Kiusaaminen on pop.

Sosiaalisessa ryhmässä on ihan oikein sanoa pahasti jollekin mäntille, joka ei tiedä mistään mitään, mutta joka silti on äänessä. Jollekin, joka on eri mieltä ja joka ei suostu syystä tai toisesta taipumaan yleiseen mielipiteeseen.

Kun joku onneton turvenuija tulee esiin, ja alkaa kyseenalaistamaan ryhmän keskeisiä ajatuksia, on hänen kohtalonsa useimmiten synkkä. Diktatuurisissa valtioissa toisinajattelijat päätyvät useimmiten hengettömiksi - tai sitten lusimaan johonkin pimeään koppiin vuosikausiksi. Välitunnilla toisinajattelija saa lumipesun, haukkuja tai jotain muuta lapsellisen mukavaa ja opettavaista.

Yhtä mieltä on oltava - se on kaiken ryhmädynamiikan perusta.

Mutta kuka päättää mikä on oikea mielipide? Ja miksi se muka on oikea?

Länsimaalaisen demokratian turvin on helppo ajatella, että vaikkapa ihmisoikeuksia sortava kommunistivaltio tekee aina väärin hiljentäessään toisinajattelijat. Automaattisesti ajatellaan, että koska sananvapaus viedään - kun käytetään voimaan - niin silloin tehdään väärin, eikä välitön tuomio vaadi mitään sen erikoisempia selityksiä. Kuitenkin samaan aikaan on täysin hyväksyttävää, hiljentää soraääniä tahrimasta suomalaisen kulttuurin kiiltokuvaa. Kohtalo ei ole niin dramaattinen, mutta mekanismi on sama.

Aikuisena on helppo torua välitunnilla toisiaan moukuttavia lapsia, vaikka lapsena koulupihan koodi oli täysin ymmärrettävä, ja kun sitä noudatti pysyi pääosin poissa ongelmista, eli kiusaajista. Ne jotka eivät näitä "käytöstapoja" ymmärtäneet, olivat tulilinjalla eniten. Toisinaan mietin, että onko koulukiusatut kasvaneet kiusaamisen takia omaan napaansa tuijottaviksi aikuisiksi, joilla on heikko empatiakyky ja taipumus ratkaista asiat ennemmin nopeasti ja tehokkaasti, kuin kaikkia ajatellen. Vai tuliko heistä koulukiusattuja juuri näiden luonteenpiirteiden takia.

Minä olin jossain kiusatun ja kiusaajan välimaastossa. Varoin kaikkia kovia tyyppejä, jotka paiskoivat minua ojiin, mutta tilaisuuden tullen helposti kiusasin heikompiani. Näin myöhemmällä iällä uskon, että käytökseeni vaikutti nimenomaan koodiston hyvä sisäistäminen: imin käytösmalleja joita sitten toistin, nostaakseni omaa statustani. Sekin oli jotain, että kovat tyypit kiusasivat minua, mutta eivät niitä joita minä kiusasin.

Olen aina pärjännyt hyvin kaikissa ryhmissä, joissa vallitsee paljon kirjoittamattomia sääntöjä. Tai pärjäsin ainakin siihen asti, kunnes tutustuin diskurssianalyysiin ja distinktioteoriaan.

Diskurssianalyysi on antanut nimen sille, mihin aina olen luottanut: siihen, että tavoilla, joilla viesti välitetään on suurempi merkitys kuin sillä mitä sanotaan. Kuvitelkaa vaikka sarkasmia, joka toimii nimenomaan sanotun ja sanomistavan välisellä jännityksen voimin.

Distinktioteorian mukaan ihmiset ryhmittyvät sen mukaan mihin he haluavat tehdä eroa. Toisin sanoen, ryhmäläisiä yhdistää negatiivinen suhtautuminen esim. jotain ajatusta kohtaan: Kokoomuksen jäsenkirjaa ei hankita siksi, että kaikki puolueet ovat yhtä hyviä, vaan siksi, että Kokoomus koetaan niistä parhaaksi. Ihminen kannattaa aina eniten niitä asioita, jotka vähiten sotivat hänen arvojaan vastaan - mutta kaikki hänen kannattamansa asiat eivät välttämättä ole täysin hänen arvojensa mukaisia. Tärkeintä on panna merkille se, ettei ihminen kannata arvojensa kanssa ristiriidassa olevia asioita.

Joten, kun joku ryhmässä nostaa päätään ja sanoo, että nyt ryhmä tekee tyhmyyksiä, hänet yleensä poistetaan ryhmästä. Sivistyneet ihmiset eivät suinkaan turvaudu väkivaltaa. Ei, sen sijaan he toinen toisiaan säveltäen lyttäävät eriävän näkemyksen. Toistuvat päänavaukset ovat varmin tapa syrjäytyä ryhmässä. Ja mustan lampaan poistuttua kurotaan ryhmää yhtenäiseksi puhumalla pahaa seläntakana ja väheksymällä. Näin toimivat sivistyneet ihmiset. Ihan ymmärrettävää, kun ajatellaan, että ryhmä pysyy kasassa distinktioteorian mukaisesti vastustaakseen jotain.

Suurin sääli on siinä, että eriävä mielipide tyrmätään sen takia, että se on eriävä tai jotenkin ryhmän arvoja uhkaava, eikä siksi, ettei se olisi toimiva tai huomionarvoinen.

Vastustus on ihmiselle luonnollisin tapa kohdata uusia asioita. Avarakatseisuus on paikoin hankalaa ja työlästä. Mutta vastustus murtuu yleensä aina. Kuka enää muistaa junaa vastustavia vuosisatojen takaisia tieteellisiä tutkimuksia, jotka toteennäyttivät ettei ihmisen keho kestä 40km/h vauhtia. Vieläkö joku uskoo, että maailmankaikkeus kiertää Maata tai että Maa on litteä.

Uskokaa pois, vaikka kuinka sivistyneenä ja kehittyneenä maailmaamme pidämme, 500 vuoden päästä tämä aika näyttää primitiiviseltä. Niin sitä pidettiin maailmaa valmiina jo 1800-luvulla.

Hyvät jutut jäävät elämään, huonot kaatuvat typeryyteensä. Silti vain harva uskaltaa ottaa sitä riskiä, että päätään aukoavalla aivopierulla olisi tärkeää sanottavaa. Kaikkein vähiten typerykset.