Sinister Blog

Itsekkyyden antikliimaksi

2012-01-08T19:37:00.000+02:00

Viime aikoina eräänlaista muutosta kokeneet ihmissuhdeasiani ovat opettaneet minulle ainakin se, että itsekkyys on se, mitä huonoimpana piirteenä ihmisissä pidän.

Ennen kuin kukaan enempää innostuu nyt kuulevansa lisää ihmissuhteistani, niin tuotan välittömästi pettymyksen: Ihmissuhteilla tarkoitan nimen omaan kaikenlaisia sosiaalisia suhteita, joita ihmisten välille kanssakäymisessä muodostuu. Ja juuri tässä suhteessa ihmissuhteeni ovat kokeneet melkoisen mullistuksen.

Kaikki alkoi oikeastaan kenttätyökurssista, jonka aiheenvalintani johdosta tulin paitsi tutustuneeksi muutamaan ihmiseen myös lähestyneeksi kotikaupunkiani uudella tavalla. Se on ollut todella virkistävää ja antoisaa. Minulla ei ole kokemuksesta tai ihmisistä mitään pahaa sanottavaa. Näin presidentin vaalien alla on kuitenkin tullut kuultua kovin monta näkemystä politiikasta, ja koska olen nyt yrittänyt - vaihtelevalla menestyksellä - kuunnella enemmän kuin puhua, niin olen pannut merkille kuinka tietynlainen itsekkyys ihmisissä on juuri se asia, mikä minua eniten päähän ottaa.

Tähän väliin on taas syytä korostaa, että jos nyt syyttelen jotakuta itsekkääksi, niin se ei takuulla koske ketään, joka tästä tekstistä itsensä voi löytää. Samaan syssyyn myönnän auliisti, että itsellänikin on enemmän kuin riittävästi itsekkäitä piirteitä.

Lähestyn asiaa näin, koska olen aiemmin kironnut tyhmyyttä kaiken pahan aluksi ja juureksi. Sittemmin olen korrektimmin puhunut tietämättömyydestä, kunnes nyt on aika huomata, että kyseessä itseasiassa onkin itsekkyys.

Ei nimittäin ole mahdollista luokitella ihmisiä tyhmiksi tai viisaiksi. Sen sijaan tietämättömyyttä on helpompi mitata, mutta viime kädessä sekään ei vielä ratkaise mitään, sillä tieto ei tee ketään ns. viisaaksi, joviaalimmaksi tai paremmaksi. Kyse erilaisista arvoista jälkittyy paljolti motiiveihin, ja sitä kautta edelleen sympatian ja empatian kautta itsekkyyteen.

Itse pidän erittäin hyvänä mantrana sitä, että muita pitäisi kohdella niin kuin haluaa itse tulla kohdeltavaksi. Tähän tuttuun lausahdukseen liittyy kuitenkin enemmän, sillä kukapa meistä oikeasti haluaisi tulla kohdelluksi välineenä? Virpi Salmi kirjoitti erinomaisen blogitekstin siitä, kuinka naiset eivät oikeasti ole itsekkäitä halutessaan kumppanikseen muun kuin perusjuntin, toisin mitä Timo Soini taannoin totesi. Kommenttiraidalta bongasin muutaman muun kirjoituksen, joista hyvänä esimerkkinä käy Henry Laasasen opas naisten valloittamiseksi.

Ensin tulee ajatelleeksi kuinka typerä ihmisen tarvitsee olla, että hän kuvittelee muodostavansa ihmissuhteen pelaamalla: valehtelemalla ja huijaamalla. Mutta kun asiaa ajattelee toisenkin kerran, niin eihän siinä kyse ole järjen juoksusta millään tavalla, vaan siitä, että ihminen haluaa itselleen jotain - ja siitä päätellen, että vastakkainen sukupuoli nähdään välineenä omien tarpeiden tyydyttämiseksi, niin voidaan vielä lisätä keinoja kaihtamatta. Sitten kun käykin niin, ettei mies parhaista peliliikkeistään huolimatta saa naista, niin syytetään siitä naisia. Ja ihan yhtälailla toistekin päin: miehethän ovat sikoja.

Tämä samankaltainen ajattelu on pesiytynyt kaikkeen ihmisten väliseen toimintaan: ulkomaalaisia ei haluta, koska ne maksaa ja se on multa pois. Yle-vero maksaa ja sekin on multa pois. Bensa maksaa, autovero on kallis, korot nousee, Kreikan tukipaketit, tuulivoima, sosiaalihuolto, kaikenlainen koulutus, terveyden huolto... Lista on loputon - ja kaikki maksaa, mikä on ihan väärin, koska "en mä niitä palveluita käytä!"

Nykysuomalainen ajattelee itseään ihan liikaa. Yhteiskunta koetaan riippakiveksi - paitsi silloin kun siltä tarvitsee jotain, jolloin on sen velvollisuus tarjota sitä mitä ikinä onkin niin laadukkaasti kuin mahdollista. Ja kun tämä ei toteudu miellyttävällä tavalla, voi siitä kirjoittaa vaikka haukut mielipidepalstalle tai vaikka Facebookiin. Politiikka on hyvä esimerkki siitä, kuinka ihmiset ovat "nykymenoon", "päättäjiin" ja "järjestelmään" täysin tyytymättömiä - oikeastaan vain siksi, ettei maailma satu olemaan juuri sellainen kuin sen itse tahtoisi olevan.

Kaiken tämän taustalla yhteiskunta on kuitenkin se liima, joka pitää ihmisten sosiaaliset suhteet kasassa. Yhteiskunta muutenkin on olemassa ihmisiä varten, eikä toisin päin, vaikka niinkin jossain päin aina välillä kuvitellaan ennen kansannousuja, vallankaappauksia tai järjestelmän murenemista.

Kaikki kauneimmat ja hirveimmät asiat täällä ovat ihmisten aikaansaannoksia, mutta kukaan ei ole maailmaa rakentanut yksin. Koko tämä nykyinen maailma hyvine ja huonoine puolineen sekä mahdollisuuksineen valittaa siitä on seurausta siitä, että ihmiset ovat tehneet yhteistyötä keskenään. Yhteiskunnan ylläpitäminen vaan maksaa rahaa ja vaivaa, eikä sille voi mitään. Ilman sitä olisi joka ikinen meistä jossain vaiheessa pulassa.

Itsekäs ihminen, joka kuvittelee tulevansa toimeen ilman muita on pahasti harhateillä. Kukaan ei ole mitään ilman muita ihmisiä, ja siksi kannattaisi varautua myös siihen, että joskus voi tarvita muiden apua.

Liberalismista

2011-11-23T15:48:00.000+02:00

No nyt on totisesti tovi kulunut viimeisestä postauksestani tässä blogissa. Ja tovi olisi vielä kulunutkin, ellen kokisi tarpeelliseksi lausua sanaa jos toistakin liberalismista.

Nykyään kuin on pop ajatella, että jokainen on oman onnensa seppä, ja että jos ei pärjää elämässä, on syy jäljitettävissä omaan itseensä. Köyhät ovat köyhiä, koska he eivät tajua tehdä töitä elämänsä edistämiseksi. Juopot ovat juoppoja, koska he vetävät alkoholia, ja syrjäytyneiden pitäisi vain lähteä koloistaa ja lakata olemasta syrjäytyneitä. Ihan selvä juttu jokaiselle vähääkään menestyvälle.

