Vammaisten keskuudessa omista ja toisten vammaisuuksista voidaan laukoa aika groteskiakin vitsiä. Se on OK, niin kauan kun vammaiset itse käyttävät tavallisesti halventavana pidettävää kieltä, mutta jos joku ulkopuolinen yrittää käyttää samaistua sellaiseen diskurssiin, on lopputuloksena jotain ihan muuta. Kuvitelkaapa nyt millaisen vaikutuksen kanssaihmisiinne teette, jos ns. normaalina ihmisenä alatte vitsailemaan vammaisuuksista vammaisten silmissä.
Vastaavasti on ihan OK, jos tummaihoinen kutsuu toista neekeriksi tai romani toista mustalaiseksi, mutta jos valkoinen käyttää samaa kieltä, hän käyttäytyy huonosti. Joskus jopa tuomittavasti.
Viimeaikoina on puhuttu juuri siitä mitä saa ja mitä ei saa sanoa. Hakkarainen härkkii muurahaispesää, ja haastalinnut pyörivät ympärillä. Ilmassa on kaikenlaisia argumentteja sekä puolesta ja vastaan miksi neekeri -sanaa saa tai ei saa käyttää.
Jokainen tietää, ettei neekeri ole neutraali sana. Ei, vaikka sitä käytettäisiin mettäkulmilla miten hyvänsä - ei vaikka sen käyttö olisi lapsena opittu. On täysin yhdentekevää mistä arvolataus sanalle on tullut: Se on tässä maailmassa latautunut sana ja sillä hyvä. Jos sanaa käyttää omissa oloissaan tai kavereiden kesken, niin mikäpä siinä. Julkisesti käyttäminen on kuitenkin täysin eri asia: Koska julkisesti lausutun kuulevat myös tummaihoiset, on asia rinnastettavissa siihen, että menisi tummien eteen heitä neekereiksi kutsumaan ison yleisön seuratessa asiaa vierestä.
Tällaisten latautuneiden, potenttiaalisesti huomiota herättävien sanojen käyttö on tarkoituksenmukaista. Kärjistetään nyt sen verran, että kyseessä on joko huomionhakuisuus tai sitten oman persoonallisuuden korostaminen: Kun käyttää neekeri -sanaa, tulee samalla kerrottua jotain itsestään - omista ajatuksistaan, näkemyksistään, aatteistaan, asenteistaan jne. Sanan käyttö ei tietenkään itsessään riitä, sillä arvolatautunut merkitys rakentuu vasta yhteiskunnassa vallitsevia arvoja vastaan.
Ei sen pitäisi olla mikään ihme, että Perussuomalaisten pystymetsävahvistus ensinnäkin eksyy eduskuntatalossa ja ensitöikseen alkaa haukkumaan ihmisiä neekereiksi. Mies ei ole tummaihoista lienee koskaan aiemmin edes nähnyt. Näkeehän miehestä jo kilometrien päähän ilman ensimmäistäkään sanaa suustaan, että mitä hän edustaa. Olisi ihan kiva tietää mitä mieltä hän on vaikkapa valtion taloudesta. Tai no kyllähän sen voi jo arvata, että maahanmuuton kustannuksista hän säästäisi ensimmäisenä. Eikä arvaus varmasti mene edes vikaan.
Irvileuat saavat Hakkaraisesta pontta huolimatta mihin leireihin he kuuluvat. Hakkarainen saa tukea ihan vain piruuttaan, ja kritiikkiä, koska toiset ottavat hänet liian tosissaan. Varmasti motiiveja on muitakin. Pääasia, joka tuntuu jäävän huomaamatta, on se, että Hakkaraisen pläsi ja möläytys lööpissä houkuttelee lukijoita. Ja missä on lukijoita, siellä on mainostajia ja ostajia. Ennenkaikkea rahaa.
Hakkarainen olisi syytä jättää omaan varjoonsa. Hänen ainoa saavutuksensa kun on sanoa politikkona neekeri tiedusvälineille. Taustalla on Perussuomalaisten tapaisen populistisen erillaisvastaisen puolueen retoriikkaan kuuluu olellisesti se, että etenkin enemmistö- ja vähemmistöryhmien diskurssiivinen ero ylenkatsotaan. Tavallinen argumentti, maassa maan tavalla, ohjaa siihen, että vähemmistörymien on kunnoitettava vallalla olevia käytäntöjä, kuten lakeja. Siitä on lyhyt matka etikettiin - siihen kirjoittamattomaan käyttäytymissäännöstöön, jonka perusteella eroja etsitään, korostetaan ja muutosta vaaditaan.
Asialla ei ole tarkkaa ohutta punaista viivaa, jonka ylittämällä mennään liian pitkälle. On selvää, että lakia pitää noudattaa (oltiin missä maassa tahansa, ja vaikka laki tuntuisi kuinka tyhmältä: sen rikkominen on turhanpäiväistä ongelmien kerjäämistä) mutta kun pitää luopua kulttuuristaan niin ollaan jo liian pitkällä. Ulkoapäin kun ei voi sanoa, mikä määrä omaa kulttuuria on ihmiselle riittävästi. Ironisesti esimerkiksi muslimien huntujen kielto on yhtä fasistinen kuin niiden käyttöpakko - oli kiellon tai määräyksen motiivi mikä hyvänsä.
