Lapsiperheet, suomalainen pyhä lehmä

Luvassa on jurnutusta lapsiperheistä, mikä tarkoittaa sitä, että lapsillisten ihmisten on syytä lopettaa lukeminen tähän, ettei tarvitse sitten kommenteissa avautua.

Hämeenlinnassa on tullut itkua niinkin epäreilusta asiasta, kuin että kunnallisen lasten hoitopaikan anomuksessa kysytään vanhemmilta, että onko heillä autoa käytössään. Eihän se nyt millään riitä, että kunta kersoille hoitopaikan tarjoaa, vaan että hoitopaikan pitäisi olla vielä ihan kodin vieressäkin - se kun lähipalveluksi on laskettu. Erityisen epäreiluksi asian tekee se, että ihmisiltä oikeasti kysytään joustavuutta sen verran, että voisivat toimittaa kakaransa hoitoon ihan itse.

Lapsiperheet on omituinen asia, sillä yhteiskunnan tukemista sosiaalisista ryhmistä juuri lapsiperheet saavat ehdottomasti eniten. Se ei tietenkään riitä mihinkään, vaan lapsiperheiden nimissä ollaan aina vaatimassa enemmän ja enemmän. Tuntuu olevan täysin riittävä syy lynkata ihminen, joka erehtyy julkisesti sanomaan, että lapsiperheet saavat jo tarpeeksi jotakin.

Lapsilisät on hyvä esimerkki. Kyseessä on tuki, joka suurin piirtein tungetaan taskuun lapsen myötä. Kovin moni ei lapsilisästä kieltäydy, vaikkei sitä edes tarvitsisi. Onhan tästä ollut puhetta, että kovempituloisilta lapsilisä leikattaisiin. Puhetta toki, muttei tekoja. Sen sijaan hallitus antoi yrityksille jalansijan yliopistoihin ja laukaisi humaanisen arvostrategian muuttumisen taloudelliseksi arvostrategiaksi. Yritystä oli  pakottaa ulosoton uhalla koko kansa rahoittamaan Ylen toiminta ja halua oli tuhota luovuuskin uudella tekijänoikeuslailla. Taloudelliset ongelmat ratkaistiin keksimällä yrittäille verotili ja siirtämällä arvolisäveron eräpäivää 15. päivästä 12. päivään.

Mutta lapsilisään ei koskettu, eikä kosketa - puhumattakaan muista lapsiperheille suunnatuista palveluista ja tuista.

Järjettömin asia lapsilisässä lienee se, että sitä nuoremmista lapsista sitä saa vanhempia sisaruksia enemmän. En oikein ymmärrä miksi se on näin, sillä eikö juuri ensimmäinen lapsi tule kalliimaksi, koska on ostettava kaikkea roinaa pinnasängyistä rattaisiin?

Samaan aikaan kun vanhustenhoidosta säästellään, eläkkeiden ostovoima heikkenee (ideksisidonnaisuudesta huolimatta), työttömien asema heikkenee ja kulttuuri- ja hyvinvointipalveluita leikataan, saavat lapsiperheet oikeutetusti vaatia kunnalta lapsilleen kuljetuksen hoitopaikkaan - vaikka pihalla oma auto lämpiää vebastolla käyttövalmiiksi.

Jos minä alkaisin tukkimaan kauppojen käytäviä kulkemalla reteästi keskellä käytävää, nyrpeästi tönimään muita ja mulkoilemaan Manuttomia paheksuvasti - tai alkaisin hypistelemään ja kuolaamaan kaikkia ulottuvilleni osuvia tavaroita, huutamaan ja parkumaan julkisesti ja käyttämään kertakäyttövaippoja, niin mahtaisiko päivittäistavarakauppaketju rakentaa yksin minulle tarkoitetun Manuparkin etuoven viereen?

Voihan blogi!

Kiireessä osa tehtävistä asioista jää tekemättä. Kohdallani yksi sellainen on tämä blogi. On se sitten lukijalle menetys tai voitto - itse tunnen pienen laiminlyönnin piston sydämessäni. Jokatapauksessa kirjoitan tätä yliopiston alakuppilassa. Kello on 9:31. Heräsin aamulla 6:25 (kaikki minut tuntevat tietävät, että "entisessä elämässäni" en olisi herännyt). Piti ennättää junaan, mutta päätinkin tulla tänne autolla. Luento alkaa 10:15, mutta tulin hyvissä ajoin, jotta ennätän lukea(!) iltapäivän tenttiin. Kyllä, olen yhä sama Manu - tai ehkä sitten en. Manu 2.0?

Jostain ihmeen syystä minun on aina kahmittava roppakaupalla kaikenlaista tekemistä. Ennen koulua virittelin kirjoituksia ja pelejä, otin ruotsin tunteja iltakoulussa ja täytin kalenteria kaikenlaisilla tekemisillä. Kumma kyllä työhön en juuri välittänyt panostaa. Päinvastoin: mitä enemmän muuta tekemistä oli, sen pikemmin piti töistä suoriutua. Nyt on päädytty siihen, että työskentelen tavallisesti kahtena ja puolena päivänä viikossa. Pian - tai oikeastaan jo nyt - työskentelen vain kahtena päivänä, joista toisenakin joudun lähtemään jo hyvissä ajoin luennolle, joka jossain suuressa viisaudessa alkaa viideltä ja loppuu seitsemältä.

Kaikesta huolimatta koen (ainakin vielä) tämän kiireen ja tekemisen määrän jotenkin hyvin tyydyttävänä. Olenpa jo ennättänyt kirjoittaa Kupujen Aikaakin. Vaikka aika on jatkuvasti kortilla, ennätän paljon enemmän. Osaltaan tämä selittyy kulkemisella: Pidän junista, koska niissä on mukavasti aikaa lukea ja kirjoittaa. Kotona sellainen jää vähemmälle. Avokastakin kun haluan halia.

Kirjoitusblokki on murtumaan päin. Ehkä sen purkamiseen ei muuta tarvittukaan kuin pientä pakotusta, kuka tietää. Diskurssista toiseen siirtyminen tuottaa vielä vaikeutta. Blogi syntyy luonnostaa sellaiseksi kuin se milloinkin syntyy, kaunokirjallisuus ainakin sinne päin (se setvitään sitten oikolukuvaiheessa), tieteellinen kirjoittaminen - no kehittyy koko ajan, mutta lehtiartikkeleiden kirjoittamisessa on suuria ongelmia. Lähinnä kyse on sopivien aiheiden löytämisestä ja niiden oikeanlaisesta lähestymisestä. Taustalla enimmälti haittaa se, etten oikein saa otetta oikeanlaisesta diskurssista - tavasta, jolla kirjoittaa pitäisi. Minusta olisi erityisen hienoa kyetä kirjoittaman hyvinkin monipuolisia juttuja - lehtiin kuin muutenkin. Tavoitteenani on saada kieli haltuun niin hyvin, että voisin kirjoittaa eri nimimerkeillä tekstejä ilman, että lukija pystyisi tunnistamaan saman henkilön olevan niiden takana. Tämä on tällainen jatkuvasti läsnä oleva pohjavire, joka vaikeuttaa hommaa suunnattomasti. Olisihan se helppo vain kirjoittaa välittämättä mikro- ja makrotasoista, pelkästään sanoa mitä tahtoo ja siinä se. Mutta usemmiten se miten sanotaan merkitsee enemmän kuin se mitä sanoo.

Tahtoisin suoltaa pakinaa, koska se on todella hankala tekstilaji. Pakina ei sinällään ole mahdoton, mutta kuinka monta hyvää pakinaa on kukakin viimeaikoina lukenut?

Haasteita pitää olla.

Hyvää ja huonoa

Mikä on hyvää ja mikä huonoa? Kuka tai mikä sen päättää ja millä kriteereillä? Aiheesta olen kirjoittanut jo useamman jutun vähän sinne sun tänne. Blogistanikin niitä löytyy. Tässä puhun elokuvasta, mutta samoja kysymyksiä voi esittää muunkin (populaari)kulttuurin saroille.

Elokuvan luokitteleminen hyväksi, huonoksi tai joksikin siltä väliltä käy meiltä luonnostaan. Se tapahtuu itsetään, ilman tietoisesti tehtävää analyysiä. Kun omasta kokoemuksesta sitten puhutaan muiden kanssa, nousee esiin kaikenlaisia kriteerejä, joilla omaa käsitystä laadusta yritetään tukea. Kukaan ei kuitenkaan käytä aina samoja kriteerejä, vaan ne vaihtuvat elokuvien ja keskusteluseuran ohessa. Voidaan vedota genreihin ja tiettyjen kriteerien käyttämiseen tiettyjen genrejen sisällä: Simpsoneja ei voi arvostella samoin kuin LOR -trilogiaa. Miksei voida? Vastaus on itsestäänselvä, mutta vaikea muotoilla sanoiksi. Tuleeko koskaan ajateltua miksi näin on?

Kun teosta laadutetaan hyväksi tai huonoksi, sitä aina verrataan johonkin. Hyvä, keskitasoinen tai huono kuvaavat kaikki järjestystä, eli suhdetta muihin: "A on parempi kuin B, mutta huonompi kuin C". Jos teoksia on vain yksi, ei sitä voi laaduttaa sen enempää hyväksi kuin huonoksikan. Jos maailmassa siis olisi vain yksi elokuva, ei sitä voisi luokitella hyväksi tai huonoksi elokuvaksi.

Voin kuvitella millaisia vasta-argumentteja edellinen toteamukseni herättää. Maailmaa, jossa on vain yksi elokuva on vaikea kuvitella. On luonnollista olettaa, että katsoja varmasti voisi vetää johtopäätelmiä elokuvan tasosta. Nykypäiväinen katsoja kyllä voisikin (ja vetäisikin), mutta Lumièren veljesten liikkuvankuvan ihmettä todistamaan mennyt ei sellaiseen kyennyt. Kyse ei suinkaan ollut silloisten ihmisten älynlahjojen puutteesta, vaan siitä, ettei laaduttamiselle ollut mitään tarvetta. Oli vain kaksi elokuvaa (joista kuitenkin toinen takuulla miellytti katsojaa enemmän) joiden myötä koettiin uudenlaisia attraktioita. Oleellisinta oli kokemus itsesään. Siitä kyllä puhuttiin, mutta elokuvien taso oli täysin toissijaista. Tasosta kertovien johtopäätelmien vetäminen ei niinkään ole luonnollista kuin se on ajanmukaista.

Meidän on mahdoton kokea Lumièren veljesten elokuvia samoin, kuin heidän aikalaisten ihmisten, koska meille elokuva on muotona tuttu. Liitämme elokuvaan, elokuvateollisuuteen ja elokuvan tähtiin lukemattoman määrän erillaisia merkityksiä ja arvoja. Meille on jo lähtökohtaisesti väliä katsommeko toimintaleffan, bollywood-musikaalin, Disney- tai indieleffan vai pornoa. Kaikki nämä osaltaan vaikuttaa myös siihen millä tavalla elokuvan katsomme ja minkä mukaan niitä arvotamme. Tästä yhteydessä voidaan laajemmin puhua kun aiheena ovat genret. Nyt en siihen kuitenkaan paneudu. Oleellisinta nyt on se, että asetamme jo genretkin jonkinlaiseen järjestykseen.

Elokuvan laaduttaminen on käytännössä sen vertaamista johonkin ideaaliin. Tällainen ideaali voi olla jokin toinen elokuva tai abstrakti: ajatuksia siitä, mitä huonossa tai hyvässä elokuvassa on. Useimmiten se on molempia. Tietoisesti tätä vertailua ei tehdä - sitä voi tehdä myös tietoisesti, mutta silti sitä tapahtuu aina myös tietoisuuden ulottumattomissa. Tämä tulee esiin etenkin, kun elokuvasta käydään keskustelua. Hyvyyttä ja huonoutta perustellaan kaikenlaisilla vertailevilla perusteilla: "Siinä oli vähän sama juttu kuin Event Horizonissa, mutta se ei ollut niin jännä", "Tää oli paljon parempi kun eka Star Wars!". Jos verrokki on abstrakti, ovat perustelut toisenlaisia: "Kamera oli vinossa kokoajan ilman mitään funktiota", "Valot olivat kauniit", "Ei liikkuvan rekan päällä voi tapella noin".

Perustelut ovat hyvin selviä perustelijalle itselleen, mutta harvoin saavuttavat muille samaa merkitystä. Vaikka molemmat olisivat samaa mieltä siitä, että toinen Star Wars oli ensimmäistä parempi, eivät syyt siihen miksi välttämättä ole samat. Abstrakteihin perustuva vertailu on yksinkertaisempaa. Yleensä toiselle ei tarvitse selittää, miksi on huonoa, jos kamera on jatkuvasti vinossa, mutta jos tarvitseekin, on syiden löytyminen vaikeampaa. Hyvän elokuvan ideaali on paljolti kulttuurisidonnainen; se syntyy aiempien kokemusten perusteella. Länsimaalaisen on tässä mielessä helppo naureskella bollywoodfilmeille ja niiden yleisöille, joilla ei selvästikään ole mitään makua elokuvista. Oikeastaan kyse ei ole huonosta mauasta sen enempää kuin se on katsojan kompetenssista. Kyse on etenkin tarinankerronta traditioon liittyvästä kulttuurillisista eroista. Länsimaalaista elokuvaa myytiin Intiassa ennen intialaista musikaalia. Se ei vain lyönyt läpi, koska se ei koskettanut intialaisia. Geeneistä ei ole kysymys, sillä länsimaassa kasvanut geneettisti intialainen todennäköisesti nauttii enemmän länsimaalaisesta elokuvasta kuin intialaisesta. Tässäkin korostuu yksilön oma suhde kulttuuriinsa: etninen alkuperä voi toisaalta olla myös jotain, mitä henkilö korostaa, ja jonka takia hän saattaa suosia intialaista elokuvaa.

Kun hyvyyttä tai huonoitta perustellaan, perustellaan itseasiassa omaa käsitystä. Puhutaan mielipiteistä, ei faktuaalisesta tiedosta. Käsitys siitä, että laadullinen arvo olisi osa teosta itsestään, on melko tavallinen. Siten myös on tavallinen käsitys siitä, että kun elokuvan tasosta keskustellaan, oltaisiin tekemisissä faktojen kanssa. Näin ei kuitenkaan ole. Esteettinen (tai mikä hyvänsä) arvo elokuvalle syntyy vasta vastaanoton yhteydessä. Tämä ilmenee mm. sillä, että aiemmin huonona pidetty elokuva saattaa myöhempien katsojien silmissä vaikuttaa hyvältä. Populaarikulttuurissa tämä näkyy trendien uusiutumisena (esim. 80-luvun tyyli). Vastaanotto puolestaan on niin arvaamatonta, ettei edes Hollywoodin unelmatehtaassa sitä osata täysin ennakoida.

Elokuvateollisuus ei kuitenkaan ole jäänyt neuvottomana vastarannalle tykittämään meitä mitä moninaisemmilla leffoilla siinä toivossa, että jokin näistä myisi hyvin. Elokuvateollisuus tähtää voittoihin, ja niinpä sille on tärkeää yrittää hallita yleisöjä. Yksi parhaista tällaisista keinoista on vaikuttaa katsojan vertailuabstrakteihin. Yleisön mielenkiinto herätetään pienillä uutisilla, täkyillä, ja kiinnostuneille tarjotaan tietoa enemmän. Samalla tullaan ujuttaneeksi vastaanottajalle jonkinlainen käsitys siitä, mitä elokuvalta voi odottaa. Elokuvayhtiön alulle panema informaatio muuttuu pian vyöryksi ja leviää erinäisten julkaisujen sivuille.

Harva myöntää tällaisella olevan vaikutusta itseensä - he kuitenkin uskovat monen tuttavansa olevan jekutettavissa, mutta itse eivät. Etenkin kriitikot kokevat olevansa täysin immuuneja kaikille markkinoinitmasinoiden suoltamalla materiaalille. Mutta kukaan ei ole. Kun kerran omaksuu jonkun informaation, ei siitä enää pääse eroon. Informaatio tulee osaksi kokonaiskuvan rakennetta, jossa se vaikuttaa seuraavan kokonaisuuteen vaikuttavan informaation vastaanottoon. Jokainen suhtautuu siihen jollain tavallaan; hyväksyen, kieltän, väheksyen jne. mutta eroon siitä ei pääse.

Trailereita katsellaan, tulevista ensi-illoista puhutaan ja käsityksiä vaihdetaan. Vaikutusta tällä kaikella on, mutta millaista, se onkin toinen asia. Kaikki tämä kuitenkin vaikuttaa elokuvasta syntyneeseen käsitykseen, jota sitten perustellaan ja josta väitellään kavereiden kesken siinä missä tuntemattomien kanssa verkkosivuilla.

Kaikista elokuvateollisuuden yrityksistä, kaveriporukan mielipiteistä ja muusta huolimatta, lopullisen tuomion tekee kuitenkin katsoja itse. Markkinointi voi korottaa muutoin keskinkertaisen leffakokemuksen hyväksi, ja hyvän erinomaiseksi. Toisaalta jos markkinoinnin esittämät lupaukset jäävät lunastamatta tai jos katsojalle valehdellaan räikeästi, saattaa kokemus kääntyä päin vastaiseksi: keskiverto tuomitaan huonoksi tai surkeaksi.  Mikään markkinointi ei kuitenkaan pelasta täysin kelvotonta leffaa, mutta moni keskinkertainen teos on saanut turhankin nuivan tuomion. Vastaavasti moni keskinkertainen elokuva on nostettu huippujen keskiöön. En ala tässä erottelemaan omia elokuvakokemuksia, eikä minun tarvitsekaan, sillä kuka tahansa voi nimetä ainakin yhden yliarvostetun tai kohtuuttomasti lytätyn elokuvan, ja siten hämmästellä mitä ihmiset niissä elokuvissa näkivät.