Tuntuu kovin kaukaiselta aika, jolloin olisi voinut sanoa, ettei se nyt näin ole - vaan nykyään sellaisen lausuminen ei tunnu menevän perille tietyille ihmisille sitten millään. Harva heistä tulee ajatelleeksi, että mitä sitten, jos itselle sattuisikin jotain, mikä painaisi ihmisen menestyvistä marginaaliin. Sitä varten tietysti on vakuutukset sun muut varokeinot, mutta kyllä tosiasia on, ettei kaikkeen vain voi varautua ja toisekseen: vielä jokainen heistäkin ja meistäkin päätyy vanhukseksi johonkin - ja jos äärimmäisen liberalismin ehdoilla mennään, niin halpaan laitokseen, jossa saa nimellisen hoidon, ellei sitten satu olemaan taskussa riittävästi pätäkkää.

Onhan se selvä, ettei liberalismi tällaista tarkoita, eikä edes edusta, mutta sellaiseen se saattaa johtaa: kun ajatellaan vastustettavan kaikkea yksilön vapautta uhkaavaa ajattelua, kuten syntyperän vaikutusta, tullaan samalla ajatelleeksi nimenomaan, että elämässä pärjääminen on omasta itsestä kiinni - äärimmäisyydessään. Kannatan tasa-arvoa ja -vertaisuutta henkeen ja vereen. En joutuisi epäröimään hetkeäkään laittaakseni itseäni likoon näiden asioiden puolesta, mutta yhtäältä minulle on täysin selvää, että ihmiset - joka ikinen meistä - on erilainen paitsi ulkonäöltään myös ajattelutavallaan.

Sosialismi - sellainen kirosana kuin onkin - pitää sisällään joukon viisauksia, joiden katsotaan olevan kapitalismin kanssa yhteensopimattomia. No näin tietysti on aatetasolla, mutta kyllähän pistämätön tosiasia on, että yhteiskunta on juuri niin terve kuin sen jäsenetkin. Ja jos "heikkoja" tuetaan, ollaan jo tultu siihen tulokseen, etteivät kaikki olekaan samalla viivalla. Heikoimpien auttaminen sitä paitsi auttaa varmistamaan työkuntoisen työvoimapääoman ylläpitämisen siltä varalta kun sitä kapitalismikin tarvitsee. Ei tarvitsisi isojen firmojen, kuten Nokia, varmistaa ammattitaitoisen henkilökunnan saamista patistamalla oppilaitoksia heitä tuottamaan vakaan oloisessa, mutta oikeasti epävarmassa tilanteessa, muutamaa vuotta ennen kuin toiminta siirretäänkiin muualle tai lakkautetaan.

Varmasti viimeistään nyt on herännyt sellainen käsitys, että kannattaisin sosialismia. No en tietenkään kannata. Johan se on nähty mihin se johtaa. Tosin sen verran huomautettakoon, että Venäjällä sosialismi sai yhtä perverssin muodon, minkä demokratia on siellä sittemmin saanut. Kyse nyt ei kuitenkaan ole panna poliittisia ideologioita paremmuusjärjestykseen, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään tähänasitisista vain toimi idioottivarmasti. Edellinen vertaus onkin osuva, sillä juuri pitkälle ulottumaton, idioottimainen ajattelu uhkaa demokratiaa eniten. Poliittinen taistelu on loputon, ja menestys lasketaan vain erävoitoista: ei ole merkitystä kuka pystyy mitäkin lupaustaan toteuttamaan, ainoastaan siitä, että saa käsiinsä valtaa - poliittista pääomaa, jolla tuottaa lisää valtaa.

Nyt kun olen kovin vaivattomasti niputtanut liberalismin ja kapitalismin yhteen, ja jollain tavalla määritellyt sosialismin niiden vastapuoleksi, niin on jälleen korostettava, että jos maailma todellakin olisi näin yksinkertaisesti luokiteltavissa, meillä tuskin mitään suurempia ongelmia olisi. Tämä tulisi aina pitää mielessä, kun höpötetään siitä, kuinka ihmisillä pitäisi olla vapaus tehdä mitä mieleen pälkähtää, kantaa aseita ja lausua kaikki aivopierut massalle rajoituksetta. Yhteiskunta ei toimi ilman sääntelyä, eikä kaikki säännöt miellytä kaikkia. Näin se vain menee, koska olemme kaikki ainutlaatuisia ja erilaisia. Juuri se tekee maailmasta suuremman kuin on kenenkään käsitettävissä, ja juuri se takaa sen, että maailma kulttuureineen ja yhteiskuntineen on jatkuvassa muutoksessa.

Demokratia järjestelmistä on länsimaalaiselle nykyihmiselle miellyttävin vaihtoehto. Ideahan on, että ihmisten tulisi saada päättää omista asioistaan - ja juuri niin pitääkin olla! Mutta kun massa kasvaa liian suureksi, alkaa demokratian rakenteet horjua. Suomessa se vielä toimiikin, mutta miettikääpä vaikka Kiinaa, jossa pienikin pettynyt mieltään osoittavan joukon kokoa laskettaisiin pahimmillaan sadoissa tuhansissa.

Humanistinen uskonpuute

2011-08-15T15:40:00.000+03:00

Tämä kirjoitus ei käsittele maahanmuuttokritiikkiä, rasismia saati muutakaan sellaista, vaikka teemaa ponnahduslautana teksille käytänkin. Blogien ja uutisten kommentit ovat usein aika järkyttävää - mutta toisaalta myös viihdyttävää luettavaa. Nettiin oksennellaan salanimien turvin sellaista törkyä, ettei moni voisi sellaista kuvitellakaan suustaan laukovan ihmisjoukossa. Siksi kommentteja ei kannata ihan tosissaan ottaakaan - ne kertovat "kansan syvistä riveistä" yhtä paljon mitä Alebubin kanta-asiakkaat osaavat kertoa politiikasta. Silläkin uhalla, että nyt vaikutan elitistiseltä, niin näin se vain on. Se, että jokin joukko on jotain mieltä asiasta, ei yksinkertaisesti tee asiasta totta.

Tämänkertainen viimeinen pisara tuli kommentista, jossa todettiin "rotutohtorin" olevan jo niin vanha termi, ettei sitä pitäisi enää käyttää. Heille, jotka ovat säästyneet maahanmuuttokriittiseltä keskustelulta, kerrottakoon, että rotutohtori viitta filosofian tohtoriin, Suomen tunnetuimpaan maahanmuuttokriitikkoon Jussi Halla-ahoon, joka kyseisen kutsumanimen on kirjoituksillaan ansainnut.

Kun joku tuo typeryytensä edellä mainitulla tavalla kaiken kansan nähtäväksi - ja saa vieläpä kannatusta sanomisilleen, niin ei voi kuin miettiä miten tähän on tultu. En voi kuin ihmetellä, miten fiksuistakin ihmisistä tulee täysiä idiootteja, kun he antautuvat joukon vietäväksi. Mutta kun asiaa tarkastelee musiikin vastaanottamiseen liittyvien ilmiöiden kautta, ei sitä olekaan kovin vaikea ymmärtää.

