Jouhikko

Jouhikko on vanha Suomessakin muinoin paljon soiteltu soitin. Jos pitäisi jollekin täysin jouhikosta tietämättömälle siitä jotain kertoa, voisi karkeasti yksinkertaistaen sanoa, että se on sellainen vähän niinku alkukantainen viulu. Yhteistä näillä soittimilla kuitenkin on lähinnä se, että molemmissa on hevosen jouhista tehty jousi.

Vallitsevan länsimaalaisen taidemusiikki pedagogiikan mukaan viulua soitetaan kaulalta, näppäilysormien ranne pidetään suorana ja jousta pidetään sormin kiinni sen päästä. Jousikäden ranne on notkea jotta jousi pysyy alata samassa kielten kohdassa ja jotta soitto olisi hallittua. Kieliä näppäillään painamalla niitä kaulaa vastaan. Nauhoja ei ole, eli viulusta saa skaalansa sisältä käytännössä minkä korkuisen äänen tahansa.

Viulua on toki soitettu toisillakin tavoilla - siksi mainitsin erikseen länsimaalaisen taidemusiikki pedagogiikan. On väärin ajatella, että viulu rantautui Suomeen vasta musiikkikoulujärjestelmän myötä. Ennen sitäkin viulua soitetiin, mutta ei "oikeaoppisesti". Viulua pidettiin useimmiten olkapäätä vasten, jousesta pidetiin kiinni vähän miten sattui ja virityskin saattoi olla mikä hyvänsä vain soittajaa miellytti. Vieläkin on nähtävissä pelimanniviulisteja, jotka selvästikään eivät ole viulunsoittotaitoaan musiikkikoulusta imeneet. En silti käy musiikkikoulua liiaksi kritisoimaan: ilman yleistävää pedagogiikkaa ei kovin suurista yhteissoitoista tulisi mitään. Vaikkei nuottijärjestelmä sinällään ole kieli, se on kuitenkin paras tapa tallentaa musiikkia paperille. Ja jollei tätä järjestelmää, sen ehtoja tai rajoituksia ymmärrä, sulkeutuu valtava määrä musiikkia soittajan ulottumattomiin.

Jouhikko sen sijaan on pedagogisesti vapaa. Tämä johtuu paljolti siitä, että jouhikko oli pitkään unohdettuna. Jouhikkoa pidetään soittaessa kiinni käden "kahvasta". Soitin on useimmiten pystyssä polvien välissä. Jousesta pidetään kiinni samoin kuin kynästä ja sitä veivaamalla kieliä vastaan saadaan soittimesta ääntä. Jouhikossa (suomalaisessa) on tavallisesti kolme kieltä, joista ainoastaan yhtä näppäillään kahvakäden sormien syrjäpuolin. Jouhikon kieliä ei näppäiltäessä paineta mitään vastaan. Osaltaan siksi sen saundi on pehmeämpi ja hiljaisempi, joskin tähän vaikuttaa myös jouhikon paljon viulua raskaampi rakenne.

Jouhikko jäi 1900 -luvun alun kansallistumisen myötä kanteleen varjoon. Paljolti tähän vaikutti romantisoidut kanteleen soittajat, sekä tietysti muinaissuomalaista identiteettiä rikastuttanut Kalevala, joka nojasi yksinomaan kanteleen soittoon. Toki silläkin, että jouhikko oli enemmänkin Ruotsalaista perua, saattoi olla asiaan vaikutusta. Kantele nähtiin, ja nähdään yhä, ainoana alkuperäisenä suomalaisena soittimena, vaikka sen "sukulaissoittimia" onkin maailma pullollaan.

Perinteisesti jouhikon soittajat ovat rakentaneet soittimensa itse. Niinpä rakensin minäkin. Kaikki oikeastaan lähti siitä, että olisin tahtonut koettaa millaista jouhikkoa on soittaa, mutta mahdollisuutta tähän ei ollut. Tuntui muutenkin luonnolliselta rakentaa jokin oma soitin. En kuitenkaan tyytynyt valmiisiin, muinaisuutta jäljitteleviin malleihin, vaan päätin muokata soitinta enemmän tarpeisiini sopivaksi. Jouhikkoni suurimmat erot muihin ovat; 1) käytän viulun kieliä ja osittain tästä syystä kanteleeseen tarkoitettuja käsivirittimiä. Alimpana on alttovilun c ja sitä seuraavina viulun g ja d1. Kiveen hakattua viritystä minulla ei ole, mutta e-a-e1 vaikuttaa hyvältä. 2) Jouhikkoni kaksi alinta kieltä ovat näppäiltäviä. Matalin kieli kulkee kahvan yläpuolella, niin että sitä voi näppäillä myös peukalolla. Välimatkaa kahvaan on sen verran, että näppäiltäessä voi käyttää tilanteen mukaan kumpaa tahansa sormen puolta (sisä- tai ulkopuoli), joskin pikkurilli ei ulotu kieleen hyvin. Peukaloa käyttämällä voin näppäillä muilla sormilla seuraavaa kieltä samaan aikaan. 3) Tallani on kaareva. Jouhikossa tavallisesti talla on tasainen, koska kaikkia kieliä soitetaan yhtäaikaa (ainakin suomalaista jouhikkoa; mm. virolaisessa jouhikossa on paljon enemmän kieliä, eikä kaikkia siinä soiteta samaan aikaan). Kaarevan tallan ansiosta pystyn soittamaan yhtä, kahta tai kaikkia kieliä kerrallaan. Olen havainnut ehkä parhaaksi tavaksi soittaa aina kahta kieltä kerrallaan: keskimmäistä a:ta ja jompaa kumpaa e:tä. 4) Jouhikkoni kielet on sillattu. Tarkoittaa siis sitä, että kielen soiva alueen ja virittimen välillä on soimaton pätkä. Siltaus tekee varsinkin ensimmäisten puolikkaiden intervallien soittamisen ylipäätään mahdolliseksi. Sen lisäksi siltaus auttaa soitinta pysymään vireessä.

Materiaalina käytin koivua. Jousi on tehty katajasta ja hevosen hännästä. Tavallinen viuluun tarkoitettu hartsi ei riittänyt saamaan ääntäkään soittimesta. Olen nyt käyttänyt kontrabassoon tarkoitettua hartsia, mutta se on osoittautumassa liian tahmeaksi. Selloon tarkoitettu pehmeähkö hartsi ajanee asian parhaiten.

Esteettisesti jouhikkoni on perinteistä rockimpi, ja musta tietysti - kuten soittajansakin. Oppiminen on hidasta - toistoa on tehtävä ja sormien on opittava paikkansa. Mutta lähellekään niin hankalaa sitä ei ole oppia, kuin viulun soittoa. Jouhikossa ei ole oikeastaan mitään hyvää tai parasta soittotapaa. Sen kanssa saa toimia niin kuin hyvältä tuntuu, ja siksi kannattaakin koittaa noudattaa vähän kaikkia saatavilla olevia ohjeita. Toiset niistä sopivat, toiset eivät. Saan sillä soitettua omia kitaralla tai koskettimilla tehtyjä melodioita. Silti jouhikkoon kätkeytyy oma musiikillinen maailmansa, joka osaltani odottaa vielä löytämistään. Ovi sinne on nyt auki. Saas nährä koska pääsen sisälle.

Aikansa kuluksi voi käydä ihmettelemässä kuinka virolaisella jouhikolla soitetaan rockia.
Roju