Mara

Televisio-ohjelman lopuksi toimittaja pyysi vierastaan kiteyttämään lähetetyn haastattelun perusajatuksen, ja Martti Ahtisaari sanoi: "Maailmaa pitää ymmärtää".

Martti Ahtisaari on saanut Nobelin rauhanpalkinnon. Hän lukeutuu ihannoimiini henkilöihin, mutta jo ennen palkintoja olen ollut Mara-fani. 

Mitä rakentavaa ovat puolestaan suppeamieliset mäntit vihoineen ja pelkoineen saaneet koskaan aikaiseksi? Tieverkon Saksaan? 

Musiikki on aritmeettisten lukusuhteiden saattamista välittömäksi aistihavannoksi.

Näin väittää Tampereen Yliopiston musiikintutkimuksen laitos. Mitäpä sitä kieltämään. Hitto... tästä seuraa vielä kaikenlaista turhautumista.

Yleensä yksinkertaisilta vaikuttavien asioiden teoria on kiteytetty hyvin monimutkaiseen lauseeseen. Kun sitten alkaa miettimään kiteytyksen järjettömyyttä, alkaakin vasta tajuta kuinka monimutkaisesta asiasta itseasiassa onkaan kyse. 

Musiikki on monimutkaista, mutta se on myös matemaattista, jonka takia se on toisilla menetelmillä helpommin ananyloitavissa ja käsiteltävissä. Toista on esimerkiksi kielen kanssa. 

Kun kerran opit vieraan kielen, et sitä paljon mieti, kun sitä käytät. Ainakin mietit sitä kokoajan vähemmän, mitä enemmän sitä käytät. Sama juttu musiikin kanssa: mitä enemmän sitä käytät - kuuntelet tai tuotat - sen vähemmän mietit kuinka se toimii. Sen vaan oppii.

Mutta sitten, kun alat pohtimaan miten homma oikeastaan toimii, on musiikin hajoittaminen osiin ja sääntöihin paljon yksinkertaisempaa kuin mikään kieli, joka on aina täynnä poikkeuksia. Niitä voi olla vähemmän toisissa kielissä, mutta aina niitä on. Vasta sitten, kun aletaan miettimään mistä oikeastaan on kysymys, saavuttaa musiikki jonkilaisen johtoaseman mysteerinä, sillä eihän musiikki varsinaisesti ole niin välttämätön asia ihmiskunnalle kuin kieli - abstraktin kommunikointiväline. Siitä huolimatta musiikilla on omat universaalit sääntönsä. Ihmiset, etnisestä taustastaan huolimatta, kaikki ymmärtävät tai ainakin ovat valmiudeltaan kykeneviä ymmärtämään musiikkia, toisin kuin voisi olettaa esimerkiksi eläinten suhteen olevan. Usein suhde musiikkiin on vieläpä erittäin henkilökohtainen. Toisen lempimusiikkia kuin menee kirjavansävytteisesti negatiivisesti arvostelemaan, on odotettavissa sanomista ja mielten pahoitusta. 

Kun musiikista keskustelee harrastajan kanssa, tulee esiin käsite "hyvästä" ja  "huonosta" musiikista (joskus myös "loistavasta" ja "paskasta"). Olen kuitenkin pannut merkille, että mitä vähemmän musiikin harrastajalla on varsinaisia soittotaitoja, sen merkittävämpi on hänellä ero "hyvän" ja "huonon" musiikin suhteen. Toista mieltä ovat esimerkiksi bändissä tai jopa työkseen musiikkia tekevät, jotka eivät ole mielipiteissään niin ehdottomia. Korjatkaa toki jos olen väärässä, mutta ammattilaiset käyttävät paljon useammin termejä "itse en pidä", "en pidä kiinnostavan" ja "pidän itse enemmän siitä-ja-siitä". Soitto- ja tekotaidottomat taas tekevät eroa "hienon" ja "paskan" välille. 

Minä väitän, että on vain musiikkia. Turha sitä on määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa. Jos määritellä tarvitsee niin ehkä voidaan keskittyä musiikki teoriaan ja sen kautta tarkasteltavaan musiikkiteoksen rakenteen analysoimisiin. Tässäkin menetelmässä on se vaara, että aletaan uskomaan musiikkiteorian olevan "pyhä teksti". Ei hirvittävän vanhoja kirjoja tarvitse lukea, joissa sanotaan, että esimerkiksi jazz ei ole niin oikeaoppista musiikkia kuin klassinen orkesterimusiikki, tai että sähköurut eivät koskaan tule ottamaan pysyvää paikkaa orkesterista. Nykyään populaarikulttuurissa vältetään sanaa "orkesteri" ja sen tilalla puhutaan bändeistä. Jazz on myöskin siirtynyt "viidakkomusiikista" älymystön ja eliitin suosioon. 

Ken teorian pohjalla uskaltaa ehdottomuuksia maalailla, tulee takuulla päätymään naurunalaiseksi, jos sellaisia kommentteja ja mielipiteitä on vielä kymmenien vuosien päästä luettavissa. On myönnettävä, että maailma, aika, käsitykset, teoria, sekä ennenkaikkea ihmiset muuttuvat. 

Mitä musiikki on muuta, kuin käsitys ihmisen mielessä? Se on abstrakti, eikä yhdenkään teorian - tai kaikkien teorioiden - täydellinen hallinta ole tehnyt kenestäkään kaikkien aikojen muusikkoa. 

Vaan ilman teorian tuntemusta on turha lähteä ainakaan analysoimaan musiikkia, saati yrittää sitä tosissaan tehdä. Soundissa oli juttu jostain alottelevasta bändistä, jossa toinen "biisinikkareista" sanoi, että "soinnut on vielä mulle vähän vieraita". Jos ihminen ei oikeasti tajua ja ymmärrä, että musiikkia tekedessä on vaikuttimana aina aiempi musiikki, ei ihan oikeasti kannata yrittää sitä musiikkia sitten tehdäkään. Yhtä turhaa on kuunnella netin täydeltä toitotettavia mielipiteitä musiikista. Ei ole mikään määre sanoa, "että Pmmp rokkasi täysillä", tai että "keikka oli paska". Mitä hittoa se tarkoittaa? Millä tavalla tämä tuli ilmi? Puhutaanko keikasta kokonaisuutena vai bändin esityksestä. 

En nyt väitä, että pitäisi analyysi tehdä sanan varsinaisessa merkityksessä. Onneksi on vielä heitäkin, jotka onnistuvat välittämään edelleen jotain muutakin kuin oman mielipiteensä "Tekstit ovat jälleen kerran tahallisen kimuranttia liirunlaarumia, joka on tullut tutuksi jo Wirtasen puheenparresta. Perinteiseen rocklyriikkaan on ripoteltu yllättäviä sanavalintoja (kuinka monella levyllä olet kuullut laulettavan yhteishakukaavakkeista?) ja sivistyssanoja. Se on tapa, joka varmasti jakaa mielipiteet."

Kannattaisi siis tutustua siihen teoriaankin jossain määrin, jos tahtoo olla osana musiikissa.

Pienet ja tuntemattomat bändit jäävät usein pieniksi ja tuntemattomiksi syystä. Isot ja menestyvät usein markkinoidaan meille väkisin. Vihattua, rakastettua. Odotettua ja välteltyä. Joskus kysyt, miksi tämä on tehty, joskus miksi et aiemmin ole sitä löytänyt. Musiikkia yhtäkaikki - suhtaudutaan siihen tunteella vastakin.

Pelkää muukalainen! Olen valkoinen

Suomalaiset pitävät itseään yleensäottaen suvaitsevaisina. Harvassa ovat he, jotka vierasperäisiin agressiivisesti ja hyvinkin negatiivisesti suhtautuvat.

Vai ovatko sittenkään?

