Laaduttamisen ongelmia

Olen hieman pettynyt siihen, ettei Taistelukenttä Maa (Battlefield Earth) ollutkaan niin huono elokuva, kuin se "piti" olla. Kyseessähän on tiettävästi vieläkin suurin koskaan aikaansaatu floppi, jonka skientologit kustansivat, ja joka perustui skientologian perustaneen L. Ron. Hubbartin kirjoihin.

Vikoja Taistelukenttä Maassa riittää: kuvaus on kökköä, lavastus paikoin surkeaa, klaffivirheitä ei jaksa edes laskea, musiikki ja äänimaisesma on mitäänsanomatonta ja näiden ajotuksessa on suuria ongelmia, ohjaus ontuu ja kaiken kaikkiaan koko tarina on typerä - tai ainakin siinä riittää kyseenalaistamista. Jatkuvast hidastukset, joissa näytetään luotisuihkussa juoksemista tai pitkän "Noooooo...." huutamista kyllästyttävä heti. Pahojen muukalaisten, psyklojen, sädeaseistakin hukkuu säteet elokuvan edetessä.

Tätä listaa voisi jatkaa pitkään - jatkoa voi etsiä vaikkapa miltä tahansa leffoja arvostelevalta sivustolta.

Mutta kaiken kaikkiaan on silti todettava, ettei Taistelukenttä Maassa ole mitään yhtä suurta virhettä jota sormella osoittaa. Siksipä lienee arvosteluissa ja kritiikissä sen yhteydessä seuraa aina lista vioista. Paljon huonompiakin leffoja on, mainitaan nyt vaikkapa Lies Inc, D-War, Dark Floors, The One, Dungeons & Dragons ja Judge Dredd. Henkilökohtaisesti pidän uutta Hulk:ia ja V niinkuin verikostoa vielä Taistelukenttä Maatakin surkeimpina elokuvantekosyinä.

Viimeisistä elokuvakritiikinkaanon on kuitenkin toista mieltä kanssani. Tarkoittaako se siis, että minä olen väärässä, enkä ymmärrä elokuvista mitään - vai että kaikki muut ovat väärässä? Ei kumpaakaan. Vastoin populaarikulttuurin kuluttajien vallalla olevaa käsitystä, elokuvalla - siinä missä musiikilla, kuvalla, tai millään taiteella tai teoksella - ei ole omaa yksin siihen koodattua laadullista arvoa. Tällainen laadullinen arvo tulee elokuvaan(kin) katsojien myötä. Periaatteessa jokainen kokee elokuvan omalla tavallaan, mutta käytännössä katsomishetkellä kokemukseen vaikuttaa suuresti monet muutkin asiat: Miten muu yleisö reagoi elokuvaan, mitä elokuvasta on puhuttu, millaiset ennakko-odotukset katsoja on sille asettanut. Lopullinen kokemus määräytyy paljolti sen mukaan, kuinka hyvin elokuva sopii sen ulkoapäin asetettaviin raameihin.

Vasinkin elokuvan kohdalla kriitikon asema on korostunut. Elokuvan kuluttaja odottaa kriitikon kertovan, onko hänen näkemänsä elokuva hyvä vai huono - tai ainakin mitä katsoja voi odottaa kokevansa. Ihan niin räikeästi näkemystä ei tietenkään omata, mutta yleinen mielipide vaikuttaa paljon siihen, millä tavalla kukin tuo oman näkemyksensä esiin.

Loppujen lopuksi kyse on suurimmilta osin siitä, miten, mihin aikaan ja kuka elokuvan esittää kenelle ja miksi. Ensi-ilta luo pohjan sille, millaiseksi elokuvan arvo ja laatu elokuvakaanonissa muodostuu. Kun laatu on kerran leimattu, ei sitä käy enää valtakulttuurissa muuttaminen. Ahtaimmalle tässä joutuvat tietysti kriitikot. Massasta on helppo erota olemalla toista mieltä, mutta tällöin hintana on uskottavuus, ja jos kriitikon ammattimaisuus kyseenalaistetaan, hän todennäköisesti menettää kovalla työllä saavuttamansa asemansa elokuvaharrastjien eliittissä.

