Kansanmusiikista

Lukemani ja asiaan perehtymiseni perusteella uskallan väittää, että nykyinen kansanmusiikin pedagogiikka uhkaa kansanmusiikkia itseään. On syytä mainita heti, etten ole asiantuntija ja ettei kansanmusiikin tuntemukseni ole erityisen syvä. Siitä huolimatta koen problematiiseksi tavan, jolla kansanmusiikkia nyky-yhteiskunnassamme opetetaan.

On totta, että kansanmusiikkia pitää opettaa, jotta ensinnäkin se säilyisi ja toisekseen, koska sitä halutaan oppia. Kansanmusiikin ja -muusikoiden itsetunnon takia on tärkeää, että kansanmusiikki on tunnustettu arvostetuissa opistoissa, kuten Sibelius Akatemiassa. Paikkansa on kansanmusiikki ansainnut, sitä en kiellä.

Ongelmat sen sijaan alkavat tulla esiin jo pelkässä kansanmusiikin määrittämisessä. Artikkelikokoelmassaan Iski sieluihin salama Heikki Laitinen tuo esille kansanmusiikki termin käyttöön liittyvä ongelmia, joista itse kiinnitän enimmän huomioni käsitykseen siitä, että kansanmusiikki on ylhäältäpäin määritelty. Tällä Laitinen tarkoitti sitä, että kun sääty-yhteiskunnan lopulla kansanmusiikkia määriteltiin, se määriteltiin nimenomaan säätyläisten tarpeeseen. Säätyläisten omaa musikkia ei tarvinnut määritellä - se oli (ja on monessa tilanteessa yhä) musiikkia ilman sen parempaa erittelyä. Ennen kansanmusiikkia puhuttiin talonpoikaismusiikista, mutta mistään uudelleen nimeämisestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä kansanmusiikin tunnustus oli tärkeää suomalaistumisen aikaan: koko kansan yhteistä perinnemusiikkia.

Kokonaan oman lukunsa voisi kirjoittaa perinteestä ja mitä sen nimiin musiikkiopistojen voimin tehtiin. Lyhyesti mainittakoon lopputuloksesta sen, minkä jokainen musiikkia Suomessa opiskellut tietää: taidemusiikki on elitistisempää ja arvokkaampaa kuin mikään muu musiikki. Se on oikeampaa musiikkia kuin mikään. Jokainen etnomusikologi, joka itsekin toivon tulevaisuudessa olevani, tietää, että taidemusiikin ja sen ilmiöiden arvo perustuu mielikuviin, ei todelliseen paremmuuteen, johon ideana ei tahdota subjektiivisuutta mahduttaa.

Siitä huolimatta, kuinka paljon kukakin minkälaista musiikkia arvostaa ja kuinka korkealla sitä pitää, ei kukaan voi kieltää, etteikö taidemusiikilla olisi lähes hegemoninen asema maassamme. Asema itsessään on yksi monistä säätyläisyyden jäänteistä, jos jäänteistä yleensä voidaan puhua: meillähän vallitsee täällä yhä voimakas kulttuurillinen dualismi. Tilanne on sikäli erikoinen, että toisella puolella on taidemusiikki ja toisella kaikki muu musiikki.

Kansanmusiikki sijoittuu mielenkiintoisesti kahtiajaon puolivälille. Toisaalta se tunnustetaan kansan musiikiksi, mutta toisaalta se varsingin opinnoiltaan kuuluu taidemusiikin piiriin. Kansanmusiikin sisällä velloo oma kaksijakoisuus. 28.6 Yle 2:den uutisissa oli juttua haitarin asemasta. Hanuristit yleensä ovat lukeutuneet kansanmusiikkisoittajiin, mutta nyt heidän riveissään on tahtoa saada haitari oikeaksi taidesoittimeksi. Kansanmusiikkijuhlista eräs haastateltaja sanoi, että ne ovat hyvä paikka esittää kansanmusiikkia, mutta tietysti myös harrastajien pitää päästä esille.

Se minkä Erkki Ala-Könni aloitti kauhavalta 60-luvulla on totisesti muuttanut muotoaan monessa suhteessa, jos ensin täysin harrastelioiden soittama tapahtuma onkin muuttunut sellaiseksi, että "myös harrastajien pitää päästä esille". Ikään kuin kansanmusiikkijuhlat olisivat ensisijaisesti tarkoitettu ammattisoittajien estraadiksi ja vasta sen jälkeen harrastelijoille.

