David Lynch

Pienen kuumeen luulisi antavan Lynchin elokuviin oman säväyksensä. Luulisi - oikeastaan kuume ei elokuvakokemukseen juuri vaikuta - tai sitten 38 asteen päällä pyörivä kuume ei vielä ole tarpeeksi.

Viimeisen kolmen päivän aikana olen katsonut Lynchin Inland Empire ja Lost Highway -elokuvat, sekä olen lukenut Lynchin omaelämänkertakirjaa Lynch on Lynch. Kyseinen kirja on lähes must kaikille Lynch-faneille. Se raottaa sielunnäkymää mieheen, jolle elokuva on vain yksi tapa tehdä taidetta. Lynch on ennen muuta kuvataiteilija, veistäjä - ei pelkkä elokuvaohjaaja millaisena hänet Hollywood-ohjaajan silhuetin läpi tahdotaan nähdä. Tätä hän on pahoitellut myös itse.

Kirja on auttanut ymmärtämään, ettei Lynchin elokuvia kannata yrittää analysoida tavanomaisin keinoin: mikä symboliikka yleensä tarkoittaa jotain, ei Lynchin pätkässä välttämättä edusta mitään sinne päinkään. Kaikella ei edes ole merkitystä. Pitkään kuvassa oleva lamppu voi olla siinä vain, koska se luo tunnelmaa. Toisaalta taas monikin vähäpätöinen asia saattaa olla tärkeä: sininen avain, polttimo, se missä polttimo on ja kuinka se palaa, vai palaako se lainkaan. Parasta onkin lopettaa järkeily ja katsoa elokuva kerrallaan. Leffa joko avautuu tai ei, mutta väkisin en sitä ainakaan itse pysty ymmärtämään.

Inland Empire rikkoo edelleen kiiltokuvaa Lynchistä tavanomaisena Hollywood ohjaajana - siis mitä sellaisesta mielikuvasta nyt enää on jäljellä. Elokuva on pidempi ja ehkäpä vielä monisäikeisempi kuin sitä edeltänyt Mulholland Drive. Inland Empire ankkuroituu voimakkaasti Laura Dernin esittämään roolihahmoon (tai hahmoihin). Tarinan punaista lankaa ei myöskään päästetä niin kauaksi keskeisistä hahmoista, kuin mitä se Mulholland Drivessä kävi (on ehkä väärin sanoa "keskeisistä hahmoista", koska Lynchin elokuvissa kaikki hahmot ovat keskeisiä ainakin kuvassa ollessaan, mutta pieni kärjistys on nyt paikallaan). Kaiken kukkuraksi Inland Empiren kuvauksen jälki muistutti kotivideokameran laatua - paikoitellen jopa liian häiritsevästi. Suuri osa kuvastosta kuitenkin on valoineen, lavasteineen ja kokonaisuuden välittävän tunnelman mukaan niin hallittua, että ammattitaidottomuudesta tuskin on kyse. 

Mistä Inland Empiressä sitten on kyse? Siihen on mahdoton vastata. Sääliksi käy elokuvan takakansitekstin laatijaa, sillä vaikka teksti osaltaan paikkaansa pitääkin, ei se elokuvasta kerro juuri mitään. Päinvastoin. Sen pohjalta odottaa näkevänsä jotain ihan muuta. Parhaiten elokuvaa kuvastaisi ehkä siitä lainattu pätkä: "Poika avasi oven ja maailma avautui hänen eteensä. Hänestä lankesi varjo ja pahuus oli syntynyt".