Kriitikoiden valta kuluttajiin ei ole jäänyt huomiotta elokuvayhtiöiltä, jotka viimeisen kymmenen vuoden aikana ovat kuristaneet kriitikoita entistä tiukempaan liekaan. Tarkoitus on myydä elokuvia, eikä se onnistu, jos elokuva-arvostelun mukaan elokuvakokemus on verrattavissa suolisolmuun. Tarpeeksi moittivan arvostelun seurauksena voi nykyään olla, että elokuvayhtiö lopettaan elokuvien ennakkoon näyttämisen kriitikolle tai lopettaa mainostamisen tällaisia arvosteluja julkaisevan lehden sivuilla.

Suuri osa elokuva-arvosteluja tarjoavista palveluista on jo muovaantunut tekemään promootiota. Munaa ei erota kanasta saati jyvästä ilman kelpoa medialukutaitoa.

Mitä siis tapahtui Taistelukenttä Maalle? Miksi sitä pidetään niin huonona?

Yksi suurimmista syistä tähän määritelmään löytyy varmasti mahtipontisista lupauksista hienosta, ennennäköemättömästä elokuvakokemuksesta, jotka lysähtivät pahasti alle keskiverron. Toinen lienee se, että elokuva oli skientologien rahoittama, ja etenkin tästä seuraava kielteinen ennakkoasenne. Tietysti loppujen lopuksi myös se vaikuttaa, että elokuva oli kokoanisuutena huono, tai korrektimpi kai olisi sanoa, että sen toteutuksessa oli suuria ongelmia vastaanoton suhteen. Silti, paljon kehnompaakin on nähty, mutta jostain syystä vielä kehnompi saa jäädä omaan arvoonsa.

Herää kysymys, että kiinnitettiinkö kuvaukseen, käsikirjoitukseen, ohjaukseen, valaistukseen, lavastukseen, klaffivirheisiin ynnä muihin erityistä huomiota arvottava tekijänä siksi, että elokuvaan kohdistui niin suuria odotuksia, vai tulevatko tällaisen virheet erityisen näkyviksi ja merkitseviksi vasta jos niitä on paljon?

Monessa hyvänä pidetyssä elokuvassa on vieläkin räikeämpiä virheitä kuin Taistelukenttä Maassa, mutta niillä ei näytä olevan merkitystä. Esimerkiksi Isku Mogandishuun -elokuvassa, dramaattisessa kohdassa elokuvan lopussa on kuva autossa olevista järkyttyneistä sotilaista sekä valkopaitaisesta henkilökuntaan kuuluvasta kuvaajasta, joka on ottamassa näyttelijöistä lähikuvia. Taru Sormusten Herrasta trilogissa näyttelijöiden ilmeet muuttuvat melko räikeästikin leikkausten välissä ja välillä sormus katoaa kaulasta - puhumattakaan volkkarista, joka vilahtaa kuvissa ensimmäisissä pitkissä DVD julkaisuissa. Terminaattorissa on tulevaisuudesta matkattava alasti, koska siirtää voi vain elävää ainesta. Siitä huolimatta kolmen leffan aikana aika matkan tekee viisi konetta. Tietokoneilla muodostetaan yhteyksiä miten saattuu tarinaan sopimaan - Independence Dayssakin ongelmattomasti muukalaisteknologian kanssa. Jokainen Windowsia käyttänyt raapii epäilevästi päätänsä, mutta Macin käyttäjälle taitaa juttu upota helpommin. Titanicissa vilahtelee digitaalikellot ja kuvausryhmät. Tällaisia löytyy loputtomasti, mutta millään näillä ei ole arvo laskevaa merkitystä - ei ennen kuin niitä on tarpeeksi, tai niiden myötä voi matalaa arvoa korostaa.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, miten määrittää "hyvän" ja "huonon", ja millä perustein kun kerran toisen "huono" on toiselle "hyvää"?

Mutta sitäkin suurempi kysymys on, että miksi sillä on niin paljon merkitystä?

Metsatöll

Parhainpia matkamuistoja ulkomailta on paikallinen musiikki. Ei mikään perinnemusiikki, johon usein kohdistuu valtavia ideologisia arvopaineita ja luonnottoman voimakasta kontrollia. Tarkoitan sellaista musiikkia, jota ihmiset oikeasti kuuntelevat - johon he kohdistavat suuret määrät affekteja. Jotain musiikkia, mikä on tehty siellä missä ihmiset sitä kuuntelevat. 