Toinen häiritsevä asia liittyy selittämättömään tarpeeseen tehdä vastakkainasettelua: soitin tahdotaan mieltää jonkinlaiseksi, jolla tehdään tiettyä jonkinlaista musiikkia. Kanteleella (5 kielisellä) soitetaan Kanteletarta tai Kalevalaa, konserttikanteleella soitetaan taidemusiikkia ja koneistokanteleella Martti Pokelan sävellyksiä. Viululla soitetaan taidemusiikkia, jouhikolla kansanmusiikkia. Soittimen muokkaus tiettyyn tarkoitukseen johtaa tietyyn luokitteluun, joka edelleen johtaa tiettyyn tapaan soittaa soitinta. Syntyy käsitys oikein ja väärin soittamisesta ja pedagoginen suunta. Mitäköhän tapahtuu haitarille tai sen soittotavalle, jos siitä tulisitaidesoitin? Haitari tuksin repeisi kahdeksi, mutta millainen suopa syntyisi ammattilaisen ja harrastavan haitarinsoittajan välille?

Kun kansanmusiikkia aloitettiin opettamaan, oli tarkoitus, että tulisi kansanmusiikin opettajia, joiden voimin kansanmusiikki voitaisiin viedä kansan lähelle. Nyt kansanmuusikoista on ikään kuin tullut oma taiteilioiden lajinsa. Se on elitistinyt. Sen pedagogiikka on yhä paljolti velkaa Sibelius Akatemiasta omaksutulle, eikä välttämättä ole täysin perätön sekään väite, että kansanmusiikkia opiskellaan entistä kuriinalaisemmin - kuin taidemusiikkia ikään.

Mutta toisaalla kansanmusiikki elää eritavalla. Suomalaisen kansanmusiikin erityispiirre on siinä, että jokainen kansanmuusikko tahtoo olla myös säveltäjä. Soittimia on melko vähän ja taidot varsinkin harrastepiireissä ovat kirjavat. Voisi ilkeästi ajatella, että ammattikansanmuusikon silmissä on hyvä päästää harrastelijoita esiintymään, jotta hänen omat taitonsa korostuisivat.

Kaikki ammattikansanmuusikot eivät tietenkään ole sortuneet tähän elitistisyyden suopaan. Eikä kyse varmasti ole tietoisesta ylimielisyydestä, vaan ennemminkin asemasta: taidemusiikilla vain on korkeampi asema. Eliittiä on helppo arvostella ja jopa halveksua, mutta jos tapa sen piiriin on päästä, ei siitä yleensä kieltäydytä.

Tärkein ja omaleimaisin piirre kansanmusiikissa on soitinlähtöisyys: musiikkia tehdään soittimen ehdoin, ei nuottien. Sillä mitä on pyritään kuvaamaan sitä miltä tuntuu tai mitä halutaan sanoa ja tähän prosessiin nivoutuu paitsi soitin ja persoona, myös kulttuuri tapoineen ja arvoineen sekä ympäröivä maailma. Liian ankara pedagogiikka voi vahingoittaa tätä herkkyyttä.

Toki edellinen piirre sopii muihinkin musiikeihin, kuten rockiin, siinä määrin laajasti, ettei sitä voi pitää ainakaan yksin kansanmusiikin piirteenä. Mutta yhtälailla voi kysyä mitä kansanmusiikki lopulta on? Eikö tarttuva hitti, jota "koko kansa" hyräilee ja jota toiset opettelevat itse soittamaan tai laulamaan ole juuri sitä kansan musiikkia? Ei, sillä se on populaarimusiikkia.

Talonpoikaismusiikki - kansanmusiikki - populaarimusiikki. Kaikki eri asioita, mutta ehkä enemmän muuttuneen maailman johdosta, kuin musiikillisen luonteensa takia.

Kansanmusiikki elää, ja hyvä niin. Se elää moninaista elämää, monella eri tavalla ja muuttuu alati. Myös se on hyvä.

Ihmiset räpläävät ja tulevat aina räpläämään esineitä josta ääntä lähtee - tulevat aina tekemään uutta musiikkia uudella tavalla.

