Hyvää ja huonoa

Mikä on hyvää ja mikä huonoa? Kuka tai mikä sen päättää ja millä kriteereillä? Aiheesta olen kirjoittanut jo useamman jutun vähän sinne sun tänne. Blogistanikin niitä löytyy. Tässä puhun elokuvasta, mutta samoja kysymyksiä voi esittää muunkin (populaari)kulttuurin saroille.

Elokuvan luokitteleminen hyväksi, huonoksi tai joksikin siltä väliltä käy meiltä luonnostaan. Se tapahtuu itsetään, ilman tietoisesti tehtävää analyysiä. Kun omasta kokoemuksesta sitten puhutaan muiden kanssa, nousee esiin kaikenlaisia kriteerejä, joilla omaa käsitystä laadusta yritetään tukea. Kukaan ei kuitenkaan käytä aina samoja kriteerejä, vaan ne vaihtuvat elokuvien ja keskusteluseuran ohessa. Voidaan vedota genreihin ja tiettyjen kriteerien käyttämiseen tiettyjen genrejen sisällä: Simpsoneja ei voi arvostella samoin kuin LOR -trilogiaa. Miksei voida? Vastaus on itsestäänselvä, mutta vaikea muotoilla sanoiksi. Tuleeko koskaan ajateltua miksi näin on?

Kun teosta laadutetaan hyväksi tai huonoksi, sitä aina verrataan johonkin. Hyvä, keskitasoinen tai huono kuvaavat kaikki järjestystä, eli suhdetta muihin: "A on parempi kuin B, mutta huonompi kuin C". Jos teoksia on vain yksi, ei sitä voi laaduttaa sen enempää hyväksi kuin huonoksikan. Jos maailmassa siis olisi vain yksi elokuva, ei sitä voisi luokitella hyväksi tai huonoksi elokuvaksi.

Voin kuvitella millaisia vasta-argumentteja edellinen toteamukseni herättää. Maailmaa, jossa on vain yksi elokuva on vaikea kuvitella. On luonnollista olettaa, että katsoja varmasti voisi vetää johtopäätelmiä elokuvan tasosta. Nykypäiväinen katsoja kyllä voisikin (ja vetäisikin), mutta Lumièren veljesten liikkuvankuvan ihmettä todistamaan mennyt ei sellaiseen kyennyt. Kyse ei suinkaan ollut silloisten ihmisten älynlahjojen puutteesta, vaan siitä, ettei laaduttamiselle ollut mitään tarvetta. Oli vain kaksi elokuvaa (joista kuitenkin toinen takuulla miellytti katsojaa enemmän) joiden myötä koettiin uudenlaisia attraktioita. Oleellisinta oli kokemus itsesään. Siitä kyllä puhuttiin, mutta elokuvien taso oli täysin toissijaista. Tasosta kertovien johtopäätelmien vetäminen ei niinkään ole luonnollista kuin se on ajanmukaista.

Meidän on mahdoton kokea Lumièren veljesten elokuvia samoin, kuin heidän aikalaisten ihmisten, koska meille elokuva on muotona tuttu. Liitämme elokuvaan, elokuvateollisuuteen ja elokuvan tähtiin lukemattoman määrän erillaisia merkityksiä ja arvoja. Meille on jo lähtökohtaisesti väliä katsommeko toimintaleffan, bollywood-musikaalin, Disney- tai indieleffan vai pornoa. Kaikki nämä osaltaan vaikuttaa myös siihen millä tavalla elokuvan katsomme ja minkä mukaan niitä arvotamme. Tästä yhteydessä voidaan laajemmin puhua kun aiheena ovat genret. Nyt en siihen kuitenkaan paneudu. Oleellisinta nyt on se, että asetamme jo genretkin jonkinlaiseen järjestykseen.

Elokuvan laaduttaminen on käytännössä sen vertaamista johonkin ideaaliin. Tällainen ideaali voi olla jokin toinen elokuva tai abstrakti: ajatuksia siitä, mitä huonossa tai hyvässä elokuvassa on. Useimmiten se on molempia. Tietoisesti tätä vertailua ei tehdä - sitä voi tehdä myös tietoisesti, mutta silti sitä tapahtuu aina myös tietoisuuden ulottumattomissa. Tämä tulee esiin etenkin, kun elokuvasta käydään keskustelua. Hyvyyttä ja huonoutta perustellaan kaikenlaisilla vertailevilla perusteilla: "Siinä oli vähän sama juttu kuin Event Horizonissa, mutta se ei ollut niin jännä", "Tää oli paljon parempi kun eka Star Wars!". Jos verrokki on abstrakti, ovat perustelut toisenlaisia: "Kamera oli vinossa kokoajan ilman mitään funktiota", "Valot olivat kauniit", "Ei liikkuvan rekan päällä voi tapella noin".

