Sofi Oksanen ja Suomibrändi

Kun Sofi Oksanen meni tanskalaisessa TV-haastattelussa sanomaan, että suomalaiset ukot vetelevät vaimojaan turpiin heppoisesti, näki suomibrändin puolestapuhuja Laura Kolbe aihetta moittia Oksasta.

Ei mikään erityisen yllättävä käänne, sanoisin. Mielenkiintoista tosin olisi tietää, tahtoiko Kolbe itse tulla julkisuuteen näkemyksineen, vai nostiko joku toimittaja hänet esiin. Mutta ehkä vielä mielenkiintoisempaa olisi tietää mitä Oksanen oikeasti asiasta ajattelee - hän kun ehti jo selittelemään, että TV-haastattelun tehnyt toimittaja oli tarkoituksella etsinyt koukkuja juttuun, ja ettei hän nyt ihan lähetykseen leikatuin sanakääntein olisi asiaa tuonut esille.

Kolbe näkee koko homman niin, että suomalainen kirjailija edustaa suomea ulkomaalaisessa TV-haastattelussa. HBL:n kolumnisti Pia Ingström puolestaan pitää itsestään selvänä, että kirjailija kuin kirjailija edustaa itseää. Hän nostaa kolumnissaan esiin turkkilaisen Nobelistin, Orhan Pamukin, joka niin ikään sai kotimaassaan huutia puhuessaan julkisesti siitä kuinka turkkilaiset kohtelivat armenialaisia ensimmäisen maailmansodan aikaan. No, Turkissa on laadittu oikein laki, joka kieltää kotimaan halventamisen, joten sinällään Suomessa on asiat paremmin - kuten Ingström toteaa.

Sananvapauteen liittyy se, että kirjailijat sanovat ja kirjoittavat vähän mitä sattuu. Teksti ei aina ole kaikkien mieleen. Oksanen tosin nousee helposti otsikoihin hallitun provosoivan tyylinsä ansiosta, ja miksi ei - hän on värikäs ja älykäs henkilö, joka harvoin jättää yleisöään kylmäksi. Kun tiedoitusvälineen etsivät kilpajalkaa Suomen syövereistä erillaisia edes jossain valossa painavia mielipiteitä, joilla tätäkin kalabaliikkia pidetään kiinnostavana niin kauan kuin siitä vähääkään mehua irtoaa, kaikkein oleellisin jää vähemmälle huomiolle: Suomikuva, brändi kärsii.

Jostain syystä sillä, että suomessa naisen on kaksin verroin suurempi riski tulla kotonaan puolisonsa surmaamaksi kuin missään muussa länsimaassa, ei tunnu olevan paljonkaan merkitystä. Kaksi kertaa suurempi riski - siis todella merkittävä.

Tärkeintä, ja kaikkein pahinta on se, että joku sanoi tämän julkisesti. Ja nyt suomikuva kärsii.

Voidaan toki ajatella, että on ikävää jos hyvää tarkoittava mielikuvien vääristely tehdään vaikeaksi. Suomi ei kuitenkaan ole lintukoto - ja siksi on jossain määrin käsittämätöntä, että julkisilla varoilla rahoitetaan työryhmää, jonka ainoa tehtävä on tuottaa säihkyvä Suomibrändi. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole, sillä kuuleman mukaan brändi kesti kunnialla koulusurmatkin.

Vaan taitaa kynä todellakin olla miekkaa vahvempi.

Hyvä esimerkki tästä löytyy hyvinkin läheltä: Eestissä on valtiollinen virasto, joka lukee kaiken viron kielellä painettavan kirjallisuuden ja korjaa sieltä huonon kielen pois. Murteella ei saa kirjoittaa, eikä puhekielelläkään ole asiaa kirjoitetuksi. Samainen virasto pyörii myös Tallinnassa vaatimassa korjauksia huonosti kirjoitettuihin mainoskyltteihin, ja sen sana on erityisen painava. Orwellin kirjassa 1984 on uuskieli, jonka sanakirja on joka painokselta ohuempi. Kehityksen suuntaa pidetään yleisesti oikeana - sanojen tappamista hyvänä.

