiinnitänyt - sääliä kovaosaisempaa kohti korkeintaan, mutta kun viikkojen ja kuukausien jälkeen alkoi miltei jokaisen korttelin kulmassa joku likainen ja köyhä seistä kerjuuhattu kadulla, alkoi sääli hiipua.

Lassesta muu kaupungin väki oli alusta alkaen ollut sokeaa: hän tiesi, ettei kukaan tee töitä, jos ilmaiseksi elantonsa saa. Siitä Lasse oli niin varma, että jo ensimmäisenä päivänä, ensimmäisen kerjäläisen kaupunkiin saavuttua, kun hän käänsi torilla laatikon ja kuuluvasti puhutteli torilla olevaa väkeä kerjäläisten vaaroista. Palopuhetta ei kauaa jatkunut, kun säälin kielissä oleva väki jo suivaantui ja viskasi Lassin lampeen.

Siitä Lasse tuli sangen katkeraksi ja ennätti hyvin vihaansa kypsytellä aikansa, kunnes kaupungin väki hiljalleen alkoi koputtaa hänen oveaan hattu kourassaan. Kerjäläisistä, köyhistä ja kurjista oli tullut jonkinmoinen ongelma kaupungin idyllisen ja rikkaan kuvan suhteen. Sen lisäksi heitä tuli jatkuvasti lisää, ja heidän ruokkimisensa alkoi painaa kaupunkilaisten kukkaroa. Väki oli otaksunut, että koska Lassella alunalkaenkin oli ollut muukalaisiin vahva mielipide, olisi hänestä nyt varmasti apua. Ja siitäkös Lasse riemastui. Kaikki se hiljaisuudessa purnaaminen, valittaminen ja pahan veren levittäminen oli vihdoin kääntynyt hänen edukseen.

Hetkeäkään hukkaamatta Lasse komensi väen keräämään kulkurit koolle. Ja väki totteli. Illta oli hämärtymässä, kun väkijoukko kuhisi sankoin joukoin, vihaisena ja äänekkäänä, kaupungin reunoille, jossa kurjat majailivat. Väki alkoi kaataa laatikoita ja hökkeleitä, polkea tuulta ja töniä haisevia loisia kasaan, kunnes kaikki oli kuljetettavissa ja paiskattavissa kauas kaupungin ääristä.

Silinteri oli seurannut näytelmää tehtaansa tornista, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, kuinka Lasse tarmoikkain askelin kulki kohti tehdasta. Silinteri tiesi jo mennä valmiiksi toimistoonsa odottamaan, ja siellä hän olikin, kun Lasse nöyrästi mutta hengästyneesti koputti oveen. Silinteri pyysi Lassen sisään ja kuunteli tämän asian. Lasse pyysi, että Silinteri komentaisi Kätyreitä kaupungin teille estämään köyhien tulemisen kaupunkiin, ja niin Silinteri lupasi tehdä.

Ja niin kaupunki puhdistui.

Seuraavana aamuna ei kaduilla näkynyt yhtään köyhää. Rouvien ei tarvinnut pitää kaksin käsin kiinni kukkarostaan, eikä herrasmiesten nyrpistellä korttelien kulmissa - vaikkei heidän ollut niin tarvinnut aiemminkaan tehdä. Mutta nyt kaikki oli kuin ennenkin, tai ehkä vielä paremmin. Lasse oli tyytyväinen.

Onnea ja autuutta jatkui kokonainen viikko, ja olisi jatkunut vielä toinen ja kolmaskin, ellei torstaisena toripäivänä olisi kaikkea torilla myyty loppuun jo ennen aamu yhdeksää. Syy moiseen ei ollut poikkeuksellisessa kysynnässä, vaan siinä, ettei torilla ollut kuin kaksi kojua, joista toisesta sai kalaa ja toisesta leipää, eikä leipääkään ollut kuin yhtä lajia ja niukasti sitäkin. Jauhojen puutteen takia, kuulemma. Mutta väki oli nälkäistä ja vasta se nälkä sai kaikki huomaamaan, että myös puodit olivat tyhjinä. Sen lisäksi kadut olivat lakaisematta ja roskikset jätettä pullollaan. Eikä herrastalojen sisusta ollut juuri paremmassa kuosissa. Kaikenlaiset pienet ja vastenmieliset työt roikkuivat tekemättöminä. Kukaan ei tahtonut - eikä enää edes osannut - tahria käsiään.

Väki kiirehti panikoiden Lassen puheille, joka avasi ovensa vielä aamupukeissaan. Ymmärtäessään, mistä oli kysymys, hän kiirehti kaupungin äärille, jossa Kätyrit pitivät tietä tukossa. Kätyrit kertoivat kääntäneensä ohjeiden mukaan kaikki ryysyläiset matkoihinsa. Lasse suivaantui tajutessaan, että Kätyrit eivät olleet kääntäneet ainoastaan kerjäläisiä, vaan myös lähikylistä tulleet kauppiaat ja koko palvelusväen. Hän huusi, että "oikeat kaupunkilaiset" pitää päästää läpi, mutta sitä eivät Kätyrit ymmärtäneet. Niinpä Lasse näki ainoaksi vaihtoehdokseen kiirehtiä Silinterin luo selittämään asiaa.

Silinteri seurasi tapahtumia taas tornistansa ja meni taas valmiiksi Lassea odottamaan toimistoonsa. Ja niin Lasse tuli tohkeissaan tohvelit jaloissaan hänen puheilleen. Silinteri kuunteli jälleen Lassen asian ja kysyi lopuksi, mitä Lasse tarkoitti "oikealla kaupunkilaisella". Sen selittäminen kävi vaikeksi. Lasse selitti kymmenyksistä, niiden maksamisesta ja sitä kautta kuulumisesta osaksi kaupunkia, mutta kun Silinteri muistutti, ettei torikauppiaat maksa kymmenyksiä, oli Lassen mietittävä asia uudestaan. Lasse turhaantui ja yritti selittää, että pitää olla kaupungin mukainen, vaan epäonnistui siinäkin, kun Silinteri kysyi mitä ihmettä se tarkoittaa. Lasse tivasi, että jokainen "oikea kaupunkilainen" tietää miten kaupungissa pitää olla, että joka ei osaa käyttäytyä oikein sietääkin lentää kaupungista. Eikä koko kaupunkiin roskaväkeä edes tarvita. Koko ajan Silinteri kuunteli maltillisesti ja tarkkaavaisesti. Lasse kertoi kuinka hänen sukunsa on asunut jo monta sukupolvea tässä kylässä, joka kaupungiksi kasvoi. Hänestä kaupunkiin hiljattain muuttaneet tietävät lähes aina ongelmia. Ja yhä Silinteri kuunteli. Lasse pauhasi ainakin tunnin, kunnes Silinteri kysyi, miten Kätyrit sitten tulisi ohjeistaa.

"Vain tarpeelliset pitää päästää kulkemaan", Lasse virkkoi. Silinteri nyökkäsi, veti hatustaan palan paperia ja mustan sulkakynänsä. Hän kirjasi Lassen sanat paperille ja antoi paperin Lasselle, ja kehoitti tätä viemään paperin Kätyreille, jotta ongelma ratkeaisi.

Lasse otti lapun, kiitti nöyrästi ja kiirehti Kätyrien luo. Hengästyneenä hän antoi lapun yhdelle Kätyreistä, joka otti sen, luki tarkkaan ja laittoi sen sitten rintataskuunsa. Sitten Kätyri kysyi Lassen asiaa kaupunkiin. Lasse häkeltyi siinä määrin, ettei heti ymmärtänyt kysymystä, mutta kun Kätyri kysyi sitä uudestaan, havahtui Lasse vastaamaan. Hän kertoi asuvansa kaupungissa, mutta se ei Kätyrille riittänyt, joka esitti kysymyksensä vielä kolmannen kerran, muotoillen sen toisin ja painotten sitä, mikä oli Lassen virka kaupungissa. Lasse ei osannut heti vastata. Hänellä ei ollut työtä; olihan hän tilansa myynyt Silinterille ja eleli nyt pelkästään kaupasta saamilla rahoillaan. Lasse yritti selittää asiaa Kätyrille, mutta ei onnistunut tekemään tähän vaikutusta. Lasse alkoi jo olla epätoivoinen ja selittää kuinka hänellä oli tärkeä tehtävä joka liittyi köyhien ja kurjien poissa pitämiseen, mutta koska hänellä ei ollut näyttää mitään paperia sen puolesta, että hänellä oikeasti olisi jokin virka, ei Kätyri päästänyt häntä ohitseen. Lassella ei ollut edes rahaa mukanaan, jolla hän olisi voinut väittää tekevänsä ostoksia. Eikä edes henkilötodistusta - kuka nyt mitään sellaista yöpukunsa kätköissä säilyttäisi.