Suomalaiset ovat valmiita ottamaan pakolaisia maahan, ja kohtelemaan heitä ihmisinä. Kyllä, suomalainen ymmärtää jotain ihmisarvon päälle, ja tokihan me hyvinvointivaltion fiksut ihmiset voimme sen verran heikompia tukea, että annamme heille turvapaikan ja otamme osaksi kulttuuriamme.

Sanan "kulttuuri" merkityskestä on meillä suomalaisilla hyvin useita eri käsityksiä, ja myös käsitys suvaitsevaisuudesta alkaa meiltä hämärtyä hetimiten, julistamalla erilaisia ehtoja: "Maassa pitää elää maan tavalla", "Jos ei sopeudu niin pois vaan", "Rikollisilla ei tänne ole asiaa!".

Ulkomaalaiset ovat tervetulleita, kunhan elävät kuin suomalaiset ja hylkäävät kaiken kulttuuriperintönsä, tai ainakin pitävät kulttuuritaustansa visusti piilossa: omia rituaaleja, riittejä tai "outoja tapoja" ei suvaita julkisesti näytettävän. Harmittomia, eli länsimaalaisia tapoja ei pahasti kuitenkaan katsota. Mutta jos olet pakolainen, ei virheitä saa tehdä, ja auta armias, jos olet tuomittu rikoksesta kotimaassasi, silloin et ole tervetullut tänne! "Maassa maan tavalla", sinulle sanotaan, automaattisesti olettaen, että tiedät tarkkaan mikä suomalaisessa yhteyskunnassa on sopivaa ja mikä ei. Tottahan sen tiedän, kun olet suomeen tullut. Näin puhuu rahvas kansa, jota kovin vähän liikuttaa millaisesta rikoksesta olisit tuomittu. Heille "vaino" on sana vailla merkitystä, ellei sitten puhuta sisällissodasta. Rahvaalta tuntuu olevan kadoksissa myös sana "pakolainen" varsinainen merkitys. Pakoon on lähdetty hirmuhallintoa, sotaa tai muuta tuhoavaa voimaa, koska henki on vaarassa. Jostain syystä pakolaiset kuitenkin nähdään pääasiassa valittavana ryhmänä ulkomaalaisia luusereita, joilla ei ole aikomustakaan elää "ihmisiksi", mitä ikinä se milloinkin sitten tarkoittaakaan.Toista ovat Karjalan kannakselta evakkoon ajetut Suomalaiset. Siinä vasta jalo kansanosa, jota pakolaisiksi ei rinnastaa kannata koskaan!

Maahanmuuttajien on niis hävitettävä kulttuurinsa näkyvistä. Heidän sopeutumattomuuttaan sekä "kummia tapojaan" on aina hyvä muutenkin osoitella. Alkuperäiskansa on aina hyvinkin eriarvoisessa tilanteessa: Lappalainen saa kyllä tuoda lappalaisen kulttuuriperintönsä Helsinkiin, turkulainen saa puhua turkua Kuopiossa. Suomalainen saa olla ordodoksi, luterilainen, jehova jne. mutta ei muslimi.

Puhutaan oikeudenmukaisuudesta aivan kuin sitä olisi.

Ulkomaalaisien pitäisi myös mennä töihin, sillä ei ole yhteiskuntamme asia "hyysätä" ulkomaalaisia. Helppoa kuin heinänteko - paperilla, vaan todellisuus onkin toinen. Ulkomaalainen saa suomesta vain työn, jota kukaan alkuperäisväestöä oleva ei suostu tekemään sillä rahalla, jolla ulkomaalainen sen tekee. Korkealle koulutetut, täydellistä suomea puhuvat ja sen kielioppakin alkuperäisväestön keskiarvoa paljon paremmin taitavat saavat jäädä nuolemaan näppejään. Töitä ei tipu, jos olet värikäs tai muuten et muistuta perisuomalaista.

"Laajasti tiedettynä faktana" on myös tunnettu, että pakolaiset, varsinkin somalit tekevät täällä rötöksiä ja etenkin raiskaavat naisia. Maahanmuuttajista ei pitkään tarvitse keskustella, kun jo joku ottaa tämän "faktan" esille. Sen jälkeen tuntuukin unohtuvat, että suomalaisetkin raiskaavat naisia.

Kuka tahansa vähänkään älykäs ihminen tietää, että rasismi on pelkoa, mutta jostain syystä älykäskään ihminen ei aina näe itsensä olevan rasisti. Ei ainakaan myönnä sitä.

Mutta katsotaanpa uutisia. Viimeisen vuoden aikana on uutisoitu kuolonkolareista, perhemurhista, koulusurmista, raiskauksista, tapoista ja herraties mistä. Kuinka monta kertaa tekijänä on ollut ulkomaalaistaustainen henkilö? Ai, ettäkö niistä ei uutisoida? Kyllä niistä uutisoidaan, ja uutisoidaan hyvinkin ennakkoluuloja synnyttäen. Jos esim. pakolainen ajaa humalassa, on uutisointi seuraavanlainen: "Somalitaustainen mies ajoi perjantaina..." tai "Poliisi puhallutti tummaihoisen mieshenkilön..."

Kysynpä vain, miksi etninen tausta muuttuu merkitseväksi silloin, kun joku muu kuin alkuperäissuomalainen tekee jotain väärin. Vai oletteko usein lukeneet, että "poliisi pysäytti keski-ikäisen vaaleaihoisen miehen..."? Sen sijaan olette ehkä lukeneet, kuinka "Poliisi pysäytti auton, jota ajoi kolmekymppinen mies, jonka kyydissä oli thaimaalaistaustainen nainen..."

Meitä suomalaisia vaivaa kaikenlaiset harhakäsitykset siitä, että ulkomaalaiset tulevat tänne pilaamaan arvokkaan maamme. Pelkäämme, että he tulevat tyrkyttämään meille uskontojaan, ja jos sanomme jotain pahasti, meidät tapetaan. Me luulemme, että islamissa ihmisarvo on olematon, ja että Muhammed on kirosana. Hitto, me luullaan kunnon länsimaalaisina yhä, että Jeesus oli valkoihoinen.

Hyvään käytökseen tuskin kuuluu, että alamme vähättelemään tai pilkkaamaan toisten ihmisten uskoa. Ilmeisesti pakolaisia tai maahanmuuttajia ei tarvitse kohdella kuin muita ihmisiä. Kun tarjoamme apua hädässä oleville ihmisille, jotenkin kuvittelemme olevamme heidän yläpuolellaan ja sen oikeuttamina käskeä heitä käyttäytymään kuten "maassa kuuluu käyttäytyä!" Kuinka moni "perisuomalainen" käyttäytyy edes jollain tavalla hyvin? Kun minä katson torille, siellä kulkee juoppoja ja narkkeja, joista ainoastaan yksi on romani. Kaikki muut edustavat tätä valkoista väestöä.

Henkilöstä tulee suomalainen, kun hän saa kansalaisuuden. Tästä lienee iso joukko ihmisiä toista mieltä, mutta näin se vain on. Tummaihoinenkin voi olla alkuperäiskansaa - romanitkin ovat. Romanit ylläpitävät voimakkaasti omaa kulttuuriaan, vaikka sillä on vain hutera yhteys mihinkään yhteen paikkaan. "Kunnon" suomalainen sanoo, "ettei mustalaiset edes tahdo osaksi suomalaista kulttuuria." Jälleen kerran, joku älykkäämpi voisi korjata, että romanit ovat osa suomalaista kulttuuria. Ehkä he pysyvät omissa oloissaan, koska valtaväestön mielestä heillä ei edes ole mitään oikeaa kulttuuria.

