Yksi taide, kiitos.

Yhdenkään taiteilijan ei pitäisi nousta esille, koska taide on kuin virta; taide on kultuurin puhetta ajasta, ihmisen näkemys maailmasta ja puhuttelua, joka on enemmän kuin kokonaisuutensa summa: enemmän kuin väri kankaalla, muste paperilla tai kirjaimet.

Taide muodostaa monimutkaisen, monisyisen ja monikerroksellisen suhteen kaikkeuteen. Siksi sen määritteleminen on hankalaa. Taiteen suhde kaikkiin muihin asioihin on alati häilyvä. Ei voida yleistää mitään kriteeriä, joka määrittelisi mikä on taidetta ja mikä ei: kaatopaikalla oleva pesukone täynnä ulostetta on jätettä, Kiasmassa se on taidetta. Vastakkainasettelu elää asemista: musiikkimaailmassa rock on klassiselle musiikille melua, ja melu pitää sammuttaa. Samoin klassinen edustaa rockille kaikkea sitä, mitä rock pitää huonona: konservatiivista, institutionoitunutta, jähmeää ja taipumatonta, loputonta saman toistamista, kurinalaisuutta.

Toiselle nykytaide on roskaa, toiselle perinteinen kuvataide menneisyyttä. Toiselle kaikki graffitit on töherrystä, toiselle kaikki musiikki viihdettä. Graffiteihin penseästi suhtautuvan olisi paikallaan tutustua tähän: http://www.banksy.co.uk/

Taistelun jatkuessa siitä mikä on ja mikä ei ole taidetta, jotain perin oleellista unohtuu. Määrittelystä tulee tärkeämpää kuin siitä mitä määritellään. Taide yritetään pitää puhtaana, mielekkäänä ja hallinnassa. Mikään näistä ei ole taiteen ominaisuuksia. Sen sijaan taiteen kyky puhutella ihmistä on. Se on ehkä ainoa määritelmä, minkä voin ajatella minkäänlaiseksi taiteen määritelmäksi: taide puhuttelee. Se voi saada aikaan tunnereaktion - mielihyvää tai raivoa, ei väliä - tärkeintä on, että se saa aikaiseksi jotain ihmisen sisällä.

Taide ei koskaan ole olemassa yksin, täysin itsenäisenä asiana, jota objektina voidaan tarkastella. Taiteessa diskurssi korostuu: kaatopaikalla ulostetta täynnä oleva pesukone on merkityksetön, mutta kun joku vie sen uuteen nykytaiteenmuseoon, hän tulee sanoneeksi jotain - ottaneeksi kantaa johonkin. Huomio kiinnittyy ennenkaikkea siihen, miksi näin on tehty. Taiteilija on ehkä halunnut sanoa, että taide on muutakin kuin kivoja kuvia tai satoja vuosia vanhoja traditioja. Ehkä hän on tehnyt sen puhtaasti järkyttääkseen, mikä tietysti herättää vieläkin mielenkiintoisemman kysymyksen: miksi se järkyttää? Kyseessä saattaa olla myös kannanotto ihmisen kertakäyttökulttuuriin, tai ehkäpä jopa ihmisen kertakäyttöisyyteen. Ehkä taiteilija haluaa sanoa, että olemme kaikki ryvettyneet ulosteessa.

Tulkintoja on monia, syvempiä ja pinnallisempia - erilaisia.

Taitteessa hienointa on se kuinka teos kasvaa itseään suuremmaksi, josta päästäänkin takaisin tekstin alussa esittämääni ajatukseen siitä, että taiteilijan tulisi olla kasvoton. En tietenkään tarkoita tätä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta taiteen henkilöitymisessä piilee riski putkinäön kehittymiselle.

Haluan mieltää itseni ennenkaikkea taiteilijaksi, koska haluaisin puhutella ihmisiä jollain monimutkaisella ja tajunnan ulkopuolella olevalla tasolla. Tietysti tämä pohjaa ajatukseen siitä, että saisin suunnattomasti arvostusta. Ennen arvostusta olisin tyytynyt vain hirvittävän suureen omaisuuteen. Näistä haaveista on kulunut pitkä aika, enkä niitä enää koe kovin tärkeiksi, en edes välttämättömiksi. Ne kuitenkin ovat perin vanhoja rakennuspalikoita "taiteellisuuteni" suhteen, eikä niitä siksi voi - tai edes kannata - jättää täysin paitsi huomioa.

Ymmärrän paremmin, että taide tai kulttuuri ei saisi mennä minkään kultin tai henkilöitymän ehdoilla. Kukaan ei voi hallita kulttuuria, vaikka sitäkin on yritetty ja sittemmin onkin elvytetty kaikkea ohessa tuhoutunutta. Yrityksistä huolimatta kukaan ei myöskään voi hallita taidetta. Tukahduttaminen on usein vain synnyttänyt toistenlaista taidetta, joka sekään ei ole ollut kaikkien mielestä haluttua. Eliitti on yrittänyt omia taiteen itselleen, jakanut sen taiteeksi ja viihteeksi. Menestys on ollut kehno; kaikkialle minne menenne on jotain, joka meitä puhuttelee - joka saa meidän ajattelemaan.

Minusta olisi hieno olla osa jotain niin suurta kuin taide.

Olen Qwarrulainen

Olin pitkään kovin huolissani Pimeän Jälkipolven loppuosasta, jonka koen jollain tavalla vauhdittomaksi ja suoraan sanottuna vähän tylsäksi. Miksi en sitten tehnyt sitä mielenkiintoisemmaksi? Koska asia ei ole aivan niin yksiselkoinen.

