Hulk versus Hulk.

Sehän on selvä, että leffa, jonka aihepiiristä on jo fanijoukko olemassa, vetää väkeä teattereihin. Kyseessähän on pohjimmiltaan sama asia miksi ihmiset käyvät katsomassa lempi näyttelijänsä tai ohjaajansa uusimman pätkän. Kukaan tuskin voi rehellisesti väittää olevansa tämän vaikutuspiirin ulkopuolella. Fanit myös puolustelevat suosikkejaan, mikä sekin on selvää. 

Tässä lienee kourallinen asioita, joihin Hollywoodin pamput luottava, kun he ryhtyvät katsojia vähättelemään ja aliarvioimaan. Jatkuvan tasapaksuuden tarkoituksena lienee passivoittaa katsoja kriitikkojen ja arvostelijoiden säveltäessä taustakuorossa ja saada ihmiset pitämään hyvänä sitä, mitä teollisuus haluaa. Valitettavasti juoni tuntuu toimivan. 

Nortonin tähditämä The Incredible Hulk ei ole Banan tähdittämän Hulkin jatko-osa. Vai onko? Elokuvaa ei selvästi ole tarkoitettu laiselleni tarkkaavaiselle ja analysoivalle katsojalle, vaan ennemminkin faneille, joille joko sarjakuvat tai vähintäänkin elokuvan taustat ovat tutut. 

Selvitettäköön tämä esimerkin avulla: Uudempi elokuva alkaa jatkaen siitä, mihin ensimmäisessä päädyttii. Bruse-Hulk on piileksii Brasiliassa ja pohtii parannuskeinoa "tilaansa". Jo alkutekstien aikana käy selväksi, että Hulk on jo ilmaantunut. Kenraali Ross yrittää jäljittää Brusea täysin läpikohtaisen persoonallisuuden vaihdon jälkeen. Ensimmäiset 5 minuuttia leffa pysyi jollain tavalla koossa, kun sitten alkoi tulla esille menneisyyteen liittyviä epäkohtia elokuvien välillä. 

Ensinnäkin Brusesta puhutaan harhaanjohtavasti myös Bannerina - ikään kuin viitaten Brusen isään, joka teki hänellä kokeita. No, käy ilmi, että isä on sittemmin unohdettu. Jotain Brusessa on erikoista, minkä johdosta hän ei kuollut "gammapulssissa", jonka hän uudessa versiossa teki itselleen, vaikka aiemmassa se kävi onnettomuuden kautta. 

Jostain syystä Brusen mimmi oli tyystin elokuvien välillä unohtanut ihastuksensa taipumuksen muuttua vihaisena vihreäksi lihakseksi. 

Uudemmassa elokuvassa myös sanotaan suoraan, että armeija käytti tiedemiehiä, mm. Brusea hyväkseen laittamalla tiedekkäiset kehittämään jotain, mikä sitten olikin ase. Jos nyt unohdetaan se, että kyseessä on oltava varsinaiset nerot, jotka keksivät vallankumouksellisen teknologian, jota kukaan muu ei pysty keksimään, vieläpä  edes tietämättä mikä se edes on. Moiseen epäkohdan ei kannata antaa haitata - varsinkaan kun ensimmäisessä elokuvassa armeija yritti saada tutkimustyö haltuunsa sen jälkeen kun se oli jo miltei tehty. 

Kuka ohjasi ketä? Elokuvan ohjaaja ei ainakaan ohjannut ketään.

Rahalla on ostettu kovia nimiä: Edward Norton, Liv Tyler, Tim Roth ja William Hurt. Heistä jokainen tekee yhtä elämänsä surkeinta ja kaksiuloitteisinta roolia. Tim Roth saa jonkin verran sävytettyä hahmoaa, kunnes elokuvan loppupuolella efektiryhmä ja maskeeraajat tulevat korjaamaan hahmon taas tasaisen tylsäksi. Tyler ja Norton eivät toimi yhteen. Eivät edes vastavoimaisesti. Tyler on liian kookas tikku-ukko Nortonin kanssa samaan kuvaan, eikä puvustaja ole ainakaan asiaa yrittänyt Tylerin vaatteilla korjata. Pikemminkin päinvastoin. Jo ensimmäisestä peräkkäisestä leikkauksesta näki, ettei näiden tyyppien kemia vain toimi. Hurt sen sijaan teki ehkä uransa tylsimmän roolisuorituksen. Siitä kai on jotain krediittiä annettava.

Kaikki henkilöt olivat läpeensä tylsiä. Score oli täysin mitäänsanomatonta laimeaa uusromanttinsta äänimattoa. Äänitehosteisiin ei edes kiinnittänyt huomiota. Nolointa elokuvassa lienee lihasmörköjen möreät alkuihmisen uhot ja huudot. Edes toimintaa ei riittänyt kompensoimaan onttoutta tai täyttämään tyhjyyttä. Animaatio olivat edeltäjää - jos sitä siksi voi sanoa - parempia, mikä tietysti on jo oletettavaa elokuvien 5 vuoden ikäeron johdosta.