On OK, jos suomalaiset tappavat toisiaan humalassa. "Sellaista se viina teettää". Tragediaa päivitellään aina aikansa ja sitten se siirtyy mielestä. Mutta jos osapuolena on vieraampi maahanmuuttaja tai pakolainen, on kyseessä taas yksi merkki, miksi kaikki "mutiaiset ja rättipää" ovat pahasta.
Kuinka moni teistä on menettänyt työnsä ulkomaalaiselle? Kuinka montaa teistä ulkomaalaiset ovat vahingoittaneet fyysisesti?
Siihen nähden, että valtaosan kaikista rikoksista armaassa suomenmaassamme tekee valkoinen mies, on mielestäni kohtuutonta vihata ulkomaalaisia, koska jotkut heistä ovat tehneet rikoksia. Vaatii myös viisautta katsoa mistä rikoksissa on kysymys, sillä niin hullulta kun se kuulostaakin, jossain päin maailmaa on ihan tavallista "ottaa nainen", jos "tämä käytöksellään niin vihjaa". Jossain on pelkästään oikein tehdä kunniamurhia. Eihän tällainen käyttäytyminen meidän länsimaalaiseen oikeuden tajuun kuulu, mutta ei sen tuomitseminen muuta sitä asiaa piirun vertaa, että jossain päin maailmaa se on tavallista. Ainoa tapa tuoda asiaan muutosta, on kunnioittaa ja hyväksyä se mistä sitä pitäisi lähteä muuttamaan.

Rikoksista rangaistaan, mutta eikö paras olisi niitä ennaltaehkäistä? Lähetetään joku viinaan menevä perssuomalainen vanhoilisislamistiseen maahan ja lyödään vetoa kuinka kauan hän sielä selviää. Lyhyellä veikkauksella voittaneen helpoiten. Sitten tuomitsemme maan takapajulaksi ja barbaariseksi, kun sen oikeuslaitos laittaa kansalaisemme istumaan 20 vuodeksi kiven sisään. Minkä oikeudentajun nojalla voimme maan tuomita, kun jo etukäteen tiedetään kuinka siinä käy, kun lähdetään viinan kanssa pelaamaan paikkaan, jossa humalassa ei kannata olla.

Suomalaiset ovat uppiniskaisia, eivätkä ota asioita todesta. He ovat aina valmiina rähjäämään lentokoneessa ja hakkaamaan patsailta korvia, kun ovat ulkomailla. Ei suomalaisen mieleen edes juolahda, että joku voi tehdä rikoksen tietämättään, vaikka itse ovat aina valmiita niin tekemään. Fiksua ja hieno kansaa...

Täysin vieraasta kulttuurista tuleva henkilö ei ihan oikeasti automaattisesti vain voi tietää mikä täällä on oikein ja mikä väärin.

Kun kuulen käytettävän epäkorrekteja nimityksiä, jotka viittaavat etnisiin ryhmiin, minä häpeän olla suomalainen. Ihon värillä, etnisellä ja kulttuurillisella taustalla, tai edes sukupuolella ei pitäisi olla itseisarvosta merkitystä, ja on häpeä, että ulkomaalainen erehtyy ajattelemaan minuakin rasistisena junttina, muodostaessaan suomalaisista mielipidettään.

Me olemme ihmisiä. Sinä, minä, me kaikki homo sapiens sapiens:it.

"Emmekö me kaikki vuoda verta jos meitä pistetään? Eikö meitä kaikkia satu, jos meitä satutetaan?"

Kulttuuri, usko, etnisyys, sukupuoli tai edes raha ei määrittele ketään huonommaksi tai paremmaksi. Se mitä teemme, määrittelee.

Pitämällä itseämme muita parempina, me loukkaamme ainoastaan omaa arvoamme. Ulkomaalaiset eivät Suomea turmele, teemme sen ihan omakätisesti.

Suomesta Ruotsiin muuttava on maahanmuuttaja. Kysy, miksi tämä on eri asia, kun Kongosta suomeen muuttavan tohtorin kohdalla.

Uutta putkeen

"Uutta putkeen", sanoi Kentsu ja... hommasi uutta putkee.

No. Aiempaan blogiin meni hermot pop-uppi -mainosten takia, joten tässä ollaan.

Älkää hämääntykö ihmiset. Siirrän vanhanlta osan roinasta tänne, ja loppu onkin sitten... Uutta putkeen.

Juorualismia

Ahh. Ihanat mainostajat ovat löytäneet blogini. Liekö sitten tämä niin suosittu, että mainoksia pitää alkaa pukkaamaan joka tuutista. Mielelläni rajoittaisin niiden määrää, mutta mitenköhän mahtaa olla tuohon mahdollisuuksia tarjottu... (mahdollisuus löytyi: raha ratkaisee, ja siksi olen nyt täällä. Revi siitä kausaalisuutta)

Meidän taloudessa keskustellaan usein journalismista. Oma perehtymiseni siihen ei lepää mitenkään erityisen laaja-alaisella pohjalla, mutta keskustelut, kuuntelut ja vierestä seuraaminen on kuitenkin raottanut silmiäni jonkin verran.

Asiasta kiinnostuineita kehoitan lukemaan Samuli Kotilaisen laatiman artikkelin rootkit-madosta. Äkkiseltään artikkeli vaikuttaa hyvältä, mutta pinnan alla vaanii toinen todellusuus. Artikkelin löydät täältä: http://www.tietokone.fi/uutta/uutinen.asp?news_id=35576&tyyppi=1

Ilmeisesti Tietokoneisiin liittyy hyvinkin seikkailuntäyteinen maailma, jossa vaarat uhkaavat käyttäjää, kuin pahiksen Indiana Jonesia ikään. Miksi muutenkaan toimittaja kirjoittaisi ootkit-madosta, jonka häikäilemättömät rikolliset ovat rakentaneet ilkeämielisiä kiristysaikeitaan silmällä pitäen.

Rosvot peijakkaat hierovat käsiään, ja kun Corto Maltese seuraavan kerran menee minne muut eivät voi mennä, niin vieköön herra Kotilaisen lähes skandaalin hakuiset artikkelit mukanaan. Jos herra Kotilainen ei opi artikkeleissaan kertomaan lähteistään (useat tietoturvayhtiöt...) ja levittämään juorunomaisia tarinoita (Rikolliset voivat määrätä madon saastuttamien koneiden joukon hyökkäämään yhtä aikaa sivustoille, jolloin ne ylikuormittuvat. Hyökkäyksiä voitaisiin käyttää esimerkiksi kiristämiseen) ilman ensimmäistäkään perustetta kertomalleen niin voi herra Kotilainen puolestani päätyä silppuriin artikkeliensa kera.

Päivä päivältä arvostan enemmän hyvää kirjoitustaitoja, joka toimittajalla - jos jollain - pitäisi hyvin olla hallussaan. Toista on todellisuus. Hyvinkin usein toimittajat kirjoittavat sellaista moskaa, ettei siitä selväjärkisenä tahdo selvää saada. Väittäisin, että tähän on useimmiten kaksi eri syytä: Joko kirjoittaja ei vain osaa kirjoittaa - yleensä tai paineen alla - tai sitten kirjoittaja uskoo kykyihinsä ihan liikaa.

Ensimmäinen syy olisi helppo oikaista koulutuksella ja kursseilla. Toinen syy onkin sitten vaikeampaa. Yleensä nimittäin itseään hyvänä kirjoittajana pitävät henkilöt eivät ota kuuleviin korviinsa, jos heidän teksteissään väittää olevan jotain parantamisen varaa. Sellaisen sanomisesta saa yleensä vihan ja haukut päällensä.

Käsillä olevaa asiaa lieventää jonkin verran se, että nyt puhutaan nettijulkaisusta, mutta ihmetteleekö kukaan miksi se sitä lieventää, varsinkin kun puhutaan aikaikauslehden nettijulkaisusta. Eihän juttu saisi sen takia olla huono, että se julkaistaan internetissä, vai voiko?