Suomessa ei kyniä suorilta käsin aleta katkomaan. Täällä tyydytään rakennetaan Suomibrändiä, jonka nojalla ketä tahansa suomalaista ulkomailla voidaan pitää suomalaisuuden lähettiläänä. Rahaa pannaan palamaan jotta pystyttäisiin paremmin vakuuttamaan kaikille muille, kuinka hyvä paikka Suomi on, sen sijaan, että sekin raha käytettäisiin ennemmin vaikka tuhoisan kotiväkivallan ennaltaehkäisyyn. Luulisi kenen tahansa nopeasti tajuavan, ettei ainakaan kansalaisten käyttäytymiseen kannata paljon luottaa: suomalaisten suosimissa turistikohteissa on ehkä paras lyödä hanskat naulaan ja liittyä seuraan.

Vaikka siis Oksasen näkemys siitä, että Suomessa on paljon kotiväkivaltaa on perusteltu, on sen julkilausuminen tuomittavaa. Taustalla vaikuttaneen perisuomalaisjunttimainen ajattelu: ensinnäkin Oksanen ei varmasti ole puolueeton; hänhän on nainen. Eikä hän varmasti ymmärrä "oikeaa" suomalaista perhe-elämää, koska hän on itsenäinen ja voimakas henkilö. Tämä ei käy päinsä, ei varsinkaan, koska Oksanen tosiaan on nainen. Sitä paitsi kyllähän se tiedetään, että kaikki on maahanmuuttajien ja pakolaisten vika. Jos ei muuten, niin heidän hyysäämisensä takia kunnon sosiaalituilla toimeentulevalla suomalaisella ei tahdo rahat riittää jatkuvasti kallistuvaan kaljaan tai kossukkaan. Niin ja Oksanen on nainen. Eihän naiset mistään mitään tiedä.

Suomibrändiä eniten pirstoo kuitenkin Suomen kansa, jonka valittujen sanojen valossa edellinen sarkastikin on muremaan päin:

"Synkkä goottinoita Sofi Oksanen haukkuu Suomalaiset Tanskan televisiossa. Jos täällä on niin kamalan synkkää niin muuttaisi pois, katukuva ainakin hiukan kaunistuisi. Mutta luulin ihan että Sofin kaltaiset eläviltä ruumiilta näyttävät gootit pitäisivät kurjuudesta. Onko Sofi vain keski-ikää lähestyvä feikki gootti?"
**
"Niin, kovin on suppea käsitys Sofilla suomalaisista, johtuuko sitten nuoruudesta vai mistä.
Tapahtuuhan täällä lehtiotsikoiden mukaan kaikenlaista, mutta niiden perusteella yleistäminen
kaikkiin suomalaisiin osoittaa kyllä kirjailijan tietämättömyyttä"

**

"Väkivaltaiset ja brutaalit, naista alistavat musut sotketaan nyt jo maailmallakin suomalaisiksi. Karmee virhe Sofilta. Turvatalothan on nimenomaan täynnä näitä musujen muijia. Sofin oilisi pitänyt oikaista toi edes jälkeenpäin."

**

"Menestys noussut päähän ja pissa ei hevin sen juuttipehkon alta haihdu"

**

"Sofi on liittynyt Anun kanssa Virolaiskaartiin jonka päätehtävä on mollata Suomalaisia vaikka ilman Suomea he eivät olisi yhtään mitään!!! Olisivat pysyneet Eestissä, mutta kun pikkupaska köyhä maa ei tarjoa mitään niin Suomessa on kuokittu ja sitten auotaan elviksenä päätä, kiittämättömät!

Puhdistus... no ei puhdistunut Eesti tarpeeksi kuonasta."

**

"Kaikki kirjailijat ovat juoppoja - tämä väite on todempi kuin tämän omissa maailmoissan kulkevan väite suomalaisista miehistä. 

Kysymys - miten ihmeessä tällainen tyyppi pääsi Tanskaan laukomaan mitään!"

**

"Oksanen onkin sovinisti.

Olen pettynyt."

**

Asiavirheistä tai ontuvasta logiikasta ei kannata välittää, sillä kansa tietää parhaiten. Vaan tietääkö kukaan miksi yleensä pitää olla Suomibrändi?

Seura tekee kaltaisekseen.

Tiede -lehden numerossa 7/2009 oli juttu siitä, kuinka kuka tahansa voi muuttua oikeissa olosuhteussa sadistiseksi julmuriksi.