"Väittää voi mitä hyvänsä", Kätyri vain tokaisi asiaan kuin asiaan. Silloin epätoivo oli jo saanut Lassen valtaansa. Hän yritti puskea tiensä läpi Kätyrin, mutta Kätyri otti häntä päästä kiinni ja paiskasi mutaan. Nyt Lasse oli jo likainenkin. Minne hän nyt menisi? Kaupunkiin ei pääse ja sen ulkopuolla asuu vain väkeä, jonka hän kaupungista hääsi.

Ylhäällä tornissaan Silinteri katsoi kaupungin ääriin ja seurasi tapahtumia. Oli tulossa kolea, Silinteri meni sisälle lämpimän takkansa ääreen, jossa palavat puut olivat metsästä, jonka hän oli Lasselta ostanut. Vielä oli muistissa se päivä, kun Silinteri kylään tuli ja sen kaupungiksi muutti, mutta kokonaan on jo unohdettu koska ja kuinka Lassen suku joen varteen oli asettunut.

- Herra Silinteri ja maailmanlopun tehdas (raakaversio)

Ajatus

Nyt on suunta kadoksissa. Kaikki olemassa olleet suunnitelmat ovat menneet reisille. Niin ikään uudemmat suunnitelmat, projektit ja jopa kompromissit eivät ota onnistuakseen. Seurauksena on apatia ja epävarmuus. En tiedä mitä haluan minkäkin kanssa tehdä, tai mitä tehdä yleensä pitäisi.

Eniten houkuttaa ajatus siitä, että realisoisi koko omaisuuden, lopettaisi työt tyystin ja häipyisi Timbuktuun. Vaan tuskinpa siitäkään mitään tulisi.

Tiedän vain, ettei huvita kirjoittaa - siitä ei tule kuitenkaan mitään. Joku voisi korkeintaan käydä netissä jotain lätinää lukemassa, mutta ei se riitä tarkoitukseksi, eikä varsinkaan edes pieniksi ansioiksi. Sama pätee peleihin. Niistä ei saa koskaan edes omiaan pois. Ja tämä työ on taas jo pitkään ollut täyttä paskaa - tuskinpa se siitä miksikään muuttuu, kun ei ennenkään ole muuttunut. Sitä tuskin muuttaisi enää edes mikään rahallinen korvaus. Opiskelemaankaan ei pääse, eikä se vaihtoehto enää edes kiinnosta. Asunto sentään on muuten kiva, mutta tällä elämän rytmillä en remontin (vaikka hiljainen tällä kertaa onkin) enkä kaupungin elämän ääniä enää montaa kuukautta jaksa.

Kaikki se aika, jonka milloin mihinkin tyhjänpäiväiseen olen käyttänyt, on iäksi mennyt. Ja se ahdistaa: en ajatellut sen olleen tyhjänpäiväistä. Aivan kuin kaikki tiet olisivat nousseet pystyyn ja kaikki ovet menneet säppiin. On jo pitkään tuntunut, että alkavat voimat olla finaalissa.

En tiedä mitä tehdä, joten todennäköisesti teen jotain radikaalia. Pakko se on perkele, tai tämä elämä syö minut loppuun. Aloitan muuttamalla. Johonkin. Jotenkin.

Taistelu jatkuu, mutta minkä puolesta?

Jos vielä monta kertaa kirjoitan suhteestani musiikkiin ja sen tuntemusesta tai pääsykokeiden pisteistä, alkaa se kuulostamaan pian jo leukailulta, enkä halua leukailla (nyt ainakaan). Olen käynyt asioita läpi kommenteissa, statuksissa ja muissakin kirjoituksista. Jos joku ajattelee kirjoituksistani, että tämä on vain katkeraa ja kateellista tekstiä, niin ajatelkoon rauhassa. Osittainhan se sitä varmasti onkin, mutta ei se tee tyhjäksi sitä asiaa, jossa epäkohdan näen.

Sitä paitsi minusta on melkein yhtä tyhjän kanssa mitä ihmiset asiasta ajattelevat.

Olen läpeensä kyllästynyt kuulemaan tasa-arvosta, luokkaeroista ja tasavertaisuudesta. Näennäisesti suomi on tasa-arvoinen valtio, mutta todellisuudessa se on kaikkea muuta kuin sitä. Nauran päin naamaa sille, joka sitä tasa-arvoiseksi väittää.

Naiset saavat järjestäen miestä huonompaa palkkaa, suomalaista etnistä alkuperää olevat (tai pikemminkin sen näköiset) saavat helpommin töitä, "lapsenhankkimisiässä" olevat naiset eivät pääse uraputkeen, siviilipalvelus kestää asepalvelusta pidempään... Tässä vain joitan arkipäivän asioita, joihin ei kiinnitä huomiota. Ne vain hyväksyy tyynen rauhallisesti. Kaiken muun rinnalla vaikuttaa aika mitättömältä, että lukion suorittaneet pääsevät helpommin yliopistoon, vaikka linjalle ei lukiota vaadita, eikä siitä anneta pisteitä. Mielenkiintoista on se, että jos olisin musta ammattikoulutaustainen joka hakee etnomusikologiaan, niin olisi mahdollisuuteni varmasti paremmat päästä sisään kuin kolmekymppisellä valkoisella miehellä, joka lukiota ei ole suorittanut.

Tai sitten ei, mutta siltä se kuitenkin tuntuu.

Minä halveksin eriarvoisuutta. En voi sietää sitä, kuinka jotkin kulttuurin normit määräävät sitä kuinka ihmisiä pitää kohdella taustan perusteella. Sen sijaan, että katsottaisiin ihmistä ihmisenä, nähdään vain tissit, väri tai lokero, johon yhteiskunnan mukaan kukakin kuuluu. Yhteiskunnan normit ovat aina rakentuneet vahvimman mukaan, ja niiden kumarteleminen vain kasvattaa entisestään niiden valtaa, joilla se jo on.

Ihminen kokee olevansa sitä vapaanpi ja hyvinvoivampi, mitä paremmin hän istuu valmiiksi veisteltyyn muottiin ja tekee mitä häneltä edellytetään. Sen suurempi on illuusio, mitä kauempana on kysymys: kuka edellyttää?

Kyllästyttä koko paska. Näennäisyys turhauttaa ja sen puolesta teeskentely raivostuttaa. Tuntuu nöyryyttävältä, että ilmeisesti motivaation ja kykyjen selvittäminen pitkäjänteiseen teoreettiseen opiskeluun loppuu kesken ensimmäisen kysymyksen, kun joutuu korjaamaan haastattelijan väärää olettamusta, joka johtuu hänen omasta leväperäisyydestään.

Sitä ihmetellään luokkaeroja ja ollaan olevinaan niitä vastaan, mutta hyvin pidetään kyllä huolta niiden ylläpidosta valitsemalla joukkoon vain "omiaan".

Aviisi on kiinnostunut tekemään jutun siitä onko hakemisen kompetenssin ja valituksi tulemisen mahdollisuuksien välillä jonkinlainen lasikatto. Kiinnostavaa olisi nähdä kuinka korkailta palleilta sitä pidetään yllä. En ole vielä tehnyt päätöstä suostunko haastateltavaksi vai en. En liiemmin ole varma enää ottaisinko edes opiskelupaikkaa vastaan, jos sellainen lohkeaisi. Kuvittelin ehkä muuta, enkä välittäisi joutua ulkopuoliseksi. Ehkä kuitenkin menisin katsomaan millaista se on.