Olen hokenut ennenkin Bourdieun distinktioteoriasta ja kulttuuripääoman käsitteestä. Kulttuuripääoman idea on siinä, että henkiö tavallaan saa sitä enemmän tietyn osakulttuurin pääomaa, mitä sisempänä hän siinä on. Kun on kova rokkari, tuntee rockperinteen, nippelitiedon ja on lähellä tähtiä niin saa myös ihailua ja kunnoitusta osakseen muilta faneilta, ja täten sijouttuu korkeammalle genren sisäisessä hierarkiassa. Tämän nyt luulisi olevan itsestään selvää ihan jokaiselle vähääkään maailmaa seuraavalle, mutta niin hämmästyttävää kuin se onkin, niin aika harvalle asia tuntuu valkenevan. Sitäkin harvempi koskaan pysätyy miettimään miksi tietyt Metallican biisit on osattava ulkoa, tai miksi All Along the Watchtowerin soolot on soitettava juuri tietyllä tavalla ja miksi kukaan ei voi soittaa niitä niin hyvin kuin Hendrix.

Kukaan, joka ei kumarra genren ikoneja ja diskurssia ei voi sijoittua korkealle genressä. Ja kulttuuripääomaa saadakseen valtaosa meistä on valmis hyväksymään, omaamaan ja toistamaan muiden sanelemia ihanteita. Ei Jussi Halla-ahollakaan on 5000 facebook kaveria sen takia, että hän olisi joviaali jamppa, jolla vain on tuttuja hirvittävä määrä, vaan sen takia, että se nostaa Halliksen kavereiden asemaa Halliksen ohjaaman aatemaailman sisällä.

Distinktioteoria taas liittyy siihen, kuinka ihmiset ryhmittyvät myös tehdäkseen eroa ryhmiin, joihin he eivät halua kuulua. Kansalaissodassa jakoa oli todella karu sikäli, ettei punaisen ja valkoisen välillä ollut mitään neutraalia aluetta. Mutta ilmiö toistuu lievempänä etenkin faniudessa: Metallican fanit ovat kirjava joukko, jota yhdistänee se, että he tuskin ovat Shakiran faneja. Yhtäältä Vihreät eivät kannata ainakaan Perussuomalaista politiikkaa.

Suurin osa ihmisistä ei lauo älyttömyyksiä, koska he olisivat tyhmiä, vaan koska se on edellytys oman sosiaalisen verkoston ylläpitämiseksi. Mikä muiden mielestä on älytöntä harvoin sitä on kenenkään itsensä mielestä. Mutta jos perustelut ovat sitä luokkaa, että "näin on aina tehty", "muutkin tekevät niin" tai "koska se ja se sanoo niin", niin kannattaisi ehkä tarkastella asemiaan.

Enkä minäkään poikkeus ole, vaikka usein olenkin vailla kaltaistani seuraa. Kukaan ei ole.

Aika hurjaa on se, että nykyään on ihan salonkikelpoista tilastoihin katsomalla tehdä päätelmiä, jotka suorastaan loukkaavat ihmisarvoa. Meistä on tullut prosentteja. Meihin kohdistuvat odotukset perustuvat keskiarvoihin - elämänvaiheet on taulukoitu. Olemme jatkuvasti vähemmän ihmisiä ja enemmän numeroita. Mihinköhän osakulttuuriin tällainen kylmä logiikka kuuluu, ja miksi me haluamme olla osana sitä?

Esikoiskirjailijan painajainen

2011-06-06T23:49:00.001+03:00

Otsikko on dramaattinen, mutta paikallaan: Tehtäköön selväksi, että kesäkuun lopulla (2011) julkaistava Abyssus I: Toisten jälkipolvi kirjoitus- ja taittovirheineen ei ole hyväksymäni versio. Kyse on noin 100 kappaleen erästä, joka painettiin vaikka siinä tiedettiin olevan virheitä, kuten tiedettiin myös se, että korjattu versio on tulossa. Lupaan signeerata niistä jokaisen, johon omistaja kehtaa tulla nimeä kysymään!

Ongelmat alkoivat siitä, kun kustantamo (Nordbooks) ei saanut lähettämääni käsikirjoitusta käännettyä omalle alustalleen. Myönnettäköön, että käsikirjoituksessa oli kaikkea hankaloittavaa muotoilua, mutta eipä sen puoleen kukaan nähnyt asiakseen erikseen mainita - käsikirjoituksen ensin luettuaan ja sitten vastaanottaessaan - että muotoiluja ei saa olla. Kun kyseessä on esikoisteos, kuvittelisin kustantajan kertovan miten homma toimii sen sijaan, että odottaisi minun automaattisesti tietävän kaiken.

Kustannustoimittaja lähetti kiireissään viestin, ettei hän millään ennätä muokkaamaan tekstiä painokelpoikseksi, ellen poista muokkauksia. Tein työtä käskettyä. Puolen yötä siinä meni, mutta tulipa valmista.

Reilun kuukauden päästä sain oikovedoksen PDF:nä. Kauhistuin. Taitossa oli kadonnut kaikki kursiivit, jotka kustannustoimittaja "parhaansa mukaan" oli korjaillut. No olihan niistä noin puolet korjattua. Oikoluvussa ei oltu nähty aiheelliseksi kiinnittää huomiota kirjoitus- tai yhdyssanavirheisiin. Sen sijaan aikaa oli käytetty siihen, että kaikki kansalaisuudet muutetaan alkamaan pienellä kirjailmella. Niin, mitä sillä väliä, että näistä kansalaisuuksista isolla kirjoitetaan Tunnustetun ja pienellä tunnustamattomat. Pikku juttu, tosiaan jos tarina ei kiinnosta. Eipä siinä mitään - mutta olisivat sitten korjanneet edes kaikki eivätkä vain jotain siltä ja toista täältä. Onhan se ihan kiva "korjata" kun kannessa lukee jonkun toisen nimi.

Vastasin hetimiten, että "en missään tapauksessa hyväksy tätä" ja siitä hyvästä haluttiin korjaukset - mutta ei mitenkään helposti, niin kuin suoraan tiedostoon, vaan erilliselle tiedostolle lista kaikista korjattavista asiosta. Koska itse olin korjaillut tekstiä jo noin 20 kertaa (kirjoittajahan on tekstinsä oikolukijoista huonoin), ja tiesin, etten pysty korjaamaan sanaa sieltä ja toista täältä muokkaamatta koko hommaa taas uuteen uskoon, näin parhaaksi nakittaa työhön jonkun muun. Ystäväni Iiro pelasti minut pahalta - ja teki muuten kiitettävää työtä!

Kun korjaukset tuli tehdyksi, lähetin tiedoston aikailematta kustantajalle. Alkuperäinen sähköposti sohlasi, mutta varayhteydellä näytti menevän läpi. Seuraavana päivänä soitin varmistaakseni, että tiedosto oli mennyt perille, mutta sainkin kuulla ettei muutoksia enää ennätä tekemään. Kirja on painossa ja sillä hyvä, eikä asialle enää voi tehdä mitään. Jonkin verran olin ihmeissäni, mutta sitäkin enemmän vihoissani. Etenkin, koska kirjan julkaisua jopa siirrettiin kahdella kuukaudella korjauksien takia.

