Ollakseen legenda pitää kuolla.

Viime viikolla puhjennut Hazard-Halme aiheisen taistelun voi todeta kertovan ennen kaikkea medialukutaidottomuudesta - eli siitä ettei osata erotella tekstin jyviä akanoista, vaan ymmärretään niin kuin tahdotaan ymmärtää. Kaikkihan lähti siitä, kun Iltasanomien kolumnisti Katariina Hazard kirjoitti teksin, jonka oli tarkoitus olla mediakriittinen, ja joka maustetuin sanakääntein kuvasi hiljattain edesmennyttä Tony Halmetta.

Kolumni alkaa näin:
"Entinen kansanedustaja ja nyrkkeilymestari Tony Halme löydettiin sunnuntaina kuolleena kotoaan. Mies oli huumeisiin ja laittomiin aseisiin uponnut sekakäyttäjä, joka oli saanut pysyvän aivovamman. Iso ukko, joka surkeana ja säälittävänä katkokäveli ja sammalsi viimeiset elinvuotensa, jotka päättyivät lehtitietojen mukaan oman käden kautta. Miten julkisuus tähän suhtautui? Ihaillen.

Iltapäivälehdet kiirehtivät julkaisemaan väräjävällä äänellä muisteloita miehestä, ja hyvä ettei kättä lippaan vedetty."

Tekstissä on selvä johdanto, jossa aihe on eritelty hyvin selväksi: "Miten julkisuus tähän suhtautui?"

Mutta ei tarpeeksi selvästi. Kolumni aiheutti välittömästi kohun. Osa kansansta tahtoi Hazardin pään vadille sopimattomasta kirjoittelustaan samalla kun osa antaisi hänelle palkinnon. JSN on saanut asiasta ennätysmäärän valituksia ja Iltalehti ilmoitti, ettei Hazardia eroteta. Hazardin "selitysten jälkeen" tuli Petri Sarvamaa, joka aloitti Uuden Suomen blogikirjoituksensa näin:
"Nyt se on luettu ja koettu - suomalaisen ”kulttuuri”fasismin mykistävä huipentuma. Kirjoitan Kaarina Hazardin oksennuksesta, koska sen takana on asioita, joista viimeistään nyt on myös toisenlaisten ”intellektuellien” avattava suunsa.

En nyt puutu siihen, että Tony Halme on hädin tuskin ehtinyt päättää maallisen vaelluksensa, kun Hazard esittää näkemyksensä. En tällä kertaa puutu siihenkään, että kuka tahansa mies saisi varautua oikeaan lynkkaukseen vastaavan tasoisesta oksennuksesta."

Koska "toinenkin intellektuelli" otti asiaan kantaa, ei kestänyt silmänräpäystäkään, kun taistelu sai jo uuden muodon. Hazardista tuli vastustajien riveissä feministi ja hänet puolustajineen leimattiin fasisteiksi. Nettikeskustelua kommentoidessani kertomalla, että pidän ainakin syntynyttä keskustelua hyvänä, minua kutsuttiin edellisen lisäksi myös "kommarikisi" ja "natsiksikin".

Kielen kannat ovat herkässä; Hazardi haukutaan mm. "telaketjulehmäksi", "rumaksi läskiakaksi" ja "miesten vihaajaksi". Haukkunsa Hazard on ehkä ansainnut, koska itse käytti Halme-kuvauksessaan luonnehdintoja kuten "niskamakkara" ja "möhkäleen muotoinen", jotka eivät millään tavalla liittyneet Halmeen kykyyn hoitaa kansanedustaja- tai muitakaan tehtäviään. Ei myöskään ole välttämättä erityisen fiksua kutsua keitään äänestäjiä luusereiksi. Silloin viimeistään saa kimppuunsa pahimmat fasistiksi ja natsiksi haukkuvat hörhöt patoutumineen, joiden mielestä "kaikki neekerit pitäsi viedä navetan taa" ja jotka hakkaisivat naisensa kuuliaiseksi hellan ääreen - siis siitä huolimatta olivatko nämä Halmeen äänestäjiä vai eivät.

Sarvamaa blogissaan vihjaa, että jos mies olisi kirjoittanu Halmeesta pahasti, olisi hän saanut turpaansa. Tämä vihje sisältää kolme olettamusta: eri mieltä olevia pitää lyödä, Hazard kirjoitti naisena ja että suomalaisen mies on liian jalo lyödäkseen naista. Yksi kolmesta on rakentava asenne - ei täysin toivotonta. Sarvamaan teksti on kuitenkin omiaan kääntämään huomion koko aiheessta toisaalle.

Nimittäin loppujen lopuksi kyse ei ollut siitä, että kuolleesta puhuttiin pahaa, eikä että siitä puhuttiin pahaa niin pian. Tämä on vanha uskomuksiin liittyvä perinne, mutta ei erityisen suosittu argumentti Hazardikeskustelussa. Ei ole kyse edes siitä, että Hazard kutsui Halmetta äänestäneitä "luusereiksi". Aihe käväisi keskustelussa, mutta katosi sitten. Ei tietenkään ole korrektia haukkua ketään luuseriksi sen mukaan miten tämä äänestää. Olisin kuvitellut, että tästä olisi Suomessa, jossa äänioikeus perinteisesti koetaan tärkeäksi asiaksi ja velvollisuudeksi, olisi noussut suurempi kohu. Asiaan ei liene olla puututtu, koska Halmeen kansanedustajauraan on varmasti vaikea kenenkään olla tyytyväinen.

Keskusteluissa painopiste on sukupuolikeskeinen: Hazardia puolustavat miehet leimataan luopioiksi ja naiset kyynisiksi feministipaskoiksi, jotka eivät koskaan ole saaneet kunnon panoa. Halmeen ystävät taasen tuomitaan tasaisesti junteiksi huonoine kielioppeineen ja alatyylisine ilmauksineen. Mutta mielenkiintoista on se, ettei kaikkein oleellisimmasta puhuta mitään: mielipide- ja sananvapaudesta, sillä kyse on siitä kuka saa sanoa, mitä, miten, kenestä ja koska.

Rintamat ovat muodostuneet sen mukaan miten ihmiset suhtautuivat Halmeeseen tämän eläsessä - tau tarkemminkin; miten he suhtautuvat arvoihin, joita Halme edusti. Tämä taistelukenttä on ollut olemassa jo pitkään, mutta vasta nyt, Halmekuplan puhjettua, joukot ovat sankoin luvuin asemiinsa kertyneet. Tässä pelissä kalmo-Halme on vain pelinappula, jota oli ehkä liian raskas liikuttaa tämän vielä eläessä. Nyt hän on ikoni, joka toisaalla nähdään nuhruisena ja saastaisena, toisaalla taas kiitävänä ja komeana, mutta ihmisenä hän oli merkityksetön. Sonnassa rämpiessään aineita keho täynnä, ei hänellä ollut yhtäkään näistä uusista, kuolemansa jälkeisistä "ystävistään", eivätkä vihamiehetkään paljon tykitystä käyttäneet.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos joku Halmeen uraa seurannut voi häntä sankarina pitää, niin täysin outo on minulle tämä arvomaailma. Minusta näpäytys sille, että media hänestä yrittää muovata lähes sankariveteraanin arvoista tosimiestä oli ihan paikallaan. Voi olla, että näpäytyksestä tulikin potku nivusiin, mutta ketä siitä sitten syyttämään? Sitä, joka heilautti jalkaansa vai sitä, joka tuli haarat levällään eteen?

Olen yhä sitä mieltä, että tämä syntynyt keskustelu on hyvästä.