Kaikki mitä sanoo ja ajattelee on turhaa jos he joiden pitäisi se kuulla kieltäytyvät sitä tekemästä.

Kaikki julkisesti kirjoittavat eivät ole toimittajia.

Yksi turhimmista mahdollisista elämänmuodoista lienee itseään toimittajaksi luulevat luuserit, jotka joidenkin outojen ja vahingossa tapahtuiden tapahtumien johdosta ovat saaneet tekstejään julkaistuksi. Lähes poikkeuksetta tällaiset henkilöt kirjoittavat kulttuurista ja niin ollen mieltävät itsensä kultturelleiksi tai kyseisen kulttuuridiskurssin mukaan muuten cooleiksi tyypeiksi.

Näitä painomustetta tai bittejä tuhlaavia älykääpiöitä yhdistää se outo piirre, että kaikkea on haukuttava - aina, silloinkin kun ei oikeastaan ole mitään haukuttavaa. Negatiivinen nostetaan pöydälle, positiivista ei tahdo löytyä, ja jos löytyy on siinäkin jotain huonoa. Haukkumisella tietysi on suurempi tarkoitus: nimittäin nostaa kirjottajan asemaa kulttuurin tuntijana ja näin ollen antaa hänen käsiinsä enemmän kulttuuripääomaa.

Harmikseen "kulttuuritoimittaja" kuitenkin huomaa, että jo pienellä mediakriittisyydellä varustetut henkilöt näkevät törkeänsävytteisesti kirjoitettujen kritiikiksi naamioitujen mielipiteiden läpi piilotetun agendan, jonka olemasta olosta ei kirjoittaja itse välttämättä tiedä mitään. Siksipä hän tulee samassa suhteessa sitä nokkavammaksi, mitä enemmän hänen tekstejään on julkaistu ja mitä enemmän kirjoituksia katsotaan kieroon. Näin hän pyrkii nostamaan itsensä arvostelun yläpuolelle. Hän kuvittelee olevansa eliittiä. Arvostelijohin hän suhtautuu snobimaisen penseästi: vain tietämätön rahvas voisi kyseenalaistaa hänen kulttuurintajuaan - tietäähän jokainen asiaa tunteva, että hän puhuu asiaa. Toisaalta arvostelija voi vain olla kade hänen saamastaan huomista. Kade siitä, ettei itse ole niin kyvykäs.

Todellisuus on kuitenkin toinen. Yleensä itsensä jalustalle nostavat mediaan kirjoittavat ovat sitä pohjasakkaa, joka ei mihinkään muuhun kelpaa kuin täyteaineistoksi. Ensinnäkään näillä kirjoittajilla harvemmin on mitään koulutusta siihen mistä he kirjoittavat - kunnia elämänkoululle (eli kaljan - tai sitten kun oikein ollaan niin punaviinin juonnille). Toisekseen heillä ei ole mitään sanottavaa mistään. He vain haukkuvat kaikkea ympärillään tekemättä sitä yhtä asiaa, mikä erottaa amatöörit asiaansa tuntevista: amatöörit eivät koskaan kerro miksi kaikki on niin huonosti tai miten ne voisivat olla paremmin, kun asiaan perehtyneet puolestaan osaavat antaa rakentavaa kritiikkiä. Kolmannekseen heidän kirjoituksensa ovat korkeintaan viihteellisiä, ja ne hännystelijät jotka tällaista kirjoittajaa seuraavat ovat ennenkaikkea vielä huomionhakuisempia kuin kirjoittaja itse. Kirjoittaja on vain niin sokea, ettei tajua mitä mikäkin asia ympärillä on. Hän ei ymmärrä edes sitä, että asiallinen teksti voi olla myös viihteellinen. Päinvastoin, hän yrittää väittää, että hänen viihteellinen tekstinsä olisi myös asiallinen, ja kun ei sitä tekstin sisältöön onnistu lisäämään, hän rakentaa sen keinotekoisen persoonansa päälle.

Tällaisen persoonan perusajatuksena on se, että se on parempi kuin muut ihmiset, ja eikä ole harvinaista sekään, että omiin valheisiin aletaan uskoa.

Syy siihen, miksi tällainen vähäpätöinen asia minua ärsyttää liittyy siihen, että se kuuluu nimenomaan kulttuuriin. Urheilun piirissä ei moista kirjoittelua tapaa, eikä auto-, ase- tai vaikkapa tietokonelehdissä pelijournalismia lukuunottamatta. Heti kun asiaan liittyy vähääkään jonkilainen kulttuuri, niin näitä syöpäläisiä alkaa ilmaantua. Musiikkilehdistä Rumba on hyvä esimerkki. Lehti, jolla ei ole mitään sanottavaa, mutta joka sanoo sen kyynisen sarkastisella tavalla, joka saa hyväuskoisen luulemaan, että viihteelliset tekstit ovat asiallisia. Vastapainoksi mainittakoon Suosikki, joka on avoimesti asiattoman populaari. Sci-fiin erikoistunut Portti kärkitoimittajineen saa suupielet kohoilemaan mitä arvosteluihin tulee, mutta onnistuu toistamaan omaa negatiivisuuttaan kyllästymiseen asti Rumbaakin nopeammin.

Kulttuurillinen dualismi rehottaa. Riittää, että joku on tietävinään asioista kun hän jo löytää itseäänkin turhempia seuraajia. Eikä ihme. Kulttuurihan on yhtä kaaosta, jota ei voi järjestää millään tavalla arvojärjestykseen. Tätä on satoja vuosia yritetty, eikä vanhat tavat ole onnistuneet muuta kuin murtumaan nykyisessä median mylleryksessä.

Olen sanonut tämän jo useasti ja tulen sanomaan vielä lukemattomia kertoja: kultuurin kokeminen on aina subjektiivista (tarkista sanakirjasta jos et muuten tiedä mitä se tarkoittaa). Siksi ei voi olla mitään universaalia "hyvää" tai "huonoa", ja jos kriitikko unohtaa tämän, hän päätyy kirjoituksessaan kertomaan enemmän itsestään kuin aiheestaan.

Kaikki te tyhjäpäiset kyyniset snobit ymmärtäkää, kun sanon tämän selkokielellä: jos haluat, että tekstisi on paskankaan väärti, niin kerro MIKSI mikäkin on niin huonoa! Hyvän suhteen sinulla lienee ei ole ongelmaa; eihän sinulla ole rohkeutta mitään hyväksi sanoa!

Masennus on surkea tila

Masennus tulee jostain selittämättömyydestä. Syitä voi etsiä sormea heiluttamalla, syyttää milloin mitäkin nykyistä, mennyttä tai tulevaa asiaa. Kaikki se on valheellista. Todellisia syitä ei ole, todellisia syitä ei tarvitse olla, sillä masennus ei johdu mistään muusta kuin kemiallisesta epätasapainosta aivoissa. Siksipä kaikki, joden syyksi masennus laitetaan, ovat useimmiten vain huonon ajoituksen uhriksi johtuneita asioita.

Kutsun masennusta mustaksi, usein mustaksi paskaksi tai paskapilveksi - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Yhteistä nimille on ajatus pimeydestä, joka pilven tapaan tulee ylleni. Tiedostan siis jollain tavalla, että masennuksella on jonkinlaiset reunat tai rajat. Kun se musta paska saa otteeseensa, et halua enää kuulla mitään kehuja. Painut sitä syvemmälle, mitä enemmän ympärillä olevat ihmiset yrittävät sinua kannustaa. Alat tehdä etäisyyttä ihmisiin. Pienestäkin syystä voi suuttua ja jäädä kaivelemaan yhä suurempia kuoppia mieleensä johon astua. Kaikki mitä teet on täyttä sontaa. Tiedät, ettet onnistu koskaan ja että kaikista yrityksistä huolimatta uppoat siihen paskaan jota vihaat elämässä joka tapauksessa. Olet niin väsynyt, ettet voi sitä sanoin kuvata - tai ainakaan kuvata sitä oikein. Tahdot vain levätä hinnalla millä hyvänsä, vaikka et edes tiedä mihin olet väsynyt. Jatkuva tyytymättömyys seuraa kaikkialle, eikä millään ole merkitystä. Ei ennen kuin asiat hajoavat ympäriltä.