Asiaa sivuten väitän, että kirjoittaja todistaa vain oman taidottomuutensa kirjoittaessaan niin monimutkaisia ja omaleimaisia lauseita, ettei niistä kertalukemalla selvää saa. Hyvä kirjoittaja sen sijaan saa monimutkaisenkin asian näyttämään yksinkertaiselta. Yksi pahimmista mokista on omien sanontojen tai "sisäpiirivitsien" kertominen julkisessa tekstissä, enkä hyvää ei löydä mielivaltaisesta adjektiivien käyttämisestäkään.

Herra Kotilainen kirjoitti ehkä asiaa, mutta teki sen tavalla, joka sai pahimman nörtit ruikkimaan alleen ja asentamaan linuksia vintoosan päälle tai formatoimaan koko koneensa. Myös taustatyö olisi ollut tarpeen: Ketä uutinen oikeastaan koskettaa? Mitä ihmettä tarkoittaa "asiallisesti suojatut koneet"? Millaisesta uhasta on itseasiassa kyse? Mihin se kohdistuu? (ensimmäiset päivitykset, Windowsin versiosta riippuen, on julkaistu 2kk sitten, suurin osa kuukauden sisällä. Tieto löytyy MS:n kotisivuilta)

Ihan oikeasti, tietokonemaailma ei ole niin jännä. Jos muuta luulet niin käy vaikka ulkona. Oikein kovat tyypit voivat hypätä bussiin tai autoonsa ja matkata jonnekin missä eivät koskaan ole ennen käyneet. Tosi uskallikko voi puhua vieraalle ihmiselle ilman näppäimistöä.

Mutta eivätpä kaikki Tietokone lehden lukijatkaan suuria älyllisiä lahjojaan päässeet todistamaan, toisin kuin erittäin huonoa kirjoitustaitoa. Johtuneekohan tämä sitten diskurssista, jota Tietokone lehti osaltaan luo...

Kuten eräs arvostamani muusikko laulussaan laulaa: "ihmiset kysyvät yhä koska maailmanloppu alkaa". Ei tullut harmageddon vuonna 2000, vaikka osa porukasta oli siitä täysin varma. Ei se tule tänäkään vuonna, vaikka siihenkin uskovia varmasti löytyy, eikä se ainakaan ala Windowsista, tietokoneista tai internetistä, vaikka nörtit siitä painajaisia näkevätkin.

Voisikohan olla, että Windowsin turva-aukkoista saa viikoittain kuulla, koska vintoosa on maailman käytetyin käyttöjärjestelmä. Sitä vastaan hyökkäillään eniten, ja siitä uutisointi kiinnostaa, koska sitä käytetään. Minusta MS on pystynyt tilanteeseen nähden pitämään tekeleensä ihmeen hyvin kasassa.

Mutta mitäpä voi odottaa kun MicroSoft - Suuri Saatana! - on niin vihattu, vihattu ja vihattu... Kas näin liityin itsekin intertekstuaalisten hölmöjen joukkoon!

Lopuksi:
Mitenköhän tämä pitäisi ymmärtää:
"Viime viikon lopulla nettiin ilmestyi haittakoodia poikkeuksellisen vakavaan Windowsin turva-aukkoon".
Entä tämä sitten, kun jutun otsikko on: "Vaarallinen rootkit-mato hyökkää Windows-aukkoon":
"Verkkomato on rakennettu rootkit-tekniikalla. Toisin sanoen se pyrkii piilottamaan itsensä niin, ettei käyttöjärjestelmä pysty sitä näkemään. Tällainen haittaohjelma on paljon vaikeampi löytää kuin vaikkapa perinteinen mato tai virus."

Uusien uutisten julkaisu on tärkeämpää kuin uutiset.

Typon korjaa oikoluku, sisällön paikkaa ihminen. Viimeksi kun asiaa tarkastelin, ei jälkimmäistä vielä löytynyt kirjoitusohjelman sisäänrakennetuista ominaisuuksista.

The Host - Ollakko isäntänä vai eikö olla

Korealainen The Host näyttää kotelossa yhdeltä niistä elokuvista, jotka on syytä kiertää kaukaa. Ennakkoasenne elokuvaa kohtaan vahvistuu entisestään, jos erehdyksessä on katsonut niinikään Korealaisen taidonnäytteen, D-War:in. Ulkoisesti The Host on hieman D-Warin halvalla-ja-huonosti-loppuun-asti tyyliä huolitellumpi ja myös sen traileri lupaili niin efektistä laatua, kuin komiikkaakin.

Eipä siis ihme, että The Host tarttui hyppysiini kun Halloweeniksi jotain typerää katseltavaa etsiskelin. Etelä Korealainen hirviöelokuva kuulostaa niin huonolta idealta, että sen tahdissa päätyy hakkaamaan kämmenensä pöytään ja huutamaan tuskasta niin kauan, kunnes haima puhkeaa, vain, jotta saisi lievennettyä silmien kautta aivoihin valuvaa jatkuvaa ääliömäisyyden ja epäpätevyyden virtaa. Ennakkoasenne oli jokseenkin edellämainitun luokkaa.

Vaan toisinpa kävi. Elokuvan ensimmäiset sanat lausuttiin pahaenteisesti englanniksi ja niihin vastattiin Koreasti englantia murtaen, mutta jo ensimmäisten kuvien myötä tuli selväksi, että nyt kameran takana puuhaileekin ryhmä, joka tiesi mitä teki. Eikä muutaman minuutin jälkeen ei ollut enää syytä epäillä kameran edessä tuhaavien ammattitaitoakaan. The Host yllätti, ja tosiaan vieläpä vakuttavasti.

The Hostissa kyse on päällisin puolin hirviöstä, joka Godzillaan viitaten syntyy ihmisten ajattelamattomuudesta. Hirviö nousee joesta ja tavanomaiseen hirviöiden tapaan alkaa napostella ihmisiä, jotka kaikista näistä elokuvista päätellen ovat hirviöille kuin hirviöille sangen herkullisia eväitä. The Hostissa oleellisen lisäksi hirviö levittää virusta, mikä ei tietenkään ole ihmisen fysilogialle erityisen suotuisa. Siispä hirviötä tappamaan vain...

Elokuvan hirviö ei ole kivitalon kokoinen digitaalimuserrus, kuten odottaa olisi saattanut, vaan Weta Workshopin luomus, jossa onnistuneesti yhdistyy sammakon, nutipään, kalan ja muiden merenelävien piirteitä. Ensinäkemältä koomisen näköinen hirviö istuu hyvin arjen huumorilla höystettyyn alkuun. Koko elokuva näyttää enenmmänkin koomiselta kuin vakavalla irveellä tehdyltä monsteri pelottelulta. Mutta sitten jotain tapahtuu, ja yllättäen katsoja huomaakin nauravansa kuolemalle ja kärsimykselle. The Hostissa ihmiset on kuvattu arkisina henkilöinä ja kun heihin sattuu, sattuu myös katsojaan.

Ohjaaja käyttää mestarilliseti kuva- ja muotokieltä upottaessaan arkista, tavallisista tilateista kumpuavaan komediaa ja uskottavaa tragediaa samoihin kohtauksiin. Hiriöteeman alta tulee esiin tarina tavallisesta ihmisestä, perheestä ja selviytymisestä.

Pitkin elokuvaa on havaittavissa realismia muutoin fiktiivisissä tilanteissa: Välittyy sellainen tunne, että käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat miettineet tarkkaan miten missäkin absurdissa tilanteessa ihmiset toimisivat oikeasti. Absurdisuudella ratsastetaan muutenkin pitkälle elokuvassa, mutta mikäpä sen paremmin sopisi elokuvaan, jossa on niinkin absurdi tilanne, kuin ihmisiä syövän hirviön nouseminen joesta.