Yhtä hiton hittoa.

Tällä viikolla kaikki on ollut yhtä "vitun paskaa". Pistää miettimään miksi näin on.

Työ ei kiinnosta - ikään kuin se suurimman osan ajasta kiinnostaisi, kirjoittaminen ei suju - ikään kuin se aina olisi helppoa, suunnitteleminen saati toteuttaminen ei kiinnosta. Aurinko ei huvita, sadetta en halua, tyyni on syvältä ja tuuli hanurista. Ei vaan kiinnosta olla muuta kuin kyyninen.

Aloitin uuden pelin suunnittelemisen ja valmistelin pohjia sen toteuttamiselle. Ensiviikolla ajattelin sen esitellä. Singularis Duo on vielä vaiheessa. Viimeiset uudistukset on tekemättä, vaikka kyseessä onkin lähinnä kosmeettisia puolia - vaikka säännöt puuttuvat ja korteissa lukee väärin muutama asia, ei sillä ole väliä, koska säännöt ovat selvät ja testiä voi toteuttaa. Singun säännöt ovat niin yksinkertaiset, ettei niitä ole pakko laatia raamatuksi ja siksi ne saavat olla omissa oloissaan toistaiseksi.

Abyssus valmistuu hijlaista tahtiaan. Olen sivulla 110 nyt ja 150:ssä peli menee poikki. Sen jälkeen on ensimmäinen osa valmiina. Maltan tuskin odottaa, että saan luetuttaa sen ystävilläni. Se on ollut jokseenkin palkitsevaa. Löysin jotain outoa jaksamista Mustasta Tornista, mutta nyttemmin se voima on hiipunut. En ole lukenut viime päivinä. Ei kiinnosta - lukea tai kirjoittaa. Vaatii liikaa voimi sellainen.

Pöydällä on uutta musiikkia, joka pitäisi kuunnella. Ei oikein ehdi vielä. Yritän ymmärtää Sonata Arcticaa. Olen onneksi siinä jo hyvin pitkällä. Ei musiikista muuta. En ole edes soitellut pariin - kolmeen päivään.

Mutta takaisin uuteen peliin, jolta vielä nimi puuttuu. Ehkä siihen sellainen tulee sitten myöhemmin. Olen innoissani siitä - tiedän jo nyt, että se tulee olemaan ainakin mielenkiintoinen. Saa nähdä millaisen vastaanoton se saa.

Ongelmani on ehkä siinä, että joudun hajauttamaan keskittymiseni niin laajalle alueelle. Liian moni asia kiinnostaa, eikä yhtään niistä voi vain tyytyä pintapuolisesti arvioimaan. Minun pitää ymmärtää asioita. Ymmärtää miten ne toimivat, mitä ne tekevät ja miksi. Miksi ne ovat olemassa. Vaikka se on raskasta ja hyvin stressaavaa toisinaan, on se myös erittäin palkitsevaa.

Olen kai vähän hullu.

Vielä pari viikkoa ja sitten teidän miten kävi kouluun pääsemisen kanssa.

Sekin jännittää.

KMFDM - maailman paras livebändi!

Tämä on oma mielipiteeni. Lausahduksesta voidaan olla montaa mieltä, mutta sitäkin parempi kuin väitellä siitä mikä bändi on paras livenä ja miksi kaikkia ei voi keskenään verrata, on kysyä miksi näin?

Pakko myöntää: vaikea sanoa.

Suhteeni KMFDM:än on muutenkin monimutkainen. Tutustuin bändiin erään melkein saman porukan siviprojektin (MDFMK) kautta. Ihastus oli niin valtaisa, että keräsin lähes koko diskografian. Vanhempi tuotanto ei kuitenkaan lämmittänyt siinä määrin kuin uudempi ja tästä syystä kolme levyä on jäänyt hankkimatta: "What do you know, Deutschland" alkuperäinen "Naïve" sekä "Opium". (Itseasiassa en ole varma What do you know, Deutschland:ista. Pitää tarkistaa)

Naïve:n uusi versio löytyy hyllystä (Naïve/hell to go). Alkuperäinen vedettiin myynnistä hetimiten julkaisun jälkeen, koska yhdessä sen kappaleessa oli käytettä 30 sekuntin leikettä Carl Orffin Carmina Buranan O Fortunasta ilman lupia. Levyä ennätettiin myydä vain muutamia kappaleita, joten ymmärrettävästi sitä on lähes mahdoton saada mistään.