Lynchin elokuvaura on ollut mielenkiintoinen. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Eraserhead (jota harmikseni en ole saanut koskaan käsiini) oli samanaikaisesti hvyin ylistetty ja halveksittu. Täysin pieleen elokuva tuskin meni, sillä se oli ponnistuslauta Elefanttimieheen, joka kaiketi on populaarisin Lynchin elokuvista. Se on myös erittäin väkevä ja voimakas elokuva. Dyynistä ehkä Elefanttimiehen varjollakin odotettiin tulevan vähintään yhtä voimakas ja merkittävä teos, mutta toisin kävi. Rehellisesti sanoen en kyllä koskaan ymmärtänyt mikä Dyynissä niin kamalan huonoa on. Itse pidän siitä, olen aina pitänyt. Ehkä aika ei silloin vielä ollut kypsä siihen. Toki elokuvasta jäi paljon pois ja sen tekemiseen liittyi yhtä sun toista onnetonta, mutta alkuperäinen käsikirjoituksesta olisi tullut 10 tuntinen elokuva ja valmiista elokuvastakin piti leikata vielä toista tuntia, koska siihen maailman aikaan elokuvan maksimipituus oli 2 tuntia 15 minuuttia. 

Kun Lynch makaa pohjamudissa, hän tekee jotain, mikä nostaa hänet aallon harjalle. Twin Peaks teki Lyncihstä hitin yhdessä illassa. Tuli, kulje kanssani syiksi hänet takaisin pohjamutiin ja mainitakseni vaikka Blue Velvetin sekä Lost Highwayn myötä hän nousi taas. 

Lynchin mukaan tuottajat yrittävät pysyä erossa ohjaajista joilla on omaa näkemystä, koska miljoonat dollarit ja omat ideat ovat huono yhdistelmä. Tuottajat haluavat tietää tarkalleen millainen elokuvasta tulee, ja jos se on tai tulee epäselväksi, he alkavat hermostua ja kiristää nyörejä ja aikatauluja. Hollywoodissa kuulemma jokainen pelkää työnsä ja rahohensa puolesta siinä määrin, ettei luovuudelle jää paljon tilaa. 

Elokuvan leikkaaminen on Lynchille yksi luomistyön vaihe. Hän ei tiedä millainen lopputulos on, mitä jää ja mitä poistetaan ennen kuin elokuva on valmis. Useimmiten ensimmäinen versio, johon hän on tyytyväin ei vielä ole lähelläkään lopullista.

Ehkäpä Lynch on nyt löytänyt tapansa tehdä elokuvia. Kuten maalatessaan, välittämättä siitä kuinka työ otetaan vastaan. Ainakin kun seuraa millaiseen suuntaan hänen elokuvansa ovat menneet 90-luvun jälkeen, niin uskaltaisin väittää, ettei mitään kovin populaaria enää välttämättä ole luvassa, mikä sinällään on sääli. 

Mutta Lynchin tapauksessa ei mikään ole varmaa.

Ollapa perussuomalainen

Perussuomalaiset. Jo pelkkä nimikin viittaa suvaitsemattomuuteen: porukka, joka edustaa perussuomalaisuutta - sitä joka Kalevalasta kumpusi, Seitsemään Veljekseen kulminoitui ja läpi Tuntemattoman Sotilaan karastui siksi, mitä suomalaisuus on - kansalliskuvan mukaan. Perussuomalaiset nimensä mukaisesti edustavat jotain, jota muut puolueet eivät selvästikään edusta. Jos et kuulu heihin, et ole kunnon suomalainen, et ainakaan siinä määrin, että tietäisit mikä Suomelle on hyväksi.

Puolueen pää, Timo Soini itse on suoraan sanonut, että hän on populisti. Sana on ilmeisesti liian vaikea tavalliselle tallaajalle, joka ajattelee sen tarkoittavan lähinnä sitä, että Soini on populaarinen, suosittu ja koko kansan mies. Ei. Sana "populisti" tarkoittaa lähinnä mm. sitä, että kiinnostusta politiikkaan herätellään sitä yksinkertaistamalla. Yleensä populismi vetoaa kansaan, joka kokee olevansa heikommassa asemassa. Populisti ei välttämättä myöskään usko asiaansa - riittää, että kansa uskoo hänen uskovan.

Turha luulla, että herra Soini tarkoitti populistilla jotain toista, puhtaampaa ja "pyhempää" asiaa. Mies, joka tuli maisteriksi populismia käsittelevällä gradulla varmasti tietää sanan varsinaisen merkityksen.

