Isokin mies voi stressata pienistä.

Otsikko on harhaanjohtava; en stressaa pienistä. Pyrkimykseni on suuri, itselleni hyvin tärkeä asia. Pettymys on oleva suunnaton, mikäli epäonnistun. Onnistumisen arvostaminen tuskin yksin riittää sille vastineeksi.

Olen lukenut kirjat kolmeen kertaan. Olen myllännyt teoriaa paljon syvemmältä kuin annetun materiaalin pohjalta on ollut mahdollista. Olen laatinut hyvän muistiinpanot, jotka kattavat kaiken tarpeellisen, kunhan saan ne kirjojen osalta valmiiksi. Olen valmistautunut viimeisen puolivuotta neljää tuntia varten, joiden perusteella joko pääsen jatkoon, tai tipahdan leikistä heti. 

Vaikka jatkoon pääseminen ei takaa vielä mitään, olen 2. vaiheen suhteen optimistinen. Haastattelussa puntaroidaan lähinnä motivaatiota ja musiikillista taustaa. Motivaatiota kyllä on yllin kyllin, eikä kompastuskiveksi varmasti tule musiikillinen taustakaan. Soitin kuulonvaraisesti opittuja sävelmiä jo nuorena. Muistan soittaneeni lambadaa 8-9 vuotiaana isovanhemmilleni. Aloin tehdä tietokoneella - tai Commodore 64:lla - musiikkia samoihin aikoihin. Ensimmäisen neliraitanauhurini sain 13 -vuotislahjakseni. Ehkä tietokonemusiikin vaikutuksen alaisena, kuuntelin suuret määrät kaikenlaista konemusaa seuraavat 10 vuotta. Sivussa hurahdin elokuvamusiikin kautta klassiseen musiikkiin. Innostus konemusiikkiin alkoi hiipua, kunnes se sitten loppui yhtä äkkiä. Huomio kääntyi - niin ikään leffamusan kautta - rockiin ja sen tyyleihin. 

Soitan lähes tunnin päivässä jotain käsiin osuvaa soitinta. Siksi hallitsen jollain tavalla koskettimet, rummut, kitaran, basson, altonokkahuilun ja läjän Brasilialaisia kansansoittimia. Sibelius Akatemina porttia pidemmälle ei soittotaidoillani ole mitään asiaa, mutta jokaisella näistä pystyn soittamaan jotain - joitakin erillaisia kappaleita. Enkä usko, että koneellisen musiikin tuottamisen ja äänenkäsittelyn vuosien harjoittelusta on mitään haittaakaan haastattelussa.

Kuten sanottu, en murehdi haastattelusta. Sen sijaan olen äärimmäisen huolissani niistä neljästä tunnista, joiden aikana minun pitäisi vastata kysymyksiin teoriasta, laatia analyysi esitetystä kappaleesta, kirjoittaa referaatti sekä vastata valintakoekirjoista esitettyihin kysymyksiin. Huoli kumpuaa aiempien vuosien valintakokeista. Ehdoton epätoivon suosikkini lienee tämä: "laadi ulkomuistista nuotinnos jostain seuraavista kappaleista, niin että lopetussävel on yksiviivainen e". Sitten on läjä kappaleita, josta osaan ainoastaan "paljon onnea vain". Sanonpa vain, että on täysin eri asia kirjoittaa nuotit vaikkapa koskettimien ääressä kuin ulkomuistista - varsinkin kun lopetussävel on ennalta määrätty.

Stressiä ei missään määrin helpota tieto siitä, että tänä vuonna on yliopistoihin tehty ennätysmäärä hakuja. Tästä kiitos sähköisen hakulomakkeen, jonka käyttö on siinä määrin yksinkertaista, että hakuja eri linjoille on tullut maanlaajuisesti reilu 13 000 enemmän kuin viime vuonna. Tietysti se on huitsin kivaa: etnomusikologiaan on aiempina vuosina ollut hakijoita tasaisesti laskeva määrä. Viime vuonna heitä oli 37, joista 17 osallistui kokeeseen. Tänä vuonna meitä on lähes 70, joista 20 parasta pääsee haastatteluun, joista sitten 10 yhteispistemäärältään eniten saanutta pääsee opiskelemaan. 