Aikani märistessä puhelimessa lupasi kustantaja vielä tarkistaa asian. Vastaukseni sain sähköpostin, joka alkoi näillä sanoilla: "kaikille annetaan deadline. En jaksa etsia viestia juuri nyt, mutta yleensa se on 2-3 viikkoa siita kun saa taiton tarkistettavaksi."

Minäpä tiedän mikset jaksa viestiä etsiä juuri nyt - tai et koskaan - koska mitään deadlinea ei annettu. Tämäkin viesti tuli Espaniasta, jossa nyrkkipajakustantamon päällikkö vahti paikallisia remonttimiehiä, jotka korjasivat hänen huvilaansa, jossain missä puhelimella ei voi soittaa, vaikka sillä voikin vastata, ja jossa nettiä ei ole. Jos vähän selvemmin vielä voisi sanoa, ettei kirjani kiinnosta piirun vertaa, niin se varmaan pitäisi tatuoida ohimooni.

Viimeinen tätä edeltävä viesti kuuluin näin: "Jenina huuteli ennen kotiin lähtöä, että hän korjaa, jos viitsit listan laittaa."

Tämä viesti on lähetetty 14:36. Kustantaja siis tuskin tarkoitti, että teen korjauslistan vajaasta 300 sivusta parissa tunnissa. Tai ehkä tarkoittikin. Sen verran omituista hommaa harjoittavat: "Minä kävin tekstiäsi läpi ja löysin paljon kirjoitusvirheitä, Jenina sitten vielä taitossa siivoili löytämiään. Kun on paljon outoja ja kummallisia sanoja ja termejä, tahtoo olla ainakin meillä vaikeaa tuo lukeminen ja se että saa poimittua virheet pois. Minä kun käyn tekstiä wordin oikolukuojelmalla läpi ja Jenina taas pitää taitossa päällä koko ajan oikolukua työtä tehdessään. Mutta ne eivät tietysti ole koskaan täydellisiä."

Virheet ovat tietysti oma vikani - etenkin kun kustantajan oikoluku ei niitä osaa korjata. Kirjan ensimmäisen luvun nimi Artifakti on muuten väärin kirjoitettu kaikista "oikoluvuista" huolimatta. Jep, olette kyllä palkkanne ansaitseet. Jos avaruus, hallitsija, yksilö ja planeetta lukeutuvat näihin outoihin tai kummallisiin sanoihin tai termeihin niin hyvä on - jos olisin sen tiennyt, niin olisin ehkä harkinnut kustannuspaikkaa kahdesti. Sen sijaan nimet ovat erikoisia, mutta ne ovat nimiä. Niitähän ei edes OLISI pitänyt korjailla.

Muutenkin tuntuu oudolta, että kustantamon henkilökunta voi olla niin pihalla nykyajan painotekniikasta. Käytännössä riittää, että viimeinen versio on painossa minuutteja ennen painamista, jos korjaukset eivät muuta mitään oleellista kuten sivumäärää. Tai mitä minä siitä tiedän - enhän ole kuin kymmeniä eriä mainoksia, esitteitä, kortteja ja sun muuta kirjapainoista tilannut. Mutta kyse taitaakin olla tahtomisesta. En silti osaa kuvitella, että virheitä pursuava lätyskä olisi hyvää mainosta kustantamolle missään tilanteessa.

Koska Nordbooks käsittelee esikosikirjailijaa varsinaisilla silkkihansikkailla, on suoranainen velvollisuuteni tehdä samoin: Jos saatte käsiinne virheellisen version, ettekä halua sitä keräilykappaleena pitää, niin valittakaa asiasta ja vaatikaa tilalle oikein taitettu versio. POD (Printed On Demand) palveluun nimittäin menee korjattu versio - kunhan saavat korjaukset tehtyä.

"Pitkin hampain luin kirjasi, enkä oikein ymmärtänyt sitä. En pidä tällaisesta kirjallisuudesta, mutta pojat sanoivat, että se kannattaa kustantaa".

Pitkät ovat itse kunkin hampaat.

Jäitä hattuun

2011-05-31T12:49:00.000+03:00

Vammaisten keskuudessa omista ja toisten vammaisuuksista voidaan laukoa aika groteskiakin vitsiä. Se on OK, niin kauan kun vammaiset itse käyttävät tavallisesti halventavana pidettävää kieltä, mutta jos joku ulkopuolinen yrittää käyttää samaistua sellaiseen diskurssiin, on lopputuloksena jotain ihan muuta. Kuvitelkaapa nyt millaisen vaikutuksen kanssaihmisiinne teette, jos ns. normaalina ihmisenä alatte vitsailemaan vammaisuuksista vammaisten silmissä.

Vastaavasti on ihan OK, jos tummaihoinen kutsuu toista neekeriksi tai romani toista mustalaiseksi, mutta jos valkoinen käyttää samaa kieltä, hän käyttäytyy huonosti. Joskus jopa tuomittavasti.

Viimeaikoina on puhuttu juuri siitä mitä saa ja mitä ei saa sanoa. Hakkarainen härkkii muurahaispesää, ja haastalinnut pyörivät ympärillä. Ilmassa on kaikenlaisia argumentteja sekä puolesta ja vastaan miksi neekeri -sanaa saa tai ei saa käyttää.

Jokainen tietää, ettei neekeri ole neutraali sana. Ei, vaikka sitä käytettäisiin mettäkulmilla miten hyvänsä - ei vaikka sen käyttö olisi lapsena opittu. On täysin yhdentekevää mistä arvolataus sanalle on tullut: Se on tässä maailmassa latautunut sana ja sillä hyvä. Jos sanaa käyttää omissa oloissaan tai kavereiden kesken, niin mikäpä siinä. Julkisesti käyttäminen on kuitenkin täysin eri asia: Koska julkisesti lausutun kuulevat myös tummaihoiset, on asia rinnastettavissa siihen, että menisi tummien eteen heitä neekereiksi kutsumaan ison yleisön seuratessa asiaa vierestä.

Tällaisten latautuneiden, potenttiaalisesti huomiota herättävien sanojen käyttö on tarkoituksenmukaista. Kärjistetään nyt sen verran, että kyseessä on joko huomionhakuisuus tai sitten oman persoonallisuuden korostaminen: Kun käyttää neekeri -sanaa, tulee samalla kerrottua jotain itsestään - omista ajatuksistaan, näkemyksistään, aatteistaan, asenteistaan jne. Sanan käyttö ei tietenkään itsessään riitä, sillä arvolatautunut merkitys rakentuu vasta yhteiskunnassa vallitsevia arvoja vastaan.

Ei sen pitäisi olla mikään ihme, että Perussuomalaisten pystymetsävahvistus ensinnäkin eksyy eduskuntatalossa ja ensitöikseen alkaa haukkumaan ihmisiä neekereiksi. Mies ei ole tummaihoista lienee koskaan aiemmin edes nähnyt. Näkeehän miehestä jo kilometrien päähän ilman ensimmäistäkään sanaa suustaan, että mitä hän edustaa. Olisi ihan kiva tietää mitä mieltä hän on vaikkapa valtion taloudesta. Tai no kyllähän sen voi jo arvata, että maahanmuuton kustannuksista hän säästäisi ensimmäisenä. Eikä arvaus varmasti mene edes vikaan.