Jouhikko

Jouhikko on vanha Suomessakin muinoin paljon soiteltu soitin. Jos pitäisi jollekin täysin jouhikosta tietämättömälle siitä jotain kertoa, voisi karkeasti yksinkertaistaen sanoa, että se on sellainen vähän niinku alkukantainen viulu. Yhteistä näillä soittimilla kuitenkin on lähinnä se, että molemmissa on hevosen jouhista tehty jousi.

Vallitsevan länsimaalaisen taidemusiikki pedagogiikan mukaan viulua soitetaan kaulalta, näppäilysormien ranne pidetään suorana ja jousta pidetään sormin kiinni sen päästä. Jousikäden ranne on notkea jotta jousi pysyy alata samassa kielten kohdassa ja jotta soitto olisi hallittua. Kieliä näppäillään painamalla niitä kaulaa vastaan. Nauhoja ei ole, eli viulusta saa skaalansa sisältä käytännössä minkä korkuisen äänen tahansa.

Viulua on toki soitettu toisillakin tavoilla - siksi mainitsin erikseen länsimaalaisen taidemusiikki pedagogiikan. On väärin ajatella, että viulu rantautui Suomeen vasta musiikkikoulujärjestelmän myötä. Ennen sitäkin viulua soitetiin, mutta ei "oikeaoppisesti". Viulua pidettiin useimmiten olkapäätä vasten, jousesta pidetiin kiinni vähän miten sattui ja virityskin saattoi olla mikä hyvänsä vain soittajaa miellytti. Vieläkin on nähtävissä pelimanniviulisteja, jotka selvästikään eivät ole viulunsoittotaitoaan musiikkikoulusta imeneet. En silti käy musiikkikoulua liiaksi kritisoimaan: ilman yleistävää pedagogiikkaa ei kovin suurista yhteissoitoista tulisi mitään. Vaikkei nuottijärjestelmä sinällään ole kieli, se on kuitenkin paras tapa tallentaa musiikkia paperille. Ja jollei tätä järjestelmää, sen ehtoja tai rajoituksia ymmärrä, sulkeutuu valtava määrä musiikkia soittajan ulottumattomiin.

Jouhikko sen sijaan on pedagogisesti vapaa. Tämä johtuu paljolti siitä, että jouhikko oli pitkään unohdettuna. Jouhikkoa pidetään soittaessa kiinni käden "kahvasta". Soitin on useimmiten pystyssä polvien välissä. Jousesta pidetään kiinni samoin kuin kynästä ja sitä veivaamalla kieliä vastaan saadaan soittimesta ääntä. Jouhikossa (suomalaisessa) on tavallisesti kolme kieltä, joista ainoastaan yhtä näppäillään kahvakäden sormien syrjäpuolin. Jouhikon kieliä ei näppäiltäessä paineta mitään vastaan. Osaltaan siksi sen saundi on pehmeämpi ja hiljaisempi, joskin tähän vaikuttaa myös jouhikon paljon viulua raskaampi rakenne.

Jouhikko jäi 1900 -luvun alun kansallistumisen myötä kanteleen varjoon. Paljolti tähän vaikutti romantisoidut kanteleen soittajat, sekä tietysti muinaissuomalaista identiteettiä rikastuttanut Kalevala, joka nojasi yksinomaan kanteleen soittoon. Toki silläkin, että jouhikko oli enemmänkin Ruotsalaista perua, saattoi olla asiaan vaikutusta. Kantele nähtiin, ja nähdään yhä, ainoana alkuperäisenä suomalaisena soittimena, vaikka sen "sukulaissoittimia" onkin maailma pullollaan.

Perinteisesti jouhikon soittajat ovat rakentaneet soittimensa itse. Niinpä rakensin minäkin. Kaikki oikeastaan lähti siitä, että olisin tahtonut koettaa millaista jouhikkoa on soittaa, mutta mahdollisuutta tähän ei ollut. Tuntui muutenkin luonnolliselta rakentaa jokin oma soitin. En kuitenkaan tyytynyt valmiisiin, muinaisuutta jäljitteleviin malleihin, vaan päätin muokata soitinta enemmän tarpeisiini sopivaksi. Jouhikkoni suurimmat erot muihin ovat; 1) käytän viulun kieliä ja osittain tästä syystä kanteleeseen tarkoitettuja käsivirittimiä. Alimpana on alttovilun c ja sitä seuraavina viulun g ja d1. Kiveen hakattua viritystä minulla ei ole, mutta e-a-e1 vaikuttaa hyvältä. 2) Jouhikkoni kaksi alinta kieltä ovat näppäiltäviä. Matalin kieli kulkee kahvan yläpuolella, niin että sitä voi näppäillä myös peukalolla. Välimatkaa kahvaan on sen verran, että näppäiltäessä voi käyttää tilanteen mukaan kumpaa tahansa sormen puolta (sisä- tai ulkopuoli), joskin pikkurilli ei ulotu kieleen hyvin. Peukaloa käyttämällä voin näppäillä muilla sormilla seuraavaa kieltä samaan aikaan. 3) Tallani on kaareva. Jouhikossa tavallisesti talla on tasainen, koska kaikkia kieliä soitetaan yhtäaikaa (ainakin suomalaista jouhikkoa; mm. virolaisessa jouhikossa on paljon enemmän kieliä, eikä kaikkia siinä soiteta samaan aikaan). Kaarevan tallan ansiosta pystyn soittamaan yhtä, kahta tai kaikkia kieliä kerrallaan. Olen havainnut ehkä parhaaksi tavaksi soittaa aina kahta kieltä kerrallaan: keskimmäistä a:ta ja jompaa kumpaa e:tä. 4) Jouhikkoni kielet on sillattu. Tarkoittaa siis sitä, että kielen soiva alueen ja virittimen välillä on soimaton pätkä. Siltaus tekee varsinkin ensimmäisten puolikkaiden intervallien soittamisen ylipäätään mahdolliseksi. Sen lisäksi siltaus auttaa soitinta pysymään vireessä.

Materiaalina käytin koivua. Jousi on tehty katajasta ja hevosen hännästä. Tavallinen viuluun tarkoitettu hartsi ei riittänyt saamaan ääntäkään soittimesta. Olen nyt käyttänyt kontrabassoon tarkoitettua hartsia, mutta se on osoittautumassa liian tahmeaksi. Selloon tarkoitettu pehmeähkö hartsi ajanee asian parhaiten.

Esteettisesti jouhikkoni on perinteistä rockimpi, ja musta tietysti - kuten soittajansakin. Oppiminen on hidasta - toistoa on tehtävä ja sormien on opittava paikkansa. Mutta lähellekään niin hankalaa sitä ei ole oppia, kuin viulun soittoa. Jouhikossa ei ole oikeastaan mitään hyvää tai parasta soittotapaa. Sen kanssa saa toimia niin kuin hyvältä tuntuu, ja siksi kannattaakin koittaa noudattaa vähän kaikkia saatavilla olevia ohjeita. Toiset niistä sopivat, toiset eivät. Saan sillä soitettua omia kitaralla tai koskettimilla tehtyjä melodioita. Silti jouhikkoon kätkeytyy oma musiikillinen maailmansa, joka osaltani odottaa vielä löytämistään. Ovi sinne on nyt auki. Saas nährä koska pääsen sisälle.

Aikansa kuluksi voi käydä ihmettelemässä kuinka virolaisella jouhikolla soitetaan rockia.
Roju

Holjat Markkinat

On taas Holjien Markkinoiden aika. Päivisin alueella olevista kauppiaista, järjestettävästä huutokaupasta sekä muusta markkinamaisesta ohjelmasta huolimatta nimi on jo vuosia ollut harhaanjohtava, sillä näennäisesti tapahtuman pääpaino on olevinaan musiikilla, vaikka itseasiassa tärkein tarkoitus on tarjoilla massoille olutta maksua vastaan.

Tehtäköön heti selväksi, että en suinkaan vastusta Holija, kaupunpifestareita tai esiintymisiä yleensä. Holjat ovat kulttuuritapahtuma, ja vaikka tällaisten tapahtumien laadusta ja arvosta voidaan vääntää kättä monenlaisin kriteerein, on kyse silti lopulta ihmisten välisestä toiminnasta - kulttuurista.

Närää aiheuttaa tapa, jolla Holjat järjestetään: Kysymättä mitään keskustan asukkailta ja liikkeenharjoittajilta, tori yksinkertaisesti aidataan ja alue täytetään tivolilla, lavalla, bajamajoilla ja kaljateltoilla. Jos joku kehtaa valittaa, että 16 tuntia päivässä kestävä melusaaste vähän häiritsee, niin hänet on syytä tyrmätä heti. "Aina joku valittaa", "Ei pitäisi keskustaan muuttaa, jos ei ääntä kestä", "Tämä on vain yksi viikonloppu vuodessa - ajattele, jos kestäisivät viikon!"

Kun Seinäjoella järjestetään musiikkitapahtumia, niin järjestäjä tarjoaa alueen lähellä asuville ilmaisia lippuja tapahtumaan. Vastaavaa tapaa harjoitetaan paljon muuallakin. Esimerkiksi Hämeenlinnassa ja Salossa torilla on vuoden aikana paljon kaikille ilmaista ohjelmaa. En ota tätä esille siksi, että yrittäisin ruikuttaa ilmaislippuja, vaan koska lippujen tarjoaminen on voimakas ele siitä, että myös paikallinen väki otetaan huomioon - tosin Hojien tapauksessa lohduttavat ilmaisliput tuskin paljoa auttaisivat.

Holjien aikaansaamat ristiriitaiset tunteet leikkaavat läpi koko Forssan. Onhan asiaa puitu aina Forssan Lehden pääkirjoituksesta yleisöosastoon, ja puhutaan siitä muuallakin. Harva keskustan kauppias tai asukas on mielissään aidan noustessa, eikä sitä ilolla odota kaikki kauempana keskustastakaan asuvat. Järjestäjän mielestä Holjat saavat kaupungin elämään, kun taas asukkaat ja kauppiaat näkevät sen muuttuvan Holjien aikaan levottomaksi. Viinahuurut vetävät ainakin eräänlaisen forssalaisen "eliitin" koloistaan elävöittämään katukuvaamme.

Nähdäkseni Holjiin kohdistuva ristiriita juontaa juurensa siitä kenelle Holjat järjestetään ja miksi. Esiintyjälista on vuosi toisensa perään yhtä vähäriskisen mielikuvitukseton, ja silloinkin jos riskejä yritetään vähän ottaa, pelataan niin varmanpäälle, ettei tuoreuteen saada mitään otetta. Esiintyjät ovat yleensäottaen hyviä, mutta esitykset sopivat huonosti toistensa jatkoiksi. Ajatellaan, että tarjotaan kaikille jotain, eikä silloin tarjoilla oikein kenellekään riittävästi mitään. Hyviä ideoita ei tarvitse edes kaukaa lähteä etsimään: aiemmin tänä vuonna järjestetyn Status Goes Festin esiintyjälista oli paljon harkitumpi ja eheämpi kuin yksikään Holijen ohjelma viimeiseen kymmeneen vuoteen.

Vaikuttaa siltä, että Holjat järjetetään ihan Holjien takia, väkisin keskelle toria, kenenkään mielipidettä kuuntelematta. Sanomattakin on selvä, että se aiheuttaa pahaa mieltä. Siksi onkin vaikea kuvitella, että tällaista tapahtumaa olisi tarkoitus järjestää "kaikille", tai siksi, että "kaikki" niin haluaisivat. Kortit on todellakin pelattu hyvin siinä vaiheessa, kun voi kerran vuodessa täyttää torin humalaisilla ja häiriöllä ilman että  torin ympäristössä kukaan tätä suuremmin haluaisi. Seuraavat festarit voikin reiluuden nimissä varmasti järjestää Holjien järjestäjien takapihalla.

On toki hienoa, että miellä on oma paikallinen tapahtuma, joka yrittää tarjota jotain kaikille. Syytä olisi kuitenkin miettiä, kuinka hyvin tässä onnistutaan. Onko Holjat yleensä markkinat vai festarit? Ja onko tarkoitus kerätä euroja lähikunnista vai tarjota jotain paikallisille? 

Jauhoitettu oksennus.

Kello on 02:34. Tulin juuri kotiin.

Kävelin sateessa viimeiset 10 minuuttia, koska suoraan sanottuna vitutti. Viimeinen paikka, jossa kävin, oli paikallisen - historiallisen kehräämön miljööseen rakennetun baarin - ovella kysymässä, paljonko sisäänpääsy maksoi. Nähkääs; mieleni halasi olutta, ohrasta pantua poreilevaa ja kylmänä tarjottavaa juomaa, jonka kaikki tietävät, ja joita tarjoilevaan astiaan tahtoo mieluusti tarttua näinä helteisinä kesäpäivinä. Sain kuulla, että sisäänpääsy maksaa 8 euroa - 8 euroa, koska paikassa soitti Eppujen covereita vetävä bändi. Siis soitti. Soitto oli loppunut jo ainakin tunti sitten, mutta miksipä ei sisäänpääsynä 8 euroa poloisilta, ohrapirtelöä halavajilta pyytäisi. Moni varmasti maksoikin.

Syy siihen, että tähän kyseiseen aikaan olin paikkaa mallasjuomaa nauttimiseksi hakemassa, oli se, että päätin poistua eräästä maan alle rakennetusta baarsista, surkean palvelun takia ja toisekseen; koska ainoa vapaa paikka oli oksennuksen täyttämä. Erityisen huonoksi kokemuksen teki se, että ennätin istua "oksennukselle", koska sen päälle oli heitelty jotain hämäännyttävää "oksennusta sitovaa" jauhetta. Palvelun päättelin olevan huonoa, koska odotin noin 10 minuuttia, ennen kuin baarimikko jaksoi huomioida minut - olinhan ollut samassa paikassa kyseisen ajan ja odotellut korttia heiluttaen - katsellen, kuinka muut saavat juomia. Vaivoin saamani huomio johtui siitä, että nostin ääntäni, ja valitin, kuinka minut toistuvasti sivuutettiin. Myymisen sijaan baarimikko torui ennemmin toista asiakasta siitä, että tämä oli kopeloinut henkilökuntaa, ja näki parhaaksi myydä kaikille tiskin päätyyn ennättäville ensiksi. Ihmettelen tosiaankin, miksi kulmalävistettyä kopeloijaa ei heitetty pihalle heti ja miksi henkilökunta näki parhaaksi myydä kalskeille nuorille miehille ennemmin, kuin kaltaiselleni kolmikymppiselle ikälopulle. Lisäksi tiskin ääressä istuvilta, kaiken maailman otentaan-teinilävistys-kun-sillä-saa-pimppaa -junnuilta kuultava vittuilu on juuri yksi niistä syistä, miksi yleensä baariin lähden. Kiva, että tämä asia oli huomoitu ihan minua varten.

Nopean oluen juonnin jälkeen poistuin. Koin tulleeksi peteteyksi - ja ihan syystä: lysti maksoi yhteensä 11 euroa . Voit pojat, mutta se tosiaan oli yksi nopeimmista ja huonoimmista oluista, jonka koskaan olen nauttinut.

Tulin kyseiseen anniskeluliikkeekseen toisesta paikasta pienen massan mukana. Puhuimme bändihommista, eikä niin kiinnostavasta tahtonut jäädä paitsi. Lähdimme alun alkaen toisteta maan alle rakennetusta baarista, jossa niinikään sisäänpääsy rokotti 5 euroa. Tällä rahalla tosin sain kuulla livemusiikkia, asiallista ja nopeaa palvelua, eikä kameraanikaan napattu narikkaan.

Nyt äimistelen kotona, kuinka voi olla mahdollista, että baarissa, jossa soitellaan biisejä soittolistalta (ei edes DJ:n ohjaamina) on monin verroin enemmän sakkia, kuin kilpailevassa baarissa, jossa lähes poikkeuksetta soi livemusiikki. - Koska eihän tässä voi muuta kuin ihmetellä, mikä hemmetti tätät tyykikylää oikein vaivaa!

Mikä ihme siinä massassa on niin tärkeää ja hienoa, että sen vuoksi voi oman identiteettinsä heittää jorpakkoon, ja mennä sinne oksennuksen täyttämään numerobaariin istumaan ilta toisensa jälkeen. Sekö, että sieltä löytää henkikökuntaa kopeloivia tai muille asiakkaille vittuilevia juntteja, jotka eivät ymmärrä sitten mitään minkään minkään muun päälle - paitsi tietysti spoilereista ja poppivehkeistä?

Onko siis niin, että täänne vain kaikki junttipuolueiden värvääjät? Vaalit lähestyvät, ja tiedän takuulla monta paikkaa täältä, joista varmasti löytyy humalapäisiä seuraajia mihin tahansa, kunhan vain siellä, missä ikinä ollaankaan, on äänekästä massaa. Vai olisiko aika ymmärtää, ettei kukaan jaksa kohta enää tulla livenä veivaamaan mitään, jos ihmiset ennemmin istuvat jauhoitetussa oksennuksessa ja kuntelevat soittolistoja? No helvetti, kuulostaa politiikalta.

Jalat maahan maahanmuutokeskustelussa

Maahanmuutto aiheuttaa Suomessa noin 170 miljoonan euron menot vuodessa. Tämä valtava rahareikä on noin puoli prosenttia baltion budjetista. 

Kokoomus oli ensimmäisenä puolueena tuonut esille sen tärkeän asian, jonka pitäisi vaalien alla olla pohjimmainen kysymys; nimittäin, että nykymenolla, ilman säästöjä, rahat tulevat loppumaan. Koska maahanmuutto on paljon mediaseksikkäämpi aihe kuin monimutkainen valtiontalous, on nämä kaksi asiaa yhdistetty jo vuosia sitten yhdeksi ja samaksi. 