Lohtua voi hakea siitä, että varsinaiseen valintakokeeseen todennäköisesti osallistuu noin 40 henkeä - jos siis vanhat merkin paikkaansa pitävät. Etnomusikologialla on sellainen maine, että sen kautta on helppo päästä yliopistoon. Opeteltavan materiaalin suhteen menee kyllä monelta sormi suuhun, jos aiempaa kokemusta ei musiikista ole ja osa porukasta voi tulla vain yrittämään tuuriaan. Tämän johdosta, jos hyvin käy, osallistuu kokeeseen vieläkin vähemmän ilmoittautuneita ja yleinen taso olisi huono. 

Toisaalta taas oletukseni saattaa olla aivan väärä. Suuri osa hakijoista saattaa ilmaantua paikalle ja taso voi olla todella kova. 

Aiempina vuosina huonoin pistemäärä joilla on sisälle päässyt on kokeeseen osallistuvien määrästä riippuen ollut alimmillaan vajaat 13 pistettä, ylimillään yli 19. Valintakokeen 20 parasta pääsee haastatteluun. 10 opiskelijaa valitaan sen mukaan, kuinka paljon he saavat yhteispisteitä. Valintakokeen pisteet suhteutetaan 70 maksimista 12 pisteen maksimiin. Haastattelussa jaetaan enintään toiset 12 pistettä. Maksimipisteet ovat siis 24, joista 19 on todella paljon. Sen verran pitäisi saada, jos kokeeseen osallistuu 40 motivoitunutta hakijaa.

Tappia myöden täynnä musiikkiteoriaa

Kyllä sitä saa musiikistakin vaikeaa, kun yrittää sitä paperille kirjoitettavien merkkien avulla selittää. Olen nyt lukenut musiikista niin paljon, että koko käsitys kansan- taide- ja populaarimusiikin käsitteet ovat pelkkää sumeaa mössöä päässäni. Yli-valmistautuminen kuvaa tunnetilaani parhaiten, tai kuvaisi, jos muistaisin kaiken maailman yksityiskohda, kuten henkilöt ja vuosiluvut. 

Artikkelit sekoavat päässäni. En muista missä mitäkin puhuttiin, mitä mikäkin käsittelee. Kaikki on niin monimutkaista, etten osaa edes aloittaa vastaamista: "selvitä musiikkinäytteen rakenne, erottamalla sen osat (kuten säkeistö ja kertosäe)". Kun jokin noin yksinkertainen on ensilukemalta täyttä hepreaa, mitä mahdollisuuksia on purkaa jotain vaikeampaa.

Aika käy vähiin.

Intervallit tuottavat jatkuvasti vaikeuksia. Niiden erot ovat selvät, mutta korva ei tahdo kuulla niitä. Yritän ehkä liian kovin, sillä erityistä hankaluutta tuottaa kvartti. Päätelmä perustuu siihen, että kvartti kuulostaa konsonoivassa ympäristössä dissonoivalta ja dissonoivassa ympäristössä konsonoivalta. Näin siis kaksi äänisenä. Tajusin muistavani tämän jostain myöhemmin eilen, kun ensin olin yrittänyt intervalleja tunnistaa. Korotukset ja vähennykset tuottavat niin ikään vaikeuksia.

Minulta puuttuu maltti. En ole varma ennen vastaamista, mutta vastaan vaan. Tiedä sitten miksi.

Tahdit ovat sentään onneksi helppoja - varmasti siksi niiden arvo pisteinä on vähäisin. Sointuasteanalyysikin menee, kunhan ei tarvitse sointujen käännöksiä merkata. 

Ennen pänttäämistä minun oli helppo purkaa musiikkia. Nyt se tuntuu lähes mahdottomalta. En tiedä mistä aloittaa, en mitä pitäisi selvittää. Ehkä pitäisi vain aloittaa jostain ja jatkaa hermeneuttista kehää niin pitkälle kuin se vie. Vaan kun en saa otetta. Mikään sanottava ei vaikuta analyyttiseltä.

Hassua kuinka on niin pitkään tehnyt jotain, mitä ei enää osaa kun sitä on opetellut.

Helvetin turhauttavaa.