Mutta kaikki tuo on merkityksetöntä, kun kerran pari vuodessa suuri herra Helsingistä piipahtaa pienen kaupungin torilla, suurine puheineen. On se kumma, että jos politiikka kerran on niin yksinkertaista, ettei sitä kukaan muu ole vielä osannut sellaisena pitää. Yksinkertaista se on, kun siihen suhtaudutaan niin. Soini on hyvä puhumaan, mutta huono sovittelemaan - karismaattinen yksinvaltias, mutta kehno joukkuepelaaja. Jos jokin ei hänen mieleensä ole, ei asiasta kannata edes neuvotella: "Nykyinen hallitus pitäisi pistää eläkkeelle heti". Sopimuspaperiin ei laiteta nimeä alle, vaikka sisältö on kuulemma mieleinen, koska asia on väärin otettu esille. Sen sijaan ei haittaa, vaikka joku porukasta saa syytteen kiihottamisesta ynnä muusta. Se on vain kritiikkiä.

Ja Perussuomalaiset sen kun kasvaa - kuulemma. Ikään kuin puolueiden valta kasvaisi vaalien välillä. Viesti menee kuitenkin perille kun tarjotaan yksinkertaisia nopeita ratkaisuja, kuten vaikka maahanmuuton lopettaminen ja EU:sta eroaminen. 

Mitä tulee EU:n kirottuihin direktiiveihin, niin sallikaa minun valistaa: Direktiivin tarkoituksena on, että sen sisältö otetaan huomioon, kun valtio säätää lakiaan. Direktiivien avulla pyritään yhtenäistää Euroopan Unionin lainsäädäntöä, eikä sitä ole tarkoitus sellaisenaan laissa toteuttaa. Asetus on se, jonka mukaan lakia pitää säätää.

Sen sijaan, että vihaisitte EU:ta direktiivien takia, niin kannattaisi ehkä suunnata syyttävä sormi Arkadianmäelle, jossa on se ainoa alativaihtuva sekalainen seurakunta, joka tässä maassa pystyy lakeja säätämään. Ei ole EU:n vika mitä Suomen hallitus tekee toteuttaessaan direktiivit kirjaimellisesti. Hitto, ei kukaan ole niin pyytänyt tekemään.

Jokin aikaa sitten tehdyn mielipidemittauksen mukaan suomalaiset pitävät Perussuomalaisten taloussuunnitelmaa uskottavampana kuin Demareiden - tämäkin siitä huolimatta, etteivät Perussuomalaiset edes ole esittäneen minkäänlaista taloussuunnitelmaan.

Onko kuvassa jotain vikaa kun pieni noin kymmenen prosentin väestön osa väittää olevansa enemmistö? Ihmisiä viedään kuin lampaita laitumille. Heille pureskellaan ajatukset niin valmiiksi, että ne voi siitä vain omata. 

Kun politiikassa aletaan sanomaan ihmisille miten ajatella, ei se enää ole demokratiaa. Fasismin siemenstä kasvaa äkkiä kokonainen vihan joki. Voidaan naivisti ajatella, ettei nykyään enää voi tapahtua mitään sellaista kuin Saksassa 30- ja 40-luvuilla, vaikka samaa tapahtuu maailmassa edelleen. Sitten kun se tapahtuu, niin voidaan äimistellä. Jo nyt homot, toisinajattelijat ja maahanmuuttajat eivät ole "kunnon suomalaisia". Kuinkakohan kauan kestäisi, ennen kuin "kunnon suomalaisen" pitäisi olla katollinen, kuten Soinin ikään? 

Ennen pitkään "kunnon suomalaisen" määritelmä kuristaisi meistä hengiltä kenet tahansa.

 

Onneksi puhumme kuitenkin pienestä vähemmistöstä, jonka "vahtivuorolla" moista voisi tapahtua. Ja sitäpaitsi populismi ei toimi jos sillä on liikaa kannatusta. Ehkä siksi suunnata suurille Euroopan "merille" - ikäänkuin valinta sinne lähtijöistä olisi jo tehty.