Irvileuat saavat Hakkaraisesta pontta huolimatta mihin leireihin he kuuluvat. Hakkarainen saa tukea ihan vain piruuttaan, ja kritiikkiä, koska toiset ottavat hänet liian tosissaan. Varmasti motiiveja on muitakin. Pääasia, joka tuntuu jäävän huomaamatta, on se, että Hakkaraisen pläsi ja möläytys lööpissä houkuttelee lukijoita. Ja missä on lukijoita, siellä on mainostajia ja ostajia. Ennenkaikkea rahaa.

Hakkarainen olisi syytä jättää omaan varjoonsa. Hänen ainoa saavutuksensa kun on sanoa politikkona neekeri tiedusvälineille. Taustalla on Perussuomalaisten tapaisen populistisen erillaisvastaisen puolueen retoriikkaan kuuluu olellisesti se, että etenkin enemmistö- ja vähemmistöryhmien diskurssiivinen ero ylenkatsotaan. Tavallinen argumentti, maassa maan tavalla, ohjaa siihen, että vähemmistörymien on kunnoitettava vallalla olevia käytäntöjä, kuten lakeja. Siitä on lyhyt matka etikettiin - siihen kirjoittamattomaan käyttäytymissäännöstöön, jonka perusteella eroja etsitään, korostetaan ja muutosta vaaditaan.

Asialla ei ole tarkkaa ohutta punaista viivaa, jonka ylittämällä mennään liian pitkälle. On selvää, että lakia pitää noudattaa (oltiin missä maassa tahansa, ja vaikka laki tuntuisi kuinka tyhmältä: sen rikkominen on turhanpäiväistä ongelmien kerjäämistä) mutta kun pitää luopua kulttuuristaan niin ollaan jo liian pitkällä. Ulkoapäin kun ei voi sanoa, mikä määrä omaa kulttuuria on ihmiselle riittävästi. Ironisesti esimerkiksi muslimien huntujen kielto on yhtä fasistinen kuin niiden käyttöpakko - oli kiellon tai määräyksen motiivi mikä hyvänsä.

Konflikteja syntyy, koska ihmiset ajattelevat eri tavoin. Sen lisäksi ihmiset ryhmittyvät, tai pitäisi kai sanoa laumoittuvat, sillä sen verran merkittävä piirre tiettyyn porukkaan kuuluminen on kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Perhe on yksi pieni lauma, kansalaisuus suurempi.

Ryhmän sisällä vallitsee aina omat norminsa. Ryhmän jäseniltä odotetaan jotain, mutta heillä on myös tiettyjä erityisoikeuksia: Omaa äitiä saa haukkua, mutta muut eivät niin saa tehdä. Omaa kotikaupunkiaan saa arvostella, mutta ulkoapäin sitä ei niin hyvin siedetä. Tummaihoiset saavat kutsua toisiaan neekereiksi, mutta valkoisena se on vähintään epäkorrektia.

Saman tapaiset normit vallitsevat vammaisten, somalien, romanien, helsinkiläisten ja turkulaisten keskuudessa siinä missä Suomen, Euroopan ja koko ihmiskunnan sisällä: Jos jokin muukalaisrotu ilmestyisi avaruudesta ja hyökkäisi Maahan, yhdistyisi ihmiskunta ihan samalla tavalla kuin suomalaiset, jos Venäjä alkaisi siirtää rajojaan länteen. Osa ryhtyisi taistelemaan, osa neuvottelemaan, osa yrittäisi selvitä luovimalla.

Perussuomalaisten rasismin vastainen kannanotto, ja etenkin positiivisesta diskriminoimisesta noussut häly toisaalta paljastaa, etteivät Perussuomalaiset kunnioita ihmislaumojen välisiä eroja. Lausunnosta on ihan hyvin pääteltävissä, että heidän mukainen maailmansa on ainoa heidän hyväksymänsä, jossa siihen kuulumattomille elementeille ei pidä antaa mitään sijaa. Tuskinpa Perussuomalaiset sydämessään toivovat, että vaikkapa sokeiden opaskoirista luovutaan, koska se on myös positiivista diskriminointia.

Rasismin vastainen lausunto avautuu paljon paremmin, kun tietää millaisia arvoja korostamalla puolue suureksi kasvoi, kun tuntee Perussuomalaista retoriikkaa ja ymmärtää sitä nykyisessä yhteiskunnassa. Jostain syystä kuitenkin tällaiset asiayhteydet halutaan katkaista. Osittain sitä tekee media, osittain politikot itse. Jopa vastaanottava kansa tekee sitä vähättelemällä aiempia sanomisia tai tekemisiä. Ehkä se on hektisen nykypolitiikan lieveilmiö. Ehkä jotain muuta, en tiedä.

Mutta sen teidän, että kun maahanmuutto- ja homovastaiseksi profiloitunut isänmaallinen äijäpuolue sanoo, ettei ihmisiä saa suosia etnisyyden, kansalaisuuden tai sukupuolen perusteella, niin he eivät puhu suomalaisten valkoisten heteromiesten oikeuksista. Tyhmäksi saa tekeytyä ja väittää, ettei edes Perussuomalaisten vaaliteemoilla ole merkitystä lausunnon kanssa. Saa jopa pokkana itkeä siitä, että Persu on halventava nimitys. Jokainen silti tietää, etteivät Perussuomalaiset positiivisen diskriminaation lyttäämisellä tarkoita sotaveteraanien etuoikeuksien viemistä. Se on päivänselvä asia, ja siitä on ihan turha taivastella. Yhtä selvä asia on, että Hakkarainen voi lipsautella neekeriä mielin määrin, muttei vahingossakaan leikkisi kehitysvammaista yhdessäkään haastattelussa.

Perussuomalaiset maalailevat mielikuvia menneestä Suomesta, jota ei koskaan ole ollut, mutta johon olisi kiva palata. Se vetoaa ihmisiin. Vetoaisi minuunkin, ellen tietäisi paremmin ettei maailma ole koskaan ollut valmis aikansa ihmisille. Se ei ole valmis meille, eikä se ole valmis Perussuomalaisten jälkeenkään.

Tiedostan myös, ettei rasisminvastainen lausunto ollut siinä muodossa sattumalta. Nouseva häly oli takuulla odotettu. Lausunnon takana olleet aivot tuskin ylenkatsovat ryhmien eroja, mutta tällainen käsitys annetaan tarkoituksella, koska se ärsyttää - osuu tiettyihin hermopisteisiin ja saa vastapuolen hermostumaan. Hienosti pelaavat ja tekevät töitä agendansa eteen - mikä ikinä se sitten onkaan.

En usko, että Perussuomalaisten pilotit tarkoittavat mitä sanovat. En usko, että Soini sen enempää kuin Halla-ahokaan edes itse uskovat puheisiinsa. Sanat saavat ihmiset tikittämään, ja se riittää.

Voihan PerSus

2011-02-28T00:30:00.000+02:00

Blogin kirjoittaminen on viimeaikoina jäänyt taka-alalle. On ollut tässä vähän muutakin kirjoitettavaa viimeaikoina.