Melkolailla toisenlaisen musiikillisen maailman löytämiseksi ei tarvitse aina kulkea tuhansien kilometrien päähän. Tälläkin kertaa riitti, että kävimme Virossa, jossa Tallinnan keskustassa olevasta - pääasiassa turisteille tarkoitetusta - ostoskeskuksesta ostin pari Metsatöllin levyä. Jo itse ostospaikka kuvasi omalla rehellisellä tavallaan Viron tilannetta: Ulkoapäin tullut ahdistava ja alistava valta oli poistunut. Kontrastina kommunismille tilalle on noussut vahva länsimaalaistumisen tarve kaikkinen talouskasvun myötä tulevine ilmiöineen. Kansallisten traumojen syvyydestä kertoo oman, virolaisen identiteetin korostuminen. Tallinnan keskustassa kiertelevät jopa kielipoliisit, jotka vaativat virolaista oikeakielisyyttä paikallisilta kauppiailta. Murteellisia kirjoja ei viroksi saa julkaista. Historian huomioon ottaessa tämä ei juuri ihmetytä - ainakaan meitä suomalaisia. 

Kolhoosit on nyt purettu, leipäjonot kadonneet, ja valtion virastot, konttorit ja toimistot viety muualle. Keskustaan on rakennettu amerikkailaismallinen ostoskeskus, jossa kuulee puhuttavan englantia enemmän kuin venäjää, mutta jossa paikalliset eivät itse asioi. Ei voi olla ajattelematta missä määrin koko keskusta on kulissia - yritelmää sovittaa vanhaa virolaista historiaa vanhoinen kaupunkeineen uuteen ostoskeskuksien maailmaan. Traumat ovat suuret. 

Tällaisessa maailmassa ei tunnu lainkaan hullulta se, että minä - suomalainen turisti - ostan minunlaisilleni rakennetusta ostoskeskuksesta "viron Kotiteollisuutena" pitämäni levyn, joka ensikuulemalta kuulostaa juuri siltä: suht yksinkertaiselta länsimaalaistyyliseltä raskaalta rockilta, jota lauletaan viroksi. 

Kesti vuoden, ennen kuin musiikki vasta avautui minulle. Pelkästä raskaasta rockista kuoriutui yllättäen trashmetallia, perinnemusiikkia ja 1500-1600 lukulaisia tarinoita yhdistävä progressiivinen bändi, joka on saanut virolaisen perinteen elämään tätä päivää. Tämä musiikki ei häpeile, se ei uhmaa, mutta se on täynnä voimaa. Metsatöll antaa kuulua, että virolaisuus on voimissaan ja osin väkevämpi kuin koskaan. Eittämättä sillä on suuri merkitys virolaiselle identiteetille - ainakin osalle ihmisiä. 

Musiikillisen merkityksen mieleyhtymä Metsatöllin ja joiun välillä vaikuttaa ilmeiseltä: Myös joiulla oli ja on suuri merkitys saamelaiselle kulttuurille - tai saamelaiselle elämänmenolle. Asiaan vähän paneutuneena on helppo ajatella Metsatöllin edustavan samantapaista "alkuperävoimaa" ainakin joillekin ikäisilleni virolaisille. 

Mainitsemisen arvoista on, että Raua needmine on äänitetty 54 äänisen kuoron kanssa ja kõva kong DVD-levylle taltioitu Rabarockin keikka on minusta yksi parhaista ruudulta näkemiltäni keikoista. 

Metsatöllin soittajat ovat erittäin taitavia ja tyylitajuisia, ja soiton taustalla on selvä punainen lanka jota seurataan. Musiikkiin yhdistellään rohkeasti - siihen vieläpä erittäin hyvin sopivia - vanhoja kansallissoittima, kuten torupill (eräänlainen säkkipilli), kanteleita, huiluja, munnirautoja ja vaikka mitä.

Laajempaan analyysiin en nyt sorru. Ihmetelkää itse

Metsatöll - Minu Kodu

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta Metsatöll saa suomalaisen sankarihevin kuullostamaan hölmöltä.

Singulariksen uusi elämä - ehkä seitsemännen kerran.

Sellaista mukavaa kesäpeliä pohtiessani sain jostain päähäni kaivella esiin sisäpiirille (eli lähinnä minulle ja Mikalle) legendaariseksi tulleen "The Bug's and Spells" - pelin. Kyllä, kieliasu on alkuperäinen. Ei siinä mitään; jostain syystä peli oli vielä lyhennetty BnB:ksi. No kuka tietää mitä olin ajattelematta silloin, 14 vuotta sitten, kun olin täynnä kaikenlaista tohinaa, tuhinaa ja harkitsemattomia toimia. Voi niitä aikoja. Onneksi ne ovat nyt jo takana.

