Filososfiasta ei ole mitään hyötyä

Ja provosoivien otsikoiden heittely vain jatkuu. 

Huomasin viimeisimpien tekstieni kommentteja lukiessani, että melkoisen filosofiseksi on mennyt keskustelun suunta. Eipä kai siis ihme, että esim. musiikin tutkimus on filosofinen oppi. Tietysti itse aloitin sen asettamalla hyvän ja huonon käsitteen sekä niiden välisen subjektiivisuuteen perustuvan arvottamisen samaan kattilaan, ja kattilan levylle. Keitos osoittautui mielenkiintoiseksi. 

Siitä huolimatta, että mikä tahansa perustelu voi kenen tahansa mielestä olla hyvinkin osuva tai pelkkää sylttyä, on mielenkiintoista huomata, että keskustelua kuitenkin käydään, mielipiteitä ja käsityksiä vaihdetaan - siitäkin huolimatta, että oma käsitys kullakin jo on. 

Keskustelua voi myös jatkaa vaikka kuinka pitkään - tuhansia vuosia se onkin jo jatkunut. Käsitteet muuttuvat, niitä tulee lisää ja niitä häviää. Osa voi tulle uudestaan unohduksista ja jopa niidenkin toimivuudesta voi vääntää kättä. Itse en esimerkiksi konsensusteoriasta perusta. Koko homma kuulostaa populismin paraatijuhlalta, enkä pidä yhtään siitä, että asiat arvoitetaan ja määritetään valtaväestön mielipiteiden mukaan. Teoria edustaa jotain, mitä vastaan kapinoin: oman ajattelun rajoittamista. Mikä tahansa on totuudeksi muutettavissa, jos ihmisten mielipide on muutettavissa. Esim. turkkilaisten suorittama armenialaisten kansanmurha, jota (kiitos Turkin koulujärjestelmän) ei virallisesti, eikä epävirallisesti turkkilaisten mielestä koskaan tapahtunut. 

Sitten kun palataan takaisin asiayhteyteen, mediakulttuuriin ja median vaikutukseen, onkin konsensusteoria täysin järkevä. En pidä siitä, mutta eipä sitä minulta - tai keneltäkään - kysytä. Mediassa "faktoja" syntyy konsensusteorian mukaan. Koko teoriaa ei ole keksitty, jotta voitaisiin niitä "faktoja" tehdä, vaan sillä selitetään miten ne syntyvät. On toki muistettava, että nämä "faktat" eivät aina kestä median ulkopuolella, esim. oikeustalossa.

Pitäisi ehkä osata pitää teoriat siellä, missä ne ovat syntyneet ja etenkin muistaa, että ne selittävät ilmiötä, sen sijaan että määräisivät kuinka ne toimivat.

Tästä kaikesta päästään takaisin tekstini otsikointiin, joka juontaa juurensa erään vanhemman mieshenkilön lausahduksesta. Hän väitti, että filosofiaa on kiva ajatella, mutta ei se ole koskaan mitään muuttanut. Olin hieman harhautunut silloin, enkä heti osannut vastata mitään. Nyttemmin olisin kyllä voinut tyrmätä moisen lausahduksen jo pelkästään siksi, että se on itsessäänkin luonteeltaan filosofinen, ja jos filosofialla ei ole merkitystä, ei sillä lausahduksellakaan ole. 

Nyky-yhteistkuntamme on rakennettu täysin niiden filosofisien ajatuksien päälle, joita ihmiskunta on jo tuhansia vuosia harrastanut. Millainen olisikaan mikä tahansa valtio ilman Platoon tai Aristotelesen oppeja? (vaikka itseasiassa, molempien opit ovat lienee peräisin afrikasta)

On jokseenkin naivia ajatella, että ihmiset olisivat ymmärtäneet muodostaa nykyistä vastaavia yhteiskuntia ilman, että joku olisi niitä ensin ajatellut. Toiset ihmiset jättävät pahvilaatikot roskiksien päälle tai jätekatoksen lattialle sen sijaan, että laittaisivat ne puolityhjään, metrin päässä olevaan pahvinkeräyskärryyn. Osa ei muuten vain välitä auktoriteeteista, suurin osa ei osaa tehdä mitään ilman kehoitusta, oppia tai kokemusta. Kun katsotte ympärillenne, kuinka luulette maailman tällaiseksi tulleen ilman ajatusta siitä, miten asiat toimivat ja miten niiden pitäisi toimia: ilman filosofiaa.

Sittemin kävi myös ilmi, että kyseinen herra on Jehova, mistä tietysti voi nostaa esiin ihan uudet kysymykset siitä, mitä filosofian merkityksettömänä pitäminen voi merkitä henkilön suusta, joka elää tietyn filosofian normein.

Ei nyt joulun kunniaksi aleta vääntämään kättä, naittamaan ja erottamaan filosofiaa ja teologiaa toisistaan tai toisilleen. Jokainen asiaan perehtynyt tietää, että niillä molemmilla on hyvin paljon sekä yhteistä, että eroa paitsi historiansa puolesta, myös tarkastelutapojensa osalta.

Filosofiassa ei mikään käsitys ole kiistaton. Tämän blogin ulkopuolella minua häritsee eniten se, että jotkut ovat ottaneet tämän tavakseen suhtautua kaikkiin filosofisiin ajatuksiin (paitsi siihen, että mikään ei ole kiistatonta).  On aina helpompi tyrmätä jotain, kun selvittää mihin ajatus voi johtaa. Tyrmäystä rakentavampaa olisikin tarjota esitetyn asian tilalle jotain muuta ja ainakin jossain mielessä paremmin toimivaa. Vasta kun monet mielipiteet, näkökulmat ja tilanteet ovat kylliksi takoneet jotain teoriaa tai ajatusta, on se jonkin arvoinen.