Menin lukemaan Perussuomalaisten vaaliohjelmaa, enkä tahdo taas pysyä nahoissani. Otetaanpa pala tarkkailun alle, ja mietitään mitä siinä oikein sanontaa:

1.5 Suomalaisuus on voima

Populismi ei ole yleismaailmallinen aate, kuten sosialismi ja kapitalismi, vaan se on aina sidonnainen

kulttuuriin ja kansanluonteeseen. Jo puolueemme nimi Perussuomalaiset kertoo, että politiikkamme

perustuu Suomen historiaan ja suomalaiseen kulttuuriin. Perussuomalaiset haluavat puolustaa suomalaisten omaa kansansuvereniteettia, joka merkitsee sitä, että vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan.

Kulttuuripiirin korostaminen takaa suojan myös heikoimmille kansalaisille, sillä kansallismielisyyteen kuuluu yksilön ainutkertaisuuden tunnustaminen toisin kuin ylikansallisuutta korostavassa politiikassa, jossa yksilöt käytännössä pakotetaan liikkumaan valtioiden rajojen yli. Ylikansallisessa politiikassa valtiot eivät ole olemassa omia kansalaisiaan varten, vaan vahvimpia, viime kädessä pääomapiirejä, varten. Tällaista politiikkaa, jossa isännät joutuvat talossaan rengeiksi, me Perussuomalaiset emme hyväksy.

Ensinnäkin pistää miettimään, miksi kirjoittaja aloittaa kertomalla mitä populismi ei ole kappaleen, joka on otsikoitu juhlavasti: Suomalaisuus on voima. En oikein ymmärrä, miksi se on tähän(kin) tarvinnut laittaa. Sen lisäksi koko virke on virheellinen: Kapitalismi ei ole aate, mutta sosialismi on.

En myöskään näe, että Perussuomalaiset nimenä viittaisi suoraan Suomen historiaan ja kulttuuriin. Mieleeni nimestä tulee lähinnä idiomi perus suomalaisesta - millainen se sitten ikinä onkaan. Enpä olisi uskonut, että joku voi vaaliohjelmassa sanoa, että tässä maassa - tai missään maassa - olisi mahdollista toimia puolueen, jonka politiikka ei perustuisi maan historiaan ja kulttuuriin. Onhan meillä Rkp - mitä tekemistä Suomella muka on Ruotsin kanssa?

Perussuomalainen käsitys Suomen historiasta alkanee jostain 1900-luvun alusta. Sitä ennen oli vain Väinämöinen jossain. Kaikki muu on vain aina ollut, kuin Luojan asettamana.

Perussuomalaisten käsityksestä kulttuurista en harmikseni vieläkään tiedä juuri mitään. Vastausta olen etsinyt yli kolmen vuoden ajan, enkä muuta ole saanut selville, kuin että se on itsestäänselvyys. Siihen liittyy se, että suomea puhutaan murteella, syödään lihaa, käydään armeija ja että on kunnon suomalainen nimi.

Kappaleen toinen osa lähtee lapasesta sukkelasti. Persujen näkemyksen mukaan siis kulttuuripiirin korostaminen tuo turvaa kaikkein tärkeimmille, eli kansalaisille. Minkä kulttuuripiirin? Suomalaisen, länsimaalaisen, slaavilaisen vai jonkun muun? Persujen mukaan ylikansallisuutta ajava politiikka pakottaa yksilöt, ihmiset eli kansalaiset liikkumaan valtioiden rajojen yli. Siis mitä? Onko kartalle piirettyjen rajojen ylittäminen haitallista ihmisen terveydelle, vai mistä tässä puhutaan? Jos ja kun olemme osa länsimaista kulttuuripiiriä, niin emmekö silloin ole tekemisissä muiden samaan kulttuuripiiriin kuuluvien osakulttuurien kanssa ja siten joudumme ehkä ylittämään valtioiden rajoja?

No mutta hyvä on. Korostetaanpa sitten eurooppalaista kulttuuripiiriä. Ai ei se käy, koska EU:sta pitää päästä eroon. Entä sitten jos korostetaan sitä slaavilaista kulttuuripiiriä. Ai, ei venäläiseenkään suuntaan. Ehkä sitten länsimaalaista, amerikkalaista kulttuuripiiriä. Ei, kun sielä oli se paha kapitalimismi.

Unohdetaan piiri niin sitten meille jää suomalainen kulttuuri, mitä tosin ei ole pystytty edes pääpiirteittäin määrittelemään.

Onneksi kuitenkin yksilön ainutkertainen korostaminen on selvää suomen kieltä. Tai olisi, ellei se niin ristiriitaisesti istuisi siihen samaan Persujen ohjelmaan, jossa vaaditaan myös maahanmuuton rajua rajoittamista. Ainakin minun on vaikea ymmärtää miten yksilö tulee ainutkertaisesti korostetuksi, jos turvapaikkaa ei anneta sotaa tai vainoa pakoon lähtevälle hakijalle, tai jos pakolaista pitäisi maahan ottaa vain ne, jotka työllistyisivät parhaiten. Kuulostaa kyllä kovin kapitalistiselta tavalta puida ihmisarvoa - ja yhtäältä myös sosialistiselta tavalta nähdä ihmiset koneiston osana.

Olikin ihna paikallaa tehdä heti alussa selväksi, että nyt puhuu populisti: http://fi.wikipedia.org/wiki/Populismi

Ja tulihan sieltä se kansallisromattinen huttukin isäntineen päivineen kun jaksaa loppuun asti lukea: Tällaista politiikkaa, jossa isännät joutuvat talossaan rengeiksi, me Perussuomalaiset emme hyväksy.

Tyhjän jauhaminen vetoaa ihmisiin. Tärkeää ei ole se mitä sanoo, vaan miten sen sanoo. Tai Persujen tapauksessa, millaisilla ideologisilla elementeillä pelataan. Politiikan tutkijat ja ammattilaiset eivät välttämättä panettele Timo Soinia todetessaan, ettei tällä ole juuri minkäänlaista poliittista kompetenssia. He voivat olla oikeassa. Mutta peliä ei pelatakaan tosiasioilla vaan tunteilla. Timo Soini on jo opettanut kuinka häneen tai hänen puolueensa kohdistuvat arvostelut ovat panettelua, jotka koskevat myös hänen seuraajiaan. Soini on kannattajiensa silmissä pyhä, eikä hänen tarvitse enää itse edes ottaa kantaa arvosteluihin.
Lipponen sanoi "so what?". Kun paljastui, että Soini ajaa teollisuuden lobbaamaa ilmasto-ohjelmaa, ei hänen tarvinnut sanoa paljon mitään. Usko Soiniin ja Persuihin pysyy, vaikka päämies on yhtä likainen kuin kollegansa.

Timo Soini on pienen ihmisen asialla, vaikka hän ajaakin teollisuuden asiaa. So what.

Vaaliohjelman voi lukea kokonaisuudessaan täältä: http://www.perussuomalaiset.fi/getfile.php?file=1536

Lapsiperheet, suomalainen pyhä lehmä

2010-11-09T08:33:00.000+02:00

Luvassa on jurnutusta lapsiperheistä, mikä tarkoittaa sitä, että lapsillisten ihmisten on syytä lopettaa lukeminen tähän, ettei tarvitse sitten kommenteissa avautua.