Joskus aiemmin jo kirjoittelin siitä, kuinka Bugs and spells lopulta toimi kirjalliselle intohimolleni. Kaikista maailmoistani Qwarru on rakkain ja suurin. Aikanaan olin täysin varma siitä, etten koskaan mitään muuta tule kirjoittamaankaan kuin tarinoita Qwarru-universumiin. Tällaisen ajatuksen seurauksena kyseistä universumia tuli rakennettua todella laajasti - ideahan oli, että mistä tahansa voi kirjoittaa, mutta sen pitää mahtua Qwarruun - Qwarrun siis on oltava erittäin laaja. Aika hyvin idealle, joka sai nimensä satunnaisesta näppäimistön näppäilystä.

Sittemmin olen päässyt Qwarruun ahdistamisajatuksestani. Siinä sivussa kuitenkin tulin tutustuneeksi paljon sci-fi sarjoihin, joista erityisen maininnan ansaitsevat Star Trek the next generation ja Farscape. Minua kiinnosti ennenkaikkea se, miten näissä sarjoissa on erillaisia yhteiskunnallisiakin teemoja kätketty ja esitetty. Jokin pieni sisäinen tutkija teki heräämistään kymmenisen vuotta sitten. Kukapa olisi silloin arvannut, että samainen ääni saa minut vielä tutkijaksi pyrkimään. En itse ainakaan.

Orjallinen, samaan "maailmaan" tuottaminen toimii paljon luontevammin pelien kehittelyssä. Tässäkin on oma järkensä, kun ottaa huomioon, että ensimmäinen edes vähän eheä tarinani syntyi juuri Bugs and Spellsin taustatarinasta, joka mystisen planeetta Qwarrun esittämisen jälkeen muuttuikin joksikin Qwarru-nimiseksi. "Kirjan" ensimmäinen nimi oli "A man from Qwarru", joka kuitenkin oli kirjoitettu pahasti kielioppivirheisellä suomenkielellä.

Pelien kehitys - tai oikeammin pelin kehitys - kesti niin monta vuotta, että siihen mahtuu paljon konflikteja ja odottamattomia tilanteita. Alunalkaen yhteisestä projektista on tullut minun omani - osittain siksi, että muiden affektit ovat suuntautuneet suuremmissa määrin toisaalle, osin koska otin koko homman omakseni. Tokkopa monikaan testiporukasta on vaivautunut kuuntelemaan kun olen yrittänyt kertoa mistä on kyse, ja siksipä nämä "Manun peliprojektit" varmasti vaikuttavat ikuisuusprojekteilta ilman loppua. Tällainen käsitys on hyvinkin ymmärrettävä, koska mitään oikeasti valmista, julkaistua ja myytyä ei ole tehty. Täydellisyyden hakeminen on hankalaa hommaa - sitä vain kaikki eivät ymmärrä, eikä se oikeastaan haittaa: olen ansainnut jokaisen epäilevän kommentin ja päänpyörittelyn. Eri asia kuitenkin on, kun esimerkiksi kuvia ei haluta piirtää, koska usko on sellainen, ettei minun jutuistani koskaan mitään tule. Minun on vaikea ymmärtää moista asennetta, koska kuvista ei alunalkaenkaan ole luvassa muuta kuin omanlaistansa mainetta. Tietysti se, että asiasta kuullaan muiden puheiden kautta, kertoo "avustajasta" itsestään jotain perin oleellista. Varsinkin, kun viimeksi kasvokkain vielä innostusta kuvien tekemiseen oli.