Jumalaa tuskin on olemassa...

Melkeinpä alkaa jo tuntumaan, että toisinajattelijoilla on jotain hampaankolossa kristillisiä oppeja kohtaan. 

Pidän aina epäilyttävänä sitä, että kun taho, joka pitää itseään jossain määrin vastapuoltaan parempana, taantuu käyttämään vastatustajansa keinoja. Viimeistään siinä vaiheessa suhtautuminen tähän "paremmuuteen" joutuu kovalle koetukselle. 

Kysymyshän on nyt siitä, että miksi ihmeessä toisin ajattelevat järjestöt vaivautuvat tuhlaamaan rahaa mainoskamppanijoihin, jotka lopulta saavat järjestöt vaikuttamaan katkerilta ja kyynisiltä. 

Ylimielisiltä kuulostavien syyt, kuten "tarkoitus on saada ihmiset ajattelemaan itse" eivät juuri sydäntäni lämmitä. Ikään kuin ihmiset eivät osaisi ennestään ajatella. Niinhän sitä aina ajatellaan, jos joku toinen ajattelee toisin: ettei hän osaa ajatella oikein. 

Aika pitkälle samoja polkuja vaikuttavat toisinajattelijat ja kristityt polkevan.

Vannoutunutta kristittyä tuskin mikään kampanjointi saa ajattelemaan "itse", tapakristityt sen kannustamana tuskin vaivautuvat kirkosta eroamaan.

Ilmeisesti kaikki ateistit eivät usko ateismiin siinä määrin, että antaisivat ihmisten pohtia ja käydä asiansa itse. Kun tiedät mihin itse uskot, ei muiden uskolla yleensä ole merkitystä - ainakaan siinä määrin, että muut olisi saata uskomaan samoin, muuten kuin ehkä vallan takia. 

Mutta jos joku lukee kirjaa instituution määräämällä tavalla, ei sitä mainoskamppania pelasta. Eikä kukaan pelastu - opi ajattelemaan "oikein" - jos yksi instituutio korvataan toisella.

Miksi diskurssianalyysi on niin nasta.

Pitipä oikein miettiä otsikoinnin adjektiivia. Lyhyestihän kyse on siinä, että diskurssianalyysillä kiinnitetään huomio siihen, kuka sanoo mitä kenelle, millä tavalla ja miksi. Se on käypä työkalu aina kun sisältö ajatellaan tekstinä. 

Koska kaiken tuotetun, tehdyn ja ihmisen luoman voidaan ajatella viestivän jotain, voidaan tätä viestiä ajatella tekstinä, jonka vastaaonttaja uloskoodaa jollain tavalla. Tässä yhteydessä voitaneen ajatella uloskoodauksen tarkoittavan tulkintaa, vaikka varsinaisessa merkityksessä uloskoodausajatuksen avulla voidaan erotella erilaisia syvempiä tulkinnan tasoja.

Eli "tekstejä" ei ole välttämätöntä rajoittaa pelkkiin semioottisiin viestintäjärjestelmiin. Joka toista väittää voi yksintein lopettaa lukemisen ja olla kirjoittelematta kommentteja.

Mitä juuri sanoin? Minkä merkityksen juuri välitin ja miten se uloskoodattiin? "Joka toista väittää" - lauseella on hyökkäävä alku ja se kohdistuu ennen muuta niihin, jotka toista väittävät ja etenkin niihin, joille diskurssi ei käsitteenä ole tuttu. Käsite teksteistä muuna kuin kirjoituksina tulee nimittäin kaikille diskurssiin tutustuville nopeasti selväksi. Erotan siis eri mieltä kanssani olevat samaa mieltä olevista. Sisällöllisesti pyrin vetoamaan varsinkin diskurssiin perehtyneisiin, mutta hyökkäävä asettelu viestinee siinä, että olen valmistautunut ottamaan vastaan arvostelua, jota pyrin jo ennalta vaimentamaan. Syitä siihen voi pohtia erikseen - yhden lauseen pohjalta niitä on vaikea löytää. 