Maahanmuuttokriitikot milloin vetoavat ulkomaalaisten tekemiin rikoksiin, jotka tosiasiassa ovat määrällisesti niin pieni ryppy kokonaisuudesta, ettei niitä saa edes esille muuta kuin rajaamalla kaikki muut rikokset tilastoista pois. Tänä vuonna Suomessa on hukkunut miltei kaksinkertainen määrä ihmisiä siihen verrattuna, montako raiskausta ulkomaalaistaustaiset ovat tehneet - ihan vain näin tahdittomasti määriä verraten. Samaa ei voi sanoa suomalaisten tekemistä raiskauksista. 

Kovaääninen, huonosti käyttäytyvä vähemmistö valkoisista heteromiehistä ovat ottaneet asiakseen suojella suomalaisia naisia ulkomaalaisilta mahdollisilta raiskaajilta. Haastankin tämän poppoon keskittymään raiskauksien estoon yleensä - jos vain kantti kestää!

Toinen maahanmuuttokriitikoiden teesi on vastustaa maahanmuuttoa, koska se käy kansantaloudelle niin kalliiksi. Vertailun vuoksi mainittakoon, että esim. pelkästään Tampereen yliopiston budjettirahoitus on 50 miljoonan euron luokaa. Maanviljelyä tuetaan EU-tukien lisäksi kansallisesti noin kahdella miljardilla eurolla vuodessa - 300  miljoonalla tuetaan pelkästään sitä, ettei maanviljely pilaisi vesiä. Tämäkin raha annetaan kaikille tiloille, eikä siihen liity tulosvastuuta - eikä tuki oli parantanut vesistöjen laatua. Pelkistä maksuhäiriöistä ja ulosotoista aiheutuviin toimintamenoihin hupenee lähes 100 miljoonaa euroa vuodessa. Lisää vertailua täällä.

Kerron tämän siksi, että olisi helpompi ymmärtää, että maahanmuuton vastustaminen taloudellisin perustein olisi sama kuin ampusi tykillä kärpäsiä: näyttävän näköistä ja täysin hyödytöntä. Kuten rikoksienkin suhteen, marginaalista vähemmistöä on helppo sorsia - miestä on helppo leikkiä, mutta miehenä oleminen onkin toinen juttu: siitä vain tekemään maailmasta parempaa paikkaa tarttumalla härkää sarvista, koiran pentujen potkimisen sijaan. Jos kantti kestää - epäilen, ettei kestä.

No entä sitten maahanmuuttokseskustelu?

Maahanmuutto on ollut samoilla urilla viimeiset 25 vuotta, eikä mitään suurta muutosta ole tulossa. Aihe on nostettu väkisin tapetille ja siihen liittyviä asioita on demonisoitu. Ihmisiä pelotellaan valheilla ja ongelmia paisutellaan, vain koska muutama politikko tahtoo kerätä itselleen ääniä. 

Maahanmuuttopolitiikka, joka tähtää siihen, että "saadaan neekerit pois Suomesta" ei ole politiikkaa vaan rasismia. Eikä rasismia ei pidä hyväksyä missään muodossa - ei vaikka se yrittäisi naamioitua maahanmuuttokritiikiksi tai terveeksi järjeksi - koska rasismi on väärin. Se on väärin, koska rasismin uhrit ovat yhtälailla tuntevia ihmisiä iloineen ja suruineen, haaveineen ja unelmineen, pelkoineen ja ajatuksineen kuin rasismia harjoittavatkin ihmiset. Kukaan ei ole toista arvokkaampi, vaikka nationalistisessa perinteessä niin yritetään todistellakin. 

Rasismin vastustaminen ei tee rasistiksi - jos et tahdo itseäsi kutsuttavan rasistiksi, lakkaa olemasta rasisti. Niin helppoa se on. 

Tottakai maahanmuutosta saa keskustella - siitä pitääkin keskustella, mutta siitä pitää keskustella realistisesti. Se ei vain ole niin tähdellinen asia, kuin populistit väittävät. Tärkeämpää olisi turvata suomalainen hyvinvointi, koulutus, terveydenhoito, eläkkeet, sosiaaliturva - asiat, joista suomalaisena saa olla ylpeä! Nyt keskustellaan kokonaisuuteen nähden mitättömistä asioista, kuten maahanmuutosta tai homojen avioliitto-oikeudesta - tällaiseen aikaan, kun pitäisi rakentaa töitä miltei 300 000 työttömälle! Herätkää, hölmöt! 

Kansalaisodan lopulla, valkoisten kiistattoman voiton jälkeen vankileireillä kuoli tuhansia punaisia vankeja. Tuntuisi käsittämättömältä, kuinka oma kansa voi veljiään ja siskojaan niin julmasti kohdella, ellei kansa olisi jakautunut meiksi ja noiksi. Nationalismin kuviteltu kansa ei kapinoi.

Eläköön ydinvoima - ellei se tapa meitä ensin.

95% ydinjätteestä voitaisiin kierrättää takaisin ydinpolttoaineeksi, mutta niin ei tehdä, koska se on taloudellisesti kannattamatonta. Sen sijaan, että loppusijoitettavaksi päätyisi vain 5% ydinjätteestä, pidetään oivana ratkaisuna kaivaa kaikki jäte tukevaan peruskallioon, paitsi ettei Suomen peruskallio sitten kuitenkaan ollut ihan niin paksu, kuin mitä hankketta aloittaessa oletettiin. Mutta paksu se on silti. Siispä vain pois silmistä ja  pois mielestä - ja hyvä niin.

Vai onko sittenkään. Valmistuttuaan Olkiluoto 3 tuottaa yksin jo 32 tonnia jätettä vuodessa. Posivan mukaan tämä määrä täyttää 44 maahan kaivettavaa ydinjätekapselia. Kapseli itsessään on tukevaa tekoa: sisäosa on valmistettu teräksestä, johon on valettu oma paikkansa jokaiselle sauvalle ja unompi kuori on 5 cm paksua kuparia. Jalometallina kupari kestää korroosiota hyvin.

Loppusijoituskapseli on vakuuttava - varsinkin kun sellaista on päässyt omin käsin koputtelemaan (tyhjänä tosin). On helppo kuvitella, että se säilyy missä tahansa maan kolossa ainakin 100 vuotta - tai 1000 vuotta, ja miksei siis 100 000 vuotta. Luvut ovat jänniä siinä mielessä, että ihminen hahmottaa oikeastaan vain numerot 0-10. Sen jälkeen aivot yhdistävät määrät lukuihin toisilla tavoilla. 100 vuotta on ympäripyöreä luku, mutta miettikääpä, että jokin kestäisi 583 vuotta tai 7 398 vuotta. Tai vielä parempi - koetapa olla hengittämättä 472 sekuntia.

Ydinjätteen pitäisi maata maassa 100 000 vuotta, ennen kuin sen säteily olisi samaa luokkaa muiden luonnossa esiintyvien radioaktiivisten aineiden kanssa, ja huomatkaa, ettei se tällöinkään vielä ole vaaratonta: uraanikimpaletta taskussaan alati kantavan ennenaikaista kuolinsyytäkään ei tarvitse arvailla.

Käsi pystyyn, jos koet käsittäväsi 100 000 vuoden mittaisen ajan.

Muistaako joku ajan ennen televisiota? Ensimmäiset televisiot kehitettiin 1920 luvulla - Suomeen televisio tuli 50-luvulla, 60 vuotta sitten. Ydinjätteen loppusijoitusajasta tämä on 0.06%.
Wrightin veljekset tekivät maineikkaan ensilentonsa 1903, 107 vuotta sitten. Loppusijoitusajasta tämä on 0.107%
Ensimmäiset höyrykäyttöiset hevosettomat vaunut rakennettiin 1800-luvun alussa. Lopuusijoitusajasta 200 vuotta on 0.2%.
Rooman tuhosta on reilut 1500 vuotta. Loppusijouksen ajasta tämä on jo sentään 1.5%.

Jos viivottimesta mitataan 10 senttimetrin matka, joka edustaisi aikaa, jonka jätteen pitäisi pysyä haudattuna, ensimmäiset 5 mm vastaisi sitä aikaa, joka on kulunut faaraoiden ajoista tähän päivään. 4 cm matka kuvastaa aikaa, jonka ihminen on Euraasiassa. 20-25 senttimetrin matka riittää kattamaan koko ihmsirodun historian.

Käsi pystyy, jos vielä on mukana joku, joka kuvittelee käsittävänsä 100 000 vuoden mittaisen ajan.

Ydinvoimalla tuotetun sähkön hinnasta noin 3% varataan loppusijoituksen kustannuksiin. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Jo sadan vuoden kuluttua voi olla valloillaan uusi maailmanjärjestys - kuka tietää mitä 500 vuoden jälkeen on.

Juju piilee siinä, että ydinvoimaa väitetään puhtaaksi.

Ensinnäkin ydinpolttoaineen tekemiseksi tarvitaan uraania - todellakin, polttoaine pitää jalostaa erikseen, eikä maasta kaivettua uraania vain voidakaan heitellä ydinvoimalan luukusta sisään, kuin hiiliä höyryveturiin.
Uraanin avolouhkoksista leviää ympäristöön radioaktiivista pölyä. Tunnelikaivoksen poistoilma taas levittää radonia pitkin ympäristöä. Tällaisilta ongelmilta vältytään, jos uraani voidaan kerätä talteen liuosuuttokaivoksesta, jossa kaivos pumpataan täyteet happoa, joka liuottaa uraanin. Siis happoa! Metallia syövyttävää happoa maahan kaivettu onkalo täyteen. Puhtaalta kuullostaa - ainakin pohjavedet ja niitä nauttivat puhdistuvat elämästä.

Louhittu käyttämättömäksi jäänyt ja kasoihin varastoitu kiviaines sisältää 85% uraanimalmin radioaktiivisuudesta sekä muita haitallisia raskasmetalleja, kuten lyijyä, kadiumia ja arsenikkia.

Yhden 1000MW voimalan vuodessa kuluttaman polttoaineen rikastamiseksi tarvitaan 146 000 tonnia (146 miljoonaa kiloa) uraanimalmia, koska pitoisuus on vain noin 0.11%. Uraani erotetaan rikkihapolla, jota kuluu 876 000 tonnia, ja sivutuotteena saadaan 146 850 tonnia radioaktiivista liejua. Näille sivutuotteille ei omia sijoituspaikkojaan ole. Voitte kuvitella, kuinka niistä huolehditaan esim. Nigeriasta, josta osa Suomeenkin tulevasta ydinpolttoaineen uraanista on peräisin.

Käytön jälkeen reaktorissa syntyy 33 tonnia korkea-aktiivista ydinjätettä. Tulitikkurasiaalinen tätä ainetta riittäisi pilaamaan käyttökelvottomaksi koko Päijänteen vedet.

Olkiluodon 1 ja 2 reaktori ovat teholtaan 860MW. Olkiluoto 3 tulee olemaan 1600MW.

Näiden rinnalla varsinaiset hiilidioksidipäästöjen säästöt ovat laiha lohtu. Ydinvoima ei edes ole täysin hiidilidoksidipäästötöntä, ja jos otetaan huomioon polttoaineen kaivaminen, jalostaminen, säilöminen ja loppusjoittaminen, säästö surkastuu entisestään. Kaiken muun lisäksi ydinvoimalat tuottavat hirvittävästi lämpöä ja vesihöyryä. Järviveteen ohjattu lämpö vahingoittaa lähistön ekosysteemiä ja vesihöyrykin on kasvihuonekaasu.

Olkiluodon 1 ja 2 reaktorien hyötysuhde on nykyään mittavien parannusten jälkeen 34% - siis vapautetusta energiasta saadaan talteen kolmannes. Olkiluoto 3 reaktorin hyötysuhteen odotetaan olevan lähempänä 40%. Loput päästetään hukkana ympäristöön.

Tämä kaikki on sitä puhtautta, joka ydinvoimaan liittyy: mikään muu ihmisen toiminta ei saastuta maailmaa niin pahasta ja pitkäksi aikaa kuin ydinvoiman käyttö. Se on tosiasia, jota vastaan voi argumentoida vain retoorisesti.

Missä tahansa kaupungissa, jossa 100 vuotta sitten oli teollisuutta, on myös oma historiansa puhdistetuista maista ja elvytetystä vesistöistä. Vielä 60-70 vuotta sitten ihminen suuressa viisaudessaan ajoi jäteveden jokiin ja hautasi jätetynnyrit maahan, eikä uskonut siitä koskaan seuraavan mitään ongelmia. Maailmahan on suuri.
Tällaisen ajattelun seurauksena Itämeri on yksi maailman saastuneimmista meristä. Eikä ongelmaa ole vieläkään ratkaistu. Nykyään sen tilasta voidaan syytellä Venäjää. Varsinaista jälkiviisautta: Suomi on kyllä osansa sen pilaamisesta tehnyt, vaikka onkin tapansa sittemmin parantanut. Kuten myös Ruotsi.

Nykyihminen ei ole 100 vuotta eläneitä isiään viisaampi. Sama ylpeys ajaa meitä yhä kuvittelemaan, että olemme tilanteen tasalla ja hallitsemme ympäristöämme - että ottaisimme kaiken tarvittavan huomioon kaivaessamme maan pintakerrokseen historiamme vaarallisinta myrkkyä. Tuskinpa ajattelivat ihmiset 100 vuotta sittenkään ongelmia aiheuttavansa jätteenkäsittelyllään.

Kaikesta peruskallion lujuudesta huolimatta Maan kiinteä pintakehä on suhteessa yhtä paksu, kuin omenan kuori. Ydinjätekapselit haudataan Onkalossa 500 metrin syvyyteen. Jos 10 cm pituus viivottimella kuvaa matkaa Maan keskipisteestä pinnalle, matka Onkalon pohjalle pinnalta olisi noin 0.4 mm - Alle puoli millimetriä.

Käsi pystyyn, joka erottaa sen vaivatta viivottimelta - puhukaa siinä sitten kallion lujuudesta.

Eläköön ydinvoima - merkit siitä ainakin elävät vielä pitkään, kun me olemme kaikki kuolleet.

Laaduttamisen ongelmia

Olen hieman pettynyt siihen, ettei Taistelukenttä Maa (Battlefield Earth) ollutkaan niin huono elokuva, kuin se "piti" olla. Kyseessähän on tiettävästi vieläkin suurin koskaan aikaansaatu floppi, jonka skientologit kustansivat, ja joka perustui skientologian perustaneen L. Ron. Hubbartin kirjoihin.

Vikoja Taistelukenttä Maassa riittää: kuvaus on kökköä, lavastus paikoin surkeaa, klaffivirheitä ei jaksa edes laskea, musiikki ja äänimaisesma on mitäänsanomatonta ja näiden ajotuksessa on suuria ongelmia, ohjaus ontuu ja kaiken kaikkiaan koko tarina on typerä - tai ainakin siinä riittää kyseenalaistamista. Jatkuvast hidastukset, joissa näytetään luotisuihkussa juoksemista tai pitkän "Noooooo...." huutamista kyllästyttävä heti. Pahojen muukalaisten, psyklojen, sädeaseistakin hukkuu säteet elokuvan edetessä.

Tätä listaa voisi jatkaa pitkään - jatkoa voi etsiä vaikkapa miltä tahansa leffoja arvostelevalta sivustolta.

Mutta kaiken kaikkiaan on silti todettava, ettei Taistelukenttä Maassa ole mitään yhtä suurta virhettä jota sormella osoittaa. Siksipä lienee arvosteluissa ja kritiikissä sen yhteydessä seuraa aina lista vioista. Paljon huonompiakin leffoja on, mainitaan nyt vaikkapa Lies Inc, D-War, Dark Floors, The One, Dungeons & Dragons ja Judge Dredd. Henkilökohtaisesti pidän uutta Hulk:ia ja V niinkuin verikostoa vielä Taistelukenttä Maatakin surkeimpina elokuvantekosyinä.

Viimeisistä elokuvakritiikinkaanon on kuitenkin toista mieltä kanssani. Tarkoittaako se siis, että minä olen väärässä, enkä ymmärrä elokuvista mitään - vai että kaikki muut ovat väärässä? Ei kumpaakaan. Vastoin populaarikulttuurin kuluttajien vallalla olevaa käsitystä, elokuvalla - siinä missä musiikilla, kuvalla, tai millään taiteella tai teoksella - ei ole omaa yksin siihen koodattua laadullista arvoa. Tällainen laadullinen arvo tulee elokuvaan(kin) katsojien myötä. Periaatteessa jokainen kokee elokuvan omalla tavallaan, mutta käytännössä katsomishetkellä kokemukseen vaikuttaa suuresti monet muutkin asiat: Miten muu yleisö reagoi elokuvaan, mitä elokuvasta on puhuttu, millaiset ennakko-odotukset katsoja on sille asettanut. Lopullinen kokemus määräytyy paljolti sen mukaan, kuinka hyvin elokuva sopii sen ulkoapäin asetettaviin raameihin.

Vasinkin elokuvan kohdalla kriitikon asema on korostunut. Elokuvan kuluttaja odottaa kriitikon kertovan, onko hänen näkemänsä elokuva hyvä vai huono - tai ainakin mitä katsoja voi odottaa kokevansa. Ihan niin räikeästi näkemystä ei tietenkään omata, mutta yleinen mielipide vaikuttaa paljon siihen, millä tavalla kukin tuo oman näkemyksensä esiin.