No, tämä nyt on vain yksi katkera esimerkki, mutta se sai minut miettimään millä tavalla nämä ystäväni minuun mahtavat suhtautua. Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun puheeksi tuli muutama kuukausi sitten ilmastonmuutos. Voin käsi sydämellä, raamatulla, muulla pyhällä kirjalla tai millä tahansa kenellekin merkittävällä asialla, vannoa, että kuvittelin ensimmäisten ilmastonmuutosta vastustavien Facebook kommenttien olenvan vitsiä. Kun sitten muutaman viikon jälkeen kävi selväksi, etteivät ne vitsiä olleetkaan, valtasi minut hämmennys. Seuraavien viikkojen aikana hämmennys muuttui turhautumiseksi ja lopulta suuttumukseksi. Eräässä peli-illassa menin sanomaan, että väittely sellaisesta asiasta on typerää, jos edes aiemmin lausuttuja argumentteja ei vaivauduta perustelemaan. Kuin tilauksesta sain kuulla, että "ilmastonmuutos on paskapuhetta" ja myöhemmin vielä, että tämä "ilmastonmuutos on paskapuhetta" -kommentti oli "selitys, jota Manu ei suostu ymmärtämään". Sitten tulin sanoneeksi melko pyyteettömästi, mutta vittuilematta, mitä näistä ihmisistä ajattelin. Viesti ei mennyt ihan sinne minne tarkoitin, eikä ihan sellaisena kuin kuvittelin. Tyhmäksi kutsumisella on huomattavasti suurempi paino, kuin vaikka paskapääksi haukkumisella.

Pääsykokeisiin valmistautuminen katkaisi peli-iltojen vieton samoihin aikoihin. Parin viikon päästä hautasimme sotakirveet ystäväni kanssa, ja sovimme, että jätämme ilmastonmuutoksen omaan arvoonsa - että ystävyys on sitä tärkeämpi. Olimme tyytyväisiä. Mutta kun viime viikolla sitten jälleen pelasimme, huomasin, että jotain oleellista on muuttunut. Keskustelu tahtoi kääntyä jonkinlaiseksi kusemiskilpailuksi erään toisen tyypin kanssa: Kertoessani, että mieleni tekisi vuosien jälkeen aloittaa taas capoeiran treenaaminen, kuulin capoeiraa luonnehdittavan joksikin, mitä tiedän, ettei se ole. Yritin oikaista harhaista käsitystä, mutta se äityi vain juupas-eipäs väittelyksi. Kun henkilö, joka ei varmasti koskaan ole edes nähnyt capoeiraa livenä pelattava, luulee tuntevansa lajin paremmin kuin sitä kolmisen vuotta kolme kertaa viikossa treenannut, on jossain jotain mätää. Sitten tajusin ettei kyse ollut sen enempää capoeirasta kuin se muutama viikko sitten ollut ollut ilmastonmuutoksesta. Viimeisenä niittinä piti vielä kotimatkalla pienen humalan turvin alkaa vinoilemaan siitä, kunka jokunen vuosi sitten lähdin Kauhajoelta kävellen Forssaan (matkaa jokusataa kilometri). En kokenut kuuluvani joukkoon, enkä todellakaan tahtonut lähteä aamulla koko päiväksi Tuurin kyläkauppaan krapulassa - joko odottamaan rättien sovittelua tai kiirehtimään sieltä pois. Kun kusella käydessäni koko porulla, joka hetkeä ennen uhosi valvoa yön kanssani, oli haihtunut nukkumaan, katselin nurkkia aikani ja menin sitten pakkaamaan laukkuni. Kirjoitin pöydälle lehteen isoin kirjaimin "VAPAUS" ja lähdin.

Ihmiset tulevat helposti paljastaneeksi itsestään jotain, joka muuttaa suhtautumista. Kukaan meistä ei ole poikkeus - en minäkään. Koska suhteeni moneen ihmiseen on viime aikoina muuttunut, on turvallista olettaa, että monen suhtautuminen minuun on myös muuttunut. Sen seurauksena testipeliporukaksi kutsutussa kaveripiirissä on nyt käynnissä jonkinlainen hierarkinen jaottelu. En tahdo antaa sellaista kuvaa, että ajattelisin kaiken pyörivän ympärilläni - varmasti asiaan vaikuttaa lukuista muutkin asiat - mutta peilaan kokemusta luonnollisesti itseni kautta. Sinällään tämä ei ole mikään uusi ilmiö. Sama kaava tuntuu toistuvan milloin missäkin porukassa: ensin löydetään toisemme, sitten saadaan jotain aikaan ja lopuksi koko homma lysähtää kasaan ainakin omalta osaltani.

