Masennus on surkea tila

Masennus tulee jostain selittämättömyydestä. Syitä voi etsiä sormea heiluttamalla, syyttää milloin mitäkin nykyistä, mennyttä tai tulevaa asiaa. Kaikki se on valheellista. Todellisia syitä ei ole, todellisia syitä ei tarvitse olla, sillä masennus ei johdu mistään muusta kuin kemiallisesta epätasapainosta aivoissa. Siksipä kaikki, joden syyksi masennus laitetaan, ovat useimmiten vain huonon ajoituksen uhriksi johtuneita asioita.

Kutsun masennusta mustaksi, usein mustaksi paskaksi tai paskapilveksi - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Yhteistä nimille on ajatus pimeydestä, joka pilven tapaan tulee ylleni. Tiedostan siis jollain tavalla, että masennuksella on jonkinlaiset reunat tai rajat. Kun se musta paska saa otteeseensa, et halua enää kuulla mitään kehuja. Painut sitä syvemmälle, mitä enemmän ympärillä olevat ihmiset yrittävät sinua kannustaa. Alat tehdä etäisyyttä ihmisiin. Pienestäkin syystä voi suuttua ja jäädä kaivelemaan yhä suurempia kuoppia mieleensä johon astua. Kaikki mitä teet on täyttä sontaa. Tiedät, ettet onnistu koskaan ja että kaikista yrityksistä huolimatta uppoat siihen paskaan jota vihaat elämässä joka tapauksessa. Olet niin väsynyt, ettet voi sitä sanoin kuvata - tai ainakaan kuvata sitä oikein. Tahdot vain levätä hinnalla millä hyvänsä, vaikka et edes tiedä mihin olet väsynyt. Jatkuva tyytymättömyys seuraa kaikkialle, eikä millään ole merkitystä. Ei ennen kuin asiat hajoavat ympäriltä.

On hyvin yksinäistä puuhaa lillua omassa synkässä maailmassaan. Sinne ei halua, eikä edes osaa päästää toisia. Onni siinä missä epäonnikin on samaa seratonien ja endorfiilin aikaansaamaa aistiharhaa. Se muuttuu kun on muuttuakseen - ei tiedä koska, mutta varma voi olla, että olo muuttuu lopulta aina - oli se millainen hyvänsä. On pitkiäkin tasapainottelun ja taistelun kausia. Olen niin tottunut taistelemaan tunnetta vastaan, etten ymmärrä sen tapahtuvan, vaikka tiedän tasan kuinka se tapahtuu: alan taistella pimeää vastaan, hylkäämään sitä mielestä, etsimään jotain mikä piristäisi. Jatkan sitä niin kauan, kunnes huomaan olevani pohjalla, ansassa - taistelun hävinneenä makaan ojassa. Muutamat päivät menevät synkkyydessä, mutta sitten se alkaa muuttua. Ja kun se väistää, paistaa taas aurinko.

Ei pitäisi taistella sellasita vastaan, jota ei voi voittaa. Pitää vain hyväksyä, että se tulee toisinaan. Ja vielä kun nämä ohjeet muistaisi silloin kun niiden muistaminen olisi tärkeää, niin hyvä olisi.