"voi yksintein lopettaa lukemisen" - eli erottelun jälkeen yritän evätä eri mieltä kanssani olevien oikeuden lukea enempää. Sana "voi" kehottaa, mutta ei käske. Lause ei kiellä lukemista, eikä uhkaa seurauksilla. Sen sijaan yritän saada vastuun lukijalle: jos luet, mutta olet toista mieltä, on se oma syysi ettet ymmärrä. Erottelu korostaa tätä, sillä lauseen asettelu jättää mahdollisuuden selittää ymmärtämisen puutetta diskurssin vieraudella.

"olla kirjoittelematta kommentteja" - yritän ottaa lukijalta oikeuden kommentoida, mikäli hän kuuluu niihin, jotka olen jo eritellyt niihin kanssani eri mieltä oleviin. Asettelusta voi päätellä, että ainoastaan positiiviset kommentit ovat tervetulleita. 

Lyhyesti siis lauseen voisi tulkita näin: "Jos olet eri mieltä, en tahdo saada kommenttejasi", mutta yhtä hyvin sen voi uloskoodata myös vaikkapa näin: "Haluan keskustella asiasta nimenomaan teidän kanssanne, jotka olette diskurssikäsitteeseen tutustuneet", ja edelleen; "haluan keskustella asian tuntevien kanssa".

Lauseen hyökkäävä asenne kertoo siitä, ettei kyseessä ole tunteeton tiedejulkaisu, vaan sen takana on tunteva kirjoittaja. Samalla se syö kirjoitukselta sen objektiivista arvoa, koska hyökkäävyys voi provosoida eri mieltä olevia. Voisiko viestin siis tulkita myös niin, että haluan vääntää asiasta kättä jonkun asiaan perehtymättömän kanssa? Varmasti sen voi uloskoodata myös niin. 

Uloskoodauksessa kysymys on nimenomaan siitä subjektiivisesta tulkinnasta, johon liittyy henkilön koko olemus - kokemukset, taidot, tiedot, arvot - kaikki. Niinpä viesti on tulkittavissa monella eri tavalla ja varmasti niin monella eri vivahteella kuin mitä lukijoita on.

Tästä päästäänkin siihen miten viesti välitetään ja siihen nivoituu olelliisesti myös se, kenelle viesti on tarkoitettu. Joskus sama viesti voi olla jopa tarkoitettu useammalla eri tavalla tulkittavaksi erilasiten vastaanottajien kesken. 

Kun analyysi laajennetaan koko tekstiin, paljastuu kokonaan uusi merkityskerros: Kysymykseen "miksi" - koska tahdoin havainnoida, joka vastaa myös kysymykseen "millä tavalla". 

Ja kappas näin, ennen kuin diskurssianalyysi on tuomittu tyhjänpäiväiseksi hölynpölyksi, on se pintapuolisesti kertonut mistä on kysymys. Esille ottamani lause paljastui kokonaan muuksi kuin kannanotoksi.

Miksi diskurssianalyysi sitten on niin hyvä? Koska sitä voi soveltaa kaikkialle, missä voidaan ajatella olevan tekstejä: musiikki, elokuvat, kuvataiteet, veistokset, pelit - lista on loputon. Diskurssianalyysi painottuu nimenomaan viesteihin; merkityksiin (piilo- ja näkyviin). Sen avulla saatu tieto on käyttökelpoista niin subjektiivisesti kuin massa-analyysissä objektiivisesti, ja koska sitä voi käyttää monessa eri mediassa, on sen avulla tehdyt päätelmät käyttökelpoisia myös keskinäisesti verrattuina - kunhan painotukset ovat analyyseissä samat.

Sillä miten asia sanotaan on yhtä suuri (ellei suurempi) merkitys kuin mitä sanotaan.

"Kuka?" - päätelkää itse.