Loppujen lopuksi kyse on suurimmilta osin siitä, miten, mihin aikaan ja kuka elokuvan esittää kenelle ja miksi. Ensi-ilta luo pohjan sille, millaiseksi elokuvan arvo ja laatu elokuvakaanonissa muodostuu. Kun laatu on kerran leimattu, ei sitä käy enää valtakulttuurissa muuttaminen. Ahtaimmalle tässä joutuvat tietysti kriitikot. Massasta on helppo erota olemalla toista mieltä, mutta tällöin hintana on uskottavuus, ja jos kriitikon ammattimaisuus kyseenalaistetaan, hän todennäköisesti menettää kovalla työllä saavuttamansa asemansa elokuvaharrastjien eliittissä.

Kriitikoiden valta kuluttajiin ei ole jäänyt huomiotta elokuvayhtiöiltä, jotka viimeisen kymmenen vuoden aikana ovat kuristaneet kriitikoita entistä tiukempaan liekaan. Tarkoitus on myydä elokuvia, eikä se onnistu, jos elokuva-arvostelun mukaan elokuvakokemus on verrattavissa suolisolmuun. Tarpeeksi moittivan arvostelun seurauksena voi nykyään olla, että elokuvayhtiö lopettaan elokuvien ennakkoon näyttämisen kriitikolle tai lopettaa mainostamisen tällaisia arvosteluja julkaisevan lehden sivuilla.

Suuri osa elokuva-arvosteluja tarjoavista palveluista on jo muovaantunut tekemään promootiota. Munaa ei erota kanasta saati jyvästä ilman kelpoa medialukutaitoa.

Mitä siis tapahtui Taistelukenttä Maalle? Miksi sitä pidetään niin huonona?

Yksi suurimmista syistä tähän määritelmään löytyy varmasti mahtipontisista lupauksista hienosta, ennennäköemättömästä elokuvakokemuksesta, jotka lysähtivät pahasti alle keskiverron. Toinen lienee se, että elokuva oli skientologien rahoittama, ja etenkin tästä seuraava kielteinen ennakkoasenne. Tietysti loppujen lopuksi myös se vaikuttaa, että elokuva oli kokoanisuutena huono, tai korrektimpi kai olisi sanoa, että sen toteutuksessa oli suuria ongelmia vastaanoton suhteen. Silti, paljon kehnompaakin on nähty, mutta jostain syystä vielä kehnompi saa jäädä omaan arvoonsa.

Herää kysymys, että kiinnitettiinkö kuvaukseen, käsikirjoitukseen, ohjaukseen, valaistukseen, lavastukseen, klaffivirheisiin ynnä muihin erityistä huomiota arvottava tekijänä siksi, että elokuvaan kohdistui niin suuria odotuksia, vai tulevatko tällaisen virheet erityisen näkyviksi ja merkitseviksi vasta jos niitä on paljon?

Monessa hyvänä pidetyssä elokuvassa on vieläkin räikeämpiä virheitä kuin Taistelukenttä Maassa, mutta niillä ei näytä olevan merkitystä. Esimerkiksi Isku Mogandishuun -elokuvassa, dramaattisessa kohdassa elokuvan lopussa on kuva autossa olevista järkyttyneistä sotilaista sekä valkopaitaisesta henkilökuntaan kuuluvasta kuvaajasta, joka on ottamassa näyttelijöistä lähikuvia. Taru Sormusten Herrasta trilogissa näyttelijöiden ilmeet muuttuvat melko räikeästikin leikkausten välissä ja välillä sormus katoaa kaulasta - puhumattakaan volkkarista, joka vilahtaa kuvissa ensimmäisissä pitkissä DVD julkaisuissa. Terminaattorissa on tulevaisuudesta matkattava alasti, koska siirtää voi vain elävää ainesta. Siitä huolimatta kolmen leffan aikana aika matkan tekee viisi konetta. Tietokoneilla muodostetaan yhteyksiä miten saattuu tarinaan sopimaan - Independence Dayssakin ongelmattomasti muukalaisteknologian kanssa. Jokainen Windowsia käyttänyt raapii epäilevästi päätänsä, mutta Macin käyttäjälle taitaa juttu upota helpommin. Titanicissa vilahtelee digitaalikellot ja kuvausryhmät. Tällaisia löytyy loputtomasti, mutta millään näillä ei ole arvo laskevaa merkitystä - ei ennen kuin niitä on tarpeeksi, tai niiden myötä voi matalaa arvoa korostaa.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, miten määrittää "hyvän" ja "huonon", ja millä perustein kun kerran toisen "huono" on toiselle "hyvää"?

Mutta sitäkin suurempi kysymys on, että miksi sillä on niin paljon merkitystä?

Metsatöll

Parhainpia matkamuistoja ulkomailta on paikallinen musiikki. Ei mikään perinnemusiikki, johon usein kohdistuu valtavia ideologisia arvopaineita ja luonnottoman voimakasta kontrollia. Tarkoitan sellaista musiikkia, jota ihmiset oikeasti kuuntelevat - johon he kohdistavat suuret määrät affekteja. Jotain musiikkia, mikä on tehty siellä missä ihmiset sitä kuuntelevat. 

Melkolailla toisenlaisen musiikillisen maailman löytämiseksi ei tarvitse aina kulkea tuhansien kilometrien päähän. Tälläkin kertaa riitti, että kävimme Virossa, jossa Tallinnan keskustassa olevasta - pääasiassa turisteille tarkoitetusta - ostoskeskuksesta ostin pari Metsatöllin levyä. Jo itse ostospaikka kuvasi omalla rehellisellä tavallaan Viron tilannetta: Ulkoapäin tullut ahdistava ja alistava valta oli poistunut. Kontrastina kommunismille tilalle on noussut vahva länsimaalaistumisen tarve kaikkinen talouskasvun myötä tulevine ilmiöineen. Kansallisten traumojen syvyydestä kertoo oman, virolaisen identiteetin korostuminen. Tallinnan keskustassa kiertelevät jopa kielipoliisit, jotka vaativat virolaista oikeakielisyyttä paikallisilta kauppiailta. Murteellisia kirjoja ei viroksi saa julkaista. Historian huomioon ottaessa tämä ei juuri ihmetytä - ainakaan meitä suomalaisia. 

Kolhoosit on nyt purettu, leipäjonot kadonneet, ja valtion virastot, konttorit ja toimistot viety muualle. Keskustaan on rakennettu amerikkailaismallinen ostoskeskus, jossa kuulee puhuttavan englantia enemmän kuin venäjää, mutta jossa paikalliset eivät itse asioi. Ei voi olla ajattelematta missä määrin koko keskusta on kulissia - yritelmää sovittaa vanhaa virolaista historiaa vanhoinen kaupunkeineen uuteen ostoskeskuksien maailmaan. Traumat ovat suuret. 

Tällaisessa maailmassa ei tunnu lainkaan hullulta se, että minä - suomalainen turisti - ostan minunlaisilleni rakennetusta ostoskeskuksesta "viron Kotiteollisuutena" pitämäni levyn, joka ensikuulemalta kuulostaa juuri siltä: suht yksinkertaiselta länsimaalaistyyliseltä raskaalta rockilta, jota lauletaan viroksi. 

Kesti vuoden, ennen kuin musiikki vasta avautui minulle. Pelkästä raskaasta rockista kuoriutui yllättäen trashmetallia, perinnemusiikkia ja 1500-1600 lukulaisia tarinoita yhdistävä progressiivinen bändi, joka on saanut virolaisen perinteen elämään tätä päivää. Tämä musiikki ei häpeile, se ei uhmaa, mutta se on täynnä voimaa. Metsatöll antaa kuulua, että virolaisuus on voimissaan ja osin väkevämpi kuin koskaan. Eittämättä sillä on suuri merkitys virolaiselle identiteetille - ainakin osalle ihmisiä. 

Musiikillisen merkityksen mieleyhtymä Metsatöllin ja joiun välillä vaikuttaa ilmeiseltä: Myös joiulla oli ja on suuri merkitys saamelaiselle kulttuurille - tai saamelaiselle elämänmenolle. Asiaan vähän paneutuneena on helppo ajatella Metsatöllin edustavan samantapaista "alkuperävoimaa" ainakin joillekin ikäisilleni virolaisille. 

Mainitsemisen arvoista on, että Raua needmine on äänitetty 54 äänisen kuoron kanssa ja kõva kong DVD-levylle taltioitu Rabarockin keikka on minusta yksi parhaista ruudulta näkemiltäni keikoista. 

Metsatöllin soittajat ovat erittäin taitavia ja tyylitajuisia, ja soiton taustalla on selvä punainen lanka jota seurataan. Musiikkiin yhdistellään rohkeasti - siihen vieläpä erittäin hyvin sopivia - vanhoja kansallissoittima, kuten torupill (eräänlainen säkkipilli), kanteleita, huiluja, munnirautoja ja vaikka mitä.

Laajempaan analyysiin en nyt sorru. Ihmetelkää itse

Metsatöll - Minu Kodu

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta Metsatöll saa suomalaisen sankarihevin kuullostamaan hölmöltä.

Singulariksen uusi elämä - ehkä seitsemännen kerran.

Sellaista mukavaa kesäpeliä pohtiessani sain jostain päähäni kaivella esiin sisäpiirille (eli lähinnä minulle ja Mikalle) legendaariseksi tulleen "The Bug's and Spells" - pelin. Kyllä, kieliasu on alkuperäinen. Ei siinä mitään; jostain syystä peli oli vielä lyhennetty BnB:ksi. No kuka tietää mitä olin ajattelematta silloin, 14 vuotta sitten, kun olin täynnä kaikenlaista tohinaa, tuhinaa ja harkitsemattomia toimia. Voi niitä aikoja. Onneksi ne ovat nyt jo takana.

Joskus aiemmin jo kirjoittelin siitä, kuinka Bugs and spells lopulta toimi kirjalliselle intohimolleni. Kaikista maailmoistani Qwarru on rakkain ja suurin. Aikanaan olin täysin varma siitä, etten koskaan mitään muuta tule kirjoittamaankaan kuin tarinoita Qwarru-universumiin. Tällaisen ajatuksen seurauksena kyseistä universumia tuli rakennettua todella laajasti - ideahan oli, että mistä tahansa voi kirjoittaa, mutta sen pitää mahtua Qwarruun - Qwarrun siis on oltava erittäin laaja. Aika hyvin idealle, joka sai nimensä satunnaisesta näppäimistön näppäilystä.

Sittemmin olen päässyt Qwarruun ahdistamisajatuksestani. Siinä sivussa kuitenkin tulin tutustuneeksi paljon sci-fi sarjoihin, joista erityisen maininnan ansaitsevat Star Trek the next generation ja Farscape. Minua kiinnosti ennenkaikkea se, miten näissä sarjoissa on erillaisia yhteiskunnallisiakin teemoja kätketty ja esitetty. Jokin pieni sisäinen tutkija teki heräämistään kymmenisen vuotta sitten. Kukapa olisi silloin arvannut, että samainen ääni saa minut vielä tutkijaksi pyrkimään. En itse ainakaan.

Orjallinen, samaan "maailmaan" tuottaminen toimii paljon luontevammin pelien kehittelyssä. Tässäkin on oma järkensä, kun ottaa huomioon, että ensimmäinen edes vähän eheä tarinani syntyi juuri Bugs and Spellsin taustatarinasta, joka mystisen planeetta Qwarrun esittämisen jälkeen muuttuikin joksikin Qwarru-nimiseksi. "Kirjan" ensimmäinen nimi oli "A man from Qwarru", joka kuitenkin oli kirjoitettu pahasti kielioppivirheisellä suomenkielellä.

Pelien kehitys - tai oikeammin pelin kehitys - kesti niin monta vuotta, että siihen mahtuu paljon konflikteja ja odottamattomia tilanteita. Alunalkaen yhteisestä projektista on tullut minun omani - osittain siksi, että muiden affektit ovat suuntautuneet suuremmissa määrin toisaalle, osin koska otin koko homman omakseni. Tokkopa monikaan testiporukasta on vaivautunut kuuntelemaan kun olen yrittänyt kertoa mistä on kyse, ja siksipä nämä "Manun peliprojektit" varmasti vaikuttavat ikuisuusprojekteilta ilman loppua. Tällainen käsitys on hyvinkin ymmärrettävä, koska mitään oikeasti valmista, julkaistua ja myytyä ei ole tehty. Täydellisyyden hakeminen on hankalaa hommaa - sitä vain kaikki eivät ymmärrä, eikä se oikeastaan haittaa: olen ansainnut jokaisen epäilevän kommentin ja päänpyörittelyn. Eri asia kuitenkin on, kun esimerkiksi kuvia ei haluta piirtää, koska usko on sellainen, ettei minun jutuistani koskaan mitään tule. Minun on vaikea ymmärtää moista asennetta, koska kuvista ei alunalkaenkaan ole luvassa muuta kuin omanlaistansa mainetta. Tietysti se, että asiasta kuullaan muiden puheiden kautta, kertoo "avustajasta" itsestään jotain perin oleellista. Varsinkin, kun viimeksi kasvokkain vielä innostusta kuvien tekemiseen oli.

No, tämä nyt on vain yksi katkera esimerkki, mutta se sai minut miettimään millä tavalla nämä ystäväni minuun mahtavat suhtautua. Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun puheeksi tuli muutama kuukausi sitten ilmastonmuutos. Voin käsi sydämellä, raamatulla, muulla pyhällä kirjalla tai millä tahansa kenellekin merkittävällä asialla, vannoa, että kuvittelin ensimmäisten ilmastonmuutosta vastustavien Facebook kommenttien olenvan vitsiä. Kun sitten muutaman viikon jälkeen kävi selväksi, etteivät ne vitsiä olleetkaan, valtasi minut hämmennys. Seuraavien viikkojen aikana hämmennys muuttui turhautumiseksi ja lopulta suuttumukseksi. Eräässä peli-illassa menin sanomaan, että väittely sellaisesta asiasta on typerää, jos edes aiemmin lausuttuja argumentteja ei vaivauduta perustelemaan. Kuin tilauksesta sain kuulla, että "ilmastonmuutos on paskapuhetta" ja myöhemmin vielä, että tämä "ilmastonmuutos on paskapuhetta" -kommentti oli "selitys, jota Manu ei suostu ymmärtämään". Sitten tulin sanoneeksi melko pyyteettömästi, mutta vittuilematta, mitä näistä ihmisistä ajattelin. Viesti ei mennyt ihan sinne minne tarkoitin, eikä ihan sellaisena kuin kuvittelin. Tyhmäksi kutsumisella on huomattavasti suurempi paino, kuin vaikka paskapääksi haukkumisella.

Pääsykokeisiin valmistautuminen katkaisi peli-iltojen vieton samoihin aikoihin. Parin viikon päästä hautasimme sotakirveet ystäväni kanssa, ja sovimme, että jätämme ilmastonmuutoksen omaan arvoonsa - että ystävyys on sitä tärkeämpi. Olimme tyytyväisiä. Mutta kun viime viikolla sitten jälleen pelasimme, huomasin, että jotain oleellista on muuttunut. Keskustelu tahtoi kääntyä jonkinlaiseksi kusemiskilpailuksi erään toisen tyypin kanssa: Kertoessani, että mieleni tekisi vuosien jälkeen aloittaa taas capoeiran treenaaminen, kuulin capoeiraa luonnehdittavan joksikin, mitä tiedän, ettei se ole. Yritin oikaista harhaista käsitystä, mutta se äityi vain juupas-eipäs väittelyksi. Kun henkilö, joka ei varmasti koskaan ole edes nähnyt capoeiraa livenä pelattava, luulee tuntevansa lajin paremmin kuin sitä kolmisen vuotta kolme kertaa viikossa treenannut, on jossain jotain mätää. Sitten tajusin ettei kyse ollut sen enempää capoeirasta kuin se muutama viikko sitten ollut ollut ilmastonmuutoksesta. Viimeisenä niittinä piti vielä kotimatkalla pienen humalan turvin alkaa vinoilemaan siitä, kunka jokunen vuosi sitten lähdin Kauhajoelta kävellen Forssaan (matkaa jokusataa kilometri). En kokenut kuuluvani joukkoon, enkä todellakaan tahtonut lähteä aamulla koko päiväksi Tuurin kyläkauppaan krapulassa - joko odottamaan rättien sovittelua tai kiirehtimään sieltä pois. Kun kusella käydessäni koko porulla, joka hetkeä ennen uhosi valvoa yön kanssani, oli haihtunut nukkumaan, katselin nurkkia aikani ja menin sitten pakkaamaan laukkuni. Kirjoitin pöydälle lehteen isoin kirjaimin "VAPAUS" ja lähdin.

Ihmiset tulevat helposti paljastaneeksi itsestään jotain, joka muuttaa suhtautumista. Kukaan meistä ei ole poikkeus - en minäkään. Koska suhteeni moneen ihmiseen on viime aikoina muuttunut, on turvallista olettaa, että monen suhtautuminen minuun on myös muuttunut. Sen seurauksena testipeliporukaksi kutsutussa kaveripiirissä on nyt käynnissä jonkinlainen hierarkinen jaottelu. En tahdo antaa sellaista kuvaa, että ajattelisin kaiken pyörivän ympärilläni - varmasti asiaan vaikuttaa lukuista muutkin asiat - mutta peilaan kokemusta luonnollisesti itseni kautta. Sinällään tämä ei ole mikään uusi ilmiö. Sama kaava tuntuu toistuvan milloin missäkin porukassa: ensin löydetään toisemme, sitten saadaan jotain aikaan ja lopuksi koko homma lysähtää kasaan ainakin omalta osaltani.

Airsoftporukka läsähti, kun mukaan otettiin tyyppejä, jotka eivät ymmärtäneet sääntöjä. Yksi olisi jopa halunnut tehdä ryhmästä jonkinlaisen yhdistyksen ja kerätä jäseniltä rahaa. Kun minua syytettiin siitä, että keksin sääntöjä sitä mukaan kun pelataan, niin meni minulta kuppi nurin. Kehotin vastedes järjestämään pelinsä itse. Yhtään peliä ei ole sen jälkeen pelattu, kolmeen-neljään vuoteen.