KMFDM aloittu uransa äänittämällä musiikkia C-kasetille ja jakamalla sitten kasetteja paikallisille klubeille. Idea oli päästä heittämään keikkaa, ja kohtalaisen hyvin siinä onnistuttiinkin. Tämän kasetti oli bändin ensimmäinen julkaisu. Sen nimi on Opium ja sitä valmistettiin vain parisataa kappaletta. Hommattua oikeudet musiikkiinsa bändi alkoi masteroida vanhoja levyjä ja saattaa niitä jälleen myyntiin. He julkaisivat Opiumin vuonna 2006, mutta syystä tai toistesta (ehkä eniten siitä, että pelkään alku-KMFDM:n olevan hirveä kokemus) levy on jäänyt myymälään.

Jokainen KMFDM:n levy on ollut omalla tavallaan aikaansa edellä. Olen useimmiten pitänyt parhaimpana levynä edellistä ilmestynyttä, mutta Hau Ruckista lähtien olen tykästynyt entistä enemmän uusimpiin.

Näin Bändin livenä ensimmäistä kertaa Hau Ruck kiertueella, muistaakseni 2006 Tampereella Klubilla. Kokemus oli suuremmoinen. Bändi osasi tehdä yleisön intensiiviseksi. Tunnelma oli korkealla ja kaikilla oli hauskaa. Jotain hengestä kertoo se, että yhdessä vaiheessa bändin roudari tulee lavan reunaan ja haluaa ottaa kaverini kameran. Ei tiedetty oliko kuvaaminen edes sallittua - kaveri räpsi kuvia siitä huolimatta. Vastentahoisesti hän antoi kameran roudarille, joka vain alkoikin ottaa sillä kuvia bändistä ja meistä. Sitten hän antoi kameran takaisin ja jatkoi roudarin hommiaan. Samana rundilla bändi heitti keikan Helsingissä, jossa he olivat pyörineet ennen keikkaa (tai sen jälkeen) yleisön seassa kuin ketkä tahansa juttelemassa ja juomassa olutta.

Tänä vuonna näin bändin livenä toisen kerran, eikä menininki ole ainakaan latistunut. Koko 25 vuotisen uransa ajan on KMFDM pysynyt underground bändinä. Jotkin sivuprojektit ovat olleet suosittuja populaarimusiikin keskuudessa, kuten Lucian From The Land Of Volcanos. Bändi on elänyt pitkään ja elää yhä voimakkaasti ja yhäkin vain marginaalisen yleisön voimin. Se on jo saavutus. Itseään ei ns. olla myyty rahan takia, vaan ollaan tehty sitä mitä halutaan.

Kunnon vastavirtamusiikkiryhmän tapaan, ei KMFDM oli ollut kritisoimatta maailman asioita: bändi kertoi julkaisevansa levyn kaksi viikkoa sen jälkeen kun Amerikka aloitti sodan terrorismia vastaan ja hyökkäsi Afganistaniin. Levyn nimi on Attack/Reload, ja nimikkobiisin lyriikoista voi päätellä, ettei kyseessä ole sattuma. Niin ikään WWIII ilmestyi pian sen jälkeen kun alkoi Irakin miehitys. Myöhemmin W.Bushin hallintokaudella bändi vaihtoi kotipaikakseen Saksan Amerikan sijaan. Niihin aikoihin ilmestyi myös Hau Ruck, jonka lyriikat painottuivat aikaisempaa enemmän euroopan kielisiksi. Hau Ruckin nimikkobiisi voi antaa ymmärtää, että muutossa kyse saatoi olla protestista. Julkiset tiedotteet eivät myöskään tätä pois sulje. Aikaisemmissa julkaisuissa kannanottaminen ei ollut niinkään ilmeistä, joskin jo vuonna 95 ilmestynyt Nihil sisälsi kappaleen "Terror", jonka tulkinta mahdollistaa monenlaiset näkemykset terrorismista ja sen tukemisesta (vuonna 1995 USA oli yksi suurimpia terrorismin tukijoita. Se oli aikaisemmin rahoittanut mm. Al-qaidan toimintaa, jonka se oli lopettanut Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Kylmänsodan loppumisen seurauksena USAssa tehtiin 1994-95 muutamia paljon huomiota saanneita terrorismi-iskuja.)