The Hostissa on sarkastinen puoli, jolla käsittellään varsinkin Amerikkalaisten toimia. Amerikkalaiset hahmot ovat perin karikatyyrisiä, mutta uskottavia. Niin ikään samanlaisella kriittisyyttä huokuvalla asenteella kuvataan muunkin maailman toimia. The Hostissa tilanteeseen suhtautuminen on ennen kaikkea uskottavaa. Elokuva ei tarjoa oikoteitä ja on säälimätön henkilöiden vioille ja heikkouksille. Loppupuolella mukaan tuleva "Agent Orange", jos mikään kertoo, että Koreoiden sota ja muun maailman osallistuminen sen aikaisiin tapahtumiin ei ole unohtunut - eikä sen unohtua pidäkään. Ennenpitkää katsoja alkaa myös miettiä, että kumman tuhoista ihmisiä kohtaan The Host kertoo - Hirviön vai sodan?

Näyttelijät hoitivat homman siinä määrin erinomaisesti, että monen "hyvänä" piden näyttelijän sietäisi ottaa oppia. Kastista ei löydy heikkoa lenkkiä. Näihin tyyppeihin samaistuu, vaikka heidän puhaistaan ei ilman tekstejä ymmärrä sitten yhtään mitään. Kehonkieli ja ilmeet kertovat enemmän kuin tuhannet sanat. Elokuvan hahmot toimivat, kuten ihmiset toimivat, eikä toimia tarvitse sen erikoisemmin selvitellä. Katsoja kyllä ymmärtää motivaatiot.

En mielelläni erottelisi The Hostista huonoja puolia, koska ne ovat niin merkityksettömiä kokonaisuuden suhteen, mutta mainittakoon nyt muutoin hyvien efektien surkeus lopussa, kun "hirviö on liekeissä". Oikein pilkkuja viilaamalla vikoja löytyy myös siitä, että osa ihmisistä kestää selvästi enemmän riepotteluja kuin toiset, ja myös erinäisten ajoitusten kanssa, jonka johdosta tietyt tyypit sattuivat olemaan milloin missäkin, oli jotain hölmöyttä, mutta kuten sanoin, eivät nämä ole mitään erityisen isoja vikoja.

Lopulta The Host osoittautuu hirviöleffaksi, jossa koko hirviö on toissijainen. Miksi sitten tällainen hirviöleffa? Siihen tuskin on yhtä ainoaa vastausta. Ehkä tekijät tahtoivat näyttää hirviö-diggareille nurjan puolen tuhoista, joita elokuvissa ihaillaan ja joille nauretaan. Ehkä sota ei heistä, tai Etelä-Korealaisista yleensäkään ole aihe, josta elokuvia on hyvänmaun mukaista tehdä tai ehkä kyse oli vain fantasian käyttämisestä vakavan aiheen käsittelemiseksi.

The Host on uskomattoman koskettava ja kaunis tarina, jossa tavallinen, voimatton ihminen ponniskelee maailman armottomuutta vastaan, ilman hyvän ja pahan välisen suhteen pohtimista: paskaa tapahtuu, elä sen kanssa. Ehdottomasti yksi parhaista tämän vuoden aikana katsomista elokuvista.

Ainakin yksi asia on selvä: Itse tuskin olisin helpolla Korealaiseen sotaelokuvaan kajonnut, vähiten halloweenina.

Olisitko sinä?

Korttilautapeli

Ensin on assembly ...96 ehkä. Osa tyypeistä pelasi jotain korttipeliä, joka vaikutti kiinnostavalta, mutta joiden kauppiasta paikalla ei ollut. Minulla ei ollut mitään tietoa pelistä, mutta Mika tiesi hatarasti kertoa, että pelissä on jotain manaa ja sitten jotain olentoja. Ennen kuin huomasimme, pelasimme omaa -pelikorteilla toimivaa versiota - pelistä, joka myöhemmin osoittautui Magic The Gatheringiksi.

Pelimme nimi oli Bugs and Spells ja kyllä: me olimme tosissamme sen suhteen. Pelasimme paljon Magicia (pojat siihen tulikin hurahdettua yhdessä vaiheessa...) Testailimme myös Battle Techia ja suhtauduimme peliin kuin peliin pohjimmiltamme ananlyyttisesti. Tosin, se, mitä analyyttinen silloin meille tarkoitti, on kaukana siitä mitä se minulle on tänään. Mutta siitä huolimatta aioimme ihan oikeasti joskus vielä julkaista BnB (muistaakseni lyhensin sen joskus edellämainituksi. Kuka tietää miksi), sillä olihan pelimme kaikkien aikojen paras!

Jossain vaiheessa koin tai koimme tärkeäksi, että pelillä olisi jonkinlainen taustatarina. Siispä ajattelin kirjoittaa muutaman sivua tekstiä, joka selittäisi peliä paremmin. Paria kuukautta myöhemmin olin kutonut kasaan 120 sivuisen tarinan, jossa oudot ja ylikliseiset juonenkäänteet taistelivat kilpaa lukemattomien kirjoitus- ja kielioppivirheiden kanssa lukijan huomiosta. Mutta se oli paras koskaan tehty kirja! Minä, ehkä kolme kirjaa lukenut henkilö, jos kukaan sen tiesin!

Myöhemmin tietysti kohtasin todellisuuden. En väitä, ettälö törmäys olisi ollut erityisen raju, mutta se oli ensimäinen ja se kesti melko pitkään. Siitä lähtien olen pyrkinyt välttämään liian korkealla lentelemistä - tai sitten törmäämistä. Mutta kaikesta huolimatta vahinko oli jo tapahtunut: Bugs and Spellsin myötä alkoi jotain, mitä ei enää voinut pysäyttää.

Bugs and Spells alkoi kuivua kokoon. Mitä enemmän peliin tuli järkeä ja reiluutta, sen vähemmän siinä oli meininkiä. Peliä käytiin esittelemässä ja sen nimikin vaihtui The Clashiksi (minulla on yhä Mikan minulle ostama Clashin levy tästä muistona) Emme tienneet mitä sille olisi pitänyt tehdä, eikä oikeastaan edes kiinnostanut. Kunnes sitten kerran testasimme kuinka peliä voisi pelata laudalla. Tarkkaan en muista miten tällaiseen ideaan päädyimme, mutta se toimi. Valitettavasti tällöin tapahtu kaikkea muutakin niin paljon, että peli jäi sivualalle ja minun ja Mikan välit tulehtuivat.

Mietiskelin ja testailin peliä aina jonkun frendin kanssa. Ideoita syntyi paljon mutta homma eteni oikeastaan vasta reilun vuoden jälkeen, kun teimme Mikan kanssa sovintoa. Sitten mentiinkin aika vauhdilla. Peli eli kokoajan. Siinä oli meininkiä ja epäreiluuta, mutta toimi. Se oli paras koskaan tehty peli.

Kun lukuisien koleilujen jälkeen löysimme polun, jolla suostuimme molemmat kulkemaan, huomasimme, että peli on melko valmis. Melko: kun tehdään pieni muutos vielä niin sitten se on täydellinen. Nimekseen peli oli saanut jos Singulariksen, ja herra Kouhio oli tullut mukaan aktiiviseen testausryhmään. Pieni hienosäätö oli pelin suhteen paikallaan ja sitä tehtiin. Vaan olisipä pitänyt ottaa oppia kultasepän työstä. Yleensä mittavaa, ylimääräistä ja turhauttavaa, omien mokien korjaulua edeltää sanat "mää ihan pikkasen vielä tosta... Naps".

