Harrastajaprofiilini

Kärjistetysti voidaan sanoa, että elokuvan ystävät jakautuvat katsojiin ja harrastajiin. Katsojan rooli on passiivinen, kun taas harrastajan se on aktiivinen. Harrastaja seuraa useita kerroksia elokuvasta ja analysoi näkemäänsä, kun katsoja taas ottaa vastaan mitä näyttö tai kangas suoltaa ja on näkemästään jotain mieltä, ilman erityisen syventäviä analyyseja. Harrastaja tulkitsee kokemaansa mahdollisimman laajasti teoksen taustavaikuttajia myöden ja yrittää summata kokonaisuudesta kriittisen mielipiteen.

Ironisesti; merkittävä osa katsojista kuitenkin pitää itseään elokuvaharrastajana.

Tahdon huomauttaa, että mikään tässä esitetty asia ei ole niin yksinkertainen tai ehdoton, kuin mitä teksti saattaa antaa ymmärtää. Mitä korrektimpi teksti, sen yksityiskohtaisempi (lue: pidempi) teksti olisi, eikä se lopulta monimutkaisuutensa johdosta palvelisi tässä yhteydessä enää ketään hyvin. Tietyn asteinen yleistys ja kärjistys on siis paikallaan.

Tämän tekstin tarkoitus ei myöskään ole yrittää vakuttaa ketään tai mitään tahoa siitä, ettäkö kritiikkini olisi poikkeuksellisen arvokasta saati tavallista vakavastiotettavampaa. Tämän profiloinnin tarkoitus on kertoa riittävän kattavasti, mikä on kritiikkini peruste ja lähtökohta. Ensisijaisesti suuntaan tämän profiloinnin heille, joita kritiikkini tutkimusmielessä kiinnostaa. Toivon myös, että tämä myötävaikuttaisi mahdollisesti syntyvien keskustelujen olevan luonteeltaan rakentavia. Lisäksi koen henkilökohtaisesti tärkeäksi väitteiteni, oletuksieni ja hypoteesieni perustelun, ja osana tätä haluan julkisesti selventää tapaani tutkia elokuvaa.

Minulla on yhtä suuri oikeus olla eri mieltä elokuvista kuin kellä tahansa muullakin.

Pyrin avoimuuteen. En aina onnistu siinä, sillä myös minä, ihmisen olomuodossani, olen taipuvainen kuuntelemaan ennakkoluulojani. Tämä korostuu varsinkin silloin, kun toimin tilanteessa jossa on sellaisia tekijöitä, joita kohtaan olen muodostanut vankan mielipiteen. Mutta koska oppiminen lähtee siitä oletuksesta, että on jotain mitä pitää oppia, pyrin murtamaan näitä ennakkoluuloja aina kun uskon sen kannattavan.

Olen hyvin kokemusriippuvainen harrastaja. En siis usko siihen mitä muut elokuvasta sanovat, enkä ainakaan niele purematta yksinkertaisia lausahduksia, kuten "katso se!", "se on ihan paska", "vähän loistava!", yms. En myöskään innostu elokuvista jos sen juonen voi kertoa yhdellä summaavalla lauseella, joka ei kysymyksille jätä riittävästi tilaa. Sen enempää en innostu tai kiinnostu elokuvista joiden juoni paljastetaan jo elokuvaa lobatessa, tai jos minulla on riittävästi syytä epäillä, että käsikirjoitus palvelee enemmän kuvaa tai ääntä (efektejä tai esitystä) kuin varsinaista mielipiteiden, tunteiden tai ajatusten siirtoa (kerrontaa).

Elokuva voi edustaa monia eri asioita, monenlaisille katsojille. Muista medioista (modernin, teknisesti nykyaikaisen)elokuva eroaa sen ainutlaatuisen esitystavan johtosta. Teknisesti nykyaikainen elokuva on yhdistelmä ääntä, kuvaa ja kerrontaa. Sen tekijällä ja esittäjällä on jaettu dominoiva suhde passiivisena pysyvään yleisöön. (1 Elokuva ei siis ole yksinkertainen asia, vaan lukuisien olioiden summa. Ennen muuta näen perusteeksi arvioida elokuvan onnistumista sen mukaan, kuinka tasapainoisesti sen eri osat kohtaavat sen diskurssin.

Elokuva ja sen odotukset niin hyvässä kuin pahassa hekilöityvät useasti sen tekijoihin. Tämä voi olla syy katsoa tai välttää elokuvaa. Yleensä viimeistään tässä yhteydessä aletaan puhumaan hyvästä ja huonosta - positiivisesta ja negatiivisesta.