KMFDM on saanut negatiivista huomiota kuuluessaan joidenkin koulusurmaajien lempimusiikkeihin. Jokelan koulusurmien tehneen videolla soi KMFDM:n biisi ja Kauhajoen surmaajankin koneelta löytyi KMFDM:n biisejä. KMFDM kuului myös erään amerikkalaisen koulusurmaajan lempiyhtyeisiin. Niin ikään myös skinit löytävät samaistumisen aiheita joistakin KMFDM:n kappaleista.

Punk muutti musiikin. Se herätti kapinan ja anarkismin systeemin järjettömyyttä vastaan. Se sai aikaan aallon, jonka johdosta progen dominointi rock-skenessä painui syvempiin kerroksiin. Mutta sitä ei kestänyt kauaa: punk hajosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Nyt se elää enää sellaisinen bändien kuin KMFDM:n kautta. Suurta musiikillista vallankumousta on turha odottaa tältä saralta, mutta henkilökohtainen asennekasvatus elää. KMFDM:n sanoma on, että älä niele paskaa jota sulle syötetään. Ajattele omilla aivoilla, ja taistele oikeuksiesi puolesta. Taistele vapaudesta ja vääryyttä vastaan!

Se on asenne. Ei pelkkä musiikki, ei henkilöt sen takana. Ei se mitä se edustaa tai miten sitä myydään, vaan se koko hoito. Se asenne jolla KMFDM on tehnyt omaa juttuaan 25 vuotta, välittämättä paskasta ja taistelemalla tiensä klubilta toiselle. Sitä ei voi lavastaa.

A beatifull woman and some dirty old men.

Rip The System!

KMFDM will never stop!

KMFDM forever suck!

"Oletko huolestunut suomalaisten alkoholin käytöstä?"

No jopas oli kysymys. Sen meille tarjoili galluppiluontoisesti Forssan Seudun Puhelin palvelunsa Surffi.net:in etusivulla.

Äkkiseltään tulee selväksi, mitä kysymyksellä haettaan. Se liittyy ainaiseksi keskustelunaiheeksi päätyneeseen alkoholipolitiikkaan, jonka tiimoilta hallinnon vaikuttaa olevan mahdotonta saada aikaiseksi mieleistään mallia.

Mutta jo pelkästään kysymyksen toistaminen mielessä kertookin jotain kokonaan muuta: "Oletko huolestunut suomalaisten alkoholin käytöstä?".

Miksi suomalaisten? Eikö luontevampaa ja hedelmällisempää olisi kysyä "oletko huolestunut alkoholin käytöstä", kuin tuoda siihen määrite "suomalaisten", joka automaattisesti ohjaa vertaamaan tätä suomalaisten juomakulttuuria johonkin toiseen kulttuuriin. Tällaisen kysymyksen asettelun seurauksena voidaan verrata eri maista koottuja tilastoja ja päätellä, että suomalaiset juovat vähemmän kuin venäläiset. Väittelyn tiimoilta kiinnitetään huomiota milloin tilastojen virhemarginaaleihin - milloin venäläisen kulttuurin rappeutuneisuuteen, mikä sitten onkin omiaan nostamaan suomalaisten itsetuntoa ja samalla lietsomaan pahaa verta. Alkoholia puolustavat voivat ottaa esimerkiksi myös Ranskan, jossa viiniä litkitään joka käänteessä. Vastustajat nostavat esille erilaisen juomakulttuurin ja tekevät eroa viinin ja viinan välille. Kättä väännetään joka asiasta - kaikki juotava muutetaan kulutetuiksi litroiksi henkilöä kohden vuoden ajalla. Mittaria suosivat niin puolustajat kuin vastustajat, vaikka se on niin yleistävä, ettei se kerro enää mitään koko alkoholin kulutuksesta.