On hyvin yksinäistä puuhaa lillua omassa synkässä maailmassaan. Sinne ei halua, eikä edes osaa päästää toisia. Onni siinä missä epäonnikin on samaa seratonien ja endorfiilin aikaansaamaa aistiharhaa. Se muuttuu kun on muuttuakseen - ei tiedä koska, mutta varma voi olla, että olo muuttuu lopulta aina - oli se millainen hyvänsä. On pitkiäkin tasapainottelun ja taistelun kausia. Olen niin tottunut taistelemaan tunnetta vastaan, etten ymmärrä sen tapahtuvan, vaikka tiedän tasan kuinka se tapahtuu: alan taistella pimeää vastaan, hylkäämään sitä mielestä, etsimään jotain mikä piristäisi. Jatkan sitä niin kauan, kunnes huomaan olevani pohjalla, ansassa - taistelun hävinneenä makaan ojassa. Muutamat päivät menevät synkkyydessä, mutta sitten se alkaa muuttua. Ja kun se väistää, paistaa taas aurinko.

Ei pitäisi taistella sellasita vastaan, jota ei voi voittaa. Pitää vain hyväksyä, että se tulee toisinaan. Ja vielä kun nämä ohjeet muistaisi silloin kun niiden muistaminen olisi tärkeää, niin hyvä olisi.

Kansanmusiikista

Lukemani ja asiaan perehtymiseni perusteella uskallan väittää, että nykyinen kansanmusiikin pedagogiikka uhkaa kansanmusiikkia itseään. On syytä mainita heti, etten ole asiantuntija ja ettei kansanmusiikin tuntemukseni ole erityisen syvä. Siitä huolimatta koen problematiiseksi tavan, jolla kansanmusiikkia nyky-yhteiskunnassamme opetetaan.

On totta, että kansanmusiikkia pitää opettaa, jotta ensinnäkin se säilyisi ja toisekseen, koska sitä halutaan oppia. Kansanmusiikin ja -muusikoiden itsetunnon takia on tärkeää, että kansanmusiikki on tunnustettu arvostetuissa opistoissa, kuten Sibelius Akatemiassa. Paikkansa on kansanmusiikki ansainnut, sitä en kiellä.

Ongelmat sen sijaan alkavat tulla esiin jo pelkässä kansanmusiikin määrittämisessä. Artikkelikokoelmassaan Iski sieluihin salama Heikki Laitinen tuo esille kansanmusiikki termin käyttöön liittyvä ongelmia, joista itse kiinnitän enimmän huomioni käsitykseen siitä, että kansanmusiikki on ylhäältäpäin määritelty. Tällä Laitinen tarkoitti sitä, että kun sääty-yhteiskunnan lopulla kansanmusiikkia määriteltiin, se määriteltiin nimenomaan säätyläisten tarpeeseen. Säätyläisten omaa musikkia ei tarvinnut määritellä - se oli (ja on monessa tilanteessa yhä) musiikkia ilman sen parempaa erittelyä. Ennen kansanmusiikkia puhuttiin talonpoikaismusiikista, mutta mistään uudelleen nimeämisestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä kansanmusiikin tunnustus oli tärkeää suomalaistumisen aikaan: koko kansan yhteistä perinnemusiikkia.

Kokonaan oman lukunsa voisi kirjoittaa perinteestä ja mitä sen nimiin musiikkiopistojen voimin tehtiin. Lyhyesti mainittakoon lopputuloksesta sen, minkä jokainen musiikkia Suomessa opiskellut tietää: taidemusiikki on elitistisempää ja arvokkaampaa kuin mikään muu musiikki. Se on oikeampaa musiikkia kuin mikään. Jokainen etnomusikologi, joka itsekin toivon tulevaisuudessa olevani, tietää, että taidemusiikin ja sen ilmiöiden arvo perustuu mielikuviin, ei todelliseen paremmuuteen, johon ideana ei tahdota subjektiivisuutta mahduttaa.

Siitä huolimatta, kuinka paljon kukakin minkälaista musiikkia arvostaa ja kuinka korkealla sitä pitää, ei kukaan voi kieltää, etteikö taidemusiikilla olisi lähes hegemoninen asema maassamme. Asema itsessään on yksi monistä säätyläisyyden jäänteistä, jos jäänteistä yleensä voidaan puhua: meillähän vallitsee täällä yhä voimakas kulttuurillinen dualismi. Tilanne on sikäli erikoinen, että toisella puolella on taidemusiikki ja toisella kaikki muu musiikki.

Kansanmusiikki sijoittuu mielenkiintoisesti kahtiajaon puolivälille. Toisaalta se tunnustetaan kansan musiikiksi, mutta toisaalta se varsingin opinnoiltaan kuuluu taidemusiikin piiriin. Kansanmusiikin sisällä velloo oma kaksijakoisuus. 28.6 Yle 2:den uutisissa oli juttua haitarin asemasta. Hanuristit yleensä ovat lukeutuneet kansanmusiikkisoittajiin, mutta nyt heidän riveissään on tahtoa saada haitari oikeaksi taidesoittimeksi. Kansanmusiikkijuhlista eräs haastateltaja sanoi, että ne ovat hyvä paikka esittää kansanmusiikkia, mutta tietysti myös harrastajien pitää päästä esille.

Se minkä Erkki Ala-Könni aloitti kauhavalta 60-luvulla on totisesti muuttanut muotoaan monessa suhteessa, jos ensin täysin harrastelioiden soittama tapahtuma onkin muuttunut sellaiseksi, että "myös harrastajien pitää päästä esille". Ikään kuin kansanmusiikkijuhlat olisivat ensisijaisesti tarkoitettu ammattisoittajien estraadiksi ja vasta sen jälkeen harrastelijoille.

Toinen häiritsevä asia liittyy selittämättömään tarpeeseen tehdä vastakkainasettelua: soitin tahdotaan mieltää jonkinlaiseksi, jolla tehdään tiettyä jonkinlaista musiikkia. Kanteleella (5 kielisellä) soitetaan Kanteletarta tai Kalevalaa, konserttikanteleella soitetaan taidemusiikkia ja koneistokanteleella Martti Pokelan sävellyksiä. Viululla soitetaan taidemusiikkia, jouhikolla kansanmusiikkia. Soittimen muokkaus tiettyyn tarkoitukseen johtaa tietyyn luokitteluun, joka edelleen johtaa tiettyyn tapaan soittaa soitinta. Syntyy käsitys oikein ja väärin soittamisesta ja pedagoginen suunta. Mitäköhän tapahtuu haitarille tai sen soittotavalle, jos siitä tulisitaidesoitin? Haitari tuksin repeisi kahdeksi, mutta millainen suopa syntyisi ammattilaisen ja harrastavan haitarinsoittajan välille?

Kun kansanmusiikkia aloitettiin opettamaan, oli tarkoitus, että tulisi kansanmusiikin opettajia, joiden voimin kansanmusiikki voitaisiin viedä kansan lähelle. Nyt kansanmuusikoista on ikään kuin tullut oma taiteilioiden lajinsa. Se on elitistinyt. Sen pedagogiikka on yhä paljolti velkaa Sibelius Akatemiasta omaksutulle, eikä välttämättä ole täysin perätön sekään väite, että kansanmusiikkia opiskellaan entistä kuriinalaisemmin - kuin taidemusiikkia ikään.

Mutta toisaalla kansanmusiikki elää eritavalla. Suomalaisen kansanmusiikin erityispiirre on siinä, että jokainen kansanmuusikko tahtoo olla myös säveltäjä. Soittimia on melko vähän ja taidot varsinkin harrastepiireissä ovat kirjavat. Voisi ilkeästi ajatella, että ammattikansanmuusikon silmissä on hyvä päästää harrastelijoita esiintymään, jotta hänen omat taitonsa korostuisivat.

Kaikki ammattikansanmuusikot eivät tietenkään ole sortuneet tähän elitistisyyden suopaan. Eikä kyse varmasti ole tietoisesta ylimielisyydestä, vaan ennemminkin asemasta: taidemusiikilla vain on korkeampi asema. Eliittiä on helppo arvostella ja jopa halveksua, mutta jos tapa sen piiriin on päästä, ei siitä yleensä kieltäydytä.