Hämeenlinnassa on tullut itkua niinkin epäreilusta asiasta, kuin että kunnallisen lasten hoitopaikan anomuksessa kysytään vanhemmilta, että onko heillä autoa käytössään. Eihän se nyt millään riitä, että kunta kersoille hoitopaikan tarjoaa, vaan että hoitopaikan pitäisi olla vielä ihan kodin vieressäkin - se kun lähipalveluksi on laskettu. Erityisen epäreiluksi asian tekee se, että ihmisiltä oikeasti kysytään joustavuutta sen verran, että voisivat toimittaa kakaransa hoitoon ihan itse.

Lapsiperheet on omituinen asia, sillä yhteiskunnan tukemista sosiaalisista ryhmistä juuri lapsiperheet saavat ehdottomasti eniten. Se ei tietenkään riitä mihinkään, vaan lapsiperheiden nimissä ollaan aina vaatimassa enemmän ja enemmän. Tuntuu olevan täysin riittävä syy lynkata ihminen, joka erehtyy julkisesti sanomaan, että lapsiperheet saavat jo tarpeeksi jotakin.

Lapsilisät on hyvä esimerkki. Kyseessä on tuki, joka suurin piirtein tungetaan taskuun lapsen myötä. Kovin moni ei lapsilisästä kieltäydy, vaikkei sitä edes tarvitsisi. Onhan tästä ollut puhetta, että kovempituloisilta lapsilisä leikattaisiin. Puhetta toki, muttei tekoja. Sen sijaan hallitus antoi yrityksille jalansijan yliopistoihin ja laukaisi humaanisen arvostrategian muuttumisen taloudelliseksi arvostrategiaksi. Yritystä oli pakottaa ulosoton uhalla koko kansa rahoittamaan Ylen toiminta ja halua oli tuhota luovuuskin uudella tekijänoikeuslailla. Taloudelliset ongelmat ratkaistiin keksimällä yrittäille verotili ja siirtämällä arvolisäveron eräpäivää 15. päivästä 12. päivään.

Mutta lapsilisään ei koskettu, eikä kosketa - puhumattakaan muista lapsiperheille suunnatuista palveluista ja tuista.

Järjettömin asia lapsilisässä lienee se, että sitä nuoremmista lapsista sitä saa vanhempia sisaruksia enemmän. En oikein ymmärrä miksi se on näin, sillä eikö juuri ensimmäinen lapsi tule kalliimaksi, koska on ostettava kaikkea roinaa pinnasängyistä rattaisiin?

Samaan aikaan kun vanhustenhoidosta säästellään, eläkkeiden ostovoima heikkenee (ideksisidonnaisuudesta huolimatta), työttömien asema heikkenee ja kulttuuri- ja hyvinvointipalveluita leikataan, saavat lapsiperheet oikeutetusti vaatia kunnalta lapsilleen kuljetuksen hoitopaikkaan - vaikka pihalla oma auto lämpiää vebastolla käyttövalmiiksi.

Jos minä alkaisin tukkimaan kauppojen käytäviä kulkemalla reteästi keskellä käytävää, nyrpeästi tönimään muita ja mulkoilemaan Manuttomia paheksuvasti - tai alkaisin hypistelemään ja kuolaamaan kaikkia ulottuvilleni osuvia tavaroita, huutamaan ja parkumaan julkisesti ja käyttämään kertakäyttövaippoja, niin mahtaisiko päivittäistavarakauppaketju rakentaa yksin minulle tarkoitetun Manuparkin etuoven viereen?

Voihan blogi!

2010-10-07T09:51:00.000+03:00

Kiireessä osa tehtävistä asioista jää tekemättä. Kohdallani yksi sellainen on tämä blogi. On se sitten lukijalle menetys tai voitto - itse tunnen pienen laiminlyönnin piston sydämessäni. Jokatapauksessa kirjoitan tätä yliopiston alakuppilassa. Kello on 9:31. Heräsin aamulla 6:25 (kaikki minut tuntevat tietävät, että "entisessä elämässäni" en olisi herännyt). Piti ennättää junaan, mutta päätinkin tulla tänne autolla. Luento alkaa 10:15, mutta tulin hyvissä ajoin, jotta ennätän lukea(!) iltapäivän tenttiin. Kyllä, olen yhä sama Manu - tai ehkä sitten en. Manu 2.0?

Jostain ihmeen syystä minun on aina kahmittava roppakaupalla kaikenlaista tekemistä. Ennen koulua virittelin kirjoituksia ja pelejä, otin ruotsin tunteja iltakoulussa ja täytin kalenteria kaikenlaisilla tekemisillä. Kumma kyllä työhön en juuri välittänyt panostaa. Päinvastoin: mitä enemmän muuta tekemistä oli, sen pikemmin piti töistä suoriutua. Nyt on päädytty siihen, että työskentelen tavallisesti kahtena ja puolena päivänä viikossa. Pian - tai oikeastaan jo nyt - työskentelen vain kahtena päivänä, joista toisenakin joudun lähtemään jo hyvissä ajoin luennolle, joka jossain suuressa viisaudessa alkaa viideltä ja loppuu seitsemältä.

Kaikesta huolimatta koen (ainakin vielä) tämän kiireen ja tekemisen määrän jotenkin hyvin tyydyttävänä. Olenpa jo ennättänyt kirjoittaa Kupujen Aikaakin. Vaikka aika on jatkuvasti kortilla, ennätän paljon enemmän. Osaltaan tämä selittyy kulkemisella: Pidän junista, koska niissä on mukavasti aikaa lukea ja kirjoittaa. Kotona sellainen jää vähemmälle. Avokastakin kun haluan halia.

Kirjoitusblokki on murtumaan päin. Ehkä sen purkamiseen ei muuta tarvittukaan kuin pientä pakotusta, kuka tietää. Diskurssista toiseen siirtyminen tuottaa vielä vaikeutta. Blogi syntyy luonnostaa sellaiseksi kuin se milloinkin syntyy, kaunokirjallisuus ainakin sinne päin (se setvitään sitten oikolukuvaiheessa), tieteellinen kirjoittaminen - no kehittyy koko ajan, mutta lehtiartikkeleiden kirjoittamisessa on suuria ongelmia. Lähinnä kyse on sopivien aiheiden löytämisestä ja niiden oikeanlaisesta lähestymisestä. Taustalla enimmälti haittaa se, etten oikein saa otetta oikeanlaisesta diskurssista - tavasta, jolla kirjoittaa pitäisi. Minusta olisi erityisen hienoa kyetä kirjoittaman hyvinkin monipuolisia juttuja - lehtiin kuin muutenkin. Tavoitteenani on saada kieli haltuun niin hyvin, että voisin kirjoittaa eri nimimerkeillä tekstejä ilman, että lukija pystyisi tunnistamaan saman henkilön olevan niiden takana. Tämä on tällainen jatkuvasti läsnä oleva pohjavire, joka vaikeuttaa hommaa suunnattomasti. Olisihan se helppo vain kirjoittaa välittämättä mikro- ja makrotasoista, pelkästään sanoa mitä tahtoo ja siinä se. Mutta usemmiten se miten sanotaan merkitsee enemmän kuin se mitä sanoo.