Sigularis muuttui varkain aika nyhveröksi peliksi. Kaikki jäynä oli estettävissä ihan liian tehokkaasti, eikä pelissä oikeastaan tapahtunut mitään. Pelin kestoa ja oppimista ei helpottanut huippuunsa hiotut näköyhteyssäännöt saati lukuisat olentojen ominaisuudet. Vahinkoakin jaettii monilla eri tavoilla, joita kaikkia koski omat sääntönsä. Mika ei saanut sääntöjä tehtyä ja kun ne lopulta sain käsiini, hermostuin suunniltani. Ymmärrän kyllä, että mika tahtoo olla perinpohjainen ja osaan kyllä arvostaa sitä - silloin kun se on rakentavaa. Teksi oli asiallista, mutta nii-iin tylsää, ettei sitä tahtonut jaksaa lukea. Legendaarien ja hyvänä pidetty lause "Qwarru: Singularis on vuoropohjainen peli, jota jokainen pelaaja pelaa vuorollaan" kiteytti kaiken sen mistä en pitänyt. Pärräsin ja tein säännöt itse. Niistä tuli parhaat säännöt ikinä!

Tosiasiassa Mika ei ole huono kirjoittaja. Päinvastoin, hänen tekniset taitonsa ovat sangen korkealla, mutta omasta mielestäni häneltä puuttuu herkkyyttä, jolla tehdä tekstistä helpompilukuisempaa. En usko, että tämäkään olisi ollut hänelle muutoin mahdotonta, ellei hänen elämänsä tähän aikaan olisi ollut niin hektistä. Mika oli tuore isä ja hänellä oli muutakin elämässään kuin peli tai sen säännöt. Itse sen sijaan olin hionut kirjoitustaitojani oikeastaan siitä lähtien kun ensimmäisen version pelin taustatarinasta tein. "A Man From Qwarru", taisi olla sen nimi. Nyt se on Abyssus.

Törmäsimme Mikan kanssa pahemmin kuin ensinäkemältä olisi ollut pääteltävissä. Seurauksena otin pelin tiukasti itselleni ja sanoin rautaisella otteella mitä sen suhteen tehdään. Ja näin tehtiin. Mika ei pitänyt siitä, ja yhä vähemmän hän piti kun peli oikeasti toimi paremmin kuin aikoihin. Oikeastaan jo tällöin oli nähtävissä, että välini Mikaan tulevat tulehtumaan, ja niinhän ne tulehtuivatkin. Mutta älkää luulko, että kaikki johtui pelistä. Taustalla oli paljon, paljon muutakin, mutta suhde peliin kuvastaa sitä hyvin.

No, historia tuntuu toistavan itseään. Vanha Singularis - vaikka ei sitä hylätty ole - on kuitenkin hautautunut omaan mahdottomuuteensa. Peli on oikeasti hyvä ja sen eteen on tehty paljon töitä, mutta liian monet ongelmat vellovat sen ympärillä: Miten sitä loppujen lopuksi pitäisi pelata? yhdellä setillä vai usealla? mistä kaikki laudat ja nappulat? Entä noppien kohtali?

Ideoin Singulariksen pohjalta pari hyvin yksinkertaistettua versiota ja yhden entistä monimutkaisemman pelin. Yksinkertaistetut versiot toimivat juuri niin hyvin kuin odottaa saattoi. Ihan kivaa, mutta ei nyt mitään Singun veroista. Monimutkaisempaa Militiaa ei koskaan ole testattukaan, sillä siitä on tehty vain yksi joukkue. En ole hylännyt ideaani yhdistää sotilasjoukkueiden kanssa pelattavaa lautapeliä Singularikseen. Vanhan Singun osalta työ osoittautui mahdottomaksi, joko liitoksen tai kompromissien suhteen ja tätä olisi Milita tullut korjaamaan uudenlaisine systeemeineen.

Ironisesti, olin jo aikani paininut alkuperäisestä taustatarinasta tulleesta "mennään tappelee tonne ja kattotaan kuka voittaa" -skeneä vastaan, joka heijastuu kaikkiin Qwarru tarinoihin. Olen käyttänyt teemaa niin hyvin kuin osaan, mutta pohjimmiltaan sen idea on ärsyttävän lapsellinen ja typerä. Qwarrun ei pitäisi olla sellainen, mutta sellainen se on, joten ainoa jota voin tehdä, on yrittää hoitaa typeryydet tyylillä. Onnistunko siinä? Mielestäni ihan hyvin, joskin sen ratkaisevat lukijat.

Olen miettinyt myös peliä ja sitä, että on jotenkin nolo kertoa siitä sanomalla "pelaajat yrittävät tappaa toisensa". Se sopi paremmin 90 -lukuun, mutta ei välttämättä aiheuta kovin avointa vastaanottoa näin kauppakeskuksen pommituksen ja koulusurmien jälkeen. Uusin ideani, "vähetää muilta pelaajilta kortteja" kuulostaa paljon kypsemmältä ja positiivisemmalta. Ja se tuntui toimivan.

Bugs and Spells ei ollut hukkaan heitettyä aikaa, eikä ole Singulariskaan. Oppia on tullut hirvittävän paljon, ja vieläpä kovin monen asian suhteen. Tokkopa vaikka Mika olisi osannut kylmiltään ehdotella muutoksia korttien ulkonäköön ym. ilman sitä valtavaa miettimistä, jota ollaan asian tiimoilta tehty.

Tämä uusi peli, työnimeltään ei mitään tarkoittama "Recalibre", on uusin haaste, johon pitää poimia parhaat palat aiemmista ja joka on valmiimpi myös tulevaan. Mutta tällä kertaa toimitaan toisin. Nyt ei tehdä täydellistä peliä - siinä on mahdoton onnistua. Nyt tehdään pelkästään hyvä peli.

Harrastajaprofiilini

Kärjistetysti voidaan sanoa, että elokuvan ystävät jakautuvat katsojiin ja harrastajiin. Katsojan rooli on passiivinen, kun taas harrastajan se on aktiivinen. Harrastaja seuraa useita kerroksia elokuvasta ja analysoi näkemäänsä, kun katsoja taas ottaa vastaan mitä näyttö tai kangas suoltaa ja on näkemästään jotain mieltä, ilman erityisen syventäviä analyyseja. Harrastaja tulkitsee kokemaansa mahdollisimman laajasti teoksen taustavaikuttajia myöden ja yrittää summata kokonaisuudesta kriittisen mielipiteen.

Ironisesti; merkittävä osa katsojista kuitenkin pitää itseään elokuvaharrastajana.

Tahdon huomauttaa, että mikään tässä esitetty asia ei ole niin yksinkertainen tai ehdoton, kuin mitä teksti saattaa antaa ymmärtää. Mitä korrektimpi teksti, sen yksityiskohtaisempi (lue: pidempi) teksti olisi, eikä se lopulta monimutkaisuutensa johdosta palvelisi tässä yhteydessä enää ketään hyvin. Tietyn asteinen yleistys ja kärjistys on siis paikallaan.

Tämän tekstin tarkoitus ei myöskään ole yrittää vakuttaa ketään tai mitään tahoa siitä, ettäkö kritiikkini olisi poikkeuksellisen arvokasta saati tavallista vakavastiotettavampaa. Tämän profiloinnin tarkoitus on kertoa riittävän kattavasti, mikä on kritiikkini peruste ja lähtökohta. Ensisijaisesti suuntaan tämän profiloinnin heille, joita kritiikkini tutkimusmielessä kiinnostaa. Toivon myös, että tämä myötävaikuttaisi mahdollisesti syntyvien keskustelujen olevan luonteeltaan rakentavia. Lisäksi koen henkilökohtaisesti tärkeäksi väitteiteni, oletuksieni ja hypoteesieni perustelun, ja osana tätä haluan julkisesti selventää tapaani tutkia elokuvaa.

Minulla on yhtä suuri oikeus olla eri mieltä elokuvista kuin kellä tahansa muullakin.

