Martti Pokela ja koneistokannel

Martti Pokela on tunnetuin suomalainen kanteleen soittaja, ja ehkäpä parhain kanteleen soittaja koko maailmassa. Tällainen arvottaminen on tietysti perinjuurin subjektiivista, mutta pitäen mielessä mitä Pokela toi kanteleen soittamiselle, ei väite ole niin tuulesta temmattu.

Paul Salminen kehitti koneistokanteleen lähinnä taidemusiikin tarpeisiin, vaikka tahtoikin sen soveltuvan minkä tahansa musiikin soittimeksi. Soitin ei kuitenkaan koskaan toivotunlailla yleistynyt. Sävellajien vaihdot eivät onnistuneet kyllin sulavasti, eikä soitin muutenkaan soveltunut laajasti kyllin miellyttävästi suureen orkesteriin. Koko koneistokannel olisi kaiketi ajallisessa jatkumossa jäänyt vain yhdesksi kansalliseksi kuriositeetiksi, ellei Martti Pokela olisi sitä saanut käsiinsä ja löytänyt siinä olevaa musiikkia. Ilman Pokelaa soitin olisi jäänyt ainakin ohueksi, ja Salmisen opetustapa ainoaksi.

Pokela aloitti esiintymisen -49 ja myöhemmin 60-luvulla hän esiintyi yhdessä vaimonsa Marjatan ja tyttärensä Eveliinan kanssa. Marjatta Pokela sävelsi paljon lastenlauluja, joista Mörrimöykky on yksi tunnetuimmista. Pokelasta tuli tunnettu kanteleen soittaja, kansanmuusikko.

Yksi varsinainen käännekohta tapahtui -73, kun Pokela oli jo viettänyt hiljaisempaa eloa. Hän piti Nivalassa esitelmän kanteleesta ja sen soitosta. Puheen ohessa hän soitti esimerkkejä ja sai näin vanhan soimaan. Sillä oli odottamattomat seuraukset: yllättäen jo menneenä pidetty musiikki olikin kaikkien kuultavissa. Unohtuneet soittotavat eivät olleetkaan unohtuneet. Pokelalle pamahti heti monivuotinen apuraha ja jo vuonna 1975 hän aloitti Sibelius Akantemian kansanmusiikkiosastolla kanteleen soiton opettamisen. Tämäkään tuskin olisi ollut mahdollista, ellei Pokela olisi tuonut omasta kokoelmastaan kanteleita oppilaiden soitettavaksi.

Ääni - tai ehkä nykyään pitäisi sanoa saundi - oli Pokelalle erityisen tärkeää. Hänellä oli paljon erillaisia soittotapoja, ja hän piti itsestään selvänä, että jokaisella kanteleella on oma ainutlaatuinen äänensä. Merkittävintä on kuitenkin Pokelan lähestymistapa musiikkiin: siinä missä Salminen julkaisi koneistokanteleensa soitto-oppaita taidemusiikin tarpeita ajatellen, Pokela keskittyi löytämään kanteleessa olevan äänen, resonanssin - siellä olevan musiikin. Hän käänsi sammutuslaudan jähmeyden edukseen, ja teki siitäkin osan musiikkia. Pokela toi kokonaan uudenlaisen ajattelutavan soittamiseen. Tai ehkä se ei ollut niinkään uusi kuin uinunut.

Pokela oli suuri kanteleen puolestapuhuja, joka oli jo -69 selkeäsanaisesti ajamassa kannelta koulusoittimeksi. Eikä hän jäänyt yksin: Siinä missä Ala-könni oli tutkija ja tiedemies, ja Heikkinen soitinrakentaja, Pokela oli soittaja ja soiton opettaja. Eikä ajatus ollut huono, sillä 5 kieltä on tarpeeksi vähän, jotta soitto on helppo oppia, mutta riittävästi ilmaisukyvyn kannalta. Ensimmäiseksi soittimeksi 5-kielinen kannel on oivallinen soitin.

Musiikillisesti Pokela pyrki kehittymään loppuun asti - eikä pelkästään soittajana vaan myös säveltäjänä ja esittäjänä. On sanonnut, että Pokelalla oli taianomainen kosketus, jota kukaan ei ole saavuttanut, vaikka melko lähelle olisi päässytkin. Niin tai näin, hänen nuotinnoksensa tulivat jatkuvasti monimutkaisemmiksi - ei nuottien takia, vaan niiden ohessa olevien erikoismerkkien ansiosta, joiden tarkoituksena oli kertoa kuinka piti soittaa. Loppuajan musiikki oli jo kaiketi liian avantgardea suurelle yleisölle, mutta niin musiikki kehittyi. Pokela välitti musiikkia paitsi nuotein, myös nauhoituksin. Hän oli leppymätön kansanmusiikin uudistaja oudosta asemastaan huolimatta: taidemuusikot eivät pitäneet ihan vertaisenaan, eivätkä pelimannitkaan yhtenä omistaan. Siitä huolimatta Pokelan perintö kansanmusiikille ja etenkin kanteleensoitolle on merkittävä.