Konflikteja syntyy, koska ihmiset ajattelevat eri tavoin. Sen lisäksi ihmiset ryhmittyvät, tai pitäisi kai sanoa laumoittuvat, sillä sen verran merkittävä piirre tiettyyn porukkaan kuuluminen on kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Perhe on yksi pieni lauma, kansalaisuus suurempi.
Ryhmän sisällä vallitsee aina omat norminsa. Ryhmän jäseniltä odotetaan jotain, mutta heillä on myös tiettyjä erityisoikeuksia: Omaa äitiä saa haukkua, mutta muut eivät niin saa tehdä. Omaa kotikaupunkiaan saa arvostella, mutta ulkoapäin sitä ei niin hyvin siedetä. Tummaihoiset saavat kutsua toisiaan neekereiksi, mutta valkoisena se on vähintään epäkorrektia.
Saman tapaiset normit vallitsevat vammaisten, somalien, romanien, helsinkiläisten ja turkulaisten keskuudessa siinä missä Suomen, Euroopan ja koko ihmiskunnan sisällä: Jos jokin muukalaisrotu ilmestyisi avaruudesta ja hyökkäisi Maahan, yhdistyisi ihmiskunta ihan samalla tavalla kuin suomalaiset, jos Venäjä alkaisi siirtää rajojaan länteen. Osa ryhtyisi taistelemaan, osa neuvottelemaan, osa yrittäisi selvitä luovimalla.
Perussuomalaisten rasismin vastainen kannanotto, ja etenkin positiivisesta diskriminoimisesta noussut häly toisaalta paljastaa, etteivät Perussuomalaiset kunnioita ihmislaumojen välisiä eroja. Lausunnosta on ihan hyvin pääteltävissä, että heidän mukainen maailmansa on ainoa heidän hyväksymänsä, jossa siihen kuulumattomille elementeille ei pidä antaa mitään sijaa. Tuskinpa Perussuomalaiset sydämessään toivovat, että vaikkapa sokeiden opaskoirista luovutaan, koska se on myös positiivista diskriminointia.
Rasismin vastainen lausunto avautuu paljon paremmin, kun tietää millaisia arvoja korostamalla puolue suureksi kasvoi, kun tuntee Perussuomalaista retoriikkaa ja ymmärtää sitä nykyisessä yhteiskunnassa. Jostain syystä kuitenkin tällaiset asiayhteydet halutaan katkaista. Osittain sitä tekee media, osittain politikot itse. Jopa vastaanottava kansa tekee sitä vähättelemällä aiempia sanomisia tai tekemisiä. Ehkä se on hektisen nykypolitiikan lieveilmiö. Ehkä jotain muuta, en tiedä.
Mutta sen teidän, että kun maahanmuutto- ja homovastaiseksi profiloitunut isänmaallinen äijäpuolue sanoo, ettei ihmisiä saa suosia etnisyyden, kansalaisuuden tai sukupuolen perusteella, niin he eivät puhu suomalaisten valkoisten heteromiesten oikeuksista. Tyhmäksi saa tekeytyä ja väittää, ettei edes Perussuomalaisten vaaliteemoilla ole merkitystä lausunnon kanssa. Saa jopa pokkana itkeä siitä, että Persu on halventava nimitys. Jokainen silti tietää, etteivät Perussuomalaiset positiivisen diskriminaation lyttäämisellä tarkoita sotaveteraanien etuoikeuksien viemistä. Se on päivänselvä asia, ja siitä on ihan turha taivastella. Yhtä selvä asia on, että Hakkarainen voi lipsautella neekeriä mielin määrin, muttei vahingossakaan leikkisi kehitysvammaista yhdessäkään haastattelussa.
Perussuomalaiset maalailevat mielikuvia menneestä Suomesta, jota ei koskaan ole ollut, mutta johon olisi kiva palata. Se vetoaa ihmisiin. Vetoaisi minuunkin, ellen tietäisi paremmin ettei maailma ole koskaan ollut valmis aikansa ihmisille. Se ei ole valmis meille, eikä se ole valmis Perussuomalaisten jälkeenkään.
Tiedostan myös, ettei rasisminvastainen lausunto ollut siinä muodossa sattumalta. Nouseva häly oli takuulla odotettu. Lausunnon takana olleet aivot tuskin ylenkatsovat ryhmien eroja, mutta tällainen käsitys annetaan tarkoituksella, koska se ärsyttää - osuu tiettyihin hermopisteisiin ja saa vastapuolen hermostumaan. Hienosti pelaavat ja tekevät töitä agendansa eteen - mikä ikinä se sitten onkaan.
En usko, että Perussuomalaisten pilotit tarkoittavat mitä sanovat. En usko, että Soini sen enempää kuin Halla-ahokaan edes itse uskovat puheisiinsa. Sanat saavat ihmiset tikittämään, ja se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos teksti on ajatusta nopeampi - älä vaivaudu.