Pyrin avoimuuteen. En aina onnistu siinä, sillä myös minä, ihmisen olomuodossani, olen taipuvainen kuuntelemaan ennakkoluulojani. Tämä korostuu varsinkin silloin, kun toimin tilanteessa jossa on sellaisia tekijöitä, joita kohtaan olen muodostanut vankan mielipiteen. Mutta koska oppiminen lähtee siitä oletuksesta, että on jotain mitä pitää oppia, pyrin murtamaan näitä ennakkoluuloja aina kun uskon sen kannattavan.

Olen hyvin kokemusriippuvainen harrastaja. En siis usko siihen mitä muut elokuvasta sanovat, enkä ainakaan niele purematta yksinkertaisia lausahduksia, kuten "katso se!", "se on ihan paska", "vähän loistava!", yms. En myöskään innostu elokuvista jos sen juonen voi kertoa yhdellä summaavalla lauseella, joka ei kysymyksille jätä riittävästi tilaa. Sen enempää en innostu tai kiinnostu elokuvista joiden juoni paljastetaan jo elokuvaa lobatessa, tai jos minulla on riittävästi syytä epäillä, että käsikirjoitus palvelee enemmän kuvaa tai ääntä (efektejä tai esitystä) kuin varsinaista mielipiteiden, tunteiden tai ajatusten siirtoa (kerrontaa).

Elokuva voi edustaa monia eri asioita, monenlaisille katsojille. Muista medioista (modernin, teknisesti nykyaikaisen)elokuva eroaa sen ainutlaatuisen esitystavan johtosta. Teknisesti nykyaikainen elokuva on yhdistelmä ääntä, kuvaa ja kerrontaa. Sen tekijällä ja esittäjällä on jaettu dominoiva suhde passiivisena pysyvään yleisöön. (1 Elokuva ei siis ole yksinkertainen asia, vaan lukuisien olioiden summa. Ennen muuta näen perusteeksi arvioida elokuvan onnistumista sen mukaan, kuinka tasapainoisesti sen eri osat kohtaavat sen diskurssin.

Elokuva ja sen odotukset niin hyvässä kuin pahassa hekilöityvät useasti sen tekijoihin. Tämä voi olla syy katsoa tai välttää elokuvaa. Yleensä viimeistään tässä yhteydessä aletaan puhumaan hyvästä ja huonosta - positiivisesta ja negatiivisesta.

Kokemus on tunneperäinen asia, jolloin voidaan kärjistää, että niin positiivinen, kuin negatiivinenkin kokemus perustuu tunteisiin, joita ainakin jossain määrin on hallittava, kun kriittistä työtä tehdään. Itse lähden liikkeelle oletuksesta, että mikä tahansa kulttuuri- tai taideteos on hyvästä, jopa silloin, kun se kohdistuu suoraan johonkin toiseen asiaan negatiivisessa mielessä. Samaan oletukseen sisältyy teoria siitä, että mitä voimakkaampi teos, sen voimakkaampi impakti yleisössä ja edelleen: syntyvä väistämäntön, mutta ei välttämättä välitön muutos, joka juontaa lopputuotteen herättämistä ajatuksista ja keskusteluista. Muutoksen myötä seuraa aina jonkin asteinen uusi alku, ja uusi alku antaa aina mahdollisuuden tehdä jotain asioita toisin kuin aiemmin (ts. mahdollisuus oppia ja siirtää sitä käytäntöön).

Toisinaan taide- tai kulttuuriteos voi laukaista muutoksen, jonka lopputulos saattaa erinäisistä syistä osoittautua negatiiviseksi henkilöä, tiettyä vähemmistöryhmää tai joskus jopa enemmistöä kohtaan. Tällöin kyse on kuitenkin siitä, mihin suuntaan muutos on viety, kuinka sitä on ohjattu ja mitkä ovat sen vaatimien ratkaisujen taustavaikuttajia. Taide- tai kulttuuriteos itsessään on siis neutraali, mutta sen tulkinta voi olla mm. tunnesisällöltään positiivinen tai negatiivinen. Muutos taas on luonteeltaan väistämätön ja tässä taiteellisessa ja kulttuurillisessa yhteydessä pidän sitä positiivisena asiana.

Koska "hyvä" ja "huono" edustavat laatua, voidaan kysyä mitä pidetään laadun mittarina. Sen sijaan, että keskittyisin etsimään "hyvää", niin kuin valtaosa harrastajista, olen alkanut erikoistua "huonouteen". Tämä tarkoittaa, että tutkin ennen kaikkea elokuvia, joita pidetään huonona, tai jonka kokemalla löydän siitä aspekteja, joiden avulla voidaan määritellä "huonoutta", sen juuria ja syitä.

Tarkastelun lähtökohta on ensisijaisesti sekä ulkoa, että sisältä tulevien vaikuttimien ja kokemuksien yhdessä muodostavien odotusten ja todellisen kokemuksen välinen kontrasti, jonka avulla pyrin erottamaan ja perustelemaan laadullisia piirteitä, pohjaten ne negatiivisiin puolien löytymiseen tai niiden puuttumiseen kyseisen teoksen kohdalla tärkeiksi katsomieni elokuvan osien kohdalla.

Kaikki kriittinen tarkasteluni ei kuitenaan rajaudu pelkästään "huonoihin" elokuviin vaikka pääpaino niillä onkin. Kokonaisvaltainen kritiikkini kuitenkin muodostuu aina kahden oletuksen varaisesti:

1 Elokuvassa on oltava jotain huonoa.
2 Kaikki elokuvat ovat hyvästä.

1)Esittäjä ja yleisö voivat olla sama asia, mutta siitäkin huolimatta, on yleisön aina katselun ajaksi hyväksyttävä passiivinen roolinsa. Yleisö voi muuttua aktiiviseksi myöhemmin, mikä onkin hyvin tavallista (kun esim. elokuvasta puhutaan myöhemmin), mutta esitystilanteessa kyse on elokuvan tekijöiden ja esittäjän vallankäytöstä yleisöä kohtaan, sekä myös yleisön vallankäytöstä hyväksyessään passiivinen asemansa. Niin ikään tekijän on hyväksyttävä katsojana passiivinen roolinsa, koska esitystilanteessa tekijä ei enää voi vaikuttaa elokuvan kulkuun. Esittäjä sen sijaan voi hallita itse esitystilannetta esimerkiksi pysäyttämällä tai kelaamalla esitystä ja näin kiertää sen kerrontaa. Valmiiksi esitykseksi elokuvaa muokkaava taho sen sijaan on aina rinnastettavissa tekijään. Elokuva on lähes aina kollektiivinen teos, jonka kokemiseen liittyy paljon vallankäytöllisiä asioita. Yksikään tahoista ei hallitse elokuvaa, sillä sen valtarakenne perustuu suhteisiin. Jopa elokuva itse on merkityksetön ilman katsojia.

D-War "Kuin King Kong, mutta mukana on ohjuksia"

Perspektiiviä uhmaavia efektejä, samojen kuvien toistoa, seulana vuotava käsikirjoitus - D-War tarjoaa kuralientä surutta kuvan pätkiessä. Tässä toden totta on elokuva, jossa on kaikki klassikon ainekset, vaan soppa jää laihaksi. Pian on täysin selvää, että D-War on itseasiassa niin surkea, että jopa sen tahaton huumorikin on syvältä.

Kriittisesti ajatellen voimakkaasti laatua kuvaavat, mielipiteistä kumpuavat sanat, kuten "hyvä" tai "huonot" ovat vaarallisia, mutta D-Warin tapauksessa tuskin riittävän negatiivisia adjektiiveja suomen kielestä löytyy. Koko paketti on varmasti myyty studiolle jonakin ihan muuna, kuin se osoittautui olevan.

