Seura tekee kaltaisekseen.

Tiede -lehden numerossa 7/2009 oli juttu siitä, kuinka kuka tahansa voi muuttua oikeissa olosuhteussa sadistiseksi julmuriksi.

Ihmisistä on helppo usko pahinta. On helppo ajatella, että vanginvartioiksi valikoituu henkilöitä, joilla on sadistisia taipumuksia tai jotka ovat helposti vallan vietävissä. Mutta kun alat ajatella, että kuka tahansa tuttavasi pysytyisi kenties samaan, alat ehkä epäröidä koko asiaa. Taustalla vaikuttanee tällöin naivi tunneperäinen ajatus siitä, että oma lähipiiri on tavallista parempi. Mutta koska vieraista ihmisistä voi odottaa pahinta, miksei myös tuttavista.

Valta toisesta ihmisestä turmelee erityisen helposti. Se on kelpo syy tapella ja murskata toinen. Ainoa tapa saada mikä tahansa ryhmä säilymään, on jakaa valtaa siinä olevien henkilöiden kesken. Toinen hyvä syy tehdä tämä on se, ettei ihminen yleensä viihdy ryhmässä, josta hänellä ei ole mitään valtaa. Puolustusvoimamme on tästä siinä mielessä hyvä esimerkki, ettei siellä tavalliselle taistelijalle juuri valtaa anneta asioistaan päättää. Kurin ehdottomuus on kuitenkin näennäistä, sillä palvelustaan suorittavilla on vapaa-aikaa ja ennenkaikkea päätösvalta siitä todellisesta elämästä - siviilielämästä, jota palvelusaika ainoastaan sumentaa. Huomionarvoista on tässä se, että kukaan ei jää vallattomana alokkaana töihin armeijan leipiin.

Isäni kuvaili alikessuja kerran näin: "ne on yleensä sellasia pieniä ja kovia komentaa. Ku ei ne pääse oikeesa elämäsä koskaan komentelemaan niin ne pärjää armeijasa hyvin, kun siellä ne pääsee." Oli väite kuinka paikkaansa pitävä tai pitämätön tahansa, on siinäkin hyvin esillä ajatus vallasta, jostain jonka pelkkä mahdollisuuskin saa ihmisen ponniskelemaan. Ja vallasta on koko tuntemamme maailma rakennettu.

Mutta valta onkin sitten paljon monimutkaisempi, kuin äkkiseltään vaikuttaa - ainakin sen pitäminen: siitäkin huolimatta, ettei mikään ryhmä ole erityisen pitkäikäinen jos sillä on diktaattorimainen yksinvaltijas, mikään ryhmä ei pysty elämään, ellei sillä kuitenkin ole selkeää johtoa, joka voisi käyttää valtaa.

Ihmisen käytökseen vaikuttaa suuresti ryhmäpaine: mitä paremmin henkilö ryhmää edustaa, sen korkeampi hän yleensä on ryhmän hierarkialla. Ylimpänä kuitenkin ovat ne, jotka elävät tilanteen tasalla - jotka tuntevat nyanssit ja osaavat reagoida ryhmän mieleisellä tavalla konflikteihin. Eli kärjistetysti ne, joihin ryhmäläiset luottavat. Näin syntyy melko monimutkainen kausaalisista suhteusta muodostuva hierarkia: ylimpänä olijan on noudatettava ryhmän normistoa, mutta myös vietävä ryhmää eteenpäin. Hän ei voi keksiä sääntöjä, tapoja tai arvoja omasta päästään - ei hyväksyttämättä niitä ensin ryhmällä. Silti hän on välttämätön tekijä tulkitsemaan ja ennakoimaan ryhmäläisten toiveita. Johtajan valta perustuu siihen, että hän on sen ryhmältä saanut. Diktatuurissa tilanne on aivan sama. Siellä ryhmä on vain paljon pienempi, ja ryhmän alapuolella on iso joukko ihmisiä joita kuka tahansa ryhmästä voi komennella.