Ystäväni kertoi, että hän oli lukion ainoasta käymästään filosofian kurssistaan saanut viitosen, kuten kaikki muutkin osallistujat. Opettaja oli sanonut, että koska hän ei pysty näyttämään toteen yhdenkään kokeeseen kirjoitetun ajatuksen vääryyttä, ovat kaikki oppilaat viitosensa ansainneet. 

Melkoinen opettaja. En oikein ymmärrä, miksi opettaja opettaa ainetta, jota vihaa niin paljon, että pitää antaa siitä täysin mielenkiinnoton, haasteeton ja turha kuva oppilaille. Lähde sitä nyt sitten selittämään estetiikkaa, etiikkaa - moraalia tai yhtään mitään, joka vähääkään liitty filosofiaan henkilölle, jolle on annettu sellainen mielikuva, että hänen ajatukset ovat aina oikeassa, eikä niissä koskaan - milloinkaan ikinä voi olla mitään korjattavaa. Rakentavan keskustelun voi unohtaa jo ensimmäisten lauseiden jälkeen.

Onneksi edellämainittu ystäväni jotenkin murtaui tästä limbosta. Ainakin osittain.

Miten erottaa hyvä huonosta.

Otetaanpa esimerkiksi elokuva. Katsoja kyllä osaa sanoa elokuvan jälkeen, oliko tekele hyvä vai huono. Hän voi määritellä mistä asioista piti ja mistä ei, ja tehdä yhteenvedon elokuvan laadusta.

Monet arvostelijat tekevät sen tähdin (tai pääkailloin, tai peukaloin)

Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä toistensa kanssa, ja usein erimielisyys saattaa syntyä jo yksittäisten elementtien vaikutuksesta. Tällaisia elementtejä voivat olla näyttelijät, käsikirjoitus, ohjaus... mikä hyvänsä elokuvan osa. Näin tietysti tapahtuu, koska tällainen arvostelu on täysin subjektiivista. Objektiivisuutta ei saavuteta edes sillä, että nostetaan esille aiempia teoksia, sillä esiin nostaja kyllä valitsee mieleisin tai ajatuksilleen sopivimmat esimerkit. 

Pohdin jo kasaan jonkinlaisen analyysi työkalun, jolla elokuvaa voisi arvioida:

1. Tekninen laatu (johon sisältyy myös näyttelijätyö)

2. Pyrityn ja toteutuneen tuloksen kohtaaminen

3. Koherenssi.

Lyhyesti puran nämä kolme kohtaa.

1. Teknisellä laadulla tarkoitetaan sitä, kuinka varsinaiseen filmaukseen liittyneet tehtävät on hoidettu. Tämä poissulkee kaiken sellaisen pohjatyön ja muut esivalmistelut, joiden hoitaminen ei välittömästi näy filmillä. Sen  sijaan tässä paneudutaan siihen, minkä tasoisesti teknisesti filmaus on onnistunut. Huomion arvoista on erityisesti efektien laatu, valaistus, värisävyjen yhtenäisyys ja klaffivirheet. Näistä suurimman työn aiheuttanee klaffivirheet, kuten kuvasryhmän tai varusteiden näkyminen heijastyksina, asentojen tai rekvisiitan muuttuminen leikkauksien välillä ym. Mitä vähemmän virheitä, sen laadukkaampi elokuva teknisesti.

2. Kun selvitetään kuinka hyvin tekijät ovat onnistuneet kokemuksen siirrossa, on selvitettävä elokuvan taustoja. DVD aikakaudella extrat tarjoavat tähän hyvän mahdollisuuden. Elokuvan tulisi toimia ilman taustatietojakin, mutta toisinaan taustatiedot voivat auttaa ymmärtämään jotain kohtaa, joka ei täysin ole auennut. Elokuvaa voi laaduttaa sen mukaan, kuinka hyvin elokuvassa itsessään on olemassa tekijoiden tavotteiden viittauksia ja kuinka hyvin ne toteutuvat.

3. Koherenssilla tarkoitan sanan varsinaisen merkityksen lisäksi myös rytmiä, jolla elokuva etenee. Huomiota tulee kiinnittää ennen muuta silloin kun rytmissä tai kokonaisuudessa muuten huomaa jotain poikkeavaan viittaavaa. Rytmittömät ja hajonneet kohdat voivat heikentää elokuvan laatua.

Järkeenkäypää eikö totta? 

Ja täyttä pas--a. Vaikka tämän analyysityökalun avulla voitaisiin purkaa elokuva osiin, tarkastella osia ja vetää niistä johtopäätelmiä, ei se kerro yhtään mitään koko elokuvasta, ei sen vaikutuksesta pieneen tai suureen yleisöön, saati yhteen ihmiseen. Koko työkalu analysoi jotain ihan muuta, kuin sitä minkä takia elokuvaa mennään katsomaan. Eikä sen lisäksi yksikään analyysityökalu koskaan voi määrätä miten ihmisen tulisi elokuva kokea. 

Kokeminen on aina subjektiivista. Sanotaan, ettei mielipiteistä voi keskustella, mutta juuri niistähän keskustellaan. Ei kukaan toistele faktoista. Ei kukaan sano kaverille, että "kylläpäs punainen on kovin punainen". Eikä kaveri vastaa: "On se punainen. Kappas kivi. Se on kova". Sen sijaan tuttavat voivat käydä kiivastakin keskustelua esim. juuri nähneensä elokuvan katselukokemuksistaan. 

Toivoisimpa vain, että varsinkin leffakriitikot jättäisivät subjektiivisuutta vähän kauemmaksi ja kertoisivat enemmän elokuvista. Itse en ainakaan koe kovin tarpeelliseksi lukea arvosteluja, joissa elokuvasta ei kerrota mitään, siitä kerrotaan liikaa, tai jos arvostelu on jatkuvaa kamppailua sanojen ja kieliopin kanssa. Viihdearvoa kiinnostavampana en pidä ylimalkaista särmää, jonka johdosta koko juttu asiansa puolesta on liian tyrmäävä. Vähiten minua arvostelu kuunnostaa, jos arvostelija antaa lähes jokaiselle leffalle 3-4 tähteä viidestä. Vaikka on myönnettävä, että tähdistä kuitenkin on se hyöty, että jos ne ovat arvostelun lopussa, tietää ainakin, ettei kyseisen arvostelun asia-arvo kovin kummoinen ole. Ketä oikeasti kiinnostaa, että millainen elokuva on jonkun tuntemattoman mielestä? Eikö kritiikin tarkoitus juuri ole kertoa teoksesta, sen sijaan että se pureskellaan valmiiksi? 

Eksytäänpä takaisin varsinaiseen aiheeseen: Ihmiset kokevat asiat eri tavalla - humanistit ja genetistit taistelkoot siitä minkä takia. (Genetisti tuskin on edes mikään sana, mutta ehkä merkitys kuitenkin välittyi). Tekisi mieli listata tähän kymmeniä huonoina pitämiäni leffoja, mutta jättäydyn siitä. Jos kerran huonoksi tai hyväksi jotain väitän, niin tahdon ainakin liittää mukaan kattavan perustelun miksi. Korkeintaan ehkä siinä yhteydessä voi analyysi työkaluja käyttää apuna. Teen sen omaksi huvikseni, ehkä joidenkin muidenkin huviksi. Teen sen aineistoksi, enkä tyrkytä niitä valtaa käyttäville medioille, kuten lehdille.

Hitto, en edes suostuisi arvostelua julkiseen mediaan kirjoittamaan. Kritiikin kylläkin.

Karaoke ja Guitar Hero vs. oikea musiikki.

Jopa valitsin merkinnälleni otsikon, jonka rypästämisestä päätellen voisi vetää johtopäätelmiä ennakkoluuloistani. Tämä on osittain tarkoituskin.

Eilen havahduin päätelmään siitä, että karaoke ja Guitar Heron tapaiset ilmiöt tekevät vakavaa hallaa kansanmusiikille. Eivät ne toki pois mitään pyyhi, mutta uskoin niiden olemassa olollaan tukahduttavan uuden musiikin syntyä. Tämä päätelmä perustuu sille olettamukselle, että ihmiset käyttävät musiikkia ajasta ja paikasta huolimatta. Kun vielä sata vuotta sitten ei paljon tallenteilla ollut juhlimista, tuottivat ihmiset musiikkinsa itse. Soitettiin vanhoja tuttuja lauluja, kehiteltiin uusia, laulettiin ja tanssittiin. Nykyään tallenteiden aikakaudella, ei musiikkia tarvitse itse tuottaa. Ihmisellä ei tarvitse ja hyvin harvoin onkaan todellista ihmiskontaktia musiikin tuottajaan. Osallistuminen on kuitenkin passiivista sikäli, ettei kuluttajaksi nimetyllä musiikin käyttäjällä ole vuorovaikutusmahdollisuutta itse musiikkiin.

Karaoke ja GH:n tapaiset ilmiöt kuitenkin näennäisesti luovat illuusion vuorovaikutuksesta, ja juuri tähän illuusioon perustin ajatukseni niiden vahingollisuudesta: kun ihminen voi osallistua helposti, ilman aiempia taitoja, ei hänen koskaan tarvitse olla osa musiikin varsinaista tuottamista. 

Nyttemmin kuitenkin kyseenalaistan oman johtopäätelmäni. Ensinnäkin, ei voi laskelmallisesti todeta kuinka monelta jää muu musiikkiharrastus karaoken ja GH:n takia. Yhtä hyvin moiset ilmiöt saattavat jopa kannustaa joitakin soittamaan oikeita soittima ja osallistumaan musiikin tuottamiseen. Mainitsin edellä, että "muu musiikkiharrastus". Siitä huolimatta, ettei kummallakaan ilmiöistä ole varaa luoda uutta esityksessä, ei ole syytä ylenkatsoa ilmiöitä vain, koska ne ovat tallenteellisia luonteeltaan. Molemmissa musiikki on voimakkaasti läsnä, se on välttämätön ja sen tahdissa toimitaan. Ei voida siis sanoa, etteikö kyse karaokessa tai edes Guitar Herossa olisi kyse musiikkiharrastamisesta sen vähempää kuin musiikin harrastaminen voidaan erottaa esim. tanssista. Kolmannekseen, on perin konservatiivinen ja elitististä ajatusperää oleva uskomus, että musiikiin osallistumisen pitäisi olla vaikeaa tai että se edellyttää harjaantuneita taitoja. Jopa triangelia soittava lapsi päiväkodissa osallistuu musikin tuottamiseen, eikä häneltäkään perätä erityistä osaamista soittotaitojensa suhteen.

Tässä vaiheessa, kun ei voida itseisarvoittaa em. ilmiöiden seuraksia, on syytä erottaa karaoke ja Guitar Hero toisistaan. 

Karaokessa kyse on ennen muuta sellaisen kappaleen laulamisesta, jonka laulaja tuntee jo entuudeltaan. Sen johdosta varsinainen kappalevalikoima on erittäin suppea (verrattuna musiikkiin yleensä), sovitukset ovat hyvin yksinkertaisia ja valikoima keskittyy vain pienelle musiikkilajialalle. 

Guitar Hero taas on peli. Siinä ennen muuta on tietty tavoite ja tietty tapa, jolla tavoite saavutetaan. Guitar Herossa ei harrastalla ole käytännössä mitää valtaa siihen, millaisen äänen ja mihin kohtaan kappaletta hän voi sen sähkökitaraa muistuttavalla pelivälineellään päästää. On kyse pelkästään siitä, että pelaajan on tehtävä pelivälineellään tietty toiminto tai toimintosarja, jotta peli päästää siihen ennalta ohjelmoidun äänen. Illuusio osallistumisesta on kuitenkin erittäin voimakas ja sitä korostetaan pienillä vapauksilla tuottaa ääniä tietyssä kohdassa.

Yhteistä näille molemmille ilmiöille on se, että osallistujaa kontrolloidaan: molemmissa on tarkkaan määrätty koska osallistujan pitää toimia ja millä tavalla. Yhtälailla molempia yhdistää se, että osallistujaa tehokkaasti vakuutellaan siitä, että hän on osana musiikin tekemisessä. Tämä pitänee tietyssä mielessä paikkansa, koska reaktiot vaikuttava lopputulokseen, mutta keinot lopputuloksen muokkaamiseen ovat erittäin rajatut ja ennalta määrätyt. 

Sivuuttaa ei voi myöskään sitä ylittämätöntä faktaan, että Guitar Hero ja varsinkin karaoke ovat riippuvaisia jo tuotetusta ja tunnetuksi tulleesta musiikista, eli siis musiikin tuottajista. Vaikka ne pyrkivätkin luomaan mielikuvaa osalistumisesta, ovat ne erkaantuneet luomistyöstä jo silloin, kun on valittu mistä kappaleista valmistetaan pohja harrastajan esiintymiselle. 

(Tietyssä määrin musiikin tuottaja siis asettuu korkeammalle merkittävyyttä arvoitettaessa, mutta tämäkin koskee vain niitä musiikin tekijöitä joiden kappaleet valitaan yleisön esitettäväksi. Tosin tässäkin tilanteessa Guitar Heron tai karaoken medium käyttää valtaa esiintyjään valitessaan kaikista mahdollisista kappaleista vain tietyn osan. Valintaa ei kuitenkaan voi tehdä mielivaltaisesti, sillä niin Guitar Heron kuin karaokenkin suosio perustuu pitkälle niihin kappaleisiin, joita ne mediumiinsa valitsevat. Kappaleiden tulee olla yleisön keskuudessa tunnettuja ja ainakin jokseenkin suosittuja. Näin siis yleisölläkin on valtaa Guitar Heroa ja karaokea kohtaan. )

Ystäväni, joka harrastaa molemia näistä ilmiöistä, ilmaisi asian näin: "Guitar Hero on tällaiselle tyypille kuin minä, joka ei osaa soittaa mitään, paras ja ainoa keino kokea esittämisen fiilis. Sen fiiliksen takia sitä tehdään".

Kuvaus on erittäin osuva: fiilis osallistumisesta ja esittämisestä. Varsinkin, kun esiintymiseen liitty yleisö, tai Guitar Herossa pelikaveri "bändinä".

Unohdan helposti sen, että kaikki eivät koe musikkia niin tärkeänä kuin toiset, eikä kaikista musiikkia jollain tavalla harrastaneista, päädy musiikkia tuottamaan kuin pieni osa. Huomaan arvojeni törmäävän usein karaokea ja Guitar Hero harrastajien kanssa, koska näissä harrateissa syntyy helposti käsitys osaamisesta. Ei tarvitse pitkään istua karaokebaarissa kun on jo todistanut sen, kuinka kehnoa voi laulanta ollakaan. Samat henkilöt laulavat lauluja toisten perään ilman minkäänlaista taitoa - ehkä juuri fiiliksen takia: miksi opetella laulamaan kunnolla, kun ei tarvitse. Vastaavalla tavalla joku Guitar Hero pelaaja käyttäytyy kuin kitaransoiton ammattilainen, vaikkei välttämättä koskaan ole oikeaa kitaraa käsitellytkään. Joiltakin harrastajilta taas menee termistö sekaisin: Guitar Heroa ei pelata kitaralla, vaikka ohjekirjassa niin väitetäänkin.

Eli onko siis niin, että karaokea laulavat ja Guitar Heroa pelaavat ovat jotenkin alempaa kastia, mitä tulee musisointiin? No ei tietenkään. Haluaisin ehkä väittää, että ovat tietysti, mutta se johtuu omasta soittotaitoisesta pikkaumaisuudestani, josta on objektiivisuus kaukana. Vaikka itse hallitsen jollain tavalla muutaman soittimen käyttöä ja pyrin yhä enemmän oppimaan, ei se silti anna minulle valtaa arvottaa toisenlaisen musiikin harrastamista tai harrastamista jossa musiikki on mukana. On tärkeä myös miettiä mitä musisoimisella tarkoitetaan. Baarissa tanssiyleisö nauttii musiikista ja on osana sitä, vaikka ei musisoikaan. Mutta entä DJ joka päättää mitä baarissa soi. Entä siinä vaiheessa kun hän miksaa kaksi kappaletta yhteen? Entä jos hän samplaa eri kappaleista uuden kappaleen ja näin tekee jotain uutta, vaikka ei missään vaiheessa ole mitään samplea itse tehnyt? Raja on erittäin häilyvä, eikä sitä voida vetää ilman lopulta typeriksi osoittautuvia rajavetoja.

En minä osaa karaokea laulaa, en tohtisi, en uskaltaisi. Myöskään Guita Herossa en osaa soittaa niin hyvin kuin muut, jotka tuskin koskaan sähkökitaraan ovat koskeneetkaan, vaikka itse sellaista renkutan lähes päivittäin.

Pohjimmiltaan on kyse täysin erillaisesta osallustumisesta: käyttämisestä, kuten kuuntelu ja tanssiminen, mukana jammailu, sekä tuottamisesta, kuten soittamisesta ja esiintymisestä.

Kuten jo edellä toisessa yhteydessä mainitsin: rajat ovat häilyvät, mutta ne ovat siitä huolimatta olemassa. Jotain voinee päätellä otsikoinnistani, sekä siitä, että olen jo kahdesti maininnut harrastavani soittamista. Miksi tähän palaisin ja miksi huomaisit sen, ellei eri osa-alueita ja niiden välisiä rajoja olisi? Ehkä rajat on rakennettu diskurssein, ehkä se on peritöä aiemmista arvoista. Syystä tai toisesta ne kuitenkin ovat tosia.

Pääasia on kuitenkin, että musiikkia on ja siihen jollain tavalla suhtaudutaan. Tärkeintä on, että kukin voi itse päättää kuinka paljon, millä tavalla ja millaista musiikkia tuottaa tai käyttää. Vaikka karaokeen ja Guitar Heroon liittyy ulkopuolisen hallinna riski, ei se silti anna kenellekkään ehdotonta valtaa kuluttajasta. Lopulta ihminen itse päättä mihin osallistuu ja millä tavalla. Parempi ehkä illuusio onnistumisesta nykyisen tekniikan avulla, kuin täysi passivoituminen.

Kenenkään ei tulisi päättää musiikista, sen kuluttamisesta tai oppimisesta  toisen puolesta - mitä "oikea musiikki" muka edes on?

Otteita Abyssuksesta

“Naurat minulle, jos yritän vakavasti kertoa, kuinka Hallitsijalla on aina salaisuuksia salaisuuksien perään... Naurat, koska olet varma, että tiedät kaiken tärkeän... Olet nauranut ennenkin, ja nauraisit vastakin, ellei minulla olisi sellaista salaisuutta, joka saa hymysi iäksi hyytymään.”

- - -

“Minulle on tullut selväksi, että Rovereiden läsnäolo merkitsee ongelmia. Ja useampi Roveri tietää isompia ongelmia."

 “Teille ehkä”, Foantun tokaisi hiljaa.  

- - -

“Minusta sinun ei vaan kannata murehtia hyökkäävätkö he vai eivät”, Foantun sanoi ja lähti rauhallisesti kulkemaan kohti ovea.

Me'ern vilkaisi Foantunin perään ja mutisi: “Luuletko muka, että meillä on joku mahdollisuus välttyä siltä?”

“En toki”, Foantun huudahti matkaansa jatkaen. ”On täysin varmaa, että he hyökkäävät ja miehittävät maailmanne. Minusta sinun pitäisikin miettiä, että mitä aiotte tehdä asialle?”

Se kertoo aina vaan mielenköyhyydestä

Yritän välttää tekstieni kommentteihin vastaamista, sillä ihmisten pitää saada keskustella asioista, ilman tekstikehyksen jatkuvaa ohjausta. Näin kuitenkin tarpeelliseksi tähdetää paria asiaa, jotka on hyvä ottaa huomioon asian tiimoilta.

Ihmisten luokittelussa ja rasismissa lienee paljolti kyse myös kohdistamisesta: on helpompi kohdistaa sanomiset ja sitä kautta ajatukset johonkin ryhmään, joka eroaa omasta ja jonka kaikki (ainakin omassa ryhmässä) tietävät, kuin tiettyyn ihmiseen, joka taas voi suurimalle osalle olla tuntematon.

Metaforan kautta voidaan sanoa, että sama pätee myös suomalaiseen politikkaan: Suomessa politikoista puhutaan nimillä, ja heitä määritellään vähemmässä määrin puolueensa mukaan. Puolueella on mediassa ja puheissa suurempi merkitys silloin, kun politikko ei vielä nimenä ole eritysien tuttu.

Ihmisten erottelu etnisen taustan (alkuperän, kielen, kulttuurin), politikan tai uskon ja uskomuksien perusteella kertoo ennenkaikkea tietämättömyydestä; kun asia muuttuu tutuksi, ei sitä enää pelätä. Ennen sitä autiotalokin on pelottava jopa päivällä.

Rasistiseksi suhtautuminen muuttuu, kun etninen tausta nostetaan esille. Jostain syystä tummia ei voi haukkua mänteiksi tai mulkuiksi, edes silloin jos henkilökemiat eivät natsaa. Heitä pitää kutsua "mutiaisiksi" tai "neekereiksi" ja sitä kautta etnisyys tulee mukaan siihen vihaan, jota ihmistä kohtaan tunnet ja sitä kautta vihasi tulee rasistiseksi.

Ulkopuolelta asiaa seuraava ei ymmärrä taustoja joista ei voikaan tietää mitään. Ulkopuolelta kiinnitetään huomio vain etnisen taustan mukaiseen nimittelyyn joka ei koskaa, missään tilanteessa ole korrektia.

Asiaa ei auta paljon se, jos asenne jo perusteeltaan on hyökkäävä kaikkia "väärin tekijöitä kohtaan". Etiikasta voisi kirjoittaa ihan oman lukunsa, ja ennen kaikkea siitä minkä takia kenenkään meidän ajatus oikeasta ja väärästä olisi painavampi kuin toisen. Oma oikeuskäsitys on henkilölle aina voimakkain, ja jos se ei sovi vallalla olevaan yleiseen käsitykseen, on syytä katsoa peiliin ja puntaroida arvojaan. Kenenkään oikeudentaju ei ole parempi kuin satojen, tuhansien tai miljoonien muiden. Jos joku näin luulee, niin aletaan puhua jo persoonallisuushäiriöistä (Lenin, Stalin, Nero, Hitler, ja lista jatkuu...)

Pointtina kuitenkin on, ettei turpiin vetäminen koskaan ole hyväksyttävää. Ajatuksella voidaan aina leikkia tekemällä -mitä jos- kysymyksiä, ja siinä vaiheessa keskustelu muuttuukin -meidän isä on teidän isää parempi- henkiseksi turhaksi tinkaamiseksi. Väkivalta ei koskaan ole hyväksyttävää, ei vaikka sen tekemistä ei voisi välttää. Moderni eurooppalainen sivistys perustuu osin tähänkin ajatukseen.

Pitäisikö siis tästä päätellä, etten tiedä rasisteista, koska heitä kohtaan suhtaudun niin suvaitsemattomasti? Tekeekö se minusta eräällä tavalla rasistin, vaikkakaan ei sanan varsinaisessa merkityksessä? 

Ehkä. 

Mutta jos ihminen ei omaa rotuaan tunnista ja arvottaa ihmisarvon niin mielivaltaisesti, että voi saman aikaisesti olla lämmin ja kylmä eri henkilöille, on hän sairas. Sellaiselle henkiselle sairaudelle on nimikin: sosiopaatti.

"...Sosiopatiassa ei ole kysymys psykoosista eli mielisairaudesta, jonka tunnusmerkkeihin kuuluu elimellisistä tai psyykkisistä syistä johtuva todellisuudentajun häiriintyminen, vaan persoonallisuushäiriöstä, jolle on ominaista vastuuton ja muista piittaamaton käyttäytyminen. Sosiopatia määritelläänkin sairaalloisen poikkeavaksi suhtautumiseksi sosiaaliseen ympäristöön. Sosiopaatti voi olla hyvin yhteiskuntavastainen.
Koska raja normaalin ja sairaalloisen epäsosiaalisesti käyttäytyvän ihmisen välillä on melko häilyvä, sosiopaatin tunnistaminen ja persoonallisuushäiriön diagnosoiminen on vaikeaa. Sosiopaateilla on kuitenkin joitakin yhteisiä ominaispiirteitä, joiden perusteella on mahdollista arvioida tapauskohtaisesti, miten vakavasta persoonallisuushäiriöstä on kysymys. Monilla sosiopaateilla on voimakas viehtymys jännitykseen: he tarvitsevat jatkuvasti toimintaa tai muutoin he kyllästyvät ja alkavat käyttäytyä normaalista poikkeavasti. Sosiopaatit eivät myöskään yleensä kadu tekemisiään eikä heidän omatuntonsa soimaa, vaikka he olisivat tehneet millaisia hirmutekoja. Heiltä puuttuu myös myötäelämisen taito, mikä ilmenee kyvyttömyytenä asettua toisen ihmisen asemaan..." 

Tieteen Kuvalehti 7/2000 http://www.illvid.dk/Crosslink.jsp?d=195&a=1219&id=5991_2

"Sosiopaatti eroaa psykopaatista siinä, että hän ei petä aivan kaikkia. Sosiopaatin piittaamaton käytös liittyy sisäistettyyn kulttuuriin. Esimerkiksi mafioso voi julmasti tappaa kilpailevan klaanin jäseniä mutta pitää uskollisesti huolta omasta perheestään." 

Tiede lehti 8/2007 http://www.tiede.fi/arkisto/artikkeli.php?id=852

Sananvapaus on hyvästä. Se on pakko olla tai muuten ajauduttaisiin autonomiaan. Nykyisessä tietoyhteiskunnassa tietoa, ideoita, ajatuksia ja mielipiteitä julkaistaan päivässä enemmän kuin 50 vuotta sitten vuoden aikana. Kaikki tämä on hyvä ja nyt jo välttämätön asia elämässämme, mutta sanavapaudella on nurjakin puoli, kuten herra Halla-Aho meille todistaa lietsomalla vihaa ja katkeruutta täysin peruustettomasti. On aina helpompi tuhota kuin rakentaa ja jokaiken kulkee polkuja joista selviää. 

Kaikki tämä tieto, oppi ja informaatio kuitenkin mahdollistaa sen, että jokainen voi omia arvojaan muokata, sen sijaan että pitäisi alistua oman etnisen taustansa ja ympäröivien ihmisten ihanteisiin ja arvoihin.  Elämä tuntuu turvallisemmalta kun mennään muiden mukana. Minusta sellainen häkissä oleminen ei mitään elämää ole. Eläntarhojen maailma on kovin pieni verrattuna siihen missä tarhatkin ovat.

Transformers

Joskus tulee vastaan elokuva, josta on vaikea muodostaa mielipidettä. Niinpä kyseinen tekele tulee katsottua uudestaan ja uudestaa, kunnes pystyy purkamaan sen herättämiä ajatuksia edelleen. 

Michael Bayn Transformers on tällainen elokuva. Ainutkertaiseksi elokuvan tekee se, että se vakuutti minulle niin pitkään olevansa hyvä elokuva, vaikka jo ensimmäisen katselukerran jälkeen epäilykseni teoksen surkeudesta heräsivät. Yrittäessäni analysoida, luodata ja irroittaa elokuvasta jotain, jolla voisin mitään arvottajaa puntaroida, päädyin ottamaan pienimuotoisesti pintaa raapien selvää herra Baysta. Kävi ilmi, että kyseinen herra on kovin ylpeä saadessaan elokuviinsa aina uusinta uutta - tai ainakin sellaista armeijan sälää, jota ei vielä ole kankaalla nähty. Jokainen Bayn elokuvia nähnyt tohvelinkuluttaja tuskin välttyy amerikkalaisen patriotismin havainnoiltakaan. Mitä enemmän Baysta sain tietooni ja mitä enemmän hänen kommenttiraitojaan kuuntelin, sen selvemmäksi kävi, että kyseessä lienee kaveri, jolle esineet ja varsinkin aseet ovat suurin perversioiden lähde.

Mutta jos näin on, niin eikö silloin herra Bay ole juuri oikea henkilö ohjaamaan elokuvan, jossa päärooleissa on valtavat taistelurobotit? Kysymys on hyvä. Vasta nyt, kun olen leffan neljännen kerran alusta loppuun katsonut, ymmärrän vihdoin ja viimein, miksi Transformers vaikutti niin hyvältä samalla kun sen surkeus osoitti katsojaa ja nauroi räkäsen ivallisesti: Pikkupojat rakastavat autoja, robotteja ja räjähdyksiä. Transformerissa on niitä kaikkia. Valitettavasti vain koko hoito aliarvioi katsojaa koko esityksensä ajan, niin monella tasolla, että hämmennyksessä roskalle antaa kaiken anteeksi.

Elokuvaa kannattelee lähes yksinomaan silmänilo. Megan Fox edustaa naispääosaa esittämällä rankkis-pimua, joka tietää kaikenlaista autoista ja jolla on asennetta. Todellisuudessa hänen roolinsa on näyttää hyvältä ja olla sanomatta tai tekemättä mitään järkevää. Elokuvan lopputohinoissa hänen hahmonsa virittään Bumblebeen hinausauton taakse ja painaa lusikan lattiaan. Sitten painellaan typeränä pitkin taistelukenttää vain, jotta ohjaaja saisi tekosyyn parille hyvälle kuvalle. 

Kohtausta typerämpi on vain Josh Duhamelin esittämän sankarisotilaan karikatyyrin edesottamus, johon liittyy moottoripyörä, ase ja kova vauhti. Lopputuloksesta lienee voisi päätellä, että jenkin (varsinkin sotilaat) ovat immuuneja asfalti-ihottumalle ja kitkalle, ja ehkä kaikille muillekin fysiikanlajeille, jotka meidät tavalliset ihmiset (pahisten kätyreistä puhumattakaan) tuhoaisivat. 

Jotain on kuitenkin otettu huomioon elokuvan käsikirjoitusta väännettäessä. Pressaa ei ole pantu pyssyn kanssa Mecchano-ukkoja kaatamaan. Ei, se rooli on varattu puolustusministerille. Olen usein miettinyt, miksi sellaiset kyvykkään näyttelijät, kuten Jon Voight, työntävät kätensä aina aika ajoin sontaan. Transformerissa Jon Voight sekoilee ministerinä sellaisin ottein, että hän olisi ollut teoksessa uskottava presidenttikin. Tosin, kuka tietää, vaikka alunperin käsikirjoituksessa hän olisikin näytellyt presidenttiä. Jossain vaiheessa jonkin tiimin jäsenen onnistui kuivatella heroiinista sen verran, että tällainen typeryys tuli korjattua. Uutta kuvamateriaalia ei kuitenkaan moisen takia kannata ottaa... Tai jotain.

Näyttelijöistä oikeana voittajana selvisi kuitenkin Shia LaBeouf (jonka kyllä kannattaisi oikeasti valita itselleen näyttelijänimi Charlie Sheenin, Nicholas Cagen ja Tom Cruisen tapaan), jonka hyvinkin kelpo suoritus Transformerissa on ennättänyt jo poikia muita rooleja.

Mutta palatkaamme takaisin silmänruokaan, jota edustavat myös toinen toistaan komeammat (ja aina merkillisen puhtaat) autot. Vai pitäisikö vielä täsmentää, että amerikkalaiset autot. Tekijoiden ajatusmaailmasta nimittäin vihjanee jotain myös se, että vain pellet ja merkityksettömät robotit valitsivat itselleen muun kuin amerikkalaisen kuosin. Tästä ei tietenkään voi syyttää elokuvan tekijöitä, vaan Trasformerien kehittäjiä. Herra Bayta ei kuitenkaan haittaa esittää ulkoamerikkalaisia autoja täysinä nuijina. Elokuvassa, jossa kaikki ovat jo vakiona nuijia, on se paljon.

Niin. Tiedän, tiedän. En saisi katsoa tällaisia elokuvia kiinnittäen huomiota järjettömyyksiin tai aukkoihin, jotka ymmärtäisin paremmin, jos hyväksyisin, että elokuva on oikeasti hyvä. Mutta kun se ei ole hyvä.

Tällaiset elokuvat saavat minut suunniltaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne voisivat olla niin paljon parempia. Aihe kiinnostaa minua. Toiminta, räiskintä, meteli ja meininki - pidän niistä kaikista, mutta kun toistuvasti jokainen vähääkään mielenkiintoinen juttu munataan täysin menemällä siitä mistä aita on matalin. Elokuvasta yritetään tehdä varma hitti, vaikka siitä markkinointiosaston työn johdosta väistämättä tulee sellainen. Kaikki särmät pyöristetään ja sorrutaan selittelemään kaikkea toisarvosta huonoin tekosyin, joita ei aina voi niellä edes kovalla tahdolla. Lopputulos on lattea, tasapaksu, ennalta-arvattava ja tylsä. Katsojaa aliarvioidaan. Siitä on imartelu kaukana. 

Suvaitsemattomuus kertoo mielenköyhyydestä.

Rasistit ovat lähes poikkeuksetta älynlahjoiltaan melko vaatimattomia. Itseasiassa, voisipa jopa sanoa, että henkilön rasistisuuden aste on suoraan verrannollinen hänen kykenemättömyyteensä kehittyä. Täysin absoluuttista tämä tuskin on, mutta se on kyllä hyvä ohjenuora.

Katsotaanpa vaikka: lukiessaan tätä tekstiä, on rasistin sappi jo nyt alkanut kiehua. Hän on suunniltaan siitä, että kutsun hänen arvomaailmansa omaavaa henkilöä tyhmäksi, eikä hän malta lukea tekstiä suuttumatta. Kaikki mitä enää sanon on tuhraa, koska olen väärässä. Olen "nekrurakas" tai "paskapää", eikä mikään mihin vetoan väitteissäni ole minkään arvoista, koska olen väärässä. Vaikka kehittyä pitäisikin, ei sitä ainakaan minun teksini pohjalta voi tehdä!