Kokemus on tunneperäinen asia, jolloin voidaan kärjistää, että niin positiivinen, kuin negatiivinenkin kokemus perustuu tunteisiin, joita ainakin jossain määrin on hallittava, kun kriittistä työtä tehdään. Itse lähden liikkeelle oletuksesta, että mikä tahansa kulttuuri- tai taideteos on hyvästä, jopa silloin, kun se kohdistuu suoraan johonkin toiseen asiaan negatiivisessa mielessä. Samaan oletukseen sisältyy teoria siitä, että mitä voimakkaampi teos, sen voimakkaampi impakti yleisössä ja edelleen: syntyvä väistämäntön, mutta ei välttämättä välitön muutos, joka juontaa lopputuotteen herättämistä ajatuksista ja keskusteluista. Muutoksen myötä seuraa aina jonkin asteinen uusi alku, ja uusi alku antaa aina mahdollisuuden tehdä jotain asioita toisin kuin aiemmin (ts. mahdollisuus oppia ja siirtää sitä käytäntöön).

Toisinaan taide- tai kulttuuriteos voi laukaista muutoksen, jonka lopputulos saattaa erinäisistä syistä osoittautua negatiiviseksi henkilöä, tiettyä vähemmistöryhmää tai joskus jopa enemmistöä kohtaan. Tällöin kyse on kuitenkin siitä, mihin suuntaan muutos on viety, kuinka sitä on ohjattu ja mitkä ovat sen vaatimien ratkaisujen taustavaikuttajia. Taide- tai kulttuuriteos itsessään on siis neutraali, mutta sen tulkinta voi olla mm. tunnesisällöltään positiivinen tai negatiivinen. Muutos taas on luonteeltaan väistämätön ja tässä taiteellisessa ja kulttuurillisessa yhteydessä pidän sitä positiivisena asiana.

Koska "hyvä" ja "huono" edustavat laatua, voidaan kysyä mitä pidetään laadun mittarina. Sen sijaan, että keskittyisin etsimään "hyvää", niin kuin valtaosa harrastajista, olen alkanut erikoistua "huonouteen". Tämä tarkoittaa, että tutkin ennen kaikkea elokuvia, joita pidetään huonona, tai jonka kokemalla löydän siitä aspekteja, joiden avulla voidaan määritellä "huonoutta", sen juuria ja syitä.

Tarkastelun lähtökohta on ensisijaisesti sekä ulkoa, että sisältä tulevien vaikuttimien ja kokemuksien yhdessä muodostavien odotusten ja todellisen kokemuksen välinen kontrasti, jonka avulla pyrin erottamaan ja perustelemaan laadullisia piirteitä, pohjaten ne negatiivisiin puolien löytymiseen tai niiden puuttumiseen kyseisen teoksen kohdalla tärkeiksi katsomieni elokuvan osien kohdalla.

Kaikki kriittinen tarkasteluni ei kuitenaan rajaudu pelkästään "huonoihin" elokuviin vaikka pääpaino niillä onkin. Kokonaisvaltainen kritiikkini kuitenkin muodostuu aina kahden oletuksen varaisesti:

1 Elokuvassa on oltava jotain huonoa.
2 Kaikki elokuvat ovat hyvästä.

1)Esittäjä ja yleisö voivat olla sama asia, mutta siitäkin huolimatta, on yleisön aina katselun ajaksi hyväksyttävä passiivinen roolinsa. Yleisö voi muuttua aktiiviseksi myöhemmin, mikä onkin hyvin tavallista (kun esim. elokuvasta puhutaan myöhemmin), mutta esitystilanteessa kyse on elokuvan tekijöiden ja esittäjän vallankäytöstä yleisöä kohtaan, sekä myös yleisön vallankäytöstä hyväksyessään passiivinen asemansa. Niin ikään tekijän on hyväksyttävä katsojana passiivinen roolinsa, koska esitystilanteessa tekijä ei enää voi vaikuttaa elokuvan kulkuun. Esittäjä sen sijaan voi hallita itse esitystilannetta esimerkiksi pysäyttämällä tai kelaamalla esitystä ja näin kiertää sen kerrontaa. Valmiiksi esitykseksi elokuvaa muokkaava taho sen sijaan on aina rinnastettavissa tekijään. Elokuva on lähes aina kollektiivinen teos, jonka kokemiseen liittyy paljon vallankäytöllisiä asioita. Yksikään tahoista ei hallitse elokuvaa, sillä sen valtarakenne perustuu suhteisiin. Jopa elokuva itse on merkityksetön ilman katsojia.