Ajatus

Nyt on suunta kadoksissa. Kaikki olemassa olleet suunnitelmat ovat menneet reisille. Niin ikään uudemmat suunnitelmat, projektit ja jopa kompromissit eivät ota onnistuakseen. Seurauksena on apatia ja epävarmuus. En tiedä mitä haluan minkäkin kanssa tehdä, tai mitä tehdä yleensä pitäisi.

Eniten houkuttaa ajatus siitä, että realisoisi koko omaisuuden, lopettaisi työt tyystin ja häipyisi Timbuktuun. Vaan tuskinpa siitäkään mitään tulisi.

Tiedän vain, ettei huvita kirjoittaa - siitä ei tule kuitenkaan mitään. Joku voisi korkeintaan käydä netissä jotain lätinää lukemassa, mutta ei se riitä tarkoitukseksi, eikä varsinkaan edes pieniksi ansioiksi. Sama pätee peleihin. Niistä ei saa koskaan edes omiaan pois. Ja tämä työ on taas jo pitkään ollut täyttä paskaa - tuskinpa se siitä miksikään muuttuu, kun ei ennenkään ole muuttunut. Sitä tuskin muuttaisi enää edes mikään rahallinen korvaus. Opiskelemaankaan ei pääse, eikä se vaihtoehto enää edes kiinnosta. Asunto sentään on muuten kiva, mutta tällä elämän rytmillä en remontin (vaikka hiljainen tällä kertaa onkin) enkä kaupungin elämän ääniä enää montaa kuukautta jaksa.

Kaikki se aika, jonka milloin mihinkin tyhjänpäiväiseen olen käyttänyt, on iäksi mennyt. Ja se ahdistaa: en ajatellut sen olleen tyhjänpäiväistä. Aivan kuin kaikki tiet olisivat nousseet pystyyn ja kaikki ovet menneet säppiin. On jo pitkään tuntunut, että alkavat voimat olla finaalissa.

En tiedä mitä tehdä, joten todennäköisesti teen jotain radikaalia. Pakko se on perkele, tai tämä elämä syö minut loppuun. Aloitan muuttamalla. Johonkin. Jotenkin.

Taistelu jatkuu, mutta minkä puolesta?

Jos vielä monta kertaa kirjoitan suhteestani musiikkiin ja sen tuntemusesta tai pääsykokeiden pisteistä, alkaa se kuulostamaan pian jo leukailulta, enkä halua leukailla (nyt ainakaan). Olen käynyt asioita läpi kommenteissa, statuksissa ja muissakin kirjoituksista. Jos joku ajattelee kirjoituksistani, että tämä on vain katkeraa ja kateellista tekstiä, niin ajatelkoon rauhassa. Osittainhan se sitä varmasti onkin, mutta ei se tee tyhjäksi sitä asiaa, jossa epäkohdan näen.

Sitä paitsi minusta on melkein yhtä tyhjän kanssa mitä ihmiset asiasta ajattelevat.

Olen läpeensä kyllästynyt kuulemaan tasa-arvosta, luokkaeroista ja tasavertaisuudesta. Näennäisesti suomi on tasa-arvoinen valtio, mutta todellisuudessa se on kaikkea muuta kuin sitä. Nauran päin naamaa sille, joka sitä tasa-arvoiseksi väittää.

Naiset saavat järjestäen miestä huonompaa palkkaa, suomalaista etnistä alkuperää olevat (tai pikemminkin sen näköiset) saavat helpommin töitä, "lapsenhankkimisiässä" olevat naiset eivät pääse uraputkeen, siviilipalvelus kestää asepalvelusta pidempään... Tässä vain joitan arkipäivän asioita, joihin ei kiinnitä huomiota. Ne vain hyväksyy tyynen rauhallisesti. Kaiken muun rinnalla vaikuttaa aika mitättömältä, että lukion suorittaneet pääsevät helpommin yliopistoon, vaikka linjalle ei lukiota vaadita, eikä siitä anneta pisteitä. Mielenkiintoista on se, että jos olisin musta ammattikoulutaustainen joka hakee etnomusikologiaan, niin olisi mahdollisuuteni varmasti paremmat päästä sisään kuin kolmekymppisellä valkoisella miehellä, joka lukiota ei ole suorittanut.

