Kun sanotaan "populaarimusiikki", tulee jokaiselle aiheesta mieleen jonkinlainen mieleyhtymä. Kaikki tietävät mitä populaarimusiikilla tarkoitetaan - noin ylimalkaisesti ainakin. Tarkempi määrittely onkin toinen juttu.
Erityisen hankalaksi populaarimusiikin määrittelemisen tekee ennenkaikkea se, ettei se nimenstään huolimatta ole pelkästään musiikillinen ilmiö. Populaarimusiikissa on jatkuvasti läsnä suunnaton määrä ulkomusiikillisia merkityskerroksia, kuten kaikenlainen kuvasto, tyyli, genre - puhumattakaan muusikon tekemisistä, pop-journalismista ja tietenkin menestyksestä. Ulkomusiikillisuus korostuu ehkä myös siksi, että populaarimusiikin tutkiminen on sosiologisen tutkimuksen alulle panemaa: Musiikkitiede suorastaan vältteli alempiarvoisena pitämäänsä populaarimusiikkia ja niinpä siihen kiinnitti huomionsa muut tieteenalat, jotka eivät olleen musiikillisen pedagogian rajoittamia.
Populaarimusiikin oppihistorian aikana populaarimusiikkia on yritetty määritellä monella eri tavalla. Yleisin - ja ehkä vieläkin äkkiseltään järkevimmältä kuulostavin on ajatella populaarimusiikkia teollisesti tuotettuna asiana. Tässä yhteydessä Theodor W. Adornon perintö ei ole unohtunut. Hänestä kaikkea populaaria yhdisti standartoiminen: kuluttajan yksilöllisyys populaarissa oli pelkkää illuusiota ja populaarisuuden pintakoristelu tuudittaa yksilön pois ongelmistaan, koska arki on kyllästetty populaarilla. Adornon käsitys populaarista on melko penseä, mutta populaarimusiikin tutkimuksessa häntä ei voi sivuuttaa. Teollisesti tuotettuun musiikkiin on liittynyt ja liittyy yhä jonkinlainen käsitys siitä, ettei tällainen musiikki voi olla niin syvällistä, informatiivista ja arvokasta, kuin esimerkiksi taidemusiikki. Silti, on mahdotonta yrittää osoittaa, ettäkö vaikka Chopinilla olisi teoksissaan enemmän informaatiota kuin esimerkiksi Metaliicalla, tai ettäkö Metallica ei olisi niin syvällistä kuin Chopin. Arvosta voidaan kenties vääntää pidempään, mutta ei jos ulkomusiikilliset vaikuttimet unohdetaan: Chopin nyt tietysti on arvokasta siksi, että se on vanhaa ja sitä taidemusiikkipiireissa on arvossa pidetty, mutta musiilikkisia asioita nämä eivät ole.
Tähän liittyen myös määrällisyyttä on yritetty käyttää populaarimusiikin määritteenä. Arvokkutta on vaikea perustella musiikin puolesta, jolla on tuhansia kuuntelioita jotain toista musiikia vastaan, jolla onkin miljoonia kuulioita - paitsi tietysti ajatellen, että populaarimusiikin yleisö on amatöörimäistä, pinnallista ja merkityksetöntä. Niin tai näin, populaaria on yritetty määritellä sen suosion perusteella. Käsitystä sietää proplematisoida monelta osin: ensinnäkin kaikki populaarimusiikki - tai ainakin populaarimusiikiksi tarkoitettu ei ole suosittua. Lisäksi sisäpiirivitsiksi tarkoitetusta kappaleesta voikin tulla hitti, joka koko kansa lauleskelee. Myös Für Elise oli aikansa hitti, mutta sitä ei kuitenkaan pidetä populaarimusiikkina.
Ahtaan määrittelyn sijaan onkin mielekkäämpää selvittää populaarimusiikin piirteitä. Tällaisia ovat populaarimusiikin demorkaattisuus: se ylittäää kansalliset, etniset, sosiaaliset ja tyylilliset rajat. Kaikilla on mahdollisuus osallistua tai olla osallistumatta sen kuluttamiseen. Toisekseen populaarimusiikilla on vahva yhteys teknologian innovaatioihin: populaarimusiikki on aina ollut eturivissä edustamassa uusia tiedonsiirto- ja tallennustapoja. Paljon on innovaatioita tehty nimenomaan musiikin - populaarimusiikin - levittämiseksi. Kolmannekseen massatuotanto ja kaupallisuus ovat erottamaton osa populaarimusiikkia. Mekaanista äänentallennusta edelsivät nuottikustannus, musiikkiteatterit, sirkus-, markkina- ja katusoitot. Jopa porvarilliset kotismusisoinnit.