Tärkein ja omaleimaisin piirre kansanmusiikissa on soitinlähtöisyys: musiikkia tehdään soittimen ehdoin, ei nuottien. Sillä mitä on pyritään kuvaamaan sitä miltä tuntuu tai mitä halutaan sanoa ja tähän prosessiin nivoutuu paitsi soitin ja persoona, myös kulttuuri tapoineen ja arvoineen sekä ympäröivä maailma. Liian ankara pedagogiikka voi vahingoittaa tätä herkkyyttä.

Toki edellinen piirre sopii muihinkin musiikeihin, kuten rockiin, siinä määrin laajasti, ettei sitä voi pitää ainakaan yksin kansanmusiikin piirteenä. Mutta yhtälailla voi kysyä mitä kansanmusiikki lopulta on? Eikö tarttuva hitti, jota "koko kansa" hyräilee ja jota toiset opettelevat itse soittamaan tai laulamaan ole juuri sitä kansan musiikkia? Ei, sillä se on populaarimusiikkia.

Talonpoikaismusiikki - kansanmusiikki - populaarimusiikki. Kaikki eri asioita, mutta ehkä enemmän muuttuneen maailman johdosta, kuin musiikillisen luonteensa takia.

Kansanmusiikki elää, ja hyvä niin. Se elää moninaista elämää, monella eri tavalla ja muuttuu alati. Myös se on hyvä.

Ihmiset räpläävät ja tulevat aina räpläämään esineitä josta ääntä lähtee - tulevat aina tekemään uutta musiikkia uudella tavalla.

Yhtä hiton hittoa.

Tällä viikolla kaikki on ollut yhtä "vitun paskaa". Pistää miettimään miksi näin on.

Työ ei kiinnosta - ikään kuin se suurimman osan ajasta kiinnostaisi, kirjoittaminen ei suju - ikään kuin se aina olisi helppoa, suunnitteleminen saati toteuttaminen ei kiinnosta. Aurinko ei huvita, sadetta en halua, tyyni on syvältä ja tuuli hanurista. Ei vaan kiinnosta olla muuta kuin kyyninen.

Aloitin uuden pelin suunnittelemisen ja valmistelin pohjia sen toteuttamiselle. Ensiviikolla ajattelin sen esitellä. Singularis Duo on vielä vaiheessa. Viimeiset uudistukset on tekemättä, vaikka kyseessä onkin lähinnä kosmeettisia puolia - vaikka säännöt puuttuvat ja korteissa lukee väärin muutama asia, ei sillä ole väliä, koska säännöt ovat selvät ja testiä voi toteuttaa. Singun säännöt ovat niin yksinkertaiset, ettei niitä ole pakko laatia raamatuksi ja siksi ne saavat olla omissa oloissaan toistaiseksi.

Abyssus valmistuu hijlaista tahtiaan. Olen sivulla 110 nyt ja 150:ssä peli menee poikki. Sen jälkeen on ensimmäinen osa valmiina. Maltan tuskin odottaa, että saan luetuttaa sen ystävilläni. Se on ollut jokseenkin palkitsevaa. Löysin jotain outoa jaksamista Mustasta Tornista, mutta nyttemmin se voima on hiipunut. En ole lukenut viime päivinä. Ei kiinnosta - lukea tai kirjoittaa. Vaatii liikaa voimi sellainen.

Pöydällä on uutta musiikkia, joka pitäisi kuunnella. Ei oikein ehdi vielä. Yritän ymmärtää Sonata Arcticaa. Olen onneksi siinä jo hyvin pitkällä. Ei musiikista muuta. En ole edes soitellut pariin - kolmeen päivään.

Mutta takaisin uuteen peliin, jolta vielä nimi puuttuu. Ehkä siihen sellainen tulee sitten myöhemmin. Olen innoissani siitä - tiedän jo nyt, että se tulee olemaan ainakin mielenkiintoinen. Saa nähdä millaisen vastaanoton se saa.

Ongelmani on ehkä siinä, että joudun hajauttamaan keskittymiseni niin laajalle alueelle. Liian moni asia kiinnostaa, eikä yhtään niistä voi vain tyytyä pintapuolisesti arvioimaan. Minun pitää ymmärtää asioita. Ymmärtää miten ne toimivat, mitä ne tekevät ja miksi. Miksi ne ovat olemassa. Vaikka se on raskasta ja hyvin stressaavaa toisinaan, on se myös erittäin palkitsevaa.

Olen kai vähän hullu.

Vielä pari viikkoa ja sitten teidän miten kävi kouluun pääsemisen kanssa.

Sekin jännittää.

KMFDM - maailman paras livebändi!

Tämä on oma mielipiteeni. Lausahduksesta voidaan olla montaa mieltä, mutta sitäkin parempi kuin väitellä siitä mikä bändi on paras livenä ja miksi kaikkia ei voi keskenään verrata, on kysyä miksi näin?

Pakko myöntää: vaikea sanoa.

Suhteeni KMFDM:än on muutenkin monimutkainen. Tutustuin bändiin erään melkein saman porukan siviprojektin (MDFMK) kautta. Ihastus oli niin valtaisa, että keräsin lähes koko diskografian. Vanhempi tuotanto ei kuitenkaan lämmittänyt siinä määrin kuin uudempi ja tästä syystä kolme levyä on jäänyt hankkimatta: "What do you know, Deutschland" alkuperäinen "Naïve" sekä "Opium". (Itseasiassa en ole varma What do you know, Deutschland:ista. Pitää tarkistaa)

Naïve:n uusi versio löytyy hyllystä (Naïve/hell to go). Alkuperäinen vedettiin myynnistä hetimiten julkaisun jälkeen, koska yhdessä sen kappaleessa oli käytettä 30 sekuntin leikettä Carl Orffin Carmina Buranan O Fortunasta ilman lupia. Levyä ennätettiin myydä vain muutamia kappaleita, joten ymmärrettävästi sitä on lähes mahdoton saada mistään.

KMFDM aloittu uransa äänittämällä musiikkia C-kasetille ja jakamalla sitten kasetteja paikallisille klubeille. Idea oli päästä heittämään keikkaa, ja kohtalaisen hyvin siinä onnistuttiinkin. Tämän kasetti oli bändin ensimmäinen julkaisu. Sen nimi on Opium ja sitä valmistettiin vain parisataa kappaletta. Hommattua oikeudet musiikkiinsa bändi alkoi masteroida vanhoja levyjä ja saattaa niitä jälleen myyntiin. He julkaisivat Opiumin vuonna 2006, mutta syystä tai toistesta (ehkä eniten siitä, että pelkään alku-KMFDM:n olevan hirveä kokemus) levy on jäänyt myymälään.

Jokainen KMFDM:n levy on ollut omalla tavallaan aikaansa edellä. Olen useimmiten pitänyt parhaimpana levynä edellistä ilmestynyttä, mutta Hau Ruckista lähtien olen tykästynyt entistä enemmän uusimpiin.

Näin Bändin livenä ensimmäistä kertaa Hau Ruck kiertueella, muistaakseni 2006 Tampereella Klubilla. Kokemus oli suuremmoinen. Bändi osasi tehdä yleisön intensiiviseksi. Tunnelma oli korkealla ja kaikilla oli hauskaa. Jotain hengestä kertoo se, että yhdessä vaiheessa bändin roudari tulee lavan reunaan ja haluaa ottaa kaverini kameran. Ei tiedetty oliko kuvaaminen edes sallittua - kaveri räpsi kuvia siitä huolimatta. Vastentahoisesti hän antoi kameran roudarille, joka vain alkoikin ottaa sillä kuvia bändistä ja meistä. Sitten hän antoi kameran takaisin ja jatkoi roudarin hommiaan. Samana rundilla bändi heitti keikan Helsingissä, jossa he olivat pyörineet ennen keikkaa (tai sen jälkeen) yleisön seassa kuin ketkä tahansa juttelemassa ja juomassa olutta.