"Kunniajäsenyyteni" facebookin antirasistisessa yhteisössä kaatui siihen, kun hallintaryhmä alkoi käyttäytyä minusta liian mielivaltaisesti "huonoja" admineita kohtaan. Hyvä ja huono on niin pirun helppo määritellä, kun edustaa "eliittiä", eikä eliitin tarvitse selitellä tai ainakaan myöntää virheitään. Sittemmin minua on jopa rasistina pidetty. Hienoa, fiksut ihmiset! Olette kunniaksi aatteelleenne.

Nyt peliporukka rakoilee. Pitäisi kuulemma järjestää peli-ilta, jossa voisimme jatkaa jonkin roolipelin pelaamista. Hyvä kysymys on se, miksi minun pitäisi järjestää peli-iltoja joidenkin toisten puolesta? Kyseessä on testipeliryhmä, ja tarkoitus on testata näitä pelejä, joita siteästi yritän saada valmiiksi. Järjestäkää pelinne itse - pyytäkää mukaan tai älkää - isot ihmiset.

Nyt teen jälleen yhden suuren muutoskierroksen Singularikseen, jossa otan elementtejä vanhasta kunnon Bugs and spellsistä. Nykyinen Singularis on inan liian monimutkainen ja korteissa on aivan liikaa tekstiä. Useamman kokoiset nopat otetaan takaisin, koska ensinnäkin se on hauskempaa ja toisekseen, jos peliä itse valmistutan pieniä eriä, on niiden noppien hommaaminen ihan mahdollista. Vanhaa hyväksihavaittua jää vielä rutkasti, mutta mukaan pyrin saamaan myös vanhaa hyvää ja unohdettua.

Miksikö teen tämän? Koska Singularis on Qwarrupelien lippulaiva. Sen pitää olla helppo, mukava ja ennen kaikkea laajennettavissa. Tämä tuntuu ehkä vaikeimmalta ymmärtää - laajennettavuus. Se on kovin helppo ajatella, että sitten vain tehdään lisää kortteja ja lautoja, mutta ei se mene niin. Rungon pitää olla niin toimiva, että sen päälle voidaan rakentaa lisää. Jos kaikki ideat on tässä vaiheessa käytetty, eikä jäljellä ole kuin ihmeellisiä huonosti toimivia kikkailuja, ei kannata lähteä hommaa lukkoon lyömään. Koska silloin, kun ensimmäinen kappale julkaistaan - tehtiin se miten hyvänsä - silloin perustus on lyöty lukkoon ja on elettävä kaikkien siinä olevien vikojen kanssa. Ei voi vain julkaista laajennusta, jotka korvaavat jonkin perustavan nippelin aiemmista säännöistä ja yrittää sitten selittää miten toimitaan niiden vanhojen korttien kanssa.

Muita pelejä testataan koska olen saanut ideoita sellaisia tehdä. Taustalla on kuitenkin tärkeämpikin syy: Pelien myymistä varten perustan nettikaupan. Peleja valmistutan itse pieniä määriä, ja niitä yritän sitten kaupata netissä. Tarjoan niitä tietysti myös kirja- ja pelikaupoille, mutta mitään suurta ostoryntäystä ja isoja eriä ei tulla näkemään. Haluankin vain levittää ihmisille tätä pelien ilosanomaa, ja siinä syy siihen miksi.

Luonnollisesti nettikauppa on aika onneton, jos siellä on yksi tuote myytävänä. Siksi ohessa olisi myytävä muitakin pelejä kuin Singularista. StarsHoppers United tulee olemaan toinen myytävä peli. Kolmatta olen "etsinyt" jo aikani. Nyt näyttäisi siltä, että se voisi olla Bugs and Spells.

Kun saan kolme peliä myyntikuntoon, joista yksi on Singularis, niin sitten alkaa tapahtua. Yksilöiden ja joukkueiden sekoittaminen toimii nyt hyvin. Siihen aiempi Singularis kaatui. Nyt kun vielä saisi sen aiemman Singulariksen meiningin mukaan, niin sitten se olisi siinä - jälleen kerran.

Perinteen vankina

Suomalaista mielenmaisemasta kertoo paljon seuraava, Euroviisumenestyksen kirvoittava kommentti:

"Nää on taas näitä hetkiä kun pitää vaan muistella Lordin voittoa ja Suomen vuoden -95 lätkän maailmanmestaruutta!!"

Piskuruisen Suomen kansa yhdistyy aina kun pieni maamme menestyy kilpailussa suurempia vastaan - tai kun oikein uskotaan, että menestystä riittää. Tässä ei tietenkään ole mitään omituista tai moitittavaa: kansallisen identiteetin pönkittäminen on ollut alusta lähtien motiivina kilpailla muiden maiden kanssa. Sen lisäksi se yhdistää maitakin.

Siihen nähden, että länsimaissa on pakonomainen tarve henkilöittää lähes jokainen asia - että urheilijoille rakentuu persoona ja identiteetti, heistä tulee julkkiksiä - on kilpailu kuitenkin lopulta hyvin kasvotonta. "Suomen maajoukkue", "Suomen voitto" tai vastaavasti tappio. Kotisohvilla löhöää yli miljoona "osallistujaa", jotka usein tietävät urheilijoita paremmin kuinka homma pitäisi hoitaa. He kokevat omistavansa urheilijat, ja ainakin he määrittävät sen, otetaanko heidät vastaan sankareina vai epäonnistujina.

Sama pätee kaikkiin kansainvälisiin kilpailuihin, kuten Euroviisuihin.

Kun tähän yhdistää väkivallan ihannoinnin, paljastuu moni asia hieman toisenlaisessa valossa. Väkivallan ihannointi on yksi suomalaisen kulttuurin piirteistä. Televisio pulppuaa väkivaltaa. Vaikka ohjelmat amerikkalaisia ovatkin, on Suomen markkinoille jätetty ostamatta paljon "turhanpäiväistä hömppää". Ajoittain täälläkin näkyy Frendit ja Allyt, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että väkivallattomasta ohjelmistosta Suomeen ostetaan sitä suhteessa paljon vähemmän, kuin mitä sitä tuotetaan. Mutta televisio ei suinkaan ole ainoa ilmentymä - eikä edes syypää väkivaltaan. Snägäreillä on tavallista, että joku baari-illan jälkeen saa turpaansa. Kotona voi oikein suuttuneena rikkoa tavarat, tai pamauttaa toista päähän. Eikä väkivaltaa tuomita, jos sen selittää niin, että kaikki ymmärtävät: "on paineita, olin kännissä, ei se voinut pitää päätänsä kiinni."

Suunta on sinällään oikea, sillä väkivaltaa siedetään jatkuvasti vähemmän. Tästä kiitos valistukselle ja aktiivisille ihmisille.

Heikki Laitinen sanoi, että Suomalainen kansanmusiikki on "nöyrää" ja sen soittajat ovat "köyhiä ja nöyriä". Laitinen ei väittänyt, että näin olisi todellisuudessa, mutta käsitystä kansanmusiikistamme lausahdus vastaa.

Suomalaisen kultturin kehittymisellä on pitkä perinne, mutta paljon lyhyempi historia, kuin se itse antaa ymmärtää. Alun alkaen "suomalaisuus" määriteltiin 1900 luvun alussa säätyläistön näkökulmasta. Laitisen sanoin: "Millainen suomalainen kansa on, ei todellisuudesssa vaan oikeastaan." Tällä on suuri merkitys, kun pidetään mielessä, että säätyläisten ohuen ohut kerros kattoi noin 2% maan väestöstä. Kun mielikuva suomalaisuudesta syntyi ensisijaisesti tällaisen eliitin tarpeisiin, on selvää, että historiallisesti kovin korrekti ei kuva ole.

Rahvaan keskuudessa soitettu musiikki ei ollut surullista, ei nöyrää, eikä millään tavalla taidemusiikkia primitiivisempää. Rahvaan musiikki oli itsenäisten ihmisten tietoisesti tekemää ja muokkaamaa musiikkia - ei parempaa, ei huonompaa, vaan kulttuuriin kuuluvaa musiikkia. Sitä on vaikea ymmärtää, kun määritelmät ovat tällaisia:

"perinteisen eurooppalaisen talonpoikaiskulttuurin parissa syntynyt ja perinteellä elävä musiikki. Laajemmin ymmärrettynä kansanmusiikkiin luetaan myös primitiivisten kansojen musiikki. Kansanmusiikille on ominaista musiikin välittyninen suusanaisesti ja korvakuulolta - - " - Tietojätti.

Klassisen musiikin tietosanakirja, Andante omaa yllättäen hyväksymmän kannan siihen, että kansanmusiikki on itsetietoista musiikkia, mutta sortuu alussa ennakkoluuloittelemaan: "Ilmiö, jota on vaikea määritellä tai rajata musiikin osa-alueeksi. Samoin on vaikea vetää rajaa maalaisväestön ja kaupunkilaisten keskuudessa syntyneen musiikin välille. Asiallisempaa olisikin puhua perinnemusiikista tai musiikista, joka on tavallaan herätetty henkiin kerättyjen aineistojen perusteella. - -"

Andanten oletuksena on siis se, että kansanmusiikki on jossain vaiheessa kuollut, koska se on herätetty henkiin. Tähän tietysti liittyy automaattisesti oma arvolatauksensa: vaikka kyseessä olisikin kansanmusiikki, ei se oikeastaan ole sitä, koska se perustuu arkistoihin. Adanten määritelmässä on myös käsittämättömältä tuntuva tarve erottaa toisistaan kaupunkilaisten ja maaseudun musiikki. Adanten näkemys taidemusiikkitietokirjana on ymmärrettävä: kansanmusiikki on sille vähempiarvoista, kehittymättömämpää. Vaikkei sitä voi korrektisti enää suoraan sanoakaan, asenne elää yhä.

Tietojätti taasen edustaa yleisen kaanonin näkemystä. Ei tuota minkäänlaista ongelmaa tokaista, että kansanmusiikilla tarkoitetaan primitiivisten - eli jälleen alempiarvoisen - kansan musiikkia. Aivopesu on ollut perinpohjaista: vaivattomasti annetaan ymmärtää, että talonpoikaiskulttuuri on vanhempaa kuin talonpoikaismusiikki, eikä ongelmia tuota "perinne" sanan käyttäminenkään.

Sanana perinne ohjaa aina ajattelemaan jotain vanhaa, joskus ollutta jonka nimissä tehdään rituaaleja, joissa enää ei välttämättä ole käytännön järkeä. Tosiasiassa kuitenkin jokainen päivämme on perinteen kyllästämää: emme osaisi käyttää työkaluja, pukeutua tai edes puhua ilman jatkuvaa jokapäiväistä perinteen toisintaa. Tällaiseen ajatukseen liittyy tietysti myös sekin puoli, että perinnettä tehdään joka päivä. Ajatukset ja "perinteeseen" liittyvät ideologia ovat paljolti peräisin siitä, mitä perinteen nimissä on tehty: kuinka sitä on kerätty, ihailtu ja pyritty pitämään muuttumattomana.

Samantapainen harhakäsitys liittyy sanaan "kulttuuri". Sekään ei ole staattisessa tilassa oleva asia, vaan alati muuttuva - ja ennen kaikkea kaikkeen ihmisen toimintaan ulottuva. Vainajien hautaus ja syntyneiden nimeäminen on kulttuuria siinä missä musiikki tai autolla ajaminen. Ateneumin taidekokoelma ei ole kulttuurillisesti sen merkittävämpi asia kuin graffiittikollaasi sillan alla. Tästä moni voi olla toista mieltä, ja eittämättä perustelisi ajatuksensa jollain taiteen arvottamiseen liittyvällä argumentilla. Arvo on kuitenkin inhimillinen keksintö - ei mikään luonnonlaki. Kulttuurin arvoittamisen taustalla piilee vallankäyttöön liittyviä pyrkimyksiä: eliittiä ei olisi, jos ei olisi myös yhteisymmärrystä siitä, mikä on "hyvää" ja mikä "huonoa". Ihmisen keksimiä mittareita, ei muuta. Kulttuuri tarkoittaa karkeasti yksinkertaistaen olemassa olevaa normistoa, jonka sisällä ihmiset kommunikoivat. Tietysti, jos joku osaa vastata siihen, millä tavalla Picasso on kulttuurihistoriallisesti arvokkaampaa kuin 9000 vuotta vanhan luolamaalaukset, ja perustella vielä, miksi Picassosta siis saa pulittaa satoja tuhansia euroja - eikä kyseessä ole mielivaltaan perustuva arvoajattelu, niin olen valmis nielemään monia tässä lausumiani sanoja.

Mitä siis on suomalainen kulttuuri? Entä suomalainen perinne?

Syy siihen, miksi suomalaisuuteen liitetään sellaisia jaloja ajatuksia, kuin nöyryys, sisukkuus ja suoraselkäisyys, juontuu tavasta, jolla säätyläistö tahtoi kansan nähdä. Jo pelkkä termi "kansanmusiikki" on ylhäältäpäin määritelty. Eihän säätyläistön tarvinnut nimetä omaa musiikkiaan. Vastaavasti kansaa sivistämään perustettiin "kansakoulu" - eri järjestelmä, joka säätylöistöllä oli ollut käytössään jo aika päivää sitten. Voisi luulla, että sadassa vuodessa asenteista olisi päästy, vaan eipä olla: Musiikki tarkoittaa hallinnollisesti yhä sitä säätyläistön musiikkia - taidemusiikkia. Jos hakeutuu musiikkiopistoon, päätyy opiskelemaan klassista musiikkia. Jazzia, kansanmusiikkia tai rockia on hakeuduttava opiskelemaan erikseen.

Eikä siinä sinällään mitään ihmeellistä ole, ettäkö ajatukset eivät muutu. Kyllähän niitä ylläpitää yhä se saman keskuskoulujärjestelmä, joka rakennettiin kansaa mieluisaksi muokkaamaan. Kansanmusiikki kattaa käytännössä sen kerroksen silloisesta talonpoikaismusiikista, joka sopi säätyläistön kansakäsitykseen. Myöhempien tutkijoiden ansiosta siitä vanhansta muutoin unohtuneesta kerrostumasta pelastui vielä paljon, mutta nämä kerätyt kappaleet eivät ole niitä, joita kansanmusiikkina säätyläistön saleissa soitettiin ja yhä nuottikirjoista peruskoulussa opetellaan. Koko kansanmusiikki termi on kelvoton jo pelkästään sen takia, ettei "kansa" enää tarkoita samaa, kuin silloin. Sellaista "kansaa" ei ole enää pitkään aikaan ollut olemassakaan.

Maailma on muuttunut, mutta samat mielikuvat suomalaisuudesta elävät sitkeästi, eivätkä ne ole piakkoin muuttumassa. Kysymys tietysti kuuluu, että pitääkö niiden muuttua. Minusta ei, mutta ensisijaisen tärkeää olisi ymmärtää mistä mielikuvat ovat rakentuneet, sillä jos tähän kansakuvaan uskotaan sokeasti niin varmaa on, että päädytään ihailemaan sellaista suomalaisuutta, jota koskaan ei ole ollut.

Valitettavasti monet siihen sokeasti uskovat. Se on sääli, koska tällöin historiallinen - todellinen suomalaisuus jää helposti paitsioon.

Suomalaisille sota on tärkeämpi asia kuin se, että itsenäisyys yleensä saatiin. Tähän kiteytyy arvokomma: saatiin. Itsenäisyyttä ei taisteltu, vaan se saatiin, eikä saamiseen liity sankarillisuutta. Sen sijaan sen puolustamiseen taistelemalla liittyy. Tottakai tätä saavutusta, siihen liittyvää sankarillisuutta ja uhrausta pitää arvostaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö sen takaa voisi nähdä sitä todellista suomalaisuutta. Sitä vielä vähän aikaa sitten kahtia jakautunutta kansaa, jonka puolilla ei oikeasti ollut mitään yhteistä - ei nykyisyydessään eikä historiassaan. Totuudessa ei ole häpeää.

15 vuotta sitten, kun kouluun linja-autolla kuljin, oli meillä yksi kuljettaja, joka toisinaan ajoi pienessä sievässä - tai eilisen jäljiltä muuten vain uhkarohkeasti. Yhtenäkin aamuna hän hajotti kaksi linja-autoa, ajoi toisen melkein järveen asti. Asiasta tiedettiin koulussa, bussifirmassa ja varmasti monissa kodeissa. Toisaalta miestä toruttiin, mutta torujat myös puolustelivat häntä toisaalla. Mitään asialle ei tehty. Nyt 15 vuotta myöhemmin tällaista tuskin tapahtuisi. Koko ajautus tuntuu huikealta. Vaan jos yhä ottaa asian esille, niin kaikki ne joiden olisi pitänyt asiaan puuttua kieltävät sellaista koskaan tapahtuneenkaan.

Nöyryyttä vai häpeää, siitä en tiedä, mutta ongelmien vähättely ja maton alle lakaisu, on hyvin suomalaista.

No hämäläistä ainakin.

Martti Pokela ja koneistokannel

Martti Pokela on tunnetuin suomalainen kanteleen soittaja, ja ehkäpä parhain kanteleen soittaja koko maailmassa. Tällainen arvottaminen on tietysti perinjuurin subjektiivista, mutta pitäen mielessä mitä Pokela toi kanteleen soittamiselle, ei väite ole niin tuulesta temmattu.

Paul Salminen kehitti koneistokanteleen lähinnä taidemusiikin tarpeisiin, vaikka tahtoikin sen soveltuvan minkä tahansa musiikin soittimeksi. Soitin ei kuitenkaan koskaan toivotunlailla yleistynyt. Sävellajien vaihdot eivät onnistuneet kyllin sulavasti, eikä soitin muutenkaan soveltunut laajasti kyllin miellyttävästi suureen orkesteriin. Koko koneistokannel olisi kaiketi ajallisessa jatkumossa jäänyt vain yhdesksi kansalliseksi kuriositeetiksi, ellei Martti Pokela olisi sitä saanut käsiinsä ja löytänyt siinä olevaa musiikkia. Ilman Pokelaa soitin olisi jäänyt ainakin ohueksi, ja Salmisen opetustapa ainoaksi.