Yhtenä kaiken populaarimusiikin (myös sen historian) läpäisevä piirre on laaduttaa sitä korkana tai matalana, arvokkaana tai arvottomana. Sillä on aina jonkinlainen esteettinen arvo, joka ei rasita samassa määrin esimerkiksi kansanmusiikkia.
Populaarimusiikki käsityksenä on niin laaja, että sitä tutkittaessa - ja siitä keskusteltaessa - on syytä kiinnittää huomio vain johonkin osaan sitä. Yksi tapa "hajoittaa" käsite on jakaa se tuotannoksi, tekstiksi ja vastaanotoksi. Tuotanto tietysti liittyy siihen miten sitä tuotetaan. Tekstit käsittävät taas kaiken sen tekstin, joka populaarimusiikkiin liittyy - toisinsanoen kaiken, jota voidaan tarkastella diskurssianalyysin näkökulmasta. Tällaisia tekstejä ovat paitsi populaarimusiikkiin liittyvä journalismi, mutta myös sen ympärillä oleva kuvasto levyn kansista musiikkivideoihin ja julisteisiin. Vastaanotto puolestaan pitää sisällä sen, miten musiikki ymmärretään: mitä ihmiset kuulevat, ja miten he kappaleet tulkitsevat. Mitä he kokevat.
Nämä populaarimusiikin ulottuvuudet eivät ole toisistaan riippumattomia tai edes ihan selkeästi toisistaan erillään: musiikkijournalisti on tehdessään yhtyeen uudesta levystä juttua vastaanottanut musiikin ja työllään tuottaa siitä tekstiä, jonka yleisö edelleen vastaanottaa. Tekstejä tuottavat lisäksi fanit musiikista puhuessaan, sekä myös musiikin tuottajat levyjä markkinoidessaan. Eikä markkinointi rajoitu mainostilan ostamiseen: tähdistä ja heidän edesottamuksistaan puhutaan populaarimusiikillisissa lehdissä (toisinaan muissakin lehdissä), heistä tehdään haastatteluja ja heidän imagoaan rakennetaan jatkuvasti mediassa.
Populaarimusiikin tutkimus on tuore tutkimusala, ja paljon on tapahtunut. Vielä -60 luvulla jazzia pidettiin populaarina, mutta ei enää. Adornon laajat ja kattavat teorisoinnit osoittavat ainakin se, että popullarimusiikki ei ole pysynyt samana, eikä nykyinen tilanne ole minkäänlainen päätemiste. Populaarimusiikki on jatkuvassa jatkumossa. Mennyt, nykyinen ja tuleva ovat yhteydessä toisiinsa.
Tätä nykyä ei populaarimusiikkia enää pidetä liian arvottomana tutkittavaksi edes musiikillisessa mielessä. Formaalisia analyysimetodeta sovelletaan, ja kulttuuritutkimuksen sekä sosiologian puolelta on käyttöön tullut kattava valikoima analyysitapoja. Tällaisia ovat Bourdieun kulttuuripääoman teoria ja diskurssianalyysi. Populaarimusiikin kuluttajaa ei nähdä enää tahdottomana tekijänä, eikä musiikkia pelkkänä pinnallisena asiana. Musiikilla ja siihen liittyvillä arvoilla, kuvastoilla ja tyyleillä rakennetaan omaa identiteettiä - pyritään olemaan osa jotain ja erottumaan toisesta. Ulkomusiikillisten ominaisuuksiensa takia populaarimusiikin tutkimukseen liittyy monia tutkimusaloja, joita yhden tutkijan ei voi odottaa hallitsevan yksin.
Miksi sitä sitten pitää tutkia? Miksipä ei. Musiikissa on suurta valtaa, eikä populaarimusiikki ole poikkeus. Musiikki saa meidät liikkumaan, se saa meidät tuntemaan. Sitä tahdotaan soittaa kovempaa ja sitä tahdotaan vaimentaa. Kun Sex Pistolsin keikka Suomessa vuonna 1978 kiellettiin, tehtiin samalla melko poliittinen kannanotto: populaarimusiikki, joka tuolloin nähtiin arvottomana ja merkityksettömä - ala-arvoisena metelinä koettiin kuitenkin niin voimakkaaksi, että sen soittaminen piti estää. Epäiltiin sen aiheuttavan epäjärjestystä ja kaaosta - kenties saavan ihmiset otteisiinsa ja saamaan heidät menettämään hallintansa. Poliittista oli myös Bruce Spingsteenin Born In a USA, joka oli Reaganin vaalikamppanialaulu - ei vailla merkitystä sekään. Musiikista puhutaan - uusien tuttavien levyhyllyt kiinnostavat. Sitä kuunnellaan ja kulutetaan.
Populaarimusiikilla on valtaa. Miksi sitä siis ei pitäisi tutkia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos teksti on ajatusta nopeampi - älä vaivaudu.