On täysin eri asia kuinka paljon alkoholia ostetaan, kuin se miten se kulutetaan. Keskikulutukseen perustuva mittari on yhtä käytännöllinen kuin päätellä millainen on keskiverto suomalainen kansanedustajia luokittelemalla sopivin kriteerein. Tahtoisimpa tavata henkilön, jolle pelkkä hallitus on jokaista siellä olevaa henkilöä myöden juuri sellainen kuin hän haluaisi. - Puhumattakaan nyt siitä, että kaikki eivät edes äänestä, kuten kaikki eivät käytä alkoholia.

Yleensä alkoholin kulutusta onkin suitsimassa henkilöt, jotka eivät siitä juuri mitään tiedä, ja jotka eivät ymmärrä tehdä eroa kulutuksen ja ostamisen välille. Viinapullon voi juoda seitsemän päivän aikana tai sitten muutamassa tunnissa. Tavalla on suuri merkitys terveydellisiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin, mutta "litraa henkilöä kohden per vuosi" ei kerro tästä yhtään mitään. Korkeintaan se voi olla pohja oletuksille, joita juuri jo pohjansa takia voidaan kyseenalaistaan.

Kysymyksen harkitsematon esittäminen ei ole Surffi.net:in galluppia hoitavan henkilön ymmärtämättömyyttä, vaan enemmänkin kiteytymä siitä kollektiivisesta suomalaisesta ajattelutavasta, joka jossain määrin on turmellut meistä jokaisen. Jokainen meistä ymmärtää, että suomi on rajoilla erotettu alue maapallon maa-alueilla, mutta jo se miksi, miten ja millä tavalla raja on vedetty nostaa esiin ristiriitaisia käsityksiä. Eräs ääriäsänmaallisen miehen teesinä on sotaveteraanien kunnioitus, koska he taistelivat suomen itsenäiseksi. Hänen mielestään on myös sotaveteraanenja halveksivaa päästää suomeen väärän värisiä maahanmuuttajia. Luulisi, että juuri tosi isänmaan ystävä olisi perehtynyt asiaan paremmin: eihän Suomea sotimalla taisteltu itsenäiseksi, eikä niin ikään sen aikaisia "sotaveteraaneja" enää edes jäljellä olisi. Se, että Suomi on itsenäinen - se on julistettu itsenäiseksi ja onnistuttu itsenäisenä pitämään - ei tarkoita, että muun maailman menoa ei tarvitse huolehtia. Ei, se tarkoittaa, että me voimme itse päättää mitä me maallamme teemme. 

Tämän asian ymmärtämättömyys on johtanut ajattelutapaan, joka heijastuu jokapäiväisessä keskustelussa: Suomen parhaaksi, suomalaisuuden vuoksi, suomalainen kulttuuri, suomalaiset arvot... Kukin vuorollaan vetoaa johonkin tällaiseen käsitykseen, vaikka kaikki ne merkitsevät eri asioita eri ihmisille. Ei ole yhtenäistä suomalaista kulttuuria, vaikka suomalaistumisen aikaan niin tahdottiin olleen. Ei ole yhtenäisiä suomalaisia arvoja,  ei yhteistä parasta. Lönnrot ja Tobeliuksen tahaton perintö elää yhä. Sen mukaan suomalainen on nöyrä ja sisukas, eikä suomalainen kapinoi. Sen mukaan meillä kaikilla suomalaisilla on yhteinen perintö, yhteinen historia.

Mitä sitten, että vielä 1800 luvulla suomessa vallitsi säätylöistön ja rahvaan välillä niin syvä suopa, että kaikki - koko kulttuuri kieltä myöden olivat eri. Säätyläisiä oli pari pari prosenttia ja heillä oli kaikki valta, jopa lait olevat heille ja rahvaille omansa. Mitä sitten, että kansalaissodan jälkeen punaisia kuoli vankileirien oloissa kymmeniä tuhansia, vaikka niin samaa kansaa oltiin olevinamme. 

Nämä arvot joutuvat kovalle koetukselle nöyrälle ja sisukkaalle suomalaiselle, kun itäisestä naapurustosta samalle työpaikalle tulee miehiä, jotka tekevät 12 tunnin työpäivää ja tekevät siinä ajassa 3-4 suomalaisen työt. Väärinhän se on, eikö niin? Mutta miksi? Koska suomalaisen on vaikea huomata, että sisua ja tehokkuutta on muuallakin. On helppo ajatella olevansa sitkeä ja kova, kunnes joku toinen - joku ulkomaalainen, vieras ja oudosta kulttuurista (jos sitä nyt kulttuuriksi edes voi sanoa) onkin parempi, nopeampi, sisukkaampi ja vieläkin nöyrempi. 

