Versus muut.

Lyön vetoa, että suuri osa blogaajista kirjoittaa kerran vuodessa merkinnän otsikolla "kevät". Jokin vuodenajassa muuttaa ihmistä. Ehkä se on valo, lumen sulamien ja luonnon herääminen - tai sitten kaikki se koiranpaska ja roska, joka lumen alta paljastuu. Vielä muutama vuosi sitten suorastaan hermostuin kuullessani ensimmäiset pikkulintujen laulut.

Syksy: se sopii minulle paljon paremmin. Tai niin ainakin luulin. Viime syksynä havahduin siihen, kuinka äkkiä mieli voi vetää mustaksi. Masennuksen kanssa taistelu on jo niin tuttua kauraa, ettei siihen sen enempää kiinnitä enää huomiota: Kun masentaa niin masentaa - kun ei niin ei. Vasta kun sain kädestä pitäen opastusta, aloin ymmärtämään, että lähestyvää pimeyttä vastaan on turha taistella. Kysymys on vain seratonitasapainon horjumisesta, jonka voisi oikaista lääkkeillä, mutta joka korjaantuu itsestäänkin, kunhan sille vain antaa aikaa.

Nyttemmin se inhoittavin vuodenaika - kevät - tuntuu toisenlaiselta. Lintujen laulu on oikeastaan aika mukavaa, eikä minulla enää valoakaan vastaan niin paljon ole kuin ennen, joskin asiaan saattaa vaikuttaa myös entistä paksummat verhot.

Kirjoitin eilen yöllä kahden tienoille. Päätteeksi käväisin vielä Facebookissa naureskelemassa älyllisesti rajoittuneiden kommentoitia rasismista ja ilmastonmuutoksesta. Sängykyyn päästyäni katselin Star Trek Entrepriseä ja sammutin toosan lopulta vähän ennen puoli neljää. Kello soi yhdeksältä - toiset ystävistäni pitävät niin myöhäistä heräämisaikaa lööbailuna, mutta pitäkööt. Eilinen oli hyvä päivä.

En ole vielä paneutunut pääsykoekirjoihin. Käytän ehkä tekosyynä sitä, että luettavana on tismalleen samat kirjat ja kappaleet jotka jo viime vuonna luin kolmeen kertaan, ja joista tein silloin myös hyvät muistiinpanot. Esseevastauksia luonnehdittiin erinomaisiksi, mutta musiikkiteorian osaamiseni vuosi rankasti. Kirjojen lukemisen sijaan olenkin kuluttanut aikaani musiikkiteoriaan perehtyen. Kirkkosävelajit, tupletit, intervallit, tahdit ja soinnut ovat jollain tavalla hanskassa - paljon paremmin kuin viime vuonna, mutta parannettavaa riittää vielä paljon.

Olen koko ikäni kuullut, että minun pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Epävarmuuden kukoistaessa "kaikkien" on helppo luulla olevan oikeassa, mutta itsevarmuuden myötä - kun alkaa tuntemaan paremmin peilistä irvistävän kaverin - alkavat muiden neuvot vaikuttamaan ontoilta. Rehellisesti sanottuna en ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan. En ymmärrä miksi väkisin on rakennettava päänsisäisiä aitoja ja kuluttaa suunnaton määrä energiaa pitämällä jokainen juttu omassa lokerossaan. Sitä sitten kutsutaan itsekuriksi - maagiseksi voimaksi, jonka avulla kuvitellaan selviävän mistä tahansa: arjesta, laihduttamisesta, alkoholismista. Vuosi toisensa jälkeen kieltäen ja uudestaan yrittäen: sama kehä pyörii murtumatta.

Neuvot kuullostavat typeriltä ihmisten suista, jotka koskaan eivät saa mitään aikaiseksi.

Jättäessäni omaan arvoon muiden neuvot ja kieroutuneet käsitykset itsekurista, olen lyhyessä ajassa saanut aikaan paljon enemmän, kuin vuosiin yhteensä: Singularis on valmiimpi kuin koskaan, Qwarru etenee hyvää vauhtia - kuten vuorollaan kaksi muutakin teosta, pänttääminen tuottaa tulosta ja työn tekeminen kannattaa mukavasti. Ohessa olen äänitellyt minuuttikaupalla omia kappaleita, ideoinut uudelleen galaksinvalloituspeliä, opiskellut ruotsia, jättänyt lihansyönnin (kahden vuoden jälkeen voinee sanoa, että myös onnistunut luopumaan tupakasta), korjannut ruokavalioni terveellisemmäksi, laihtunut 6-7 kiloa parissa-kolmessa kuukaudessa, saanut uusia tuttavuuksia ja juopotellut.

Tehkää te, yhteen asiaan kerrallaan keskittyvät, mitä pystytte, niin minä teen mitä haluan.

Ehkä sittenkin olen kevätihminen.