Tai sitten ei, mutta siltä se kuitenkin tuntuu.

Minä halveksin eriarvoisuutta. En voi sietää sitä, kuinka jotkin kulttuurin normit määräävät sitä kuinka ihmisiä pitää kohdella taustan perusteella. Sen sijaan, että katsottaisiin ihmistä ihmisenä, nähdään vain tissit, väri tai lokero, johon yhteiskunnan mukaan kukakin kuuluu. Yhteiskunnan normit ovat aina rakentuneet vahvimman mukaan, ja niiden kumarteleminen vain kasvattaa entisestään niiden valtaa, joilla se jo on.

Ihminen kokee olevansa sitä vapaanpi ja hyvinvoivampi, mitä paremmin hän istuu valmiiksi veisteltyyn muottiin ja tekee mitä häneltä edellytetään. Sen suurempi on illuusio, mitä kauempana on kysymys: kuka edellyttää?

Kyllästyttä koko paska. Näennäisyys turhauttaa ja sen puolesta teeskentely raivostuttaa. Tuntuu nöyryyttävältä, että ilmeisesti motivaation ja kykyjen selvittäminen pitkäjänteiseen teoreettiseen opiskeluun loppuu kesken ensimmäisen kysymyksen, kun joutuu korjaamaan haastattelijan väärää olettamusta, joka johtuu hänen omasta leväperäisyydestään.

Sitä ihmetellään luokkaeroja ja ollaan olevinaan niitä vastaan, mutta hyvin pidetään kyllä huolta niiden ylläpidosta valitsemalla joukkoon vain "omiaan".

Aviisi on kiinnostunut tekemään jutun siitä onko hakemisen kompetenssin ja valituksi tulemisen mahdollisuuksien välillä jonkinlainen lasikatto. Kiinnostavaa olisi nähdä kuinka korkailta palleilta sitä pidetään yllä. En ole vielä tehnyt päätöstä suostunko haastateltavaksi vai en. En liiemmin ole varma enää ottaisinko edes opiskelupaikkaa vastaan, jos sellainen lohkeaisi. Kuvittelin ehkä muuta, enkä välittäisi joutua ulkopuoliseksi. Ehkä kuitenkin menisin katsomaan millaista se on.

Kaikki mitä sanoo ja ajattelee on turhaa jos he joiden pitäisi se kuulla kieltäytyvät sitä tekemästä.

Kaikki julkisesti kirjoittavat eivät ole toimittajia.

Yksi turhimmista mahdollisista elämänmuodoista lienee itseään toimittajaksi luulevat luuserit, jotka joidenkin outojen ja vahingossa tapahtuiden tapahtumien johdosta ovat saaneet tekstejään julkaistuksi. Lähes poikkeuksetta tällaiset henkilöt kirjoittavat kulttuurista ja niin ollen mieltävät itsensä kultturelleiksi tai kyseisen kulttuuridiskurssin mukaan muuten cooleiksi tyypeiksi.

Näitä painomustetta tai bittejä tuhlaavia älykääpiöitä yhdistää se outo piirre, että kaikkea on haukuttava - aina, silloinkin kun ei oikeastaan ole mitään haukuttavaa. Negatiivinen nostetaan pöydälle, positiivista ei tahdo löytyä, ja jos löytyy on siinäkin jotain huonoa. Haukkumisella tietysi on suurempi tarkoitus: nimittäin nostaa kirjottajan asemaa kulttuurin tuntijana ja näin ollen antaa hänen käsiinsä enemmän kulttuuripääomaa.