Pimeän Jäkipolvi on tirologian ensimmäinen osa, kuten olen useasti jo selventänyt. Alkuperäinen Abyssus pääsi paisumaan lähes 500 sivuiseksi teokseksi, jonka läpikäymisen totesin liian raskaaksi. Ratkaisuna pätkin sen kolmeen osaan.

En voinut liiemmin ensimmäistä osaa muutella, koska palojen on sovittava yhteen. Yritän tässä kertoa yhden tarinan, jonka ympärille kytkeytyy muita tapahtumia, kohtaloita ja juonenkäänteitä, siitä huolimatta, että teen sen kolmessa osassa. Juonikuvio ei alunalkaenkaan ole yksinkertainen, ja vaaditaan aikamoista päättelykykyä, mikäli lukija aikoo ennalta päätellä mistä oikeastaan on kysymys.

Toinen osa on nimeltään Tuhoava Luonteeltaan. Nimi ei ole sattumaa, eikä myöskään se, että ensimmäiset sivut ja kappaleet ovat täynnä taistelua ja turpiin vetoa - näin sanoakseni. Alkuperäisteoksessa latasin odotuksia tähän osaa, jossa vihdoin taistelun nälkäisille tarjoilen purtavaa. On ikävää, että jaoin sen osiksi juuri tästä, mutta jostain se oli tehtävä. Kesken taistelun loppuminen olisi paljon ontuvampi ratkaisu, ja toisaalta aiemmin katkaisu jättäisi muutaman clifhangerin muodostumatta.

Kompromissina sanottakoon, että hyvä siis näin.

Kun eilen kävin Tuhoavaa Luonteeltaan läpi ja lueskelin paikoitellen myhäillen, kuinka Yksilö voimillaan panee päreiksi kaiken eteen tulevan, eikä kukaan pysty tekemään asialle mitään, aloin jälleen miettimään kuinka paljon väkivaltaa olen vieläkin kirjaan säilyttänyt. Abyssuksen esiversiossa jokaisessa luvussa kuoli joku, tai ainakin sai kunnolla köniinsä. Siitä lähtien jokaisessa versiossa on jatkuvasti ollut vähemmän väkivaltaa. Tässä, oliko järjestyksessään 5. tai 6. - en muista, väkivalta on jo riittävän harvaa, jotta puhtaaksi toiminnaksi voisi kirjaa kuvailla. Mutta sitten kun sitä on, se on rumaa ja - kuten eilen totesin - sitä luulisi olevan riittävästi.

No riittävyydestä voi olla montaa mieltä. Moni varmasti pettyisi kirjaa lukiessaan, jos kuulisi minun ensin noin sanovan. Yhtälailla moni varmasti kokisi kirjan hyvin väkivaltaiseksi. Tässä piilee analysoinnin vaara: kysymys on subjektisesta kokemuksesta. Ja juuri tämän takia jätän kirjoittamatta lukijalle tai selittelemällä jälkisanoilla. En halua latistaa kokemusta kertomalla miten juttu pitäisi tulkita - jokainen tehköön sen itse omalla tavallaan.

Kun siis sanon, että väkivaltaa on kaiketi riittävästi, myös tarkoitan sitä.

Qwarrun universumi on muutenkin täynnä väkivaltaa. Voisipa jopa ajatella, että Qwarrun maailmassa galaksi on jättimäinen viidakko, jossa vain vahvin pärjää. Rasismi on aina pinnalla: rodut ovat erilaisia ja se myös tiedostetaan. Kukaan ei yritäkään kieltää Chandauoiden tai Proata'Em-Borien geneettisiä piirteitä, jotka tekevät heistä omalla tavallaan ylivertaisia muihin nähden.

Sota on hyvin julmaa: siviiliväestö pommitetaan kuoliaaksi ennemmin kuin siirretään pois. Kukaan ei tahdo pakolaisia alueilleen, koska he ovat toista rotua, joilla saattaa olla omat toiveensa ympäristöstään.

Täysi anarkia ei kuitenkaan ole valloillaan. Jöötä pitää rankasti bodattua YK:ta vastaava Kilta, jonka valtaisa kalusto turvaa rauhaa omalla tehokkaalla tavallaan. Kilta on paras keksintö rauhan suhteen, mitä koskaan on tehty. Se koostuu Tunnustetuista roduista, jotka ylläpitävät koko järjestelmää ja joilla kullakin on Killassa yksi diplomaatti. Sisällä vallitsee jonkinlainen demokratia, mutta koska Kilta on vanha, vallitsee siellä myös sekava sääntöviidakko ja eriskummallinen byrokratia. Kilta toimii yhä kuin paras mahdollinen koneisto - kunhan sitä osaa käyttää oikein. Muutoin se on tahmea ja aikaansaamaton.

Ja jotta sen oikeamielisyys tulisi takuulla kyseenalaiseksi, tuhannet tunnustamattomat rodut jäävät täysin siitä paitsi. Killan silmissä vain Tunnustetuilla on merkitystä. Jos Tunnustettujen välille tulee sota, tulee Kilta anomuksen jälkeen pysätyttämään sen. Tunnustamattomilla sen sijaan ei ole mitään merkitystä, eikä edes mahdollisuutta anoa Killalta apua.

Qwarru on siis kylmä ja ankara paikka - mutta ei täysin armoton ja vailla lämpöä. Niin myös väkivalta on kiinteä osa sitä - vaan ei se merkitsevin.

Qwarrun maailmassa ei paljon ole sattumaa, kuten ei kolmannen osan nimessäkään: Kaikki Kaaoksen Lapset.