Tänä vuonna näin bändin livenä toisen kerran, eikä menininki ole ainakaan latistunut. Koko 25 vuotisen uransa ajan on KMFDM pysynyt underground bändinä. Jotkin sivuprojektit ovat olleet suosittuja populaarimusiikin keskuudessa, kuten Lucian From The Land Of Volcanos. Bändi on elänyt pitkään ja elää yhä voimakkaasti ja yhäkin vain marginaalisen yleisön voimin. Se on jo saavutus. Itseään ei ns. olla myyty rahan takia, vaan ollaan tehty sitä mitä halutaan.

Kunnon vastavirtamusiikkiryhmän tapaan, ei KMFDM oli ollut kritisoimatta maailman asioita: bändi kertoi julkaisevansa levyn kaksi viikkoa sen jälkeen kun Amerikka aloitti sodan terrorismia vastaan ja hyökkäsi Afganistaniin. Levyn nimi on Attack/Reload, ja nimikkobiisin lyriikoista voi päätellä, ettei kyseessä ole sattuma. Niin ikään WWIII ilmestyi pian sen jälkeen kun alkoi Irakin miehitys. Myöhemmin W.Bushin hallintokaudella bändi vaihtoi kotipaikakseen Saksan Amerikan sijaan. Niihin aikoihin ilmestyi myös Hau Ruck, jonka lyriikat painottuivat aikaisempaa enemmän euroopan kielisiksi. Hau Ruckin nimikkobiisi voi antaa ymmärtää, että muutossa kyse saatoi olla protestista. Julkiset tiedotteet eivät myöskään tätä pois sulje. Aikaisemmissa julkaisuissa kannanottaminen ei ollut niinkään ilmeistä, joskin jo vuonna 95 ilmestynyt Nihil sisälsi kappaleen "Terror", jonka tulkinta mahdollistaa monenlaiset näkemykset terrorismista ja sen tukemisesta (vuonna 1995 USA oli yksi suurimpia terrorismin tukijoita. Se oli aikaisemmin rahoittanut mm. Al-qaidan toimintaa, jonka se oli lopettanut Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Kylmänsodan loppumisen seurauksena USAssa tehtiin 1994-95 muutamia paljon huomiota saanneita terrorismi-iskuja.)

KMFDM on saanut negatiivista huomiota kuuluessaan joidenkin koulusurmaajien lempimusiikkeihin. Jokelan koulusurmien tehneen videolla soi KMFDM:n biisi ja Kauhajoen surmaajankin koneelta löytyi KMFDM:n biisejä. KMFDM kuului myös erään amerikkalaisen koulusurmaajan lempiyhtyeisiin. Niin ikään myös skinit löytävät samaistumisen aiheita joistakin KMFDM:n kappaleista.

Punk muutti musiikin. Se herätti kapinan ja anarkismin systeemin järjettömyyttä vastaan. Se sai aikaan aallon, jonka johdosta progen dominointi rock-skenessä painui syvempiin kerroksiin. Mutta sitä ei kestänyt kauaa: punk hajosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Nyt se elää enää sellaisinen bändien kuin KMFDM:n kautta. Suurta musiikillista vallankumousta on turha odottaa tältä saralta, mutta henkilökohtainen asennekasvatus elää. KMFDM:n sanoma on, että älä niele paskaa jota sulle syötetään. Ajattele omilla aivoilla, ja taistele oikeuksiesi puolesta. Taistele vapaudesta ja vääryyttä vastaan!

Se on asenne. Ei pelkkä musiikki, ei henkilöt sen takana. Ei se mitä se edustaa tai miten sitä myydään, vaan se koko hoito. Se asenne jolla KMFDM on tehnyt omaa juttuaan 25 vuotta, välittämättä paskasta ja taistelemalla tiensä klubilta toiselle. Sitä ei voi lavastaa.

A beatifull woman and some dirty old men.

Rip The System!

KMFDM will never stop!

KMFDM forever suck!

"Oletko huolestunut suomalaisten alkoholin käytöstä?"

No jopas oli kysymys. Sen meille tarjoili galluppiluontoisesti Forssan Seudun Puhelin palvelunsa Surffi.net:in etusivulla.

Äkkiseltään tulee selväksi, mitä kysymyksellä haettaan. Se liittyy ainaiseksi keskustelunaiheeksi päätyneeseen alkoholipolitiikkaan, jonka tiimoilta hallinnon vaikuttaa olevan mahdotonta saada aikaiseksi mieleistään mallia.

Mutta jo pelkästään kysymyksen toistaminen mielessä kertookin jotain kokonaan muuta: "Oletko huolestunut suomalaisten alkoholin käytöstä?".

Miksi suomalaisten? Eikö luontevampaa ja hedelmällisempää olisi kysyä "oletko huolestunut alkoholin käytöstä", kuin tuoda siihen määrite "suomalaisten", joka automaattisesti ohjaa vertaamaan tätä suomalaisten juomakulttuuria johonkin toiseen kulttuuriin. Tällaisen kysymyksen asettelun seurauksena voidaan verrata eri maista koottuja tilastoja ja päätellä, että suomalaiset juovat vähemmän kuin venäläiset. Väittelyn tiimoilta kiinnitetään huomiota milloin tilastojen virhemarginaaleihin - milloin venäläisen kulttuurin rappeutuneisuuteen, mikä sitten onkin omiaan nostamaan suomalaisten itsetuntoa ja samalla lietsomaan pahaa verta. Alkoholia puolustavat voivat ottaa esimerkiksi myös Ranskan, jossa viiniä litkitään joka käänteessä. Vastustajat nostavat esille erilaisen juomakulttuurin ja tekevät eroa viinin ja viinan välille. Kättä väännetään joka asiasta - kaikki juotava muutetaan kulutetuiksi litroiksi henkilöä kohden vuoden ajalla. Mittaria suosivat niin puolustajat kuin vastustajat, vaikka se on niin yleistävä, ettei se kerro enää mitään koko alkoholin kulutuksesta.

On täysin eri asia kuinka paljon alkoholia ostetaan, kuin se miten se kulutetaan. Keskikulutukseen perustuva mittari on yhtä käytännöllinen kuin päätellä millainen on keskiverto suomalainen kansanedustajia luokittelemalla sopivin kriteerein. Tahtoisimpa tavata henkilön, jolle pelkkä hallitus on jokaista siellä olevaa henkilöä myöden juuri sellainen kuin hän haluaisi. - Puhumattakaan nyt siitä, että kaikki eivät edes äänestä, kuten kaikki eivät käytä alkoholia.

Yleensä alkoholin kulutusta onkin suitsimassa henkilöt, jotka eivät siitä juuri mitään tiedä, ja jotka eivät ymmärrä tehdä eroa kulutuksen ja ostamisen välille. Viinapullon voi juoda seitsemän päivän aikana tai sitten muutamassa tunnissa. Tavalla on suuri merkitys terveydellisiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin, mutta "litraa henkilöä kohden per vuosi" ei kerro tästä yhtään mitään. Korkeintaan se voi olla pohja oletuksille, joita juuri jo pohjansa takia voidaan kyseenalaistaan.

Kysymyksen harkitsematon esittäminen ei ole Surffi.net:in galluppia hoitavan henkilön ymmärtämättömyyttä, vaan enemmänkin kiteytymä siitä kollektiivisesta suomalaisesta ajattelutavasta, joka jossain määrin on turmellut meistä jokaisen. Jokainen meistä ymmärtää, että suomi on rajoilla erotettu alue maapallon maa-alueilla, mutta jo se miksi, miten ja millä tavalla raja on vedetty nostaa esiin ristiriitaisia käsityksiä. Eräs ääriäsänmaallisen miehen teesinä on sotaveteraanien kunnioitus, koska he taistelivat suomen itsenäiseksi. Hänen mielestään on myös sotaveteraanenja halveksivaa päästää suomeen väärän värisiä maahanmuuttajia. Luulisi, että juuri tosi isänmaan ystävä olisi perehtynyt asiaan paremmin: eihän Suomea sotimalla taisteltu itsenäiseksi, eikä niin ikään sen aikaisia "sotaveteraaneja" enää edes jäljellä olisi. Se, että Suomi on itsenäinen - se on julistettu itsenäiseksi ja onnistuttu itsenäisenä pitämään - ei tarkoita, että muun maailman menoa ei tarvitse huolehtia. Ei, se tarkoittaa, että me voimme itse päättää mitä me maallamme teemme. 

