keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Traxilainen valssi

Menneet viikot ovat kuluneet uuden käsikirjoituksen parissa, joka alkaa nyt rungoltaan olevan kasassa. Tiedän siis mitä tapahtuu ja koska, ja paljon siitäkin miten ja miksi. Paljon on silti vielä tehtävää - sitä on aina.

Kyseessähän on toiseen maailmansotaan tahattomasti rinnastettavissa oleva tarina sodasta ja siinä selviämisestä. Valtava, kaiken edestään tuhoava sotakoneisto vyöryää väistämättömästi. Sota, joka aluksi vaikuttaa etäiseltä ja muita koskettavalta lähestyy, eikä mikään voi sitä estää. Hyökkääjästä ei edes tiedetä paljon: sen kanssa ei voi keskustella, eikä sen motiiveja voi ymmärtää. Se ei selitä, anna syytää, eikä armoa. Ja se leviää kuin syöpä.

Pahikset eivät ole natseja - ne ovat vielä julmempia, täydellisen epäinhimillisiä, moraalittomia olentoja, joilla on vain yksi yhteinen päämäärä ilman ristiriitoja tai kunniaa.

Varsinainen tarina ei tosin liity suoraan tähän kaikkea olevaisuutta uhkaavaan sotaan, vaan yhden pienen henkilön kohtaloon, joka kaiken kaaoksen keskellä yrittää epätoivoisesti päästä kotiinsa. Odaålainen Kimm on liian mitätön ja pieni hahmo vaikuttaakseen sodan kulkuun millään tavalla. Elossa pysymisen taistelussa hänen osakseen tuleekin todistaa sodan vaikutuksia ja sen jälkiä.

Minä kun olen tullut kuulluisaksi siitä, että taon tuskallisen montaa rautaa yhtä aikaa, niin enpä näe syytä tässäkään tuottaa pettymystä: olen jo nyt melko varma, että työstän myös varsinaisesta sodasta oman kirjallisen teoksensa. Tämä varsinainen käsikirjoitushan astuu palvelemaan toista mediaa. Näin se siis kaiketi tapahtuu, monen raudan ahjoon tunkeminen. Kun ideoita tulee, kannattaa niihin tarttua. Aika näyttää mikä niistä on hedelmällinen ja mikä ei (en ole unohtanut Herra Silinteriä ja Maailmanlopuntehdasta. Se muhii omissa liemissään).

Toisaalta kyllä olen aiemminkin pyöritellyt mielessäni kertoa enemmän tästä Abyssus -sarjan kirjoja sekä Nox:ia varjostavasta sodasta.

Kirjoittamisesta kuihtui se mieletön huippufiilis silloin, kun piti vihdoin alkaa järkeistää teksiä. Aiemmin mielikuvituksella ei sanan varsinaisessa merkityksessä ollut rajoja. Seurauksena mitä vain saattoi tapahtua koska vain, mikä toisaalta ei ole yhtää tyhmää, kuten Harms meille osoittaa, mutta kun tehdään sata sivuinen novelli, niin seurauksena on enemmänkin täynnä aukkoja ja epäloogisuuksia oleva kyhäelmä. En tietenkään kadu sitä, että aloin miettimään asioita tarkemmin. Jossain vaiheessa tuntui, että kaiken järkeistämisen seurauksena kaikki mielikuvitus katoaa, mutta nyt tajuan paremmin, että se vain muutti muotoaan. Tieteiskuvaelman tai fantasian kirjoittamisessa on tärkeää tasapainoilla mielikuvituksen ja järjen (logiikan) kanssa. Muuten mennään metsään.

Moni asia alkuperäisestä Qwarru -tarinasta on sittemmin unohtunut, kuten Roverien Ennustukset. Niin ikään Yksilöiden alkuperä on kokenut oman renesanssinsa. Mutta kaikki tämä on vain parantanut tarinaa entisestään.

Nyt olen innoissani huomatessani, että jälleen tunnen suonissani saman tapaista intoa kuin silloin ennen muinoin. Se ei ole samaa - tai edes samanlaista. Se on saman tapaista, mutta kypsempää.

Kehittyminen on ihanaa!

2 kommenttia:

  1. Sota, joka aluksi vaikuttaa etäiseltä ja muita koskettavalta lähestyy, eikä mikään voi sitä estää. Hyökkääjästä ei edes tiedetä paljon: sen kanssa ei voi keskustella, eikä sen motiiveja voi ymmärtää.

    Tästä tulee väistämättä mieleen Waltarin Sinuhen menneisyyteen etäännytetty aikalaiskuvauskuvaus. Tunnelma on jotensakin sama - ehkä vanhaan klassikkoon muodikkaasti juuri nyt palaamalla saattaa saada oikeaa kirjoitustunnelmaa.

    Kannattaa myös tutustua Panu Rajalan uuteen teokseen kansalaiskirjailijastamme (Rajala, Panu: Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset. Helsinki: WSOY, 2008).

    Maailmanväsymys, universaali pelko, maailman toimijoiden pohjimmainen epärationaalisuus, merkityksen tappio, inhimillisen kokemuksen merkityksettömyys valtavaa taustakangasta synkkää vasten - 1950-luvun kirjallisuuden loistavia teemoja. Näistä keitettiin monta kitkerää lientä. Ehkä näitä kitkeriäesansseja kannattaa uusiokäyttää scifinkin puolella.

    VastaaPoista
  2. Vai Sinuhe... Kylläpäs nostit kertaheitolla esiin perin mielenkiintoisen ajatuskytköksen - etkä lainkaan pöllömpää sellaista. Asia vaatinee perehtymistä.

    Olen useamman kerran ollut jo ottamassa lukemistooni kyseisen Rajalan teoksen, mutta aina se on syystä tai toisesta jäänyt sikseen. Ehkäpä tämä oli se sysäys, jota tarvitsin.

    Kokonaisuus muhii vielä melko mielivaltaisesti, enkä tiedä miten onnistun lopullisessa tunnelmassa saavuttamaan sen pimeyden syvyyden, jota haen. Ei saa liioitella, mutta ei jättää laimeksikaan. Eiköhän se tästä...

    Olen scifin parissa kasvanut, ja aikuisiällä vakuuttunut sen mahdollisuuksista käsitellä aiheita joiden nimissä on latautunut merkitys. Tässä tapauksessa kyse on pohjimmiltaan hyvän ja pahan kokemisesta, ja etenkin siitä millainen harha on ajatella jotain hyvänä tai pahana. Hirmuteot juontavan kommunikaation puutteesta - erillaisuudesta, joka tulee muuriksi ja jonka läpi ei merkityksiä voi enää vaihtaa. Teemana on myös pelko paitsi tunnepitoisena myös kylmän loogisena päätelmänä, elossa pysyminen ja sen hinta.

    No, lopputulos jää nähtäväksi. Kiitos vinkeistä.

    VastaaPoista

Jos teksti on ajatusta nopeampi - älä vaivaudu.