Nimi D-War tulee Dragon Warista, joten elokuvassa luulisi olevan lohikäärmeitä, magiaa ja fantasiaa. Pelkästään näiden muistuttaminen Dungeons & Dragonista nostaa selkäkarvat pystyyn. Ehkä siis onneksi lohikäärmeet loistavat poissaolollaan. Sen sijaan filmille mahtuu hyvä ja paha Imoogi, jotka jostain syystä muistuttavat Dyynistä karkuun päässeitä hiekkamatoja. Elokuva alkaa 1500 luvun aasiaan sijoittavalla introtarinalla, johon luonnollisesti mahtuu taistelulajeja ja suuria tunteita. Koska Imoogeja on kaksi, ei lienee yllätä, että toinen on hyvä ja toinen paha. Soppaan nakataan myös typsy, jonka pitäisi uhrautua Imoogin takia, jotta siitä tulisi se paljon puhuttu lohikäärme, joka toisi maailmaan sitten yllin kyllin hyvää tai pahaa. Mutta koska suuret tunteet ovat heränneet, tekee tyttö ennemmin itsemurhan kuin uhrautuisi minkään asian takia. Niin, huomautan vielä, ettei tässä elokuvassa ole järjellä mitään tekemistä. Homma viivästyy siis tulevaisuuteen, nykypäivään jos tarkkoja ollaan.

Paitsi järjettömän aikasiirtymän, ohjaaja tarjoilee yleisölle sontaa oikein kolpakolla, siirtäessään tapahtumat yllättäen Aasiasta Yhdysvaltoihin, kuinkas muutenkaan. Varmasti siksi, että Yhdysvalloissa, juuri sen saman kaupungin vieressä, jossa sattumalta kaikki avainhenkilöt asuvat, on luola, jossa lopputaistelu pitää käydä. Tarinaa ommellaan kasaan reinkarnaatiolla ja jeesusteipillä, mutta kun ainekset ovat yhtä huonoja kuin tekijoiden taidot ja lahjakkuus, ei leffa käy yhtään sen paremmaksi.

Leffan takakannessa lukee "kuin King Kong, mutta mukana on ohjuksia" kaikessa valitettavuudessaan pitää paikkansa. Pahisten nokkamies - joka muuten surkeudellaan päihittää paitsi Wan Helsingin Dragulan, myös Highlander - the Sourcen pahiksen - alkaa manata homeisista kääröistä itselleen armeijaa. Arsenaaliin kuuluu 500 vuotta myöhemminkin läjäpäin miekkaa heiluttavia sotureita, sekä vyötiäisen näköisiä panssarivaunun kokoisia otuksia, joilla on raketinheittimet selässään. Taistelu on valmis.Tässä vaiheessa elokuvaa ei oikeastaan enää edes välitä mokomista vyötiäisistä, saati siitä, että samoja pätkiä näytetään useasti kerta toisensa jälkeen. Vähemmän kiinnittää huomiota myös Twin Peaksin Hankin näyttelijän roolihahmon selittämättömiin persoonallisuus sekä mielenmuutoksiin. Syynä saattaa olla se, että pitkin elokuvaa nämä satojen metrien pituiset madot kun kulkevat pitkin kaupunkia, pihojen ja julkisten rakennusten yli ilman, että kukaan niitä huomaisi. Ohjaajan mielestä piilossa pysymisen syyksi riittänee se, että ne liikkuvat öisin.

Näyttelijöiden antama panos on varmasti suuri, mutta taidot eivät riittäisi edes Forssan Teatteriin. Olen nähnyt parempia roolisuorituksia ala-asteen kevätjuhlissa. Sotku on niin sekava ja kömpelö, ettei sitä pelastaisi edes kunnon efektit. Sanomattakin jo lienee selvää, että efektit eivät tee positiivisia yllätyksiä paketin yleiseen tasoon. Digitaalisesta puolesta vastaava henkilö on vetänyt liikaa pilveä, tai sitten hän on koukussa johonkin vahvempaan. Mikään muu tuskin selittää sitä, että kutakin digitaalista oliota on valmistettu vain yksi malli. Imoogien kanssa sentään vaihdeltiin väriä sen mukaan näytetäänkö hyvistä vai pahista. Vyötiäisiä vyöryy vyötiäisten perään. Ne ampuvat ja kuolevat silmäänpistävän samalla tavalla. Miekkaa heiluttavat soturin hoitavat lähinnä kuolemisen, kunhan niiden digitaalisessa muodossa ei tarvitse olla filmattujen ihmisten kanssa samassa kuvassa. Ilmassa leijuvat helikopterit eivät pysy perspektiivissä taustalla olevien vuorten kanssa ja koko SWAT team näyttää enemmänkin epämääräiseltä Airsoft tiimiltä. Parissa kohtaa digitaalinikkari on jättänyt, kaiketi övereiden takia, kokonaan lisäämättä efektit. Sotilaat ampua räiskyttävät tyhjää kohtaa ruudulla ja reagoivat kuin kuvassa olisi jokin johon reagoida.

Ei kannata kuvitella, että D-Warissa olisi mitään hyvää. Se on niin hävytöntä katsojan aliarvioimista, ettei edes Teletapit pysty samaan. Leffa kerrallaan erikoistun entistä enemmän huonoina pidettyihin elokuviin. Yritän määritellä mitä "huono" on, mikä tekee leffan huonoksi ja pyrin tulkintaan. Joskus sitä vain tunkee kätensä sellaiseen skeidaan, ettei tahdo usko sitä todeksi. Ikään kuin elokuva itsessään ei olisi ollut tarpeeksi rankaiseva, piti sen DVD -version kuvanlaadun olla lähellä ylipakattua MPEG tiedostoa. Freimejä on ehkä 12-15 normaalin 24 sijaan. Kamera-ajot olivat hirveää katsottavaa.

ANALYTIAA...

D-Warin kohdalla ensimmäiseksi alkaa miettimään, miten sen tekeminen on ollut mahdollista. Kuka on suoltanut rahaa tällaiseen projektiin ja millaista harhaanjohtavaa markkinointia taustavaikuttajat ovat oikein harrastaneet. Tällaisia kysymyksiä nousee esiin usein. Yleisimmin lobbaajan tarjoama mielikuva ei ole vastannut todellisuutta. Toisinaan kyse on siitä, että lobbaus tulkitaan virheellisesti, toisinaan se tehdään harhaanjohtavasti. D-Warin kohdalla vastaukset alkoivat paljastua, kun katsoi kiekon extroja. Siinä miespäänäyttelijät kehuvat toisiaan kilpaa ja käy ilmi, että ohjaaja oli näyttänyt toiselle valmista efektipätkää elokuvasta ja tämä onneton näyttelijän korvike oli heti tahtonut mukaan projektiin. Kun tämän tuttava sitten kuuli, että kaveri on päässyt leffaan, oli hänenkin päästävä koska kaveri "on niin hyvä tyyppi". Näin siis valittiin pääosanäyttelijät - näyteään toiselle ensin valmista pätkää leffasta, jota hänen pitäisi mennä tähdittämään. Kun kaverukset sitten alkoivat hehkuttaa ohjaajaa, kävi ilmi, ettei sana "ei" kuulu tämän sanavarastoon. Liekö tarkoittivat sitten kirjaimellisesti.

Loppujen lopuksi on helppo nähdä miten D-Warista tuli D-War: Ohjaajan ympärillä pyörii kymmeniä, ehkä satoja ihmisiä, joilla kaikilla on jokin ehdotus tai mielipide elokuvaan, eikä ohjaaja osaa valita. Hän toteuttaa kaikkia näkemyksiä jolloin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen pallo on potkittu käsistä kuuseen ja ulottumattomiin. Tämän teorina kun pitää mielessä, niin D-Waristakin löytää logiikkaa, vaikka järki siitä jää puuttumaankin.

Älä katso. Se on niin kamala, että saat syövän silmääsi.