Ihmisistä on helppo usko pahinta. On helppo ajatella, että vanginvartioiksi valikoituu henkilöitä, joilla on sadistisia taipumuksia tai jotka ovat helposti vallan vietävissä. Mutta kun alat ajatella, että kuka tahansa tuttavasi pysytyisi kenties samaan, alat ehkä epäröidä koko asiaa. Taustalla vaikuttanee tällöin naivi tunneperäinen ajatus siitä, että oma lähipiiri on tavallista parempi. Mutta koska vieraista ihmisistä voi odottaa pahinta, miksei myös tuttavista.

Valta toisesta ihmisestä turmelee erityisen helposti. Se on kelpo syy tapella ja murskata toinen. Ainoa tapa saada mikä tahansa ryhmä säilymään, on jakaa valtaa siinä olevien henkilöiden kesken. Toinen hyvä syy tehdä tämä on se, ettei ihminen yleensä viihdy ryhmässä, josta hänellä ei ole mitään valtaa. Puolustusvoimamme on tästä siinä mielessä hyvä esimerkki, ettei siellä tavalliselle taistelijalle juuri valtaa anneta asioistaan päättää. Kurin ehdottomuus on kuitenkin näennäistä, sillä palvelustaan suorittavilla on vapaa-aikaa ja ennenkaikkea päätösvalta siitä todellisesta elämästä - siviilielämästä, jota palvelusaika ainoastaan sumentaa. Huomionarvoista on tässä se, että kukaan ei jää vallattomana alokkaana töihin armeijan leipiin.

Isäni kuvaili alikessuja kerran näin: "ne on yleensä sellasia pieniä ja kovia komentaa. Ku ei ne pääse oikeesa elämäsä koskaan komentelemaan niin ne pärjää armeijasa hyvin, kun siellä ne pääsee." Oli väite kuinka paikkaansa pitävä tai pitämätön tahansa, on siinäkin hyvin esillä ajatus vallasta, jostain jonka pelkkä mahdollisuuskin saa ihmisen ponniskelemaan. Ja vallasta on koko tuntemamme maailma rakennettu.

Mutta valta onkin sitten paljon monimutkaisempi, kuin äkkiseltään vaikuttaa - ainakin sen pitäminen: siitäkin huolimatta, ettei mikään ryhmä ole erityisen pitkäikäinen jos sillä on diktaattorimainen yksinvaltijas, mikään ryhmä ei pysty elämään, ellei sillä kuitenkin ole selkeää johtoa, joka voisi käyttää valtaa.

Ihmisen käytökseen vaikuttaa suuresti ryhmäpaine: mitä paremmin henkilö ryhmää edustaa, sen korkeampi hän yleensä on ryhmän hierarkialla. Ylimpänä kuitenkin ovat ne, jotka elävät tilanteen tasalla - jotka tuntevat nyanssit ja osaavat reagoida ryhmän mieleisellä tavalla konflikteihin. Eli kärjistetysti ne, joihin ryhmäläiset luottavat. Näin syntyy melko monimutkainen kausaalisista suhteusta muodostuva hierarkia: ylimpänä olijan on noudatettava ryhmän normistoa, mutta myös vietävä ryhmää eteenpäin. Hän ei voi keksiä sääntöjä, tapoja tai arvoja omasta päästään - ei hyväksyttämättä niitä ensin ryhmällä. Silti hän on välttämätön tekijä tulkitsemaan ja ennakoimaan ryhmäläisten toiveita. Johtajan valta perustuu siihen, että hän on sen ryhmältä saanut. Diktatuurissa tilanne on aivan sama. Siellä ryhmä on vain paljon pienempi, ja ryhmän alapuolella on iso joukko ihmisiä joita kuka tahansa ryhmästä voi komennella.

Vastapainoksi kuitenkin, vapaammissa ryhmissä ei yhtä selkeää johtajaa useinkaan ole. Toisinaan on jopa toimivampaa, että johtajia on monia ja heillä jokaisella omat arvonsa ja mielipiteensä. Tällöinkin kyse on kuitenkin siitä, että ryhmän arvot ovat etusijalla, jolloin johtajien mielipiteet ovat jatkuvassa kontrassissa vallitseviin ajatuksiin ja näin muodostavat ainoastaan mikromerkityksellisiä mielipiteitä.

