Jouhikko

Jouhikko on vanha Suomessakin muinoin paljon soiteltu soitin. Jos pitäisi jollekin täysin jouhikosta tietämättömälle siitä jotain kertoa, voisi karkeasti yksinkertaistaen sanoa, että se on sellainen vähän niinku alkukantainen viulu. Yhteistä näillä soittimilla kuitenkin on lähinnä se, että molemmissa on hevosen jouhista tehty jousi.

Vallitsevan länsimaalaisen taidemusiikki pedagogiikan mukaan viulua soitetaan kaulalta, näppäilysormien ranne pidetään suorana ja jousta pidetään sormin kiinni sen päästä. Jousikäden ranne on notkea jotta jousi pysyy alata samassa kielten kohdassa ja jotta soitto olisi hallittua. Kieliä näppäillään painamalla niitä kaulaa vastaan. Nauhoja ei ole, eli viulusta saa skaalansa sisältä käytännössä minkä korkuisen äänen tahansa.

Viulua on toki soitettu toisillakin tavoilla - siksi mainitsin erikseen länsimaalaisen taidemusiikki pedagogiikan. On väärin ajatella, että viulu rantautui Suomeen vasta musiikkikoulujärjestelmän myötä. Ennen sitäkin viulua soitetiin, mutta ei "oikeaoppisesti". Viulua pidettiin useimmiten olkapäätä vasten, jousesta pidetiin kiinni vähän miten sattui ja virityskin saattoi olla mikä hyvänsä vain soittajaa miellytti. Vieläkin on nähtävissä pelimanniviulisteja, jotka selvästikään eivät ole viulunsoittotaitoaan musiikkikoulusta imeneet. En silti käy musiikkikoulua liiaksi kritisoimaan: ilman yleistävää pedagogiikkaa ei kovin suurista yhteissoitoista tulisi mitään. Vaikkei nuottijärjestelmä sinällään ole kieli, se on kuitenkin paras tapa tallentaa musiikkia paperille. Ja jollei tätä järjestelmää, sen ehtoja tai rajoituksia ymmärrä, sulkeutuu valtava määrä musiikkia soittajan ulottumattomiin.

Jouhikko sen sijaan on pedagogisesti vapaa. Tämä johtuu paljolti siitä, että jouhikko oli pitkään unohdettuna. Jouhikkoa pidetään soittaessa kiinni käden "kahvasta". Soitin on useimmiten pystyssä polvien välissä. Jousesta pidetään kiinni samoin kuin kynästä ja sitä veivaamalla kieliä vastaan saadaan soittimesta ääntä. Jouhikossa (suomalaisessa) on tavallisesti kolme kieltä, joista ainoastaan yhtä näppäillään kahvakäden sormien syrjäpuolin. Jouhikon kieliä ei näppäiltäessä paineta mitään vastaan. Osaltaan siksi sen saundi on pehmeämpi ja hiljaisempi, joskin tähän vaikuttaa myös jouhikon paljon viulua raskaampi rakenne.

Jouhikko jäi 1900 -luvun alun kansallistumisen myötä kanteleen varjoon. Paljolti tähän vaikutti romantisoidut kanteleen soittajat, sekä tietysti muinaissuomalaista identiteettiä rikastuttanut Kalevala, joka nojasi yksinomaan kanteleen soittoon. Toki silläkin, että jouhikko oli enemmänkin Ruotsalaista perua, saattoi olla asiaan vaikutusta. Kantele nähtiin, ja nähdään yhä, ainoana alkuperäisenä suomalaisena soittimena, vaikka sen "sukulaissoittimia" onkin maailma pullollaan.

Perinteisesti jouhikon soittajat ovat rakentaneet soittimensa itse. Niinpä rakensin minäkin. Kaikki oikeastaan lähti siitä, että olisin tahtonut koettaa millaista jouhikkoa on soittaa, mutta mahdollisuutta tähän ei ollut. Tuntui muutenkin luonnolliselta rakentaa jokin oma soitin. En kuitenkaan tyytynyt valmiisiin, muinaisuutta jäljitteleviin malleihin, vaan päätin muokata soitinta enemmän tarpeisiini sopivaksi. Jouhikkoni suurimmat erot muihin ovat; 1) käytän viulun kieliä ja osittain tästä syystä kanteleeseen tarkoitettuja käsivirittimiä. Alimpana on alttovilun c ja sitä seuraavina viulun g ja d1. Kiveen hakattua viritystä minulla ei ole, mutta e-a-e1 vaikuttaa hyvältä. 2) Jouhikkoni kaksi alinta kieltä ovat näppäiltäviä. Matalin kieli kulkee kahvan yläpuolella, niin että sitä voi näppäillä myös peukalolla. Välimatkaa kahvaan on sen verran, että näppäiltäessä voi käyttää tilanteen mukaan kumpaa tahansa sormen puolta (sisä- tai ulkopuoli), joskin pikkurilli ei ulotu kieleen hyvin. Peukaloa käyttämällä voin näppäillä muilla sormilla seuraavaa kieltä samaan aikaan. 3) Tallani on kaareva. Jouhikossa tavallisesti talla on tasainen, koska kaikkia kieliä soitetaan yhtäaikaa (ainakin suomalaista jouhikkoa; mm. virolaisessa jouhikossa on paljon enemmän kieliä, eikä kaikkia siinä soiteta samaan aikaan). Kaarevan tallan ansiosta pystyn soittamaan yhtä, kahta tai kaikkia kieliä kerrallaan. Olen havainnut ehkä parhaaksi tavaksi soittaa aina kahta kieltä kerrallaan: keskimmäistä a:ta ja jompaa kumpaa e:tä. 4) Jouhikkoni kielet on sillattu. Tarkoittaa siis sitä, että kielen soiva alueen ja virittimen välillä on soimaton pätkä. Siltaus tekee varsinkin ensimmäisten puolikkaiden intervallien soittamisen ylipäätään mahdolliseksi. Sen lisäksi siltaus auttaa soitinta pysymään vireessä.

Materiaalina käytin koivua. Jousi on tehty katajasta ja hevosen hännästä. Tavallinen viuluun tarkoitettu hartsi ei riittänyt saamaan ääntäkään soittimesta. Olen nyt käyttänyt kontrabassoon tarkoitettua hartsia, mutta se on osoittautumassa liian tahmeaksi. Selloon tarkoitettu pehmeähkö hartsi ajanee asian parhaiten.

Esteettisesti jouhikkoni on perinteistä rockimpi, ja musta tietysti - kuten soittajansakin. Oppiminen on hidasta - toistoa on tehtävä ja sormien on opittava paikkansa. Mutta lähellekään niin hankalaa sitä ei ole oppia, kuin viulun soittoa. Jouhikossa ei ole oikeastaan mitään hyvää tai parasta soittotapaa. Sen kanssa saa toimia niin kuin hyvältä tuntuu, ja siksi kannattaakin koittaa noudattaa vähän kaikkia saatavilla olevia ohjeita. Toiset niistä sopivat, toiset eivät. Saan sillä soitettua omia kitaralla tai koskettimilla tehtyjä melodioita. Silti jouhikkoon kätkeytyy oma musiikillinen maailmansa, joka osaltani odottaa vielä löytämistään. Ovi sinne on nyt auki. Saas nährä koska pääsen sisälle.

Aikansa kuluksi voi käydä ihmettelemässä kuinka virolaisella jouhikolla soitetaan rockia.
Roju

Holjat Markkinat

On taas Holjien Markkinoiden aika. Päivisin alueella olevista kauppiaista, järjestettävästä huutokaupasta sekä muusta markkinamaisesta ohjelmasta huolimatta nimi on jo vuosia ollut harhaanjohtava, sillä näennäisesti tapahtuman pääpaino on olevinaan musiikilla, vaikka itseasiassa tärkein tarkoitus on tarjoilla massoille olutta maksua vastaan.

Tehtäköön heti selväksi, että en suinkaan vastusta Holija, kaupunpifestareita tai esiintymisiä yleensä. Holjat ovat kulttuuritapahtuma, ja vaikka tällaisten tapahtumien laadusta ja arvosta voidaan vääntää kättä monenlaisin kriteerein, on kyse silti lopulta ihmisten välisestä toiminnasta - kulttuurista.

Närää aiheuttaa tapa, jolla Holjat järjestetään: Kysymättä mitään keskustan asukkailta ja liikkeenharjoittajilta, tori yksinkertaisesti aidataan ja alue täytetään tivolilla, lavalla, bajamajoilla ja kaljateltoilla. Jos joku kehtaa valittaa, että 16 tuntia päivässä kestävä melusaaste vähän häiritsee, niin hänet on syytä tyrmätä heti. "Aina joku valittaa", "Ei pitäisi keskustaan muuttaa, jos ei ääntä kestä", "Tämä on vain yksi viikonloppu vuodessa - ajattele, jos kestäisivät viikon!"

Kun Seinäjoella järjestetään musiikkitapahtumia, niin järjestäjä tarjoaa alueen lähellä asuville ilmaisia lippuja tapahtumaan. Vastaavaa tapaa harjoitetaan paljon muuallakin. Esimerkiksi Hämeenlinnassa ja Salossa torilla on vuoden aikana paljon kaikille ilmaista ohjelmaa. En ota tätä esille siksi, että yrittäisin ruikuttaa ilmaislippuja, vaan koska lippujen tarjoaminen on voimakas ele siitä, että myös paikallinen väki otetaan huomioon - tosin Hojien tapauksessa lohduttavat ilmaisliput tuskin paljoa auttaisivat.

Holjien aikaansaamat ristiriitaiset tunteet leikkaavat läpi koko Forssan. Onhan asiaa puitu aina Forssan Lehden pääkirjoituksesta yleisöosastoon, ja puhutaan siitä muuallakin. Harva keskustan kauppias tai asukas on mielissään aidan noustessa, eikä sitä ilolla odota kaikki kauempana keskustastakaan asuvat. Järjestäjän mielestä Holjat saavat kaupungin elämään, kun taas asukkaat ja kauppiaat näkevät sen muuttuvan Holjien aikaan levottomaksi. Viinahuurut vetävät ainakin eräänlaisen forssalaisen "eliitin" koloistaan elävöittämään katukuvaamme.

Nähdäkseni Holjiin kohdistuva ristiriita juontaa juurensa siitä kenelle Holjat järjestetään ja miksi. Esiintyjälista on vuosi toisensa perään yhtä vähäriskisen mielikuvitukseton, ja silloinkin jos riskejä yritetään vähän ottaa, pelataan niin varmanpäälle, ettei tuoreuteen saada mitään otetta. Esiintyjät ovat yleensäottaen hyviä, mutta esitykset sopivat huonosti toistensa jatkoiksi. Ajatellaan, että tarjotaan kaikille jotain, eikä silloin tarjoilla oikein kenellekään riittävästi mitään. Hyviä ideoita ei tarvitse edes kaukaa lähteä etsimään: aiemmin tänä vuonna järjestetyn Status Goes Festin esiintyjälista oli paljon harkitumpi ja eheämpi kuin yksikään Holijen ohjelma viimeiseen kymmeneen vuoteen.

Vaikuttaa siltä, että Holjat järjetetään ihan Holjien takia, väkisin keskelle toria, kenenkään mielipidettä kuuntelematta. Sanomattakin on selvä, että se aiheuttaa pahaa mieltä. Siksi onkin vaikea kuvitella, että tällaista tapahtumaa olisi tarkoitus järjestää "kaikille", tai siksi, että "kaikki" niin haluaisivat. Kortit on todellakin pelattu hyvin siinä vaiheessa, kun voi kerran vuodessa täyttää torin humalaisilla ja häiriöllä ilman että  torin ympäristössä kukaan tätä suuremmin haluaisi. Seuraavat festarit voikin reiluuden nimissä varmasti järjestää Holjien järjestäjien takapihalla.

On toki hienoa, että miellä on oma paikallinen tapahtuma, joka yrittää tarjota jotain kaikille. Syytä olisi kuitenkin miettiä, kuinka hyvin tässä onnistutaan. Onko Holjat yleensä markkinat vai festarit? Ja onko tarkoitus kerätä euroja lähikunnista vai tarjota jotain paikallisille?