Vastapainoksi kuitenkin, vapaammissa ryhmissä ei yhtä selkeää johtajaa useinkaan ole. Toisinaan on jopa toimivampaa, että johtajia on monia ja heillä jokaisella omat arvonsa ja mielipiteensä. Tällöinkin kyse on kuitenkin siitä, että ryhmän arvot ovat etusijalla, jolloin johtajien mielipiteet ovat jatkuvassa kontrassissa vallitseviin ajatuksiin ja näin muodostavat ainoastaan mikromerkityksellisiä mielipiteitä.

Ryhmissä ja ryhmien sisäisissä hierarkioissa on kuitenkin nähtävissä Bourdieu'n ajatus kulttuuripääomasta: ryhmän kuin ryhmän sisällä vallitsee oma normistonsa, joka on suhteessa muihin normistoihin - yleensä muiden ryhmien tai vallaoleviin normeihin. Kyse ei ole siitä, että haluttaisiin olla jotain, vaan siitä, ettei haluta olla jotain tiettyä. Esimerkki: Metallica -faneilla ei ole tarvetta tai edes halua omaan yhdenlaisuuteen niinkään kuin heillä on halu erottua Britney Spears faneista.

Miten tämä kaikki sitten liittyy yhteen, ihmettelet?

Minäpä kerron. Väitän, että mikä tahansa ryhmä, joka keskittyy nimenomaan vastustamaan jotain, muuttuu lopulta vastavoimansa kaltaiseksi.

Olen surullisena todistanut, kuinka rasismia vastustavassa ryhmässä ollaan päädytty käyttämään niitä samoja vallankäytön tapoja, kuin mistä ryhmä on rasistisia ryhmiä moittinut. Tässä on tilaa filosofiselle ajatukselle: onko oikein lyödä, jos joku muu lyö ensin? Onko oikeus käyttää samoja ala-arvoisia keinoja kuin vastustaja, jos vastustaja käyttää niitä ensiksi? Olen miettinyt asiaa paljon ja päätynyt puntaroimaan kumpi on tärkeämpää: se, että rasismin vastustaminen on menestyksekästä vai se, millä tavoilla taisto käydään.

Tällaisen kysymyksen äärellä vastus on itselleni helppo: se miten taistelemme kertoo mitä me olemme.
(Nyt ei kannata ohjautua ajattelamaan sotaa, jossa ihmisiä kuolee, sillä se luonnollisesti olisi kokonaan toinen asia. Tässä kysymyksessä hintana ei ole elämä vaan moraali)

Jos seurauksena on se, että rasismi voittaa, niin sitten siinä vain käy niin. Parempi on kuitenkin hävitä taistelu kuin hävitä sota muuttumalla samallaiseksi kuin vihollinen: ennakkoluuloiseksi, anteeksiantamattomaksi, aggressiiviseksi ja lyhytnäköiseksi. Kun ihmisiä aletaan poistaa näkymättömien sääntöjen tai näkemyserojen perusteella, jotka kumpuavat keskinäisistä erimielisyyksistä, niin silloin mikä tahansa ryhmä natisee jo liitoksistaan. Erityisen huolestuttavaa se on ryhmässä, jonka perustavana normina pitäisi olla suvaitsevaisuus.

Kaikki - oikeastaan edes kovin monet muut - tuskin näkevät asian samalla tavalla. En tiedä mitä he näkevät. Enkä tiedä kiinnostaako se edes minua. Minä kuitenkin näin kuinka yksi tyyppi piti saada alas pallilta jossa luki ylläpito ja perustaja. Perusteluja on sittemmin tarjottu - olivat ne kuinka päteviä tahansa, ne tulivat aivan liian myöhään. Mutta mikäs siinä, pitihän Ilkka Kanervakin saada palliltaan alas ja Anneli Jäätteenmäki myös.

Kulttuuripääomaa tämäkin.