Tahtoisin suoltaa pakinaa, koska se on todella hankala tekstilaji. Pakina ei sinällään ole mahdoton, mutta kuinka monta hyvää pakinaa on kukakin viimeaikoina lukenut?

Haasteita pitää olla.

Hyvää ja huonoa

2010-09-13T10:20:00.004+03:00

Mikä on hyvää ja mikä huonoa? Kuka tai mikä sen päättää ja millä kriteereillä? Aiheesta olen kirjoittanut jo useamman jutun vähän sinne sun tänne. Blogistanikin niitä löytyy. Tässä puhun elokuvasta, mutta samoja kysymyksiä voi esittää muunkin (populaari)kulttuurin saroille.

Elokuvan luokitteleminen hyväksi, huonoksi tai joksikin siltä väliltä käy meiltä luonnostaan. Se tapahtuu itsetään, ilman tietoisesti tehtävää analyysiä. Kun omasta kokoemuksesta sitten puhutaan muiden kanssa, nousee esiin kaikenlaisia kriteerejä, joilla omaa käsitystä laadusta yritetään tukea. Kukaan ei kuitenkaan käytä aina samoja kriteerejä, vaan ne vaihtuvat elokuvien ja keskusteluseuran ohessa. Voidaan vedota genreihin ja tiettyjen kriteerien käyttämiseen tiettyjen genrejen sisällä: Simpsoneja ei voi arvostella samoin kuin LOR -trilogiaa. Miksei voida? Vastaus on itsestäänselvä, mutta vaikea muotoilla sanoiksi. Tuleeko koskaan ajateltua miksi näin on?

Kun teosta laadutetaan hyväksi tai huonoksi, sitä aina verrataan johonkin. Hyvä, keskitasoinen tai huono kuvaavat kaikki järjestystä, eli suhdetta muihin: "A on parempi kuin B, mutta huonompi kuin C". Jos teoksia on vain yksi, ei sitä voi laaduttaa sen enempää hyväksi kuin huonoksikan. Jos maailmassa siis olisi vain yksi elokuva, ei sitä voisi luokitella hyväksi tai huonoksi elokuvaksi.

Voin kuvitella millaisia vasta-argumentteja edellinen toteamukseni herättää. Maailmaa, jossa on vain yksi elokuva on vaikea kuvitella. On luonnollista olettaa, että katsoja varmasti voisi vetää johtopäätelmiä elokuvan tasosta. Nykypäiväinen katsoja kyllä voisikin (ja vetäisikin), mutta Lumièren veljesten liikkuvankuvan ihmettä todistamaan mennyt ei sellaiseen kyennyt. Kyse ei suinkaan ollut silloisten ihmisten älynlahjojen puutteesta, vaan siitä, ettei laaduttamiselle ollut mitään tarvetta. Oli vain kaksi elokuvaa (joista kuitenkin toinen takuulla miellytti katsojaa enemmän) joiden myötä koettiin uudenlaisia attraktioita. Oleellisinta oli kokemus itsesään. Siitä kyllä puhuttiin, mutta elokuvien taso oli täysin toissijaista. Tasosta kertovien johtopäätelmien vetäminen ei niinkään ole luonnollista kuin se on ajanmukaista.

Meidän on mahdoton kokea Lumièren veljesten elokuvia samoin, kuin heidän aikalaisten ihmisten, koska meille elokuva on muotona tuttu. Liitämme elokuvaan, elokuvateollisuuteen ja elokuvan tähtiin lukemattoman määrän erillaisia merkityksiä ja arvoja. Meille on jo lähtökohtaisesti väliä katsommeko toimintaleffan, bollywood-musikaalin, Disney- tai indieleffan vai pornoa. Kaikki nämä osaltaan vaikuttaa myös siihen millä tavalla elokuvan katsomme ja minkä mukaan niitä arvotamme. Tästä yhteydessä voidaan laajemmin puhua kun aiheena ovat genret. Nyt en siihen kuitenkaan paneudu. Oleellisinta nyt on se, että asetamme jo genretkin jonkinlaiseen järjestykseen.

Elokuvan laaduttaminen on käytännössä sen vertaamista johonkin ideaaliin. Tällainen ideaali voi olla jokin toinen elokuva tai abstrakti: ajatuksia siitä, mitä huonossa tai hyvässä elokuvassa on. Useimmiten se on molempia. Tietoisesti tätä vertailua ei tehdä - sitä voi tehdä myös tietoisesti, mutta silti sitä tapahtuu aina myös tietoisuuden ulottumattomissa. Tämä tulee esiin etenkin, kun elokuvasta käydään keskustelua. Hyvyyttä ja huonoutta perustellaan kaikenlaisilla vertailevilla perusteilla: "Siinä oli vähän sama juttu kuin Event Horizonissa, mutta se ei ollut niin jännä", "Tää oli paljon parempi kun eka Star Wars!". Jos verrokki on abstrakti, ovat perustelut toisenlaisia: "Kamera oli vinossa kokoajan ilman mitään funktiota", "Valot olivat kauniit", "Ei liikkuvan rekan päällä voi tapella noin".

Perustelut ovat hyvin selviä perustelijalle itselleen, mutta harvoin saavuttavat muille samaa merkitystä. Vaikka molemmat olisivat samaa mieltä siitä, että toinen Star Wars oli ensimmäistä parempi, eivät syyt siihen miksi välttämättä ole samat. Abstrakteihin perustuva vertailu on yksinkertaisempaa. Yleensä toiselle ei tarvitse selittää, miksi on huonoa, jos kamera on jatkuvasti vinossa, mutta jos tarvitseekin, on syiden löytyminen vaikeampaa. Hyvän elokuvan ideaali on paljolti kulttuurisidonnainen; se syntyy aiempien kokemusten perusteella. Länsimaalaisen on tässä mielessä helppo naureskella bollywoodfilmeille ja niiden yleisöille, joilla ei selvästikään ole mitään makua elokuvista. Oikeastaan kyse ei ole huonosta mauasta sen enempää kuin se on katsojan kompetenssista. Kyse on etenkin tarinankerronta traditioon liittyvästä kulttuurillisista eroista. Länsimaalaista elokuvaa myytiin Intiassa ennen intialaista musikaalia. Se ei vain lyönyt läpi, koska se ei koskettanut intialaisia. Geeneistä ei ole kysymys, sillä länsimaassa kasvanut geneettisti intialainen todennäköisesti nauttii enemmän länsimaalaisesta elokuvasta kuin intialaisesta. Tässäkin korostuu yksilön oma suhde kulttuuriinsa: etninen alkuperä voi toisaalta olla myös jotain, mitä henkilö korostaa, ja jonka takia hän saattaa suosia intialaista elokuvaa.

Kun hyvyyttä tai huonoitta perustellaan, perustellaan itseasiassa omaa käsitystä. Puhutaan mielipiteistä, ei faktuaalisesta tiedosta. Käsitys siitä, että laadullinen arvo olisi osa teosta itsestään, on melko tavallinen. Siten myös on tavallinen käsitys siitä, että kun elokuvan tasosta keskustellaan, oltaisiin tekemisissä faktojen kanssa. Näin ei kuitenkaan ