Itsekkyyden antikliimaksi

Viime aikoina eräänlaista muutosta kokeneet ihmissuhdeasiani ovat opettaneet minulle ainakin se, että itsekkyys on se, mitä huonoimpana piirteenä ihmisissä pidän.

Ennen kuin kukaan enempää innostuu nyt kuulevansa lisää ihmissuhteistani, niin tuotan välittömästi pettymyksen: Ihmissuhteilla tarkoitan nimen omaan kaikenlaisia sosiaalisia suhteita, joita ihmisten välille kanssakäymisessä muodostuu. Ja juuri tässä suhteessa ihmissuhteeni ovat kokeneet melkoisen mullistuksen.

Kaikki alkoi oikeastaan kenttätyökurssista, jonka aiheenvalintani johdosta tulin paitsi tutustuneeksi muutamaan ihmiseen myös lähestyneeksi kotikaupunkiani uudella tavalla. Se on ollut todella virkistävää ja antoisaa. Minulla ei ole kokemuksesta tai ihmisistä mitään pahaa sanottavaa. Näin presidentin vaalien alla on kuitenkin tullut kuultua kovin monta näkemystä politiikasta, ja koska olen nyt yrittänyt - vaihtelevalla menestyksellä - kuunnella enemmän kuin puhua, niin olen pannut merkille kuinka tietynlainen itsekkyys ihmisissä on juuri se asia, mikä minua eniten päähän ottaa.

Tähän väliin on taas syytä korostaa, että jos nyt syyttelen jotakuta itsekkääksi, niin se ei takuulla koske ketään, joka tästä tekstistä itsensä voi löytää. Samaan syssyyn myönnän auliisti, että itsellänikin on enemmän kuin riittävästi itsekkäitä piirteitä.

Lähestyn asiaa näin, koska olen aiemmin kironnut tyhmyyttä kaiken pahan aluksi ja juureksi. Sittemmin olen korrektimmin puhunut tietämättömyydestä, kunnes nyt on aika huomata, että kyseessä itseasiassa onkin itsekkyys.

Ei nimittäin ole mahdollista luokitella ihmisiä tyhmiksi tai viisaiksi. Sen sijaan tietämättömyyttä on helpompi mitata, mutta viime kädessä sekään ei vielä ratkaise mitään, sillä tieto ei tee ketään ns. viisaaksi, joviaalimmaksi tai paremmaksi. Kyse erilaisista arvoista jälkittyy paljolti motiiveihin, ja sitä kautta edelleen sympatian ja empatian kautta itsekkyyteen.

Itse pidän erittäin hyvänä mantrana sitä, että muita pitäisi kohdella niin kuin haluaa itse tulla kohdeltavaksi. Tähän tuttuun lausahdukseen liittyy kuitenkin enemmän, sillä kukapa meistä oikeasti haluaisi tulla kohdelluksi välineenä? Virpi Salmi kirjoitti erinomaisen blogitekstin siitä, kuinka naiset eivät oikeasti ole itsekkäitä halutessaan kumppanikseen muun kuin perusjuntin, toisin mitä Timo Soini taannoin totesi. Kommenttiraidalta bongasin muutaman muun kirjoituksen, joista hyvänä esimerkkinä käy Henry Laasasen opas naisten valloittamiseksi.

Ensin tulee ajatelleeksi kuinka typerä ihmisen tarvitsee olla, että hän kuvittelee muodostavansa ihmissuhteen pelaamalla: valehtelemalla ja huijaamalla. Mutta kun asiaa ajattelee toisenkin kerran, niin eihän siinä kyse ole järjen juoksusta millään tavalla, vaan siitä, että ihminen haluaa itselleen jotain - ja siitä päätellen, että vastakkainen sukupuoli nähdään välineenä omien tarpeiden tyydyttämiseksi, niin voidaan vielä lisätä keinoja kaihtamatta. Sitten kun käykin niin, ettei mies parhaista peliliikkeistään huolimatta saa naista, niin syytetään siitä naisia. Ja ihan yhtälailla toistekin päin: miehethän ovat sikoja.

Tämä samankaltainen ajattelu on pesiytynyt kaikkeen ihmisten väliseen toimintaan: ulkomaalaisia ei haluta, koska ne maksaa ja se on multa pois. Yle-vero maksaa ja sekin on multa pois. Bensa maksaa, autovero on kallis, korot nousee, Kreikan tukipaketit, tuulivoima, sosiaalihuolto, kaikenlainen koulutus, terveyden huolto... Lista on loputon - ja kaikki maksaa, mikä on ihan väärin, koska "en mä niitä palveluita käytä!"

Nykysuomalainen ajattelee itseään ihan liikaa. Yhteiskunta koetaan riippakiveksi - paitsi silloin kun siltä tarvitsee jotain, jolloin on sen velvollisuus tarjota sitä mitä ikinä onkin niin laadukkaasti kuin mahdollista. Ja kun tämä ei toteudu miellyttävällä tavalla, voi siitä kirjoittaa vaikka haukut mielipidepalstalle tai vaikka Facebookiin. Politiikka on hyvä esimerkki siitä, kuinka ihmiset ovat "nykymenoon", "päättäjiin" ja "järjestelmään" täysin tyytymättömiä - oikeastaan vain siksi, ettei maailma satu olemaan juuri sellainen kuin sen itse tahtoisi olevan.

Kaiken tämän taustalla yhteiskunta on kuitenkin se liima, joka pitää ihmisten sosiaaliset suhteet kasassa. Yhteiskunta muutenkin on olemassa ihmisiä varten, eikä toisin päin, vaikka niinkin jossain päin aina välillä kuvitellaan ennen kansannousuja, vallankaappauksia tai järjestelmän murenemista.

Kaikki kauneimmat ja hirveimmät asiat täällä ovat ihmisten aikaansaannoksia, mutta kukaan ei ole maailmaa rakentanut yksin. Koko tämä nykyinen maailma hyvine ja huonoine puolineen sekä mahdollisuuksineen valittaa siitä on seurausta siitä, että ihmiset ovat tehneet yhteistyötä keskenään. Yhteiskunnan ylläpitäminen vaan maksaa rahaa ja vaivaa, eikä sille voi mitään. Ilman sitä olisi joka ikinen meistä jossain vaiheessa pulassa.

Itsekäs ihminen, joka kuvittelee tulevansa toimeen ilman muita on pahasti harhateillä. Kukaan ei ole mitään ilman muita ihmisiä, ja siksi kannattaisi varautua myös siihen, että joskus voi tarvita muiden apua.