Pokela aloitti esiintymisen -49 ja myöhemmin 60-luvulla hän esiintyi yhdessä vaimonsa Marjatan ja tyttärensä Eveliinan kanssa. Marjatta Pokela sävelsi paljon lastenlauluja, joista Mörrimöykky on yksi tunnetuimmista. Pokelasta tuli tunnettu kanteleen soittaja, kansanmuusikko.

Yksi varsinainen käännekohta tapahtui -73, kun Pokela oli jo viettänyt hiljaisempaa eloa. Hän piti Nivalassa esitelmän kanteleesta ja sen soitosta. Puheen ohessa hän soitti esimerkkejä ja sai näin vanhan soimaan. Sillä oli odottamattomat seuraukset: yllättäen jo menneenä pidetty musiikki olikin kaikkien kuultavissa. Unohtuneet soittotavat eivät olleetkaan unohtuneet. Pokelalle pamahti heti monivuotinen apuraha ja jo vuonna 1975 hän aloitti Sibelius Akantemian kansanmusiikkiosastolla kanteleen soiton opettamisen. Tämäkään tuskin olisi ollut mahdollista, ellei Pokela olisi tuonut omasta kokoelmastaan kanteleita oppilaiden soitettavaksi.

Ääni - tai ehkä nykyään pitäisi sanoa saundi - oli Pokelalle erityisen tärkeää. Hänellä oli paljon erillaisia soittotapoja, ja hän piti itsestään selvänä, että jokaisella kanteleella on oma ainutlaatuinen äänensä. Merkittävintä on kuitenkin Pokelan lähestymistapa musiikkiin: siinä missä Salminen julkaisi koneistokanteleensa soitto-oppaita taidemusiikin tarpeita ajatellen, Pokela keskittyi löytämään kanteleessa olevan äänen, resonanssin - siellä olevan musiikin. Hän käänsi sammutuslaudan jähmeyden edukseen, ja teki siitäkin osan musiikkia. Pokela toi kokonaan uudenlaisen ajattelutavan soittamiseen. Tai ehkä se ei ollut niinkään uusi kuin uinunut.

Pokela oli suuri kanteleen puolestapuhuja, joka oli jo -69 selkeäsanaisesti ajamassa kannelta koulusoittimeksi. Eikä hän jäänyt yksin: Siinä missä Ala-könni oli tutkija ja tiedemies, ja Heikkinen soitinrakentaja, Pokela oli soittaja ja soiton opettaja. Eikä ajatus ollut huono, sillä 5 kieltä on tarpeeksi vähän, jotta soitto on helppo oppia, mutta riittävästi ilmaisukyvyn kannalta. Ensimmäiseksi soittimeksi 5-kielinen kannel on oivallinen soitin.

Musiikillisesti Pokela pyrki kehittymään loppuun asti - eikä pelkästään soittajana vaan myös säveltäjänä ja esittäjänä. On sanonnut, että Pokelalla oli taianomainen kosketus, jota kukaan ei ole saavuttanut, vaikka melko lähelle olisi päässytkin. Niin tai näin, hänen nuotinnoksensa tulivat jatkuvasti monimutkaisemmiksi - ei nuottien takia, vaan niiden ohessa olevien erikoismerkkien ansiosta, joiden tarkoituksena oli kertoa kuinka piti soittaa. Loppuajan musiikki oli jo kaiketi liian avantgardea suurelle yleisölle, mutta niin musiikki kehittyi. Pokela välitti musiikkia paitsi nuotein, myös nauhoituksin. Hän oli leppymätön kansanmusiikin uudistaja oudosta asemastaan huolimatta: taidemuusikot eivät pitäneet ihan vertaisenaan, eivätkä pelimannitkaan yhtenä omistaan. Siitä huolimatta Pokelan perintö kansanmusiikille ja etenkin kanteleensoitolle on merkittävä.

Ala-könnin Erkki ja Väisäsen A.O.

A.O Väisänen oli ensimmäinen talonpoikaistaustainen kansanmusiikin tutkija. Hän oli oikeastaan koko Suomalaisen kansanmusiikin tutkimuksen alulle panneen Ilmari Krohnin oppilas yhdessä Armas Launiksen kanssa. Siinä missä Krohn oli systemaattinen Helsinkiläinen tutkija, oli Väisänen jotain kovin muuta, mutta ei silti mikään vastapari: Väisäselle tarttui osansa Krohnin systemaattisesta tutkimustavasta ja myöhemmin hän tuli parannelleeksi Krohnin teoriota paljon.

Väisäsellä oli monta rautaa tulessa. Hän oli legendaarinen nuotintaja, joka yhdellä kuulemalta suoraan veteli nuotit viivastolle. Hän oli myös melkoinen kielinero, joka ilman sen parempia opintoja - pelkällä korvakuulolla oppi viron, venäjän ja setukaisten kielen. Hän suomensi venäläisiä ja virolaisia runokokoelmia ja julkaisi ehkä ainoiksi jääneet kaksi setukaisenkielistä kirjaa. Siinä sivussa hän oli Helsingin kansankonservatorion johtaja ja vaikutti myös kalevalaseurassa.

Väisänen nuotinsi ja julkaisia omilta tallennusmatkoiltaan mm. mordovalaisia, hantien, masien, ruotsin saamelaisten sekä saojedien sävelmiä. Mutta kantele oli hänelle rakas - se ja runolaulut. Hän julkaisi sävelkirjoja kantelellee ja jouhikolle, sekä muutenkin suuren määrän artikkeleita. Musiikit hän tunsi hyvin paitsi arkistoista, myös keruumatkoiltaan ja niinpä hän omasi erittäin laaja-alaisen tietämyksen.

Mutta vikansa oli Väisäselläkin. Hänelle tallenteilla ei nuotintamisen jälkeen ollut mitään arvoa, ja niinpä iso osa siitä mitä ei enää koskaan kuula voitu hävisi. Väisänen ei tullut ajatelleeksi myöhempiä sukupolvia, jotka eivät koskaan kuulleet sellaista soittoa, joka Väisäselle lienee oli lapsesta asti ollut tuttua. Elonsa ehtoopuolella hän alkoi vaikuttaa kalevala seurassakin muinaisjäänteeltä ja kun hänen innostuksensa konservatiota kohtaan alkoi hiipua - muiden projektien keskellä - jätti hän jälkeensä höperön mielikuvan. Väisäsen kokoelmat olivat pitkin kirjallisuuden seuran tiloja vielä 22 vuotta kuoleman jälkeenkin.

Väisänen oli merkittävä tutkija, ja on sääli, että hänen jälkikuvansa tuli niin huonoksi.

Työ oli jäädä vallan kesken ellei se olisi jäänyt yhden miehen harteille: Erkki Ala-könni oli paitsi Väisäsen ystävä, myös hänen ja Krohnin oppilas. Ala-könni olikin aikasmoinen ukko. Hän teki ehkä mittavimman työn Suomalaisen kansanmusiikin keräämiseksi ja sen asemaa parantaakseen.

Ala-könni kulki Suomea ristiin rastiin ylhäältä alas ja etelästä itään. Hän keräsi uransa aikana yli 10 000 tuntia materiaalia - siis niin paljon, että jos päivätyönään sitä kuuntelisi läpi, menisi siihen viisi vuotta! Sen lisäksi Ala-könni otti matkoiltaan lukemattomia kuvia. Hän yhdisti musiikin ihmisiin - elettyyn elämään, ja antoi sille merkityksen, jollaista kansanmusiikilla ei koskaan tutkimuksessa ennen ollut.

Tutkijana hän kirjoitti paljon kansanmusiikista: siitä mitä ja millaista se on, ja päätyi parantelemaan Väisäsen teorioita ja käsityksiä paljon. Eikä Ala-könni jäänyt tutkimaan asioita vain yhdeltä kantilta - hän tutki musiikkia, tanssia ja sosiaalisia ilmiöitä.

Mutta vaikka jo tutkimustyö oli vertaansa vailla, ei Ala-könni jäänyt pelkästään siihen. Hän oli mukana monenlaisessa järjestötoiminnassa ja auttoi perustelemaan kotiseutumuseoita. Pelimannit olivat hänelle rakkaita ja hän nautti nähdessään perinteen elävän. Suurimpina saavutuksiaan Erkki Ala-könni oli perustamassa Kaustisten kansanmusiikkijuhlia. Hän kannusti soittajia ja elvytti oikeastaan koko pelimannikultuurin.

Ei mikään pieni saavutus sekään.

Sen lisäksi hän yhtenä oli puuhaamassa 5-kielistä kanteletta koulusoittimeksi ja perustamassa kansamusiikki-insituuttia, jonka johtokuntaan hän sittemmin kuului. Hänen ansiostaan Tampereen ylopistolla on kansanmusiikin professuurin virka,  jota hän ensimmäisenä hoisi. Ala-könni ei valtaa ja virkoja haalinut - hän puhui kansanmusiikin puolesta ja teki työtä sen eteen.

Erkki Ala-könnin perintö on valtava. Hän avarsi suomalaista kansanmusiikkitutkimusta merkittävästi ja sai perinteen elämään. On mahdoton kuvitella millaisessa jamassa kansanmusiikin tutkimus - kansanmusiikista itsestään puhumattakaan - Suomessa olisi ilman Ala-könniä. Paljon olisi jäänyt ainakin taltioimatta. Nyt se olisikin jo aivan liian myöhäistä.

Populaarimusikin kimurantista luonteesta.

Kun sanotaan "populaarimusiikki", tulee jokaiselle aiheesta mieleen jonkinlainen mieleyhtymä. Kaikki tietävät mitä populaarimusiikilla tarkoitetaan - noin ylimalkaisesti ainakin. Tarkempi määrittely onkin toinen juttu.

Erityisen hankalaksi populaarimusiikin määrittelemisen tekee ennenkaikkea se, ettei se nimenstään huolimatta ole pelkästään musiikillinen ilmiö. Populaarimusiikissa on jatkuvasti läsnä suunnaton määrä ulkomusiikillisia merkityskerroksia, kuten kaikenlainen kuvasto, tyyli, genre - puhumattakaan muusikon tekemisistä, pop-journalismista ja tietenkin menestyksestä. Ulkomusiikillisuus korostuu ehkä myös siksi, että populaarimusiikin tutkiminen on sosiologisen tutkimuksen alulle panemaa: Musiikkitiede suorastaan vältteli alempiarvoisena pitämäänsä populaarimusiikkia ja niinpä siihen kiinnitti huomionsa muut tieteenalat, jotka eivät olleen musiikillisen pedagogian rajoittamia.

Populaarimusiikin oppihistorian aikana populaarimusiikkia on yritetty määritellä monella eri tavalla. Yleisin - ja ehkä vieläkin äkkiseltään järkevimmältä kuulostavin on ajatella populaarimusiikkia teollisesti tuotettuna asiana. Tässä yhteydessä Theodor W. Adornon perintö ei ole unohtunut. Hänestä kaikkea populaaria yhdisti standartoiminen: kuluttajan yksilöllisyys populaarissa oli pelkkää illuusiota ja populaarisuuden pintakoristelu tuudittaa yksilön pois ongelmistaan, koska arki on kyllästetty populaarilla. Adornon käsitys populaarista on melko penseä, mutta populaarimusiikin tutkimuksessa häntä ei voi sivuuttaa. Teollisesti tuotettuun musiikkiin on liittynyt ja liittyy yhä jonkinlainen käsitys siitä, ettei tällainen musiikki voi olla niin syvällistä, informatiivista ja arvokasta, kuin esimerkiksi taidemusiikki. Silti, on mahdotonta yrittää osoittaa, ettäkö vaikka Chopinilla olisi teoksissaan enemmän informaatiota kuin esimerkiksi Metaliicalla, tai ettäkö Metallica ei olisi niin syvällistä kuin Chopin. Arvosta voidaan kenties vääntää pidempään, mutta ei jos ulkomusiikilliset vaikuttimet unohdetaan: Chopin nyt tietysti on arvokasta siksi, että se on vanhaa ja sitä taidemusiikkipiireissa on arvossa pidetty, mutta musiilikkisia asioita nämä eivät ole.

Tähän liittyen myös määrällisyyttä on yritetty käyttää populaarimusiikin määritteenä. Arvokkutta on vaikea perustella musiikin puolesta, jolla on tuhansia kuuntelioita jotain toista musiikia vastaan, jolla onkin miljoonia kuulioita - paitsi tietysti ajatellen, että populaarimusiikin yleisö on amatöörimäistä, pinnallista ja merkityksetöntä. Niin tai näin, populaaria on yritetty määritellä sen suosion perusteella. Käsitystä sietää proplematisoida monelta osin: ensinnäkin kaikki populaarimusiikki - tai ainakin populaarimusiikiksi tarkoitettu ei ole suosittua. Lisäksi sisäpiirivitsiksi tarkoitetusta kappaleesta voikin tulla hitti, joka koko kansa lauleskelee. Myös Für Elise oli aikansa hitti, mutta sitä ei kuitenkaan pidetä populaarimusiikkina.

Ahtaan määrittelyn sijaan onkin mielekkäämpää selvittää populaarimusiikin piirteitä. Tällaisia ovat populaarimusiikin demorkaattisuus: se ylittäää kansalliset, etniset, sosiaaliset ja tyylilliset rajat. Kaikilla on mahdollisuus osallistua tai olla osallistumatta sen kuluttamiseen. Toisekseen populaarimusiikilla on vahva yhteys teknologian innovaatioihin: populaarimusiikki on aina ollut eturivissä edustamassa uusia tiedonsiirto- ja tallennustapoja. Paljon on innovaatioita tehty nimenomaan musiikin - populaarimusiikin - levittämiseksi. Kolmannekseen massatuotanto ja kaupallisuus ovat erottamaton osa populaarimusiikkia. Mekaanista äänentallennusta edelsivät nuottikustannus, musiikkiteatterit, sirkus-, markkina- ja katusoitot. Jopa porvarilliset kotismusisoinnit.

Yhtenä kaiken populaarimusiikin (myös sen historian) läpäisevä piirre on laaduttaa sitä korkana tai matalana, arvokkaana tai arvottomana. Sillä on aina jonkinlainen esteettinen arvo, joka ei rasita samassa määrin esimerkiksi kansanmusiikkia.

Populaarimusiikki käsityksenä on niin laaja, että sitä tutkittaessa - ja siitä keskusteltaessa - on syytä kiinnittää huomio vain johonkin osaan sitä. Yksi tapa "hajoittaa" käsite on jakaa se tuotannoksi, tekstiksi ja vastaanotoksi. Tuotanto tietysti liittyy siihen miten sitä tuotetaan. Tekstit käsittävät taas kaiken sen tekstin, joka populaarimusiikkiin liittyy - toisinsanoen kaiken, jota voidaan tarkastella diskurssianalyysin näkökulmasta. Tällaisia tekstejä ovat paitsi populaarimusiikkiin liittyvä journalismi, mutta myös sen ympärillä oleva kuvasto levyn kansista musiikkivideoihin ja julisteisiin. Vastaanotto puolestaan pitää sisällä sen, miten musiikki ymmärretään: mitä ihmiset kuulevat, ja miten he kappaleet tulkitsevat. Mitä he kokevat.

Nämä populaarimusiikin ulottuvuudet eivät ole toisistaan riippumattomia tai edes ihan selkeästi toisistaan erillään: musiikkijournalisti on tehdessään yhtyeen uudesta levystä juttua vastaanottanut musiikin ja työllään tuottaa siitä tekstiä, jonka yleisö edelleen vastaanottaa. Tekstejä tuottavat lisäksi fanit musiikista puhuessaan, sekä myös musiikin tuottajat levyjä markkinoidessaan. Eikä markkinointi rajoitu mainostilan ostamiseen: tähdistä ja heidän edesottamuksistaan puhutaan populaarimusiikillisissa lehdissä (toisinaan muissakin lehdissä), heistä tehdään haastatteluja ja heidän imagoaan rakennetaan jatkuvasti mediassa.

Populaarimusiikin tutkimus on tuore tutkimusala, ja paljon on tapahtunut. Vielä -60 luvulla jazzia pidettiin populaarina, mutta ei enää. Adornon laajat ja kattavat teorisoinnit osoittavat ainakin se, että popullarimusiikki ei ole pysynyt samana, eikä nykyinen tilanne ole minkäänlainen päätemiste. Populaarimusiikki on jatkuvassa jatkumossa. Mennyt, nykyinen ja tuleva ovat yhteydessä toisiinsa.

Tätä nykyä ei populaarimusiikkia enää pidetä liian arvottomana tutkittavaksi edes musiikillisessa mielessä. Formaalisia analyysimetodeta sovelletaan, ja kulttuuritutkimuksen sekä sosiologian puolelta on käyttöön tullut kattava valikoima analyysitapoja. Tällaisia ovat Bourdieun kulttuuripääoman teoria ja diskurssianalyysi. Populaarimusiikin kuluttajaa ei nähdä enää tahdottomana tekijänä, eikä musiikkia pelkkänä pinnallisena asiana. Musiikilla ja siihen liittyvillä arvoilla, kuvastoilla ja tyyleillä rakennetaan omaa identiteettiä - pyritään olemaan osa jotain ja erottumaan toisesta. Ulkomusiikillisten ominaisuuksiensa takia populaarimusiikin tutkimukseen liittyy monia tutkimusaloja, joita yhden tutkijan ei voi odottaa hallitsevan yksin.

