Kaikki julkisesti kirjoittavat eivät ole toimittajia.

Yksi turhimmista mahdollisista elämänmuodoista lienee itseään toimittajaksi luulevat luuserit, jotka joidenkin outojen ja vahingossa tapahtuiden tapahtumien johdosta ovat saaneet tekstejään julkaistuksi. Lähes poikkeuksetta tällaiset henkilöt kirjoittavat kulttuurista ja niin ollen mieltävät itsensä kultturelleiksi tai kyseisen kulttuuridiskurssin mukaan muuten cooleiksi tyypeiksi.

Näitä painomustetta tai bittejä tuhlaavia älykääpiöitä yhdistää se outo piirre, että kaikkea on haukuttava - aina, silloinkin kun ei oikeastaan ole mitään haukuttavaa. Negatiivinen nostetaan pöydälle, positiivista ei tahdo löytyä, ja jos löytyy on siinäkin jotain huonoa. Haukkumisella tietysi on suurempi tarkoitus: nimittäin nostaa kirjottajan asemaa kulttuurin tuntijana ja näin ollen antaa hänen käsiinsä enemmän kulttuuripääomaa.

Harmikseen "kulttuuritoimittaja" kuitenkin huomaa, että jo pienellä mediakriittisyydellä varustetut henkilöt näkevät törkeänsävytteisesti kirjoitettujen kritiikiksi naamioitujen mielipiteiden läpi piilotetun agendan, jonka olemasta olosta ei kirjoittaja itse välttämättä tiedä mitään. Siksipä hän tulee samassa suhteessa sitä nokkavammaksi, mitä enemmän hänen tekstejään on julkaistu ja mitä enemmän kirjoituksia katsotaan kieroon. Näin hän pyrkii nostamaan itsensä arvostelun yläpuolelle. Hän kuvittelee olevansa eliittiä. Arvostelijohin hän suhtautuu snobimaisen penseästi: vain tietämätön rahvas voisi kyseenalaistaa hänen kulttuurintajuaan - tietäähän jokainen asiaa tunteva, että hän puhuu asiaa. Toisaalta arvostelija voi vain olla kade hänen saamastaan huomista. Kade siitä, ettei itse ole niin kyvykäs.

Todellisuus on kuitenkin toinen. Yleensä itsensä jalustalle nostavat mediaan kirjoittavat ovat sitä pohjasakkaa, joka ei mihinkään muuhun kelpaa kuin täyteaineistoksi. Ensinnäkään näillä kirjoittajilla harvemmin on mitään koulutusta siihen mistä he kirjoittavat - kunnia elämänkoululle (eli kaljan - tai sitten kun oikein ollaan niin punaviinin juonnille). Toisekseen heillä ei ole mitään sanottavaa mistään. He vain haukkuvat kaikkea ympärillään tekemättä sitä yhtä asiaa, mikä erottaa amatöörit asiaansa tuntevista: amatöörit eivät koskaan kerro miksi kaikki on niin huonosti tai miten ne voisivat olla paremmin, kun asiaan perehtyneet puolestaan osaavat antaa rakentavaa kritiikkiä. Kolmannekseen heidän kirjoituksensa ovat korkeintaan viihteellisiä, ja ne hännystelijät jotka tällaista kirjoittajaa seuraavat ovat ennenkaikkea vielä huomionhakuisempia kuin kirjoittaja itse. Kirjoittaja on vain niin sokea, ettei tajua mitä mikäkin asia ympärillä on. Hän ei ymmärrä edes sitä, että asiallinen teksti voi olla myös viihteellinen. Päinvastoin, hän yrittää väittää, että hänen viihteellinen tekstinsä olisi myös asiallinen, ja kun ei sitä tekstin sisältöön onnistu lisäämään, hän rakentaa sen keinotekoisen persoonansa päälle.

Tällaisen persoonan perusajatuksena on se, että se on parempi kuin muut ihmiset, ja eikä ole harvinaista sekään, että omiin valheisiin aletaan uskoa.

Syy siihen, miksi tällainen vähäpätöinen asia minua ärsyttää liittyy siihen, että se kuuluu nimenomaan kulttuuriin. Urheilun piirissä ei moista kirjoittelua tapaa, eikä auto-, ase- tai vaikkapa tietokonelehdissä pelijournalismia lukuunottamatta. Heti kun asiaan liittyy vähääkään jonkilainen kulttuuri, niin näitä syöpäläisiä alkaa ilmaantua. Musiikkilehdistä Rumba on hyvä esimerkki. Lehti, jolla ei ole mitään sanottavaa, mutta joka sanoo sen kyynisen sarkastisella tavalla, joka saa hyväuskoisen luulemaan, että viihteelliset tekstit ovat asiallisia. Vastapainoksi mainittakoon Suosikki, joka on avoimesti asiattoman populaari. Sci-fiin erikoistunut Portti kärkitoimittajineen saa suupielet kohoilemaan mitä arvosteluihin tulee, mutta onnistuu toistamaan omaa negatiivisuuttaan kyllästymiseen asti Rumbaakin nopeammin.

Kulttuurillinen dualismi rehottaa. Riittää, että joku on tietävinään asioista kun hän jo löytää itseäänkin turhempia seuraajia. Eikä ihme. Kulttuurihan on yhtä kaaosta, jota ei voi järjestää millään tavalla arvojärjestykseen. Tätä on satoja vuosia yritetty, eikä vanhat tavat ole onnistuneet muuta kuin murtumaan nykyisessä median mylleryksessä.

Olen sanonut tämän jo useasti ja tulen sanomaan vielä lukemattomia kertoja: kultuurin kokeminen on aina subjektiivista (tarkista sanakirjasta jos et muuten tiedä mitä se tarkoittaa). Siksi ei voi olla mitään universaalia "hyvää" tai "huonoa", ja jos kriitikko unohtaa tämän, hän päätyy kirjoituksessaan kertomaan enemmän itsestään kuin aiheestaan.

Kaikki te tyhjäpäiset kyyniset snobit ymmärtäkää, kun sanon tämän selkokielellä: jos haluat, että tekstisi on paskankaan väärti, niin kerro MIKSI mikäkin on niin huonoa! Hyvän suhteen sinulla lienee ei ole ongelmaa; eihän sinulla ole rohkeutta mitään hyväksi sanoa!