Singularis Duo

Testasimme peliä eilen. Kesto on yhä pitkä, mutta peli mielenkiintoinen; peli itsessään kertoo enemmän pelaajista kuin ensialkamalta tulee ajateltua.

Kun pelaajia on vähintään kolme, kostautuu liika ylimielisyys välittömästi, eikä selän kääntäminen ole koskaan hyvä idea - ei edes silloin kun osan pelaajista on yhteen hiileen puhallettava ylivoimaisen vastustajan edessä. 

Paras taktiikka lienee kätkeä voimakkuudet ja iskeä kovaa, mutta vasta oikealla hetkellä. Toisaalta, voimilla pullistelulla voi houkutella vastustajat ansaan, heittää kaiken heidän tekemänsä takaisin.

Pakkaa tehdessä ei voi pitkään ylenkatsoa sitä seikkaa, että on varauduttava niin hyökkäämiseen kuin puolustukseenkin. En olisi uskonut, että kompromissien tekeminen on niinkin vaikeaa, vaikka kaikista tällä hetkellä käytettävissä olevista korteista on valittava neljännes. Pelaajahahmon rakentaminen tapahtui jokaisella melko luonnollisesti hyvin samantaisella tavalla: runkona oli se, mitä pelaajahahmon pitäisi tehdä - voimakkuuden kehittäminen oli tietoinen valinta. Sen idean ympärille syntyi pakka.

Ironista oli se, että meistä hänellä, jolla oli aluksi eniten ylimääräisiä valittuja kortteja, oli lopulta ehkä tasapainoisin pakka. Menestys pelistä kielinee tästä. Samanaikaisesti pakka, johon rakentaessa ei ylimääräisiä kortteja tullut, oli kieltämättä teknisesti tehokkain. Silti menestys jäi verrattain ohueksi. Paljon tähän vaikutti vaarallisuuden mielikuva, kävelinhän itse ensin tyynen rauhallisesti vain ohi, kun ajattelin suurimman vaaran vaanivan muualla. Kun peli alkoi kehittyä, huomasin olleeni väärässä. Olin ajautunut pahasti jumiin kahden pahan väliin. Oli myöhäistä tehdä se ensi-isku, jonka mahdollisuuden ohi kuljin. Tein mitä tehtävissä oli: hyökkäsin sitä kohti, jota vastaan minulla oli edes pieni mahdollisuus vahinkoa tuottaa. Uhraus oli suuri, mutta suunnitelmani toimi. Kun en enää ollut heikoimmassa tilanteessa ja voimasuhteet olivat selvinneet, oli helppo kääntyä. Viesti oli mennyt perille: yksin emme ylivoimaiseen tilanteeseen päässeelle mahtaisi, mutta yhdessä kyllä. Jos olisin sen sijaan jäänyt kahden pahan väliin, muutenkin heikompana, olisi minut poistettu pelistä jo pelkästään koska olin tiellä.

Olen hämmästynyt pelin psykologisesta aspektista. Tuollaisen systeemin tietoinen rakentaminen kysyisi melkolailla tietotaitoa ja aivoja. Mutta nyt kun se on siinä, voi siitä tietoisesti pitää kiinni ja sitä hienosäätää. 

En tiedä muista, mutta omasta mielestäni Singularis Duo on kaikista toimivin kaikkiin aiempiin versioihinsa nähden. Peli on yksinkertainen, nyrkkisääntöjen varaan rakennettu kokonaisuus, joka on helppo ymmärtää. Suurin osa informaatiosta on korteissa. Säännöt on suoraan niistä luettavissa. Sääntökirjan (jota ei edes ole vielä laadittu) selaukselle ei ole ollut tarvetta. 

 

Muutamien korttien tekstejä pitää hieman muuttaa tai täsmentää. Muutokset eivät ole erityisen suuria, mutteivät pelkkää kosmetiikaakaan. Peli kysyy myös tarkkuutta: mm. taivutukset on luettava oikein, tai muuten toiminta voidaan ymmärtää väärin. Tämä korostaa ennenkaikkea sitä, kuinka tärkeää on, että korttien tekstit ovat täsmälleen oikein.