Miksi sitä sitten pitää tutkia? Miksipä ei. Musiikissa on suurta valtaa, eikä populaarimusiikki ole poikkeus. Musiikki saa meidät liikkumaan, se saa meidät tuntemaan. Sitä tahdotaan soittaa kovempaa ja sitä tahdotaan vaimentaa. Kun Sex Pistolsin keikka Suomessa vuonna 1978 kiellettiin, tehtiin samalla melko poliittinen kannanotto: populaarimusiikki, joka tuolloin nähtiin arvottomana ja merkityksettömä - ala-arvoisena metelinä koettiin kuitenkin niin voimakkaaksi, että sen soittaminen piti estää. Epäiltiin sen aiheuttavan epäjärjestystä ja kaaosta - kenties saavan ihmiset otteisiinsa ja saamaan heidät menettämään hallintansa. Poliittista oli myös Bruce Spingsteenin Born In a USA, joka oli Reaganin vaalikamppanialaulu - ei vailla merkitystä sekään. Musiikista puhutaan - uusien tuttavien levyhyllyt kiinnostavat. Sitä kuunnellaan ja kulutetaan.

Populaarimusiikilla on valtaa. Miksi sitä siis ei pitäisi tutkia?

Ilmastonmuutos.

Koska olen läpeeni kyllästynyt ilmastoskeptiseen tyhjän jauhamiseen ja loputtomasti jatkuviin kehää kiertäviin keskusteluihin, näin parhaaksi laatia laajemman kirjoituksen, jolla pyrin osoittamaan mahdollisimman kattavasti, mihin perustuu suhtautumiseni ilmastonmuutokseen.

Tarpeen vaatiessa linkitän tämän tekstin vastauksekseni. Muokkaan ja täydennän tekstiä oman kantani päivittyessä.

Kyseessä ei sellaisenaan ole mikään totuus, mikä pitäisi kiveen hakata kaikkien pällisteltäväksi - lähtökohtaisesti yritän valaista OMAA suhtautumistani ilmastonmuutokseen. Kukin suhtautukoot kirjoitukseeni tai ilmastonmuutokseen valitsemallaan tavalla - se ei minua kiinnosta. Siksi en ota vastaan kommentteja tämän tekstin osalta.

Ilmastoskeptikko ei ole skeptikko

Nimityksestään huolimatta ilmastoskeptikko suhtautuu hyvin valikoidusti ilmastonmuutokseen liittyviin kysymyksiin. Pääasiassa ilmastoskeptikko epäilee kaikkea mikä puhuisi ilmastonmuutoksen puolesta, mutta nielee kyselemättä kaikki ilmastonmuutosta vastustavat mielipiteet. Skeptisyys suhtautumisessa on kyseenalaista, ja olematonta silloin kun ilmastoskeptikko tarkoituksenhakuisesti korostaa mieleisiään tekstejä, tutkimuksia tai useimmiten tutkimusten yksityiskohtia irroittaen ne tällöin asiayhteydestään.

Termin etymologia on tarkkaan harkittu ohjaamaan harhaan, kuten on myös termin alaisten toimijoiden tekstien tarkoitus.

Tiede lehden toimittaja Marko Hamilo määritteli ilmastodenialismiksi sellaisen ilmastoskeptikkokerrostuman, jonka pyrkimyksenä on yksinomaan horjuttaa yleistä mielipidettä ilmastonmuutokseen. Hän ei suinkaan toiminut oman mielivaltansa varassa, sillä denialismi on ajattelutapana vanha - myös ilmastokeskustelun osalta.

Puhun tässä tekstissä ennen muuta ilmastodenialistisista vastaväitteistä. En pyri listaamaan tähän kaikkia ilmaan heitettyjä argumentteja, koska koen suurimman osan niistä olevan jo järjettömyydessään mahdottomia. Suuri osa ilmastonmuutosta vastustavista henkilöistä ei ole itse perehtynyt asiaan, vaan he nojaavat muualta kuultuun ja tukeutuvat salaliittoteorioihin, jotka esimerkiksi yrittävät ehdottaa kaikkien IPCC:n raporttia työstäneiden tutkijoiden olevan mukana yhteisessä salaliitossa taatakseen itselleen tutkimusvaroja. Tällaiset väitteet jätän omaan arvoonsa ja pyrin keskittymään vakavammalta vaikuttavimpiin väitteisiin.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole lytätä tervettä skeptismiä. Ilmastoskepsiksekssä kyse kuitenkin on pääasiassa ilmastodenialismista.

Ilmastonmuutoksen perusta

Ilmastonmuutosnäkemykseni perusta on kasvihuoneilmiössä ja siihen liittyvissä fysiikan ilmiöissä.

Tästä on pähkinänkuoressa kyse: Kasvihuoneilmiö on yli sata vuotta vanha "keksintö", joka lukuisten kokeiden ja testien myötä on osoittautunut tieteellisesti päteväksi teoriaksi. Kasvihuoneilmiö on mahdollistanut elämän maapallolla, koska se tasoittaa ja nostaa maapallon keskilämpötilaa. Ilmiö perustuu siihen, että auringon lämmittäessä ainetta (kuten maata) alkaa aine säteillä eri aaltoista valoa ja lämpöä, joka absorboituu kasvihuonekaasuihin, jotka edelleen emittoivat sitä ultraviolettivalona. Kasvihuonekaasut siis heijastavat osan maasta nousevasta lämmöstä takaisin maahan, eikä lämpö näin ollen haihdu avaruuteen. Ilmiö on saanut nimensä kasvihuoneen lämmittävästä ilmiöstä, ja aurinkoisella säällä voi ilmiöön käydä kasvihuoneessa omakohtaisesti tutustumassa - etenkin jos epäilee sen olemassaoloa.

Maapalloon vaikuttavan kasvihuoneilmiön toiminta perustuu kasvihuonekaasuihin, jotka toimivat kasvihuoneen lasikaton tapaan. Kasvihuonekaasu on kaasu, joka heijastaa maasta nousevaa lämpöä ultraviolettivalona ympärilleen - paljolti siis myös takaisin maahan. Kasvihuonekaasuista merkittävinpänä pidetään hiilidioksidia, siitä syystä, että se säilyy ilmastossa moninkertaisesti muita tehokkaampiakin kasvihuonekaasuja pidempään. Esimerkiksi vesihöyry on monin verroin voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi, mutta se säilyy ilmastossa vain muutamia päiviä. Hiilidioksidilla taas kestää satoja vuosia poistua ilmastosta. Käytännössä se hiilidioksidi, jota kasvit eivät käytä hajoaa hiljalleen muiksi molekyyleiksi. Noin puolet imeytyy lopulta meriin. Prosessi kestää satoja vuosia.

IPCC:n raportit tukevat ja perustuvat kasvihuoneilmiölle ja muille fysiikan ilmiöille. Ne selittävät ilmastonmuutoksen takana olevia mekanismeja sekä esittävät havaintoja ja todisteita sen etenemisestä. Raportin räikeimmät virheet ovat liittyneet Tanskan maa-alamittauksiin ja virheelliseen ennusteeseen siitä, että Himalajan jääpeite sulaisi vuoteen 2035 mennessä. Jälkimmäisessä kyse oli tahallisesta väärentämisestä, jonka tarkoitus oli painostaa maailman hallituksia. Mainitsemisen arvoista on myös kahden tutkijan (Jones ja Mann) välinen julkisuuteen vuotanut sähköpostikeskustelu, jossa ilmenee heidän tahallaan väärentäneen tutkimustuloksiaan.

Virheistään ja epärehellisistä tutkijoistaan huolimatta ei IPCC:n viimeisimmänkään raporttin tuloksia ole valtaosin ole kyseenalaistettu. Neliosaisessa raportissa (englanniksi) on yli 2000 sivua ja sitä on ollut laatimassa tuhansia tutkijoita. Kaikki maapallon johtavat tiedeyhteisöt ovat olleet mukana sitä laatimassa. Raportti kävi läpi kaksi kommenttikierrosta, joiden aikana 650 alan asiantuntijaa jätti siitä 30 000 kommenttia. IPCC:n raportit ovat kaikkien aikojen laajimman globaalin tason tutkimustyön tulosta - ja koko onkin vakuuttava: varsinkin viimeisimmästä IPCC:n raportista voi turvallisin mielin sanoa, että se on suurin tieteellinen projekti, jonka ihmiskunta on koskaan tehnyt - etenkin riippumattomin varoin. Raportin uskottavuutta on ollut syytä kyseenalaistaa mitättömän pieneltä osin: löydetyt virheet ovat laskettavissa yhden käden sormin, eikä viheillä ole ollut merkittävää vaikutusta muihin tutkimustuloksiin. Virheiden - tahallisten ja tahattomien - määrä on olematon raportin järkälemäiseen kokoon ja kattavuuteen nähden.

Oleellisinta on se, että mitään muuta lähellekään IPCC:n raportin mittaluokan tutkimusta ei yksinkertaisesti ole tehty. Vaikkei mikään siinä lukeva siis kiveen hakattu totuus olekaan, on se ehdottomasti laajin ja kattavin käytössä oleva ilmastotieteellinen tukimus. Ja tulosten suunta on yhtenevä: ilmasto lämpenee - vaikkei yhtä mieltä ollakaan siitä, kuinka paljon ja mitkä lämpenemisen vaikutukset ovat.

Raportti on vapaasti saatavilla IPCC:n kotisivuilta.

IPCC:n ilmastopaneeli sai Nobelin rauhanpalkinnon (yhdessä Al Goren kanssa) vuonna 2007. Raportti osoittaa monilla tavoin, kuinka ilmasto on jo lämmennyt ja pyrkii parhaansa mukaan ennustamaan edelleen lämpenemisen vaikutuksia maatieteellisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti.

Denialistien luonteesta

Denialismi on monin paikoin ongelmallinen ajattelutapa, koska se pyrkii näyttämään muulta kuin se on. Denialisti yrittää osallistua keskusteluun asiantuntijan saappain. Nämä kotitekoiset tiedemiehet omalla huonolla käyttäytymisellään luovat penseän ilmapiirin, jossa on entistä vaikeampaa yrittää tarjota uusia näkökulmia jo ennestään monimutkaiseen asiaan.

Skeptisyyteen kuuluu oppiminen ja ymmärtäminen (ainakaan skeptisyys ei sulje pois niitä), mutta denialisti kieltää kaiken. Tässä näiden välinen oleellisin ero. Ilmastodenialismin tarkoituksena on horjuttaa tieteellisinä totuuksina pidettyjä faktoja, ja tämän myötä murtaa uskottavuutta tieteeseen. Tieteessä kaiken voi aina kyseenalaistaa, ja sen denialisti tekee häikäilemättä - ja useimmiten ilman päteviä todisteita, mutta ammattimaisesti.

Kun maapallo alkoi tieteellisin havaintojen varassa näyttää enemmän pallolta kuin lätyltä, ajatus tyrmättiin, koska se uhmasi Raamatun antamaa käsitystä ja täten uhkasi kirkollisten toimijoiden valtaa. Tuolloin tiede vielä tehtiin kirkon alaisuudessa.

Kun alkoi tieteellisen tutkimuksen valossa olla entistä selvempää, että tupakanpoltolla ja syövällä on yhteys, hätiin värvättiin tutkijoita horjuttamaan uskoa moisiin tutkimuksiin. Koska todistusaineisto ei ollut kiistatonta, ei tupakan ja syövän välille voitu vetää yhtäläisyysmerkkiä. Ja se riitti: vaikka viivytystaistelun ovatkin häviämässä, tupakkayhtiöt rahastavat yhä myrkyllään - eivät tosin lainkaan niin paljon kuin vielä 20 vuotta sitten. Paljon onkin tänä aikana muuttunut: nyt tuskin enää löytyy montaakaan lääkäriä, jotka väittäisivät, ettei tupakalla ole terveyshaittoja ja etteikö kytemisestä muodostuvien PAH-aineiden ja syövän välillä olisi yhteyttä. Tupakkayhtiöiden teettämiä tutkimuksia ei enää ole tahtoa edes julkaista.

Tupakkayhtiöiden värväämät denialistit toimivat monin tavoin samoin, kuin ilmastonmuutosta vastustavat. Sekään ei ole sattumaa, sillä taustalla tehdään tismalleen samanlaista työtä. Siinä missä tupakkyhtiöt pelkäsivät rahahanojen sulkeutumista jos tukapan vaarallisuus tulee julki, ilmastonmuutoksessa samaa pelkäävät öljy-yhtiöt ja paljon päästöjä tuottava teollisuus. 2000-luvun alussa amerikkalaiset öljyjätit vastustivat edessä olevia kalliita muutoksia esittimällä tieteellisiä todisteita siitä, ettei dieseliä voi valmistaa lyijyttömänä. Tämä tapahtui siis silloin, kun Suomessa oli jo ajettu kymmenkunta vuotta lyijyttömällä dieselillä.

Oli keskustelu kuinka järkiperusteinen tai tiedekeskeinen hyvänsä, lopulta denialisti kieltää kuitenkin kaiken. Mikään todiste ei ole riittävä - ei yksinkertaisesti voi olla, sillä denialistille tärkeintä ei ole tieto, vaan voitto. Kun keskustelussa alkaa ilmetä kaukaa haettuja vertauksia tai terveellä tavalla tieteeseen suhtautumista aletaan kutsumaan uskonnoksi, on keskustelu syytä lopettaa. Kokemuksesta voin kertoa, että taso ei siitä enää parane.

Ilmastodenialismissa usein on kyse Bourdieun kulttuuripääomateorian ilmentymästä: koska valtaa ei ympärillä olevissä järjestelmissä ole, rakennetaan sitä omassa kultuurillisessa lokerossaan. Koska säännöt omaan lokeroon voi laatia itse, voi sieltä käsin täysin kyseenalaistamatta haastaa vuosia opiskelleet ja tutkimustyötä tehneet tutkijat netistä poimitun tiedon varassa. Ulkoapäin toimintaa voi olla vaikea ymmärtää - sitä helpompi on taipua uskomaan, että denialisti tietää mistä puhuu. Näin on kuitenkin vain erittäin harvoin: pääasiassa denialistin perustelut perustuvat valheelle ja vääristelylle - joko denialistin omalle, tai sitten jollekin toiselta denialistilta "totuunena" opitulle.

Yleisimmät argumentit ja niiden merkitys

Käyn läpi yleisimpiä väitteitä, joiden tarkoituksena on yksinomaan horjuttaa luottamusta tieteeseen ja sen piirissä vallitsevaan ilmastonmuutosta koskevaan yhteisymmärrykseen.

Listaan väittämiä niiden perusajatusten perusteella.

1) Ilmaston lämpeneminen on pysähtynyt, sitä ei koskaan ole ollutkaan tai se on normaalia.
Väitteen yhteydessä usein on esittää monenkirjava valikoima graafeja ja käyriä, jotka on syytä jättää omaan arvoonsa. Vaikka graafit sinällään ovat vähintääkin havaintojen suuntaisia, ovat niistä tehdyt johtopäätelmät kaikkea muuta. Tässä muutama syy siihen: 1. mittaustapojen joukossa denialisti valitsee miellyttävimmän lopputuloksen perusteella, ja asettaa sen selkeästi luotettavimmaksi lähteeksi erinäisin perustein, vaikka ilmaston lämpeneminen on todettu yhdessä KAIKKIEN käytössä olevien mittaustapojen mukaan. 2. Usein denialistin esittämä graafi on tuotettu vain yhden alueen mittauksista, vaikka ilmastonmuutos koskee koko maapalloa. IPCC on ottanut huomioon kaiken käytössä olevan mittausdatan - niiltäkin alueilta, joissa lämpötila ei ole noussut. 3. Graafin mielivaltainen venyttäminen ja vertaaminen muihin, esimerkiksi esihistoriallisiin - oletettuihin - lämpötiloihin. Miljoonan vuoden lämpötilakäyrässä ihmisen ajasta ei piirry mitään - vastaavasti ilmstonmuutoksen typistäminen kymmeneen viimeiseen vuoteen ei riitä kertomaan mitään oleellista muutoksesta.

Huomionarvoisempaa kuin graafi itsessään on se MISTÄ se on peräisin ja MILTÄ alueelta se lämmönkehitystä kuvaa. Esimerkiksi Kiinasta tehtyjä lämpömittauksia on sovellettu sellaisenaan koko ilmastoa kattaviksi.

Havainnot ilmaston lämpenemisestä ovat niin luotettavat, ettei suurin osa denialisteista edes yritä väittää sitä vastaan. Sen sijaan he kääntävät huomion muiden muassa aurinkoon ja sitä myöden auringon sykleihin ja maapallon elliptiseen rataan. Väitteet perustuvat siihen, että aurinko toimii nyt aktiivisemmin ja/tai että maapallo kiertää nyt lähempänä aurinkoa, ja täten lämpötilan nousu on normaalia. Väitteet eivät ole täysin vailla todellista pohjaa, mutta ne perustuvat matemaattiselle laskennalle, eivätkä auringosta tehdyt mittaukset tue näitä väitteitä.

Lue myös graafien esittämisestä täältä ja täältä sekä äkkinäisistä päätelmistä.

2) Jäätiköt kasvavat: ilmasto on viilenemässä. 
Väite on pohjimmiltaan samaa luokkaa kuin omalla sääasemalla kerätyn raakadatan perusteella tehdyt päätelmät ilmaston tilasta. Grönlannin ja Etelämantereen jääpeitteen pinta-ala todellakin kasvaa, mutta jäämassa vähenee kiihtyvällä nopeudella (lisää). Jääpeitteen kasvu on ennakoitu ilmiö, joka liittyy ilmaston lämpenemisen aiheuttamaan jään virtauksen kasvuun.

