Taistelu jatkuu, mutta minkä puolesta?

Jos vielä monta kertaa kirjoitan suhteestani musiikkiin ja sen tuntemusesta tai pääsykokeiden pisteistä, alkaa se kuulostamaan pian jo leukailulta, enkä halua leukailla (nyt ainakaan). Olen käynyt asioita läpi kommenteissa, statuksissa ja muissakin kirjoituksista. Jos joku ajattelee kirjoituksistani, että tämä on vain katkeraa ja kateellista tekstiä, niin ajatelkoon rauhassa. Osittainhan se sitä varmasti onkin, mutta ei se tee tyhjäksi sitä asiaa, jossa epäkohdan näen.

Sitä paitsi minusta on melkein yhtä tyhjän kanssa mitä ihmiset asiasta ajattelevat.

Olen läpeensä kyllästynyt kuulemaan tasa-arvosta, luokkaeroista ja tasavertaisuudesta. Näennäisesti suomi on tasa-arvoinen valtio, mutta todellisuudessa se on kaikkea muuta kuin sitä. Nauran päin naamaa sille, joka sitä tasa-arvoiseksi väittää.

Naiset saavat järjestäen miestä huonompaa palkkaa, suomalaista etnistä alkuperää olevat (tai pikemminkin sen näköiset) saavat helpommin töitä, "lapsenhankkimisiässä" olevat naiset eivät pääse uraputkeen, siviilipalvelus kestää asepalvelusta pidempään... Tässä vain joitan arkipäivän asioita, joihin ei kiinnitä huomiota. Ne vain hyväksyy tyynen rauhallisesti. Kaiken muun rinnalla vaikuttaa aika mitättömältä, että lukion suorittaneet pääsevät helpommin yliopistoon, vaikka linjalle ei lukiota vaadita, eikä siitä anneta pisteitä. Mielenkiintoista on se, että jos olisin musta ammattikoulutaustainen joka hakee etnomusikologiaan, niin olisi mahdollisuuteni varmasti paremmat päästä sisään kuin kolmekymppisellä valkoisella miehellä, joka lukiota ei ole suorittanut.

Tai sitten ei, mutta siltä se kuitenkin tuntuu.

Minä halveksin eriarvoisuutta. En voi sietää sitä, kuinka jotkin kulttuurin normit määräävät sitä kuinka ihmisiä pitää kohdella taustan perusteella. Sen sijaan, että katsottaisiin ihmistä ihmisenä, nähdään vain tissit, väri tai lokero, johon yhteiskunnan mukaan kukakin kuuluu. Yhteiskunnan normit ovat aina rakentuneet vahvimman mukaan, ja niiden kumarteleminen vain kasvattaa entisestään niiden valtaa, joilla se jo on.

Ihminen kokee olevansa sitä vapaanpi ja hyvinvoivampi, mitä paremmin hän istuu valmiiksi veisteltyyn muottiin ja tekee mitä häneltä edellytetään. Sen suurempi on illuusio, mitä kauempana on kysymys: kuka edellyttää?

Kyllästyttä koko paska. Näennäisyys turhauttaa ja sen puolesta teeskentely raivostuttaa. Tuntuu nöyryyttävältä, että ilmeisesti motivaation ja kykyjen selvittäminen pitkäjänteiseen teoreettiseen opiskeluun loppuu kesken ensimmäisen kysymyksen, kun joutuu korjaamaan haastattelijan väärää olettamusta, joka johtuu hänen omasta leväperäisyydestään.

Sitä ihmetellään luokkaeroja ja ollaan olevinaan niitä vastaan, mutta hyvin pidetään kyllä huolta niiden ylläpidosta valitsemalla joukkoon vain "omiaan".

Aviisi on kiinnostunut tekemään jutun siitä onko hakemisen kompetenssin ja valituksi tulemisen mahdollisuuksien välillä jonkinlainen lasikatto. Kiinnostavaa olisi nähdä kuinka korkailta palleilta sitä pidetään yllä. En ole vielä tehnyt päätöstä suostunko haastateltavaksi vai en. En liiemmin ole varma enää ottaisinko edes opiskelupaikkaa vastaan, jos sellainen lohkeaisi. Kuvittelin ehkä muuta, enkä välittäisi joutua ulkopuoliseksi. Ehkä kuitenkin menisin katsomaan millaista se on.

Kaikki mitä sanoo ja ajattelee on turhaa jos he joiden pitäisi se kuulla kieltäytyvät sitä tekemästä.