Kun on varma omasta sisukkuudestaan, ei haittaa vaikka ottaisi vähän lunkinmin - ei se tarmo mihinkään siinä katoa, kun on Juojan suomana sen kanssa syntynyt. 

Muukalaisen työstä etsitään virheitä, häntä on hyvä vähän kiusata, ja kun ei sekään auta, on aika liittoutua ja vaatia muutosta. 

Sama pätee niin useimmilla työpaikoilla jossa johtoporras ei rajoita tehtävien töiden määrää, mutta myös Euroopan Unionissa. Me, Suomi, olemme osa maailman suurinta talousaluetta. Me olemme osa suurvaltaa, tai ainakin hyvin lähellä sitä olevaa instituutiota. Me olemme eurooppalaisia, ja Eurooppa on me. 

Siitä huolimatta keskusteluissa, uutisissa, gallupeissa... kaikkialla on huomattavissa, kuinka asiat esitetään aina siinä perspektiivissä, että suomi on jotain verrattuna johonkin muuhun. Vertailukohdetta ei tarvitse edes antaa, kun se on jo siitä löydettävissä, kuten otsikoinnin kysymys osoittaa. Eikä se rajoitu vain politiikkaan, vaan myös ihan jokapäiväiseen elämään: miten sisustaa talo? Millaisella autolla ajat? Pitää siivota kotona, sillä jos joku tulee käymään, on sekasotku noloa.

On se kumma juttu, että Suomi olisi ennemmin osa Yhdysvaltoja kuin Eurooppaa.

Resident Evil leffatriologia

Resident Evil on pysynyt itselleni hieman vieraampana "käsitteenä". Pelit eivät tuttuja, mutta eivät myöskään täysin vieraita. Yleinen vaikutelma on ollut lähinnä "ihan jees, mutta ei sen enempää". Zombeja ammutaa, pääosumasta tippuvat parhaiten. Liekö tuon nyt sen enempää tarinaa tarvitsee. 

Tarinan puutteesta ei Resident Eviliä kuitenkaan syyttää voi. Vaikka edessä on jatkuvasti lisää milloin mitäkin rekvisiittaa, jonka piirissä enemmän tai vähemmän kujajuoksumaisesti aina jonkimoisia zombeja tai mutantteja lahdataan, on hommaan saatu mukaan sen verran tunnelmaa ja roolipelimäisyyttä, että juttu jaksaa kiinnostaa. - Ja hyvä niin fanien kannalta.

Elokuvista ei sitten ihan samaa voikaan sanoa. Se vetääkö Milla Jovovich roolinsa hyvin vai huonosti aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia: osa yleisöstä pitää häntä juuri oikeana valintana rooliin, samalla kun osa sitä vastustaa. Itse lähden siitä, että Jovovich sopii rooliin - mutta se kuinka paljon hän on vaikuttanut esittämäänsä hahmoonsa onkin toinen asia. 

Kaikkien Milla Jovovichin tähdittämien leffojen on riskinä muuttua ruodon esittelemiseksi: mitä vähemmän leffassa on järkeä ja mitä huonommin se on tehty, sen enemmän Jovovichin alastonta pintaa on näkyvissä. Asiaa voi verrata suoraan esim. Ultraviolet ja Jean d'arc -leffojen välillä. Fifht Element osuu mukavasti tähän välimaastoon. 

Mitä moinen laatumittari sitten kertoo Resident Evilistä? Hämmästyttävän vähän. Kuten sanottu: Jovovichin leffoilla on riski muuttua "pintakiilloksi". Vaikka stereotyyppisen seksikästä ja pelimäisen typerää onkin, ei Resident Evilissä häiritsevän räikeään herutukseen alennuta. Tästä tietysti voi olla montaa mieltä, mikä korostaakin sopivasti asian varsinaista pointtia: Resident Evil -leffojen juttu on Milla Jovovich. Moni käy katsoo leffat jo pelkästään "naiskauneuden" takia. 