Harmikseen "kulttuuritoimittaja" kuitenkin huomaa, että jo pienellä mediakriittisyydellä varustetut henkilöt näkevät törkeänsävytteisesti kirjoitettujen kritiikiksi naamioitujen mielipiteiden läpi piilotetun agendan, jonka olemasta olosta ei kirjoittaja itse välttämättä tiedä mitään. Siksipä hän tulee samassa suhteessa sitä nokkavammaksi, mitä enemmän hänen tekstejään on julkaistu ja mitä enemmän kirjoituksia katsotaan kieroon. Näin hän pyrkii nostamaan itsensä arvostelun yläpuolelle. Hän kuvittelee olevansa eliittiä. Arvostelijohin hän suhtautuu snobimaisen penseästi: vain tietämätön rahvas voisi kyseenalaistaa hänen kulttuurintajuaan - tietäähän jokainen asiaa tunteva, että hän puhuu asiaa. Toisaalta arvostelija voi vain olla kade hänen saamastaan huomista. Kade siitä, ettei itse ole niin kyvykäs.

Todellisuus on kuitenkin toinen. Yleensä itsensä jalustalle nostavat mediaan kirjoittavat ovat sitä pohjasakkaa, joka ei mihinkään muuhun kelpaa kuin täyteaineistoksi. Ensinnäkään näillä kirjoittajilla harvemmin on mitään koulutusta siihen mistä he kirjoittavat - kunnia elämänkoululle (eli kaljan - tai sitten kun oikein ollaan niin punaviinin juonnille). Toisekseen heillä ei ole mitään sanottavaa mistään. He vain haukkuvat kaikkea ympärillään tekemättä sitä yhtä asiaa, mikä erottaa amatöörit asiaansa tuntevista: amatöörit eivät koskaan kerro miksi kaikki on niin huonosti tai miten ne voisivat olla paremmin, kun asiaan perehtyneet puolestaan osaavat antaa rakentavaa kritiikkiä. Kolmannekseen heidän kirjoituksensa ovat korkeintaan viihteellisiä, ja ne hännystelijät jotka tällaista kirjoittajaa seuraavat ovat ennenkaikkea vielä huomionhakuisempia kuin kirjoittaja itse. Kirjoittaja on vain niin sokea, ettei tajua mitä mikäkin asia ympärillä on. Hän ei ymmärrä edes sitä, että asiallinen teksti voi olla myös viihteellinen. Päinvastoin, hän yrittää väittää, että hänen viihteellinen tekstinsä olisi myös asiallinen, ja kun ei sitä tekstin sisältöön onnistu lisäämään, hän rakentaa sen keinotekoisen persoonansa päälle.

Tällaisen persoonan perusajatuksena on se, että se on parempi kuin muut ihmiset, ja eikä ole harvinaista sekään, että omiin valheisiin aletaan uskoa.

Syy siihen, miksi tällainen vähäpätöinen asia minua ärsyttää liittyy siihen, että se kuuluu nimenomaan kulttuuriin. Urheilun piirissä ei moista kirjoittelua tapaa, eikä auto-, ase- tai vaikkapa tietokonelehdissä pelijournalismia lukuunottamatta. Heti kun asiaan liittyy vähääkään jonkilainen kulttuuri, niin näitä syöpäläisiä alkaa ilmaantua. Musiikkilehdistä Rumba on hyvä esimerkki. Lehti, jolla ei ole mitään sanottavaa, mutta joka sanoo sen kyynisen sarkastisella tavalla, joka saa hyväuskoisen luulemaan, että viihteelliset tekstit ovat asiallisia. Vastapainoksi mainittakoon Suosikki, joka on avoimesti asiattoman populaari. Sci-fiin erikoistunut Portti kärkitoimittajineen saa suupielet kohoilemaan mitä arvosteluihin tulee, mutta onnistuu toistamaan omaa negatiivisuuttaan kyllästymiseen asti Rumbaakin nopeammin.

Kulttuurillinen dualismi rehottaa. Riittää, että joku on tietävinään asioista kun hän jo löytää itseäänkin turhempia seuraajia. Eikä ihme. Kulttuurihan on yhtä kaaosta, jota ei voi järjestää millään tavalla arvojärjestykseen. Tätä on satoja vuosia yritetty, eikä vanhat tavat ole onnistuneet muuta kuin murtumaan nykyisessä median mylleryksessä.