Tämän asian ymmärtämättömyys on johtanut ajattelutapaan, joka heijastuu jokapäiväisessä keskustelussa: Suomen parhaaksi, suomalaisuuden vuoksi, suomalainen kulttuuri, suomalaiset arvot... Kukin vuorollaan vetoaa johonkin tällaiseen käsitykseen, vaikka kaikki ne merkitsevät eri asioita eri ihmisille. Ei ole yhtenäistä suomalaista kulttuuria, vaikka suomalaistumisen aikaan niin tahdottiin olleen. Ei ole yhtenäisiä suomalaisia arvoja,  ei yhteistä parasta. Lönnrot ja Tobeliuksen tahaton perintö elää yhä. Sen mukaan suomalainen on nöyrä ja sisukas, eikä suomalainen kapinoi. Sen mukaan meillä kaikilla suomalaisilla on yhteinen perintö, yhteinen historia.

Mitä sitten, että vielä 1800 luvulla suomessa vallitsi säätylöistön ja rahvaan välillä niin syvä suopa, että kaikki - koko kulttuuri kieltä myöden olivat eri. Säätyläisiä oli pari pari prosenttia ja heillä oli kaikki valta, jopa lait olevat heille ja rahvaille omansa. Mitä sitten, että kansalaissodan jälkeen punaisia kuoli vankileirien oloissa kymmeniä tuhansia, vaikka niin samaa kansaa oltiin olevinamme. 

Nämä arvot joutuvat kovalle koetukselle nöyrälle ja sisukkaalle suomalaiselle, kun itäisestä naapurustosta samalle työpaikalle tulee miehiä, jotka tekevät 12 tunnin työpäivää ja tekevät siinä ajassa 3-4 suomalaisen työt. Väärinhän se on, eikö niin? Mutta miksi? Koska suomalaisen on vaikea huomata, että sisua ja tehokkuutta on muuallakin. On helppo ajatella olevansa sitkeä ja kova, kunnes joku toinen - joku ulkomaalainen, vieras ja oudosta kulttuurista (jos sitä nyt kulttuuriksi edes voi sanoa) onkin parempi, nopeampi, sisukkaampi ja vieläkin nöyrempi. 

Kun on varma omasta sisukkuudestaan, ei haittaa vaikka ottaisi vähän lunkinmin - ei se tarmo mihinkään siinä katoa, kun on Juojan suomana sen kanssa syntynyt. 

Muukalaisen työstä etsitään virheitä, häntä on hyvä vähän kiusata, ja kun ei sekään auta, on aika liittoutua ja vaatia muutosta. 

Sama pätee niin useimmilla työpaikoilla jossa johtoporras ei rajoita tehtävien töiden määrää, mutta myös Euroopan Unionissa. Me, Suomi, olemme osa maailman suurinta talousaluetta. Me olemme osa suurvaltaa, tai ainakin hyvin lähellä sitä olevaa instituutiota. Me olemme eurooppalaisia, ja Eurooppa on me. 

Siitä huolimatta keskusteluissa, uutisissa, gallupeissa... kaikkialla on huomattavissa, kuinka asiat esitetään aina siinä perspektiivissä, että suomi on jotain verrattuna johonkin muuhun. Vertailukohdetta ei tarvitse edes antaa, kun se on jo siitä löydettävissä, kuten otsikoinnin kysymys osoittaa. Eikä se rajoitu vain politiikkaan, vaan myös ihan jokapäiväiseen elämään: miten sisustaa talo? Millaisella autolla ajat? Pitää siivota kotona, sillä jos joku tulee käymään, on sekasotku noloa.

On se kumma juttu, että Suomi olisi ennemmin osa Yhdysvaltoja kuin Eurooppaa.

Resident Evil leffatriologia

Resident Evil on pysynyt itselleni hieman vieraampana "käsitteenä". Pelit eivät tuttuja, mutta eivät myöskään täysin vieraita. Yleinen vaikutelma on ollut lähinnä "ihan jees, mutta ei sen enempää". Zombeja ammutaa, pääosumasta tippuvat parhaiten. Liekö tuon nyt sen enempää tarinaa tarvitsee. 

Tarinan puutteesta ei Resident Eviliä kuitenkaan syyttää voi. Vaikka edessä on jatkuvasti lisää milloin mitäkin rekvisiittaa, jonka piirissä enemmän tai vähemmän kujajuoksumaisesti aina jonkimoisia zombeja tai mutantteja lahdataan, on hommaan saatu mukaan sen verran tunnelmaa ja roolipelimäisyyttä, että juttu jaksaa kiinnostaa. - Ja hyvä niin fanien kannalta.

Elokuvista ei sitten ihan samaa voikaan sanoa. Se vetääkö Milla Jovovich roolinsa hyvin vai huonosti aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia: osa yleisöstä pitää häntä juuri oikeana valintana rooliin, samalla kun osa sitä vastustaa. Itse lähden siitä, että Jovovich sopii rooliin - mutta se kuinka paljon hän on vaikuttanut esittämäänsä hahmoonsa onkin toinen asia. 

Kaikkien Milla Jovovichin tähdittämien leffojen on riskinä muuttua ruodon esittelemiseksi: mitä vähemmän leffassa on järkeä ja mitä huonommin se on tehty, sen enemmän Jovovichin alastonta pintaa on näkyvissä. Asiaa voi verrata suoraan esim. Ultraviolet ja Jean d'arc -leffojen välillä. Fifht Element osuu mukavasti tähän välimaastoon. 

Mitä moinen laatumittari sitten kertoo Resident Evilistä? Hämmästyttävän vähän. Kuten sanottu: Jovovichin leffoilla on riski muuttua "pintakiilloksi". Vaikka stereotyyppisen seksikästä ja pelimäisen typerää onkin, ei Resident Evilissä häiritsevän räikeään herutukseen alennuta. Tästä tietysti voi olla montaa mieltä, mikä korostaakin sopivasti asian varsinaista pointtia: Resident Evil -leffojen juttu on Milla Jovovich. Moni käy katsoo leffat jo pelkästään "naiskauneuden" takia. 

Missä tahansa B-leffassa näkee intohimoisempia ja kekseliäämpiä selityksiä zombeille kuin paljon peliltä perivältä Resident Evil triologiassa. Varsinkin ensimmäisen osan zombeja uskottavimpia viritelmiä löytää jo youtubesta. Kolmannessa osassa on kuosi korjattu - ilmeisesti käsikirjoituksen kustannuksella. Mielenkiintoisella tavalla triologian keskimmäinen vaikuttaa tasapainoisimmalta elokuvalta, jossa sopivassa suhteessa on mukana oikeastaan kaikkea tällaiseen zombiplasterointiin sopivaa. 

Ykkösosan suurin ongelma oli lähes kliseinen lähestymistapa ja onneton lavastus sekä maskeeraus. Tarinassa mennään maanalla olevaan tutkimuslaitokseen sammuttelemaan tietokonetta ja tekemään kaikkea typerään erinäisistä tekosyistä. Kaikkialla on valoa, lavasteet näyttävät (ja varmasti myös ovat) pahvilta ja zombien olemus ei paljon hätkähdytä.

Kakkososassa päästään pihalle tylsistä tunneleista. Zombit ovat valloittaneet kaupungin kadut ja meininki on kohtalaisen kasassa. Zombien ennalta-arvattava ilmestyminen ei haittaa liiaksi, eikä myöskään kliseiset käänteet juonessa. Hahmoille on annettu siedettävä syy tehdä kaikkea. Edes lopun mutanttiörvelö ei pilannut tuotosta - paljolti tähän vaikkutti lienee se, että "pahis" oli maskeilla tehty. Digitaalinörtit oli jätetty kotiin pelaamaan pasianssia ja hyvä niin. Huonona esimerkkinä toimikoon The Incredible Hulk. Loppuratkaisun moralisointi jäi sopivan vaisuksi ja ymmärrettäväksi, eikä suuria tunteita tarvinnut vuodattaa. Toiminta oli suht kasassa, vaikka ihmettelenkin aina, miksi luodit tuntuvat väistelevän päähenkilöitä (ja miten zombeja vain riitti riittämisen jälkeen). Ei mitään päätähuimaavaa, mutta toimivaa. Edes krapula ei ole välttämätön syy katsoakseen tämän leffan.