Missä tahansa B-leffassa näkee intohimoisempia ja kekseliäämpiä selityksiä zombeille kuin paljon peliltä perivältä Resident Evil triologiassa. Varsinkin ensimmäisen osan zombeja uskottavimpia viritelmiä löytää jo youtubesta. Kolmannessa osassa on kuosi korjattu - ilmeisesti käsikirjoituksen kustannuksella. Mielenkiintoisella tavalla triologian keskimmäinen vaikuttaa tasapainoisimmalta elokuvalta, jossa sopivassa suhteessa on mukana oikeastaan kaikkea tällaiseen zombiplasterointiin sopivaa. 

Ykkösosan suurin ongelma oli lähes kliseinen lähestymistapa ja onneton lavastus sekä maskeeraus. Tarinassa mennään maanalla olevaan tutkimuslaitokseen sammuttelemaan tietokonetta ja tekemään kaikkea typerään erinäisistä tekosyistä. Kaikkialla on valoa, lavasteet näyttävät (ja varmasti myös ovat) pahvilta ja zombien olemus ei paljon hätkähdytä.

Kakkososassa päästään pihalle tylsistä tunneleista. Zombit ovat valloittaneet kaupungin kadut ja meininki on kohtalaisen kasassa. Zombien ennalta-arvattava ilmestyminen ei haittaa liiaksi, eikä myöskään kliseiset käänteet juonessa. Hahmoille on annettu siedettävä syy tehdä kaikkea. Edes lopun mutanttiörvelö ei pilannut tuotosta - paljolti tähän vaikkutti lienee se, että "pahis" oli maskeilla tehty. Digitaalinörtit oli jätetty kotiin pelaamaan pasianssia ja hyvä niin. Huonona esimerkkinä toimikoon The Incredible Hulk. Loppuratkaisun moralisointi jäi sopivan vaisuksi ja ymmärrettäväksi, eikä suuria tunteita tarvinnut vuodattaa. Toiminta oli suht kasassa, vaikka ihmettelenkin aina, miksi luodit tuntuvat väistelevän päähenkilöitä (ja miten zombeja vain riitti riittämisen jälkeen). Ei mitään päätähuimaavaa, mutta toimivaa. Edes krapula ei ole välttämätön syy katsoakseen tämän leffan.

Kolmosessa onkin sitten vedetty pykälään jokin selittämätön Mad-Max vaihde. Ilmeisesti tekiöiden on ollut mahdoton nähdä muunlaista post-apokalyptista maailmaa kuin aussien viitoittamaa visiota. Hahmoihin on kakkososan jälkeen ilmestynyt jälleen lähes korostettu sterotyyppinen esittäminen. Jo ensimmäisen sekunnin jälkeen on henkiöstä hyvin aavistettavissa, mitä kukakin tekee ja edustaa - kuin vanhan kunnon Star Warsin tapaan. Maailma on rakennettu liiallisella mahtipontisuudella, eikä juttu edes liitty edellisosiinsa niin saumattomasti kuin edeltäjänsä. Jovovichin hahmo on niin rankkis, ettei tahdo Milla-tytön kengän riittää. Leffa alkoi jokseenkin mielenkiintoja herättämättä - jos koko muuten mielenkiintoinen tapahtumaketju on kerrottava ensimmäisten kuvien jälkeen, ei paljon jää paljastettavaksi elokuvan ajaksi. Leffa ei kehity yhtään parempaan suuntaa kun mukaan nakataan messiaalisia elemettejä ja yliluonnollisia kykyjä. Pahiskin on tyypillinen muropaketista löytyvä psykopaatti.

Sen verran oli väsy silmässä, ettei leffa oikein tarttunut. Velvollisuudekseni koenkin siis katsoa unettavan elokuvan uudestaan ja palata asiaan tarpeen vaatiessa.

Boksin hankkiminen ei suoranaisesti kaduta. Suomessa en boksiin ole törmännyt, mutta Tallinnasta sen bongasin. Jostain syystä ensimmäisessä leffassa on vain jenkki subit - muista löytyy suomeksikin. Boksin hinta oli verrattain pieni siihen nähden, että sain varmistuksen Resident Evil-leffoihin liittyvistä oletuksistani ja ennakkoluuloistani. Vähän hyvää, mutta ei pelkkää skeidaakaan.