Ryhmissä ja ryhmien sisäisissä hierarkioissa on kuitenkin nähtävissä Bourdieu'n ajatus kulttuuripääomasta: ryhmän kuin ryhmän sisällä vallitsee oma normistonsa, joka on suhteessa muihin normistoihin - yleensä muiden ryhmien tai vallaoleviin normeihin. Kyse ei ole siitä, että haluttaisiin olla jotain, vaan siitä, ettei haluta olla jotain tiettyä. Esimerkki: Metallica -faneilla ei ole tarvetta tai edes halua omaan yhdenlaisuuteen niinkään kuin heillä on halu erottua Britney Spears faneista.

Miten tämä kaikki sitten liittyy yhteen, ihmettelet?

Minäpä kerron. Väitän, että mikä tahansa ryhmä, joka keskittyy nimenomaan vastustamaan jotain, muuttuu lopulta vastavoimansa kaltaiseksi.

Olen surullisena todistanut, kuinka rasismia vastustavassa ryhmässä ollaan päädytty käyttämään niitä samoja vallankäytön tapoja, kuin mistä ryhmä on rasistisia ryhmiä moittinut. Tässä on tilaa filosofiselle ajatukselle: onko oikein lyödä, jos joku muu lyö ensin? Onko oikeus käyttää samoja ala-arvoisia keinoja kuin vastustaja, jos vastustaja käyttää niitä ensiksi? Olen miettinyt asiaa paljon ja päätynyt puntaroimaan kumpi on tärkeämpää: se, että rasismin vastustaminen on menestyksekästä vai se, millä tavoilla taisto käydään.

Tällaisen kysymyksen äärellä vastus on itselleni helppo: se miten taistelemme kertoo mitä me olemme.
(Nyt ei kannata ohjautua ajattelamaan sotaa, jossa ihmisiä kuolee, sillä se luonnollisesti olisi kokonaan toinen asia. Tässä kysymyksessä hintana ei ole elämä vaan moraali)

Jos seurauksena on se, että rasismi voittaa, niin sitten siinä vain käy niin. Parempi on kuitenkin hävitä taistelu kuin hävitä sota muuttumalla samallaiseksi kuin vihollinen: ennakkoluuloiseksi, anteeksiantamattomaksi, aggressiiviseksi ja lyhytnäköiseksi. Kun ihmisiä aletaan poistaa näkymättömien sääntöjen tai näkemyserojen perusteella, jotka kumpuavat keskinäisistä erimielisyyksistä, niin silloin mikä tahansa ryhmä natisee jo liitoksistaan. Erityisen huolestuttavaa se on ryhmässä, jonka perustavana normina pitäisi olla suvaitsevaisuus.

Kaikki - oikeastaan edes kovin monet muut - tuskin näkevät asian samalla tavalla. En tiedä mitä he näkevät. Enkä tiedä kiinnostaako se edes minua. Minä kuitenkin näin kuinka yksi tyyppi piti saada alas pallilta jossa luki ylläpito ja perustaja. Perusteluja on sittemmin tarjottu - olivat ne kuinka päteviä tahansa, ne tulivat aivan liian myöhään. Mutta mikäs siinä, pitihän Ilkka Kanervakin saada palliltaan alas ja Anneli Jäätteenmäki myös.

Kulttuuripääomaa tämäkin.

Yksi taide, kiitos.

Yhdenkään taiteilijan ei pitäisi nousta esille, koska taide on kuin virta; taide on kultuurin puhetta ajasta, ihmisen näkemys maailmasta ja puhuttelua, joka on enemmän kuin kokonaisuutensa summa: enemmän kuin väri kankaalla, muste paperilla tai kirjaimet.

Taide muodostaa monimutkaisen, monisyisen ja monikerroksellisen suhteen kaikkeuteen. Siksi sen määritteleminen on hankalaa. Taiteen suhde kaikkiin muihin asioihin on alati häilyvä. Ei voida yleistää mitään kriteeriä, joka määrittelisi mikä on taidetta ja mikä ei: kaatopaikalla oleva pesukone täynnä ulostetta on jätettä, Kiasmassa se on taidetta. Vastakkainasettelu elää asemista: musiikkimaailmassa rock on klassiselle musiikille melua, ja melu pitää sammuttaa. Samoin klassinen edustaa rockille kaikkea sitä, mitä rock pitää huonona: konservatiivista, institutionoitunutta, jähmeää ja taipumatonta, loputonta saman toistamista, kurinalaisuutta.