Olen sanonut tämän jo useasti ja tulen sanomaan vielä lukemattomia kertoja: kultuurin kokeminen on aina subjektiivista (tarkista sanakirjasta jos et muuten tiedä mitä se tarkoittaa). Siksi ei voi olla mitään universaalia "hyvää" tai "huonoa", ja jos kriitikko unohtaa tämän, hän päätyy kirjoituksessaan kertomaan enemmän itsestään kuin aiheestaan.

Kaikki te tyhjäpäiset kyyniset snobit ymmärtäkää, kun sanon tämän selkokielellä: jos haluat, että tekstisi on paskankaan väärti, niin kerro MIKSI mikäkin on niin huonoa! Hyvän suhteen sinulla lienee ei ole ongelmaa; eihän sinulla ole rohkeutta mitään hyväksi sanoa!

Masennus on surkea tila

Masennus tulee jostain selittämättömyydestä. Syitä voi etsiä sormea heiluttamalla, syyttää milloin mitäkin nykyistä, mennyttä tai tulevaa asiaa. Kaikki se on valheellista. Todellisia syitä ei ole, todellisia syitä ei tarvitse olla, sillä masennus ei johdu mistään muusta kuin kemiallisesta epätasapainosta aivoissa. Siksipä kaikki, joden syyksi masennus laitetaan, ovat useimmiten vain huonon ajoituksen uhriksi johtuneita asioita.

Kutsun masennusta mustaksi, usein mustaksi paskaksi tai paskapilveksi - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Yhteistä nimille on ajatus pimeydestä, joka pilven tapaan tulee ylleni. Tiedostan siis jollain tavalla, että masennuksella on jonkinlaiset reunat tai rajat. Kun se musta paska saa otteeseensa, et halua enää kuulla mitään kehuja. Painut sitä syvemmälle, mitä enemmän ympärillä olevat ihmiset yrittävät sinua kannustaa. Alat tehdä etäisyyttä ihmisiin. Pienestäkin syystä voi suuttua ja jäädä kaivelemaan yhä suurempia kuoppia mieleensä johon astua. Kaikki mitä teet on täyttä sontaa. Tiedät, ettet onnistu koskaan ja että kaikista yrityksistä huolimatta uppoat siihen paskaan jota vihaat elämässä joka tapauksessa. Olet niin väsynyt, ettet voi sitä sanoin kuvata - tai ainakaan kuvata sitä oikein. Tahdot vain levätä hinnalla millä hyvänsä, vaikka et edes tiedä mihin olet väsynyt. Jatkuva tyytymättömyys seuraa kaikkialle, eikä millään ole merkitystä. Ei ennen kuin asiat hajoavat ympäriltä.

On hyvin yksinäistä puuhaa lillua omassa synkässä maailmassaan. Sinne ei halua, eikä edes osaa päästää toisia. Onni siinä missä epäonnikin on samaa seratonien ja endorfiilin aikaansaamaa aistiharhaa. Se muuttuu kun on muuttuakseen - ei tiedä koska, mutta varma voi olla, että olo muuttuu lopulta aina - oli se millainen hyvänsä. On pitkiäkin tasapainottelun ja taistelun kausia. Olen niin tottunut taistelemaan tunnetta vastaan, etten ymmärrä sen tapahtuvan, vaikka tiedän tasan kuinka se tapahtuu: alan taistella pimeää vastaan, hylkäämään sitä mielestä, etsimään jotain mikä piristäisi. Jatkan sitä niin kauan, kunnes huomaan olevani pohjalla, ansassa - taistelun hävinneenä makaan ojassa. Muutamat päivät menevät synkkyydessä, mutta sitten se alkaa muuttua. Ja kun se väistää, paistaa taas aurinko.

Ei pitäisi taistella sellasita vastaan, jota ei voi voittaa. Pitää vain hyväksyä, että se tulee toisinaan. Ja vielä kun nämä ohjeet muistaisi silloin kun niiden muistaminen olisi tärkeää, niin hyvä olisi.