Vähemmän rasistinen henkilö ei ehkä suutu suorilta käsin, mutta hän varmasti jo miettii vasta-argumentteja kaikkeen sanomaani.

Tietämistäni Suomi-Leijona -henkilöistä iso osa ei ole käynyt edes armeijaa. He ovat keskeyttäneet tai hoitaneet itselleen "paperit" joiden puolesta ei sotaväkeä tarvitse käydä. Siinäpä vasta kotimaalleen lämpenevä kansanosa. Yhtälailla sama porukka nauraa hallituksen pukupelleille, eikä se aina kunnioita edes virkavaltaa - kaikkia lakeja ei ainakaan. Ihmettelen usein, että mitä nämä kotimaan kannattajat oikeastaan kannattavat. Suomen ääriviivat ovat piirretty paperille; ei luonnolla ole tahtoa. Ei puut ja järvet välitä ihanteista. Jos Suomi on niin saatanan sairas kaikesta turhanpäiväisestä paskasta, kuten hallitus, virkavalta ja maahahmuuttajat, niin mitä helvettiä sitä tarvitsee palvoa, ja väittää että se on jotain muuta kuin on? Yhteiskunnallista vastuuta välttelevät tyypit, jotka ripustavat kaulaan leijonia ja piirtävät ihoonsa lippuja, ovat tietävinään mikä Suomelle on parasta, vaikka he eivät suorita asevelvollisuutta ja tekevät pimeitä hommia. Sotaveteraaneja kuitenki jumaloidaan. Mitä hittoa?

Älkää ymmärtäkä puheitani väärin, sillä asevelvollisuus suomessa on tosiasiassa täysin kuralla. Pojat laitetaan "miesten kouluun", missä käytännössä elämässään luuseireita olevat pääsevät pompottamaan heikommassa asemassa olevia. Skapparit tekevät "yhteiskunnallisesti elintärkeää työtä" ylläpitämällä tällaista sadistista järjestelmää ja uhkailemalla naapurilla, vaikka kaikki asiaan perehtyneet tietävät, että tosipaikan tullen Venäjä jyräisi Suomen alleen. Patriooteilla on sellainen kuva, että Suomipoika pysäyttää ryssän kuin ryssän. "Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää!", vaikka venäläisistä vain osa sain aseen ja siihen muutaman luodin. Ruoalla saati sateensuojalla venäläisiä ei paapottu, eikä sovi unohtaa, että venäläiset pystyttivät rintaman taakse konekivääripattereita, joilla tykitettiin lähinnä karkuun puikkelehtivia omia. Jotain kertonee myös se, että Venäjän mieheistötappiot kirjattiin kaatuneiden upseerien mukaan; sotamiehiä ei huomioitu. 

Sodat voitetaan asein, ja aseita Venäjällä kyllä nykyään riittää.

Kaikkein pahimman pelkurit perustavat ryhmiä, joissa jäsenet voivat yhdessä haukkua "mutiaisia" ja lietsoa väkivaltaa. Mukaan eksyy aina myös niitä täysiä idiootteja, jotka ovat valmiina lyömään mustaa miestä - silloin kun mustia on läsnä vähemmän. Kyllähän se kertoo kovuudesta, että käydään heikompien kimppuun ylivoimalla. Mäntit kirjoittavat netissä, kuinka "teki mieli hakea pyssy ja ampua homoa päähän". Minusta pitäisi kysy miten sellaisella tyhjäpäällä voi yleensä pyssy olla. 

Tokihan kunnon suomalaisella pitää ase olla, eikä rasisti ymmärrä, että aseen hankkimisen hankaloittaminen koskee kaikkia! - Myös niitä, jotka ovat valmiina rasistin ampumaan.

Eräs typerimmistä asioista on entisen ystäväni lausahdus: "mut o niinku adobtoitu. Siks mä vihaan mutiaisia". Eräs junteimmasta näystä on moottoriteillä ajanut Saab, erittäin ruotsalaisuutta edustava auto, jonka takalasissa lukee pienen kissan kokoisin kirjaimin "PERUSSUOMALAISET.FI"

 

Säälin teitä, jotka puhuvat mustista nekruina ja tummista mutiaisina, teitä, jotka ajattelevat, että maahanmuuttaja - Suomalainen ja asepalveluksen suorittanut, ei olisi valmis tämän maan puolesta kuolemaan, vain koska hän on väriltään toista, ja teitä, jotka luulevat demokratiassa ihonvärin tai sukupuolen merkitsevän jotain. Teitä varmasti pelottaa kaikki vieras niin paljon, että ette uskalla ulkona kulkea ilman kättä pidempää. Ette uskalla edes myöntää, ettette tiedä mitä Koraanissa lukee, ennen kuin olette valmis väittämään kaikkea sen edustamaa vastaan. Ette tunne toisesta etnisestä ryhmästä olevia ihmisiä, ettekä koskaan tule sisäistämään sitä, että erillaisuus on rikkaus. Ette, vaikka juuri sen erillaisuuden mukaan määrittelette itseänne.

Olen käynyt armeijan. Vihasin sitä, enkä siitä huolimatta uhrautuisi maani puolesta. Tupakaverinani ollut korealainen venepakolainen, Lee, sen sijaan taistelisi kyselemättä vaikka yksin.

Ai miten sitten kutsua tummaihoista ellei neekeriksi? No mitä jos kutsuitte heitä tyypeiksi, miehiksi tai naisiksi. Onko se väri pakko ottaa mukaan joka tarinaan?