Kolmosessa onkin sitten vedetty pykälään jokin selittämätön Mad-Max vaihde. Ilmeisesti tekiöiden on ollut mahdoton nähdä muunlaista post-apokalyptista maailmaa kuin aussien viitoittamaa visiota. Hahmoihin on kakkososan jälkeen ilmestynyt jälleen lähes korostettu sterotyyppinen esittäminen. Jo ensimmäisen sekunnin jälkeen on henkiöstä hyvin aavistettavissa, mitä kukakin tekee ja edustaa - kuin vanhan kunnon Star Warsin tapaan. Maailma on rakennettu liiallisella mahtipontisuudella, eikä juttu edes liitty edellisosiinsa niin saumattomasti kuin edeltäjänsä. Jovovichin hahmo on niin rankkis, ettei tahdo Milla-tytön kengän riittää. Leffa alkoi jokseenkin mielenkiintoja herättämättä - jos koko muuten mielenkiintoinen tapahtumaketju on kerrottava ensimmäisten kuvien jälkeen, ei paljon jää paljastettavaksi elokuvan ajaksi. Leffa ei kehity yhtään parempaan suuntaa kun mukaan nakataan messiaalisia elemettejä ja yliluonnollisia kykyjä. Pahiskin on tyypillinen muropaketista löytyvä psykopaatti.

Sen verran oli väsy silmässä, ettei leffa oikein tarttunut. Velvollisuudekseni koenkin siis katsoa unettavan elokuvan uudestaan ja palata asiaan tarpeen vaatiessa.

Boksin hankkiminen ei suoranaisesti kaduta. Suomessa en boksiin ole törmännyt, mutta Tallinnasta sen bongasin. Jostain syystä ensimmäisessä leffassa on vain jenkki subit - muista löytyy suomeksikin. Boksin hinta oli verrattain pieni siihen nähden, että sain varmistuksen Resident Evil-leffoihin liittyvistä oletuksistani ja ennakkoluuloistani. Vähän hyvää, mutta ei pelkkää skeidaakaan. 

Isokin mies voi stressata pienistä.

Otsikko on harhaanjohtava; en stressaa pienistä. Pyrkimykseni on suuri, itselleni hyvin tärkeä asia. Pettymys on oleva suunnaton, mikäli epäonnistun. Onnistumisen arvostaminen tuskin yksin riittää sille vastineeksi.

Olen lukenut kirjat kolmeen kertaan. Olen myllännyt teoriaa paljon syvemmältä kuin annetun materiaalin pohjalta on ollut mahdollista. Olen laatinut hyvän muistiinpanot, jotka kattavat kaiken tarpeellisen, kunhan saan ne kirjojen osalta valmiiksi. Olen valmistautunut viimeisen puolivuotta neljää tuntia varten, joiden perusteella joko pääsen jatkoon, tai tipahdan leikistä heti. 

Vaikka jatkoon pääseminen ei takaa vielä mitään, olen 2. vaiheen suhteen optimistinen. Haastattelussa puntaroidaan lähinnä motivaatiota ja musiikillista taustaa. Motivaatiota kyllä on yllin kyllin, eikä kompastuskiveksi varmasti tule musiikillinen taustakaan. Soitin kuulonvaraisesti opittuja sävelmiä jo nuorena. Muistan soittaneeni lambadaa 8-9 vuotiaana isovanhemmilleni. Aloin tehdä tietokoneella - tai Commodore 64:lla - musiikkia samoihin aikoihin. Ensimmäisen neliraitanauhurini sain 13 -vuotislahjakseni. Ehkä tietokonemusiikin vaikutuksen alaisena, kuuntelin suuret määrät kaikenlaista konemusaa seuraavat 10 vuotta. Sivussa hurahdin elokuvamusiikin kautta klassiseen musiikkiin. Innostus konemusiikkiin alkoi hiipua, kunnes se sitten loppui yhtä äkkiä. Huomio kääntyi - niin ikään leffamusan kautta - rockiin ja sen tyyleihin. 

Soitan lähes tunnin päivässä jotain käsiin osuvaa soitinta. Siksi hallitsen jollain tavalla koskettimet, rummut, kitaran, basson, altonokkahuilun ja läjän Brasilialaisia kansansoittimia. Sibelius Akatemina porttia pidemmälle ei soittotaidoillani ole mitään asiaa, mutta jokaisella näistä pystyn soittamaan jotain - joitakin erillaisia kappaleita. Enkä usko, että koneellisen musiikin tuottamisen ja äänenkäsittelyn vuosien harjoittelusta on mitään haittaakaan haastattelussa.

Kuten sanottu, en murehdi haastattelusta. Sen sijaan olen äärimmäisen huolissani niistä neljästä tunnista, joiden aikana minun pitäisi vastata kysymyksiin teoriasta, laatia analyysi esitetystä kappaleesta, kirjoittaa referaatti sekä vastata valintakoekirjoista esitettyihin kysymyksiin. Huoli kumpuaa aiempien vuosien valintakokeista. Ehdoton epätoivon suosikkini lienee tämä: "laadi ulkomuistista nuotinnos jostain seuraavista kappaleista, niin että lopetussävel on yksiviivainen e". Sitten on läjä kappaleita, josta osaan ainoastaan "paljon onnea vain". Sanonpa vain, että on täysin eri asia kirjoittaa nuotit vaikkapa koskettimien ääressä kuin ulkomuistista - varsinkin kun lopetussävel on ennalta määrätty.

Stressiä ei missään määrin helpota tieto siitä, että tänä vuonna on yliopistoihin tehty ennätysmäärä hakuja. Tästä kiitos sähköisen hakulomakkeen, jonka käyttö on siinä määrin yksinkertaista, että hakuja eri linjoille on tullut maanlaajuisesti reilu 13 000 enemmän kuin viime vuonna. Tietysti se on huitsin kivaa: etnomusikologiaan on aiempina vuosina ollut hakijoita tasaisesti laskeva määrä. Viime vuonna heitä oli 37, joista 17 osallistui kokeeseen. Tänä vuonna meitä on lähes 70, joista 20 parasta pääsee haastatteluun, joista sitten 10 yhteispistemäärältään eniten saanutta pääsee opiskelemaan. 

Lohtua voi hakea siitä, että varsinaiseen valintakokeeseen todennäköisesti osallistuu noin 40 henkeä - jos siis vanhat merkin paikkaansa pitävät. Etnomusikologialla on sellainen maine, että sen kautta on helppo päästä yliopistoon. Opeteltavan materiaalin suhteen menee kyllä monelta sormi suuhun, jos aiempaa kokemusta ei musiikista ole ja osa porukasta voi tulla vain yrittämään tuuriaan. Tämän johdosta, jos hyvin käy, osallistuu kokeeseen vieläkin vähemmän ilmoittautuneita ja yleinen taso olisi huono. 

Toisaalta taas oletukseni saattaa olla aivan väärä. Suuri osa hakijoista saattaa ilmaantua paikalle ja taso voi olla todella kova. 

Aiempina vuosina huonoin pistemäärä joilla on sisälle päässyt on kokeeseen osallistuvien määrästä riippuen ollut alimmillaan vajaat 13 pistettä, ylimillään yli 19. Valintakokeen 20 parasta pääsee haastatteluun. 10 opiskelijaa valitaan sen mukaan, kuinka paljon he saavat yhteispisteitä. Valintakokeen pisteet suhteutetaan 70 maksimista 12 pisteen maksimiin. Haastattelussa jaetaan enintään toiset 12 pistettä. Maksimipisteet ovat siis 24, joista 19 on todella paljon. Sen verran pitäisi saada, jos kokeeseen osallistuu 40 motivoitunutta hakijaa.