Tästä päästäänkin takaisin alkupuheeseeni, joka juonsi juurensa kaikista puheista, joiden mukaan uusi Hulk on paljon aiempaa viritystä parempi. Katsojia on moneen lähtöön - kuten myös asiaan perehtyneitä faneja. Lienee uusi Hulk palvelee faneja paremmin, sillä ei se keskittynyttä katsojaa ainakaan imartele saadessaan katsojan tuntemaan olonsa tietämättömälsi ja tyhmäksi. 

Jaksan silti yhä suuremmin ihmetellä miksei sarjakuvafaneillekin tarkoitettua elokuvaa voi tehdä yleisöä kunnioittaen, kuten toimittiin X-men:ien kohdalla. Ensimmäinen Spiderman:kin vielä arvosti katsojaa, vaikka jatko-osat latistivatkin koko homman liian mahtipontisilla pahiksilla ja tapahtumilla. Hyvä esimerkki on myös Batman:it - keskimmäisten 3 ensimmäistä sekä nämä uudet. Hieman sivusta liipaten erinomaisen hyvin toimi myös Aeon Flux. Mutta onko muka oikeasti niin, että Ultra Violet:in ja V- niin kuin verokoston tyyliset humpuuki hölynpölyt, jotka avautuvat vain niille jotka ovat oikeita sarjakuvia lukeneet ja jotka voivat itsensä aiheen eliittiin tiedoillaan nostaa, myyvät paremmin kuin elokuvat, jotka on tehty elokuviksi eikä osiksi jotain kokonaisuutta? Vai onko vain helpompi tehdä juuretonta viihdettä ja väittää sen olevan hyvää? Toivoisin tosiaan että ei.

Ja ennen kaikkea: miksi jollekin fanijoukolle tehtyjä leffoja myydään kaikelle kansalle?

Olen viimeaikoina käynyt keskustelua medioiden sidoksista ja siitä kuinka sidoksien avulla jokin on määritelty hyväksi tai huonoksi. Pohjimmaisena väitteissäni on, ettei yhtä taidemuotoa ja sen teoksen laatua voi määritellä siitä miten teoksen teema toimii toisen taidemuodon sisällä. Ei musiikkikaan tule paremmaksi videonsa takia. Jos se tulisi, ei videon näkemisellä pitäisi olla merkitystä. Video ja musiikki voivat täydentää toisiaan ja syventää viestiä, arvoa, asennetta tai mitä hyvänsä, mutta suorassa vuorovaikutuksessa ne eivät ole. 

Marvelin poikien olisi aika alkaa taas muistamaan, että sarjakuvat ja elokuva ovat eri taidemuotoja ja medioita. Ensimmäisten elokuvien aikaan se tuntui olevan selvempää.

Mitä tulee sitten "vanhaan" Hulkiin. Ang Lee on huomattavasti panostavampi ohjaaja kuin debyyttinsä jälkeen tasaista alamäkeä tullut Louis Leterrier. Danny the dog oli ehekä ja kelpo leffa, varsinkin esikoisteoksena. Incredible Hulkista ei samaa voi sanoa. Siinä missä digitaali Bana viskoi tankkeja tykeistä lingoten pitkin maita ja mantuja, tyytyi Nortonin malliin loihdittu efekti paiskomaan "Hummereita" yliopiston pihalla. 

Kehno taloudellinen tilanne näkyy myös armeijan toimissa, sillä uudempi Hulk livahti vihreänä viuhahduksena toistuvasti pakoon kaikista armeijan satelliiteista ja helikoptereista huolimatta. Kehuja ei ansaitse ennalta-arvattava, typerä ja tylsä loppuratkaisu. 

Bana vain oli parempi Hulk. Samoin kuin Jennifer Connelly oli paremi kenraalin tytär. Aiemman Hulkin kenraalia näytelleen Sam Elliotin suoritus oli elokuvan heikoimpia. Verailussa uudemman elokuvan suoritukseen se on kuitenkin verailukelponen - varsinkin mitä tulee Hurtin sekä Ty Burrellin sterotyyppiseen - mulla-on-täällä-jemmassa-tällainen-laboratorio - tiedemieshahmoon. Nick Nolten vetämän isän roolin veroiseen suoritukseen oli uudemmassa leffassa jokaisella valovuosien matka.

Parasta elokuvassa oli Ironman Starkin vilahtaminen ja vihjailu siitä, että vielä nähdään yhteisiä jatko-osia. Ei siksi, että jokin järjetön hirvitys taas saatetaan valkokankaalle rahalla ja markkinoinnilla, vaan ihan Robert Downey Jr:n muistuttaman paljon toimivamma Ironmanin takia - ja ennenkaikkea, koska lopputekstit seurasivat välittömästi tämän jälkeen.

Sainpahan ainakin lisää perspektiiviä "hyviin leffoihin" ja Marvelin tuhauksiin.