3) Hiilidioksidi on elämälle välttämätön kaasu, eikä mikään saaste. 
Hiilidioksidin vaikutuksesta ilmastoon ei vallitse täydellistä yksimielisyyttä edes IPCC:n raportin laatineiden tutkijoiden keskuudessa. Tämä asia jää usein vaille huomiota, koska denialistit hyökkäävät järjestäen aina kaikkein suurimpia arvioita vastaan - eivät koskaan pienempiä tai edes keskiarvoja. Olivat apuna sitten omat tutkimukset, IPCC:n raportista lainattu tutkimusdata tai mitkä laskennalliset kaavat hyvänsä, väitteet rajoittuvat aina ainoastaan horjuttamaan hiilidioksidin merkitystä ilmastonmuutoksessa: yksikään tutkija, tutkimus tai koe, EI ole pätevästi osoittanut, etteikö hiilidioksidilla olisi merkitykstä ilmastonmuutoksessa.

Meuhkatessa hiilidioksidista, kaikkein oleellisin unohtuu: hiilidioksidi on vain yksi niistä kasvihuonekaasuista, joita ihminen puskee ilmastoon. Ote wikipediasta aiheella "maatalous"

Greenpeacen mukaan maatalous aiheuttaa 17-32 % maailman ja 14 % Suomen kasvihuonekaasupäästöistä (metaani, typpioksidi ja hiilidioksidi). Suurin osa päästöistä syntyy lannoitetun maan typpioksidista (N₂O) ja karjatalouden metaanista (CH₄). Pääsyyt maatalouden päästöille ovat liiallinen lannoitteiden käyttö, viljelymaan köyhtyminen ja eroosio, tehokarjatalous ja metsien raivaus viljelymaaksi. Metaanipäästöt vähenevät turvemaan kuivauksessa, mutta vaikutus jää paljon pienemmäksi kuin N₂O ja CO₂ -päästöjen lisääntyminen. 
Päästöjen vähennysratkaisuja ovat soiden vesitalouden palauttaminen kuivauksen ja ojittamisen sijaan, liikalannoituksen välttäminen, maaperän humuksen lisääminen, riisintuotannon metaanipäästöjen hillinta ja lihankäytön hillintä. Naudanlihakilon tuotanto auiheuttaa 13 hiilidioksidikiloa vastaavat päästöt, mikä on yhtä paljon kuin sadan kilometrin henkilöautomatka."

Ilman ihmistä ei olisi tehomaataloutta. Denialistien laskelmat perustuvat sille, että metsä kaataisi itsensä ja tilalle tulisi aavikko tai pelto, joka lannottaisi itsensä, suot ojittuisivat itsekseen ja että sääolot eivät vaikuttaisi eläimiin, jotka laiduntaisivat yhtä runsaslukuisina ympäri maapalloa, asuisivat navetoissa ja söisivät viljeltyä rehua ilman ihmisen osuutta asiaan.

4) Ei riittävää evidenssiä.
Aina voi vaatia lisää todisteita - jopa silloin, kun todisteita on jo riittävästi. Yhä paremman evidenssin (todistusaineiston) vaatimisen tarkoituksena on herättää epäilyä. Tämä toimintatapa perustuu siihen, että luonnontieteissä on aina olemassa mahdollisuus, että havainnoissa on virhe. Denialisti vaatii loputtomasti lisää ja parempaa evidenssiä huolimatta siitä, kuinka paljon sitä on jo annettu tai kuinka mitätön virheiden mahdollisuus olisikaan.

Tärkeää on huomata, että omilta tutkimuksiltaan tai väitteiltään denialistit eivät kuitenkaan perää käytännössä minkäänlaista evidenssiä. Siksi lisäevidenssin hankkimiseen ja tarjoamiseen kannattaa suhtautua varauksella. Denialisti kun ei odota todisteita eikä tarkempaa tietoa, hän vain yrittää kyseenalaistaa tiedettä. Ennen leikkiin ryhtymistä on syytä miettiä, onko denialistin kysymyksessä edes mitään järkeä tai hänen väitteellään ja sen myötä mahdollisesti esitetyillä todisteilla mitään pohjaa. Muutoin on riski päätyä keskustelemaan jostain ihan muusta, kuin siitä, mistä alunperin kyse oli.

Denialisti yrittää hämmentää kaikin keinoin, ja siinä hän onnistuu helposti, jos hänen kanssaan erehtyy keskustelemaan näennäisen järkevästi: Terve järki on luonnollinen, mutta vaarallinen asia. Ei ole kaukana aika, jolloin lapsen ruumiillinen kuritus oli terveen järjen mukaista. Kaiken voi aina kyseenalaistaa - jopa arkipäiväiset ja itsestäänselvät asiat.

Ilmastonmuutosta tutkitaan kaikilla luonnontieteen kentillä. Tutkimus on mittavaa ja eri kentillä tehdyt havainnot tukevat toisiaan niin laajasti, ettei erehdyksen varaa käytännössä ole. (ICPP: raportit luonnontieteelliset menetelmät, empiirinen tutkimus, empirismi)

Tähän liittyy myös tieteellisiin lainalaisuuksiin vetoaminen. Ei ole tavatonta, etteikö ilmastonmuutoksen perättömyyttä yritteittäisiin osoittaa esimerkiksi termodynamiikalla tai mustan kappaleen ideaalilla. Tästä jos mistä erottaa huuhaan, sillä ilmastonmuutosta ei ole voitu kyseenalaistaa minkään pitävänä pidetyn teorian mukaan. Termodynamiikan yksinkertaisilta kuulostavia pääsääntöjä on helppo soveltaa, kun jätetään termodynaaminen systeemi määrittelemättä. Niinikään maapalloa ei voi pitää mustana kappaleena, koska se ei emittoi kaikkea siihen kohdistuvaa energiaa, ja toisekseen energiaa tuotetaan myös maan päällä (puhumattakaan sulasta ytimestä).

Kun kotitekoinen tiedemies alkaa esittää kaikkea vastustavia näkemyksiään tieteellisiin lainalaisuuksiin nojautuen, on keskustelu syytä jättää sikseen, koska tällöin osapuolena on hullu, joka ei ymmärrä fysiikasta mitään, tai sitten paljon koulutuksen saaneita tutkijoita oppineempi ja viisaampi henkilö. Kummassakaan tapauksessa yhteistä tajunnan pintaa tuskin löytyy.

5) Gallupien mukaan usko ilmastonmuutokseen on laskussa.
Väitteellä yritetään ennen kaikkea luoda tuntua ryhmäpaineesta, ja sen myötä yritetään vaikuttaa henkilön uskomuksiin. Oleellisinta on kuitenkin harhaanjohtava kysymyksenasettelu: ilmastonmuutos ei ole mielipidekysymys. Se on ilmiö, joka tapahtuu huolimatta siitä kuinka paljon siihen ihmiset uskovat.

Kappaleen alussa osoitin gallupin avulla, kuinka ilmastonmuutoksesta vallitsee konsensus. Lienee paikallaan korostaa, että en väitä ilmastonmuutoksen olevan tosi, koska asiantuntijat ovat sitä mieltä, vaan osoittaa, että kyseessä on asia, josta valtaosa asiantuntijoista on yhtä mieltä, ja täten sille on syytä antaa ansaitsemansa painoarvo. Asiantuntijoiden muodostama käsitys asiasta kuin asiasta luonnollisesti painaa monin verroin enemmän kuin maallikoiden - tai maallikon.

6) Tiedelehdet ovat osana salajuonta, koska ne eivät julkaise valtavirrasta poikkeavia ilmastoskeptisia tutkimuksia.
Tiedelehdet eivät julkaise ns. ilmastoskeptisiä tutkimuksia niiden laadun takia. Markkinatalouteen perustuvan journalismin yhtenä perussääntöjä voidaan pitää sitä, että juttujen on myytävä. Koska miltei kaikki yleistä mielipidettä vastustava on aina jossain määrin mediaseksikästä ja siksi journalistisesta näkökulmasta katsoen kiinnostavaa, ei ilmastodenialistinen näkökulma loista poissaolollaan vakavasti otettavien julkaisujen sivuilta sen takia mitä se edustaa, vaan sen takia, ettei se ole vakavasti otettavaa tiedettä.

Juuri olemattoman tieteellisen perusteiden takia ilmastodenialistista tutkimuksista uutisointi on jäänyt lähinnä päivälehtien kuriositeetiksi. Esimerkiksi Turun Sanomat uutisoi taannoin Turun yliopistolla tekeillä olevasta tutkimuksesta näin:

"-- Tutkimusta johtaneen professori Jyrki Kauppisen mukaan ilmakehän lisääntyvä hiilidioksidi selittää vain 5–10 prosenttia maapallon havaitusta lämpenemisestä.– Ilmasto kyllä lämpenee, mutta ei kasvihuonekaasujen takia, Kauppinen sanoo.
Hänen mukaansa YK:n alaisen ilmastopaneelin eli IPCC:n tähänastisissa ennusteissa onkin kertaluokan kokoinen virhe.
– Kansainvälisen ilmastopaneelin laskema arvo on yli kymmenen kertaa suurempi kuin meidän laskemamme tulos, Kauppinen kertoo.
Hän aikoo julkaista tutkimustuloksensa Nature-lehden kesäkuun numerossa.
Ilmastopaneelin käsityksen mukaan ilmaston lämpeneminen on lähes kokonaan ihmisen aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen seurausta. Kauppisen mukaan ilmasto kestääkin paljon enemmän päästöjä kuin IPCC:n raporteissa on annettu ymmärtää.
– Minusta on kyse suoranaisesta väärentämisestä, Kauppinen sanoo.
Hän ei ole ensimmäinen IPCC:n kriitikko. Paneeli on joutunut itsekin myöntämään virheellisiksi muun muassa Himalajan jäätikköjen sulamista koskevat ennusteensa.
Kohua aiheutti viime vuonna myös Climategateksi kutsuttu tietomurto, jonka seurauksena IPCC:n keskeisten tutkijoiden sähköposteja vuoti julkisuuteen. Kirjeenvaihdon perusteella pyrkimyksenä oli ollut leimata ja eristää ilmastonmuutoksesta toisin ajattelevat tiedemiehet."

Oleellista on lähinnä se mitä ei sanota: Kauppinen ei ole ilmastotutkija, vaan kyseessä on pian eläköityvän professorin ensimmäinen ilmastonmuutokseen liittyvä tutkimus, jota ei vielä ole edes kirjoitettu. Naturelehden julkaisupolitiikan ehtona on, ettei siinä julkaistavista tutkimuksista saa ennen sitä julkaista juttuja muissa medioissa. Jää siis tutkimus - sikäli jos tai kun se nyt ensin valmistuu - Naturessa julkaisematta.

Tämä nyt vain yhtenä esimerkkinä median tavasta uutisoida. Ajatus siitä, ettäkö journalimsi olisi "totuuden peili" on auttamattomasti vanhentunut käsitys. Journalismi on bisnestä, siinä missä uutisointi Kauppisen tutkimuksestakin virheineen.

Lue myös Ilmatieteen laitoksen vastine. Hyvät aakkoset yleiseen medialukutaitoon saa lukemalla Mikko Lehtosen Merkitysten Maailman.

7) Rahaa on jo kulutettu miljardeja turhaan vouhotukseen!
Tämän tapaisten väitteiden keskeinen sisältö on se, että ilmastonmuutosta vastaan ei pitäisi taistella ainakaan mittavin panostuksin. Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä sitä, ettei missään tapauksessa pitäisi säätää lainsäädäntöä päästörajoituksien osalta: tiukentuvat päästörajoitukset kohdistuvat eritoden teollisuuteen, joka niiden myötä joutuu tekemään mittavia uudistuksia tuotantolaitoksiinsa. Työn maksaa teollisuus - ei kansa.

Tavallista kuitenkin on köyhyyden ja muun inhimillisen kärsimyksen poistamisen vertaaminen taisteluun ilmastonmuutosta vastaan. Idea on vedota tunteisiin ja antaa käsitys, että panostamalla ilmastonmuutosta vastaan, ei resursseja jää taistella käsillä olevien, inhimillisten ongelmien puolesta. Varsinaisesti tilanne on käänteinen: liian nopeasti tapahtuva ilmastonmuutos uhkaa maapallon ruokatuotantoa ja infrastuktuureja, ja sitä myöden uhkaa nostaa ruoan hinnan moninkertaiseksi ja aiheuttaa ennennäkemättömät pakolaismäärät.

Kysymys, jota kunkin sopii miettiä on, että miksi juuri sinä kuvittelet kuuluvasti siihen marginaaliseen ihmisryhmään, joka pystyy itsensä ja perheensä ruokkimaan vielä silloin, kun ruoka maksaa kymmeniä kertoja enemmän ja siitä pahimmillaan soditaan?

Ilmasto on kaikille yhteinen asia. Päästöjen vähentäminen koskee lähinnä teollisuutta - ei juurikaan tavallista kansalaista. Siksi ilmastonmuutos ei tule kansalle kalliiksi, vaikka kuinka peloteltaisiin työttömyydellä ja hintojen nousulla.

8) Ilmastonmuutoksella pelotellaan ihmisiä.
Väitettä yleensä seuraa jonkinlainen esimerkki turhaksi osoittautuneesta uhasta. Väitteen keskeinen idea on herättää ajatuksia siitä, että jos kerran jokin aiempi uhka (kuten maahan osuva asteroidi) osoittautui vääräksi, osoittautuu tämäkin. Tosiasiassa kukaan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan. IPCC varoittaa suunnasta, johon ihminen toiminnallaan maapalloa vie - ei se väitä, että niin tulee ehdottomasti tietyllä tavalla käymään. Kyse on varautumisesta olemassa olevaan riskiin. Käyttäytymismallista, joka on ihmisen esi-isineen pitänyt hengissä jo vuosituhansia.

Hyvä esimerkki jälkikäteen viisastelusta oli kun Eyjafjöllin tulivuoren syöksemä pölypilvi esti lentoliikenteen muutamiksi päiviksi. Kun yksikään kone ei pudonnut, eikä kukaan kuollut, alkoi netin syövereistä tulla esiin arvostelua sen suhteen, että lentokielto oli suhteettoman pitkä - ehkä jopa täysin tarpeeton: kyseessä oli vain valvontaelinten vallan osoitus. On helppo ajatella, että jos koneita olisikin putoillut, ei valvontaelimiä syytettäisi ainakaan liioittelusta. Lentokieltoa (ainakin jälkijunassa) vastustaneet esittivät kaikenlaisia laskelmia siitä, kuinka kalliiksi kielto tuli (etenkin lentokonepolttoainekauppiaille) - ikäänkuin se raha olisi tullut suoraan kenen tahansa taskuun. Mutta kysyä sopii, kuinka paljon euroissa tai dollareissa maksaa ihmishenki? Entä sitten kuka niistä lentokoneet ilmaan pakottaneista pampuista olisi konetta itse mennyt lentämään?

9) Argumentointivirheet.
Näistä yleisin lienee on ilmastouskovaikseksi kutsuminen ja vertaaminen uskonnolliseen uskoon tai pyhien tekstien lukemiseen. Tärkeintä on aina muistaa, että denialisti EI ole skeptikko: skeptiset näkemykset eivät ole denialistien saavutuksia, eikä ilmastonmuutokseen uskominen tee kenestäkään uskovaista.

Toinen yhtä yleinen virhe on tieteen henkilöistäminen: Kuka tahansa keskustelua vähääkään seurannut osaa nimetä kaksi IPCC:n tutkijaa, mutta harvoin enempää. Jones ja Mann on denialistisissa piireissä ylennetty parista tutkijasta koko ilmastonmuutoksen pääarkkitehdeiksi. Tietämättömyys kertoo asenteesta enemmän kuin tietämys. Myös ilmastodenialistien kannalta mieluisia tutkimuksia tehneet henkilöt tahdotaan nostaa jalustalle.

Kehäpäätelmät ovat yleisiä ja niissä denialistit kompuroivat parhaiten: se, että IPCC olisi väärässä jostain asiasta, ei tarkoita, että denialistit olisivat oikeassa. Mikään todiste ei ole tarpeeksi, ei myöskään denialistien todisteista.

Lue lisää argumentointivirheistä.

Lukemistoa:

Ilmastonmuutoksen teoriaa

CO2 - sitoutumaton ilmastonmuutosta käsittelevä verkkolehti
Skeptikon päiväkirja - aidosti skeptinen blogi

Open Mind - kärkevämpi ilmastonmuutosblogi

Harhaluuloja ilmastonmuutoksesta - vihreä blogi

Skeptical science - todellinen tietoisku

+ sivuilla olevat linkit.

Denialistien suosimaa:

Watts up with that - ilmeisesti ihan denialistien ykkössivustoja.

Ilmastonmuutos - maailman suurin huijaus? - lukuisasti linkkejä muiden sivuille.

Lopuksi

Ilmastonmuutos voi tietysti osoittautua vääräksi hälytykseksi - ja voin vakuuttaa, että olisin kovin tyytyväinen myöntäessäni olleeni väärässä. Mutta vaikka se siksi osoittautuisikin, ei se olisi millään tavalla denialistien tähän asti tarjoamien väitteiden ansiota - ei ainakaan tieteellisen tutkimuksen puolesta.

Kaikista ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista tärkeintä ei ole se miten ilmasto lämpenee ja kuinka paljon ihminen on siihen syypää. Varmaa on, että osansa ihminen siihen vaikuttaa: jo nyt ihminen on toimillaan pilannut lukemattomia ekosysteemejä, kuten järviä ja metsiä, ja selvää on, että kun ilmakehään pumpataan myrkkyjä, myös kaasukehän - ilmastomme - ominaisuudet muuttuvat. Tärkeintä ilmastonmuutoksessa on se, miten ihminen ja luonto pystyvät sopeutumaan muutokseen, johon pitäisi kulua tuhansia vuosia, mutta mikä nyt uhkaa tapahtua sadoissa vuosissa.