Airsoftporukka läsähti, kun mukaan otettiin tyyppejä, jotka eivät ymmärtäneet sääntöjä. Yksi olisi jopa halunnut tehdä ryhmästä jonkinlaisen yhdistyksen ja kerätä jäseniltä rahaa. Kun minua syytettiin siitä, että keksin sääntöjä sitä mukaan kun pelataan, niin meni minulta kuppi nurin. Kehotin vastedes järjestämään pelinsä itse. Yhtään peliä ei ole sen jälkeen pelattu, kolmeen-neljään vuoteen.

"Kunniajäsenyyteni" facebookin antirasistisessa yhteisössä kaatui siihen, kun hallintaryhmä alkoi käyttäytyä minusta liian mielivaltaisesti "huonoja" admineita kohtaan. Hyvä ja huono on niin pirun helppo määritellä, kun edustaa "eliittiä", eikä eliitin tarvitse selitellä tai ainakaan myöntää virheitään. Sittemmin minua on jopa rasistina pidetty. Hienoa, fiksut ihmiset! Olette kunniaksi aatteelleenne.

Nyt peliporukka rakoilee. Pitäisi kuulemma järjestää peli-ilta, jossa voisimme jatkaa jonkin roolipelin pelaamista. Hyvä kysymys on se, miksi minun pitäisi järjestää peli-iltoja joidenkin toisten puolesta? Kyseessä on testipeliryhmä, ja tarkoitus on testata näitä pelejä, joita siteästi yritän saada valmiiksi. Järjestäkää pelinne itse - pyytäkää mukaan tai älkää - isot ihmiset.

Nyt teen jälleen yhden suuren muutoskierroksen Singularikseen, jossa otan elementtejä vanhasta kunnon Bugs and spellsistä. Nykyinen Singularis on inan liian monimutkainen ja korteissa on aivan liikaa tekstiä. Useamman kokoiset nopat otetaan takaisin, koska ensinnäkin se on hauskempaa ja toisekseen, jos peliä itse valmistutan pieniä eriä, on niiden noppien hommaaminen ihan mahdollista. Vanhaa hyväksihavaittua jää vielä rutkasti, mutta mukaan pyrin saamaan myös vanhaa hyvää ja unohdettua.

Miksikö teen tämän? Koska Singularis on Qwarrupelien lippulaiva. Sen pitää olla helppo, mukava ja ennen kaikkea laajennettavissa. Tämä tuntuu ehkä vaikeimmalta ymmärtää - laajennettavuus. Se on kovin helppo ajatella, että sitten vain tehdään lisää kortteja ja lautoja, mutta ei se mene niin. Rungon pitää olla niin toimiva, että sen päälle voidaan rakentaa lisää. Jos kaikki ideat on tässä vaiheessa käytetty, eikä jäljellä ole kuin ihmeellisiä huonosti toimivia kikkailuja, ei kannata lähteä hommaa lukkoon lyömään. Koska silloin, kun ensimmäinen kappale julkaistaan - tehtiin se miten hyvänsä - silloin perustus on lyöty lukkoon ja on elettävä kaikkien siinä olevien vikojen kanssa. Ei voi vain julkaista laajennusta, jotka korvaavat jonkin perustavan nippelin aiemmista säännöistä ja yrittää sitten selittää miten toimitaan niiden vanhojen korttien kanssa.

Muita pelejä testataan koska olen saanut ideoita sellaisia tehdä. Taustalla on kuitenkin tärkeämpikin syy: Pelien myymistä varten perustan nettikaupan. Peleja valmistutan itse pieniä määriä, ja niitä yritän sitten kaupata netissä. Tarjoan niitä tietysti myös kirja- ja pelikaupoille, mutta mitään suurta ostoryntäystä ja isoja eriä ei tulla näkemään. Haluankin vain levittää ihmisille tätä pelien ilosanomaa, ja siinä syy siihen miksi.

Luonnollisesti nettikauppa on aika onneton, jos siellä on yksi tuote myytävänä. Siksi ohessa olisi myytävä muitakin pelejä kuin Singularista. StarsHoppers United tulee olemaan toinen myytävä peli. Kolmatta olen "etsinyt" jo aikani. Nyt näyttäisi siltä, että se voisi olla Bugs and Spells.

Kun saan kolme peliä myyntikuntoon, joista yksi on Singularis, niin sitten alkaa tapahtua. Yksilöiden ja joukkueiden sekoittaminen toimii nyt hyvin. Siihen aiempi Singularis kaatui. Nyt kun vielä saisi sen aiemman Singulariksen meiningin mukaan, niin sitten se olisi siinä - jälleen kerran.