Perustelut ovat hyvin selviä perustelijalle itselleen, mutta harvoin saavuttavat muille samaa merkitystä. Vaikka molemmat olisivat samaa mieltä siitä, että toinen Star Wars oli ensimmäistä parempi, eivät syyt siihen miksi välttämättä ole samat. Abstrakteihin perustuva vertailu on yksinkertaisempaa. Yleensä toiselle ei tarvitse selittää, miksi on huonoa, jos kamera on jatkuvasti vinossa, mutta jos tarvitseekin, on syiden löytyminen vaikeampaa. Hyvän elokuvan ideaali on paljolti kulttuurisidonnainen; se syntyy aiempien kokemusten perusteella. Länsimaalaisen on tässä mielessä helppo naureskella bollywoodfilmeille ja niiden yleisöille, joilla ei selvästikään ole mitään makua elokuvista. Oikeastaan kyse ei ole huonosta mauasta sen enempää kuin se on katsojan kompetenssista. Kyse on etenkin tarinankerronta traditioon liittyvästä kulttuurillisista eroista. Länsimaalaista elokuvaa myytiin Intiassa ennen intialaista musikaalia. Se ei vain lyönyt läpi, koska se ei koskettanut intialaisia. Geeneistä ei ole kysymys, sillä länsimaassa kasvanut geneettisti intialainen todennäköisesti nauttii enemmän länsimaalaisesta elokuvasta kuin intialaisesta. Tässäkin korostuu yksilön oma suhde kulttuuriinsa: etninen alkuperä voi toisaalta olla myös jotain, mitä henkilö korostaa, ja jonka takia hän saattaa suosia intialaista elokuvaa.

Kun hyvyyttä tai huonoitta perustellaan, perustellaan itseasiassa omaa käsitystä. Puhutaan mielipiteistä, ei faktuaalisesta tiedosta. Käsitys siitä, että laadullinen arvo olisi osa teosta itsestään, on melko tavallinen. Siten myös on tavallinen käsitys siitä, että kun elokuvan tasosta keskustellaan, oltaisiin tekemisissä faktojen kanssa. Näin ei kuitenkaan ole. Esteettinen (tai mikä hyvänsä) arvo elokuvalle syntyy vasta vastaanoton yhteydessä. Tämä ilmenee mm. sillä, että aiemmin huonona pidetty elokuva saattaa myöhempien katsojien silmissä vaikuttaa hyvältä. Populaarikulttuurissa tämä näkyy trendien uusiutumisena (esim. 80-luvun tyyli). Vastaanotto puolestaan on niin arvaamatonta, ettei edes Hollywoodin unelmatehtaassa sitä osata täysin ennakoida.

Elokuvateollisuus ei kuitenkaan ole jäänyt neuvottomana vastarannalle tykittämään meitä mitä moninaisemmilla leffoilla siinä toivossa, että jokin näistä myisi hyvin. Elokuvateollisuus tähtää voittoihin, ja niinpä sille on tärkeää yrittää hallita yleisöjä. Yksi parhaista tällaisista keinoista on vaikuttaa katsojan vertailuabstrakteihin. Yleisön mielenkiinto herätetään pienillä uutisilla, täkyillä, ja kiinnostuneille tarjotaan tietoa enemmän. Samalla tullaan ujuttaneeksi vastaanottajalle jonkinlainen käsitys siitä, mitä elokuvalta voi odottaa. Elokuvayhtiön alulle panema informaatio muuttuu pian vyöryksi ja leviää erinäisten julkaisujen sivuille.

Harva myöntää tällaisella olevan vaikutusta itseensä - he kuitenkin uskovat monen tuttavansa olevan jekutettavissa, mutta itse eivät. Etenkin kriitikot kokevat olevansa täysin immuuneja kaikille markkinoinitmasinoiden suoltamalla materiaalille. Mutta kukaan ei ole. Kun kerran omaksuu jonkun informaation, ei siitä enää pääse eroon. Informaatio tulee osaksi kokonaiskuvan rakennetta, jossa se vaikuttaa seuraavan kokonaisuuteen vaikuttavan informaation vastaanottoon. Jokainen suhtautuu siihen jollain tavallaan; hyväksyen, kieltän, väheksyen jne. mutta eroon siitä ei pääse.

Trailereita katsellaan, tulevista ensi-illoista puhutaan ja käsityksiä vaihdetaan. Vaikutusta tällä kaikella on, mutta millaista, se onkin toinen asia. Kaikki tämä kuitenkin vaikuttaa elokuvasta syntyneeseen käsitykseen, jota sitten perustellaan ja josta väitellään kavereiden kesken siinä missä tuntemattomien kanssa verkkosivuilla.

Kaikista elokuvateollisuuden yrityksistä, kaveriporukan mielipiteistä ja muusta huolimatta, lopullisen tuomion tekee kuitenkin katsoja itse. Markkinointi voi korottaa muutoin keskinkertaisen leffakokemuksen hyväksi, ja hyvän erinomaiseksi. Toisaalta jos markkinoinnin esittämät lupaukset jäävät lunastamatta tai jos katsojalle valehdellaan räikeästi, saattaa kokemus kääntyä päin vastaiseksi: keskiverto tuomitaan huonoksi tai surkeaksi.  Mikään markkinointi ei kuitenkaan pelasta täysin kelvotonta leffaa, mutta moni keskinkertainen teos on saanut turhankin nuivan tuomion. Vastaavasti moni keskinkertainen elokuva on nostettu huippujen keskiöön. En ala tässä erottelemaan omia elokuvakokemuksia, eikä minun tarvitsekaan, sillä kuka tahansa voi nimetä ainakin yhden yliarvostetun tai kohtuuttomasti lytätyn elokuvan, ja siten hämmästellä mitä ihmiset niissä elokuvissa näkivät.