Toiselle nykytaide on roskaa, toiselle perinteinen kuvataide menneisyyttä. Toiselle kaikki graffitit on töherrystä, toiselle kaikki musiikki viihdettä. Graffiteihin penseästi suhtautuvan olisi paikallaan tutustua tähän: http://www.banksy.co.uk/

Taistelun jatkuessa siitä mikä on ja mikä ei ole taidetta, jotain perin oleellista unohtuu. Määrittelystä tulee tärkeämpää kuin siitä mitä määritellään. Taide yritetään pitää puhtaana, mielekkäänä ja hallinnassa. Mikään näistä ei ole taiteen ominaisuuksia. Sen sijaan taiteen kyky puhutella ihmistä on. Se on ehkä ainoa määritelmä, minkä voin ajatella minkäänlaiseksi taiteen määritelmäksi: taide puhuttelee. Se voi saada aikaan tunnereaktion - mielihyvää tai raivoa, ei väliä - tärkeintä on, että se saa aikaiseksi jotain ihmisen sisällä.

Taide ei koskaan ole olemassa yksin, täysin itsenäisenä asiana, jota objektina voidaan tarkastella. Taiteessa diskurssi korostuu: kaatopaikalla ulostetta täynnä oleva pesukone on merkityksetön, mutta kun joku vie sen uuteen nykytaiteenmuseoon, hän tulee sanoneeksi jotain - ottaneeksi kantaa johonkin. Huomio kiinnittyy ennenkaikkea siihen, miksi näin on tehty. Taiteilija on ehkä halunnut sanoa, että taide on muutakin kuin kivoja kuvia tai satoja vuosia vanhoja traditioja. Ehkä hän on tehnyt sen puhtaasti järkyttääkseen, mikä tietysti herättää vieläkin mielenkiintoisemman kysymyksen: miksi se järkyttää? Kyseessä saattaa olla myös kannanotto ihmisen kertakäyttökulttuuriin, tai ehkäpä jopa ihmisen kertakäyttöisyyteen. Ehkä taiteilija haluaa sanoa, että olemme kaikki ryvettyneet ulosteessa.

Tulkintoja on monia, syvempiä ja pinnallisempia - erilaisia.

Taitteessa hienointa on se kuinka teos kasvaa itseään suuremmaksi, josta päästäänkin takaisin tekstin alussa esittämääni ajatukseen siitä, että taiteilijan tulisi olla kasvoton. En tietenkään tarkoita tätä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta taiteen henkilöitymisessä piilee riski putkinäön kehittymiselle.

Haluan mieltää itseni ennenkaikkea taiteilijaksi, koska haluaisin puhutella ihmisiä jollain monimutkaisella ja tajunnan ulkopuolella olevalla tasolla. Tietysti tämä pohjaa ajatukseen siitä, että saisin suunnattomasti arvostusta. Ennen arvostusta olisin tyytynyt vain hirvittävän suureen omaisuuteen. Näistä haaveista on kulunut pitkä aika, enkä niitä enää koe kovin tärkeiksi, en edes välttämättömiksi. Ne kuitenkin ovat perin vanhoja rakennuspalikoita "taiteellisuuteni" suhteen, eikä niitä siksi voi - tai edes kannata - jättää täysin paitsi huomioa.

Ymmärrän paremmin, että taide tai kulttuuri ei saisi mennä minkään kultin tai henkilöitymän ehdoilla. Kukaan ei voi hallita kulttuuria, vaikka sitäkin on yritetty ja sittemmin onkin elvytetty kaikkea ohessa tuhoutunutta. Yrityksistä huolimatta kukaan ei myöskään voi hallita taidetta. Tukahduttaminen on usein vain synnyttänyt toistenlaista taidetta, joka sekään ei ole ollut kaikkien mielestä haluttua. Eliitti on yrittänyt omia taiteen itselleen, jakanut sen taiteeksi ja viihteeksi. Menestys on ollut kehno; kaikkialle minne menenne on jotain, joka meitä puhuttelee - joka saa meidän ajattelemaan.

Minusta olisi hieno olla osa jotain niin suurta kuin taide.