Otteita

"Pimeä on laskeutunut. Ilman tätä pientä liekkiä se nielee minut kokonaan. Tiedän vain, että kun valo sammuu alkaa ihmisiä kadota, ja että ulos ei voi mennä; valo ei kestä siellä. - - Kaikki mitä olen, kaikki - koko elämäni. Kaikki valuu olemattomaan sormieni välistä... Valuisi, jos olisi enää mitään minkä menettäisin. Kaikki on jo mennyt. - - Kun pimeä saa otteen, kun peitto laskeutuu päälleni, tunkeutuu minuun joka katseella ja äänellä, jokaisella henkäyksellä... Ei millään ole merkitystä, ei edes niillä, joita tiedän tarvitsevani. Ja jos pimeä väistää, vihaan itseäni koska annoin sen ottaa otteen. Vihaan, koska laiminlöin kaikkea rakasta... Tällä kertaa se ei väistä... Tämä on viimeinen kerta... Taas, vielä kerran - viimeinen kerta."

Kolme kynttilää.

"Tilanne on nyt tullut sen luontoiseksi, että tarvitsen välttämättä lainaksi yhden naulan ja vasaran"

Herra silinteri ja maailmanlopun tehdas.

"- Yli 12 miljardia.

- Anteeksi mitä?

- Niin monta elämää olen vienyt

- Eh... Vai niin.

- Tiedätkö mitä yksi lisää merkitsee?

- Een...

- Ei yhtään mitään"

Qwarru: Abyssus.

Olen suvaitsevainen ekoihminen

Portaan perällä on kuulemma sellainen tapa, että siellä heitellään metsään kaikki vanhat jätteet, kuten jäteöljyt ja huonot akut, vaikka vesi juodaan omasta kaivosta.

Samaiset ihmiset julistavat äänekkäästi pitävänsä luonnosta ottaessaan haulikon olalleen ja painuessaan korpeen tykittämään kaikkea liikkuvaa. Taskussa pidetään aina lainmukaisia hauleja siltä varalta, että joku viranomainen tekee tarkastuksen, mutta piipussa lyijyä, koska se vaan tepsii kohteisiin paremmin. Mikä tahansa rauhoitettukin eläin voidaan ampua reikiä täyteen, kun ajatellaan sen olevan vaarallinen vaikkapa talossa oleville natiaisille. Kenellekään ei parane puhua, ettei joku viherpiipero saa asiasta vihiä.

Kun puheeksi otetaan vaikka kalliit maaperän kunnostukset, jotka ovat seurausta jäteöljyjen ja sun muiden myrkkyjen leväperäisestä käsittelemisestä, on kyseessä jokin vihreiden hippien turha päähänpisto. Pihapiiriin sytytetään silloin tällöin kokko, jossa voi polttaa kotitalousjätteen ohella vanhat renkaat ja muut palavat romut. Paristot heitetään metsään akkujen viereen, eikä jätevettä tule mieleenkään imeyttää saati kerätä edes kaivoon.

Maaseudulla ymmärretään luonnon tärkeys ja sitä arvostetaan. Forssan Wanhassa apteekissa teki apteekkareista tähän mennessä pisimmän uran mies, joka ei vitamiineihin uskonut, koska hän ei uskonut mihinkään mitä ei voinut nähdä. Lienee maaseudulla samantapainen ajattelu meneillään myrkkyjen suhteen. Tuli ja aika ovat ne puhdistavat voimat. Joka fysiikasta ja katoamattomuuden lajeista alkaa puhumaan, sietää sitä pamauttaa nyrkillä päähän.

Samaa toimintatapaa kannatetaan pakolaisten ja kaikkien suhteen, joita pakolaisiksi voidaan epäillä. Forssan Lehdessä oli tänään (7.5-09) lukijan kommentti suunnitteilla olevaan pakolaiskeskukseen. Yksinertaisesti kirjoittaja totesi, ettei hän ainakaan aio suvaita ketään!

Sitten ihmetellään, että ongelmia tulee. Tai ei sitä ihmetellä; tiedetäänhän kaiken pahan johtuvan pakolaisista.

Jos lukemattomiin mielipidetutkimuksiin on uskominen, kertoo ulkomaalaisiin suhtautuminen kovaa kieltä. Suvaitsemattomuus on korkeimmillaan pienissä kaupungeissa ja maaseuduilla. Suurissa kaupungeissa suurin osa ihmisistä hyväksyy ja suvaitsee ulkomaalaisia ja pakolaisia. Kulttuuritutkimuksen piirissä on tuttua käsitys siitä, että tuntemattomaan suhtaudutaan aina varauksella. 

Portaan perällä pakolais- ja ulkomaalaisvastustus on kovaa, varsinkin ihmisien kesken, jotka eivät puhu kuin omaa kieltään, jonka senkin he hallitsevat vain keskinkertaisesti. Vastustus puolestaan on olematonta, jos omassa tuttavapiirissä on ulkomaalaisia ihmisiä.

Kuten musiikin tutkimuksessa, valitettavan usein tapa analysoida kertoo enemmän analysoijasta kuin siitä mitä analysoidaan. Samalla tavalla suvaitsemattomuus ja väliinpitämätön suhtautuminen luonnon suojeluun kertoo nimenomaan siitä, ettei asiasta tiedetä mitään. Ja kun ei halutakaan ymmärtää - tai muuttaa mieltä - menevät faktat luulojen kanssa sekaisin niin pahasti, ettei tervejärkiset yleensä enää mukaan lähde väittelemään.

Ja miksi lähteä? Antaa junttien luulla mitä luulevat, sillä jos maailman historia jotain opettaa, niin sen, etteivät juntit koskaan ole mitään muuttaneet. Ihmiset, joilla on ideoita ja uskoa asiaansa ovat!

Ylen hegemonia

Meille myydään mediamaksu TV-lupamaksun korvaamaan. Iskulauseina käytetään mm. että uuden maksun myötä kotitalouksille seuraa noin 50€ säästö. 

Meidän taloudessa on kaksi televisiota, mutta ei ensimmäistäkään digiboksia. Yhden megan nettiyhteydellä ei paljon IP-televisiopalveluita tilailla saati käytettäisi. Minkälainen säästö on sellainen, että ensin ei tarvitse maksaa mitään, ja sitten pitääkin jo maksaa 175€?

Säästöstä on röyhkeä puhua kotitalouksille silloin kun tähän asti maksuton Ylen uutispalvelu netissä muuttuu mediamaksun myötä maksulliseksi. Ja samaan aikaan Yle suunnittelee tarjoavansa uutisia ilmaiseksi lehdille sekä muille radio- ja televisiokanaville.

Yle tavoittelee hegemonista asemaa, jossa sen mielipide on oikea ja sen totuus ainoa. Kansalaiset pakotetaan maksamaan toiminta, jonka myötä syntyvät uutiset annetaan ilmaiseksi muiden uutisia tarjoavien yritysten käyttöön.

Mediamaksua perustellaan myös sillä, että Yle ylläpitää verkostoa, joka on kriisitilanteessa viranomaisten käytössä. Kaikki muutkin kanavat ovat toimilupiensa varjolla tarvittaessa viranomaisten käytössä, mutta osia mediamaksusta niiden on turha odottaa. Ylen toimitusjohtajan Mikael Jugnerin mukaan "se on ilmaisenkin televisiokanavien velvollisuus". 

Suomessa ei koskaan ole ollut ensimmäistäkään ilmaista televisiokanavaa. TV-lupa on pitänyt maksaa, katsoit sitten mitä hyvänsä lähetystä. 

Mediamaksu on pakkomaksu. Sitä ei voi kiertää tai jättää maksamatta. On se ja sama miten sitä perustellaan, sillä reilu se ei ole. Ei ketään saisi pakottaa maksamaan siitä, että joku muu päättää mitä katsot televisiostasi ja mihin aikaan. 

Yle ei tarvitse kuin yhden radio- ja televisiokanavan, joiden kautta sen tulisi tarjota sitä täydentävää ohjelmaa. Ei ole yleisradion tehtävä kilpailla katsojilla tai kuuntelijoilla yksityisten kanavien kanssa. Pois siis Ylex ja saippuasarjat Ylen rahoja syömästä.

Vapaus ja tarjonta on myytävänä harhaanjohtavan 50€ säästöllä. Jos mediamaksun tapainen pakkomaksu voidaan runnoa noin vain läpi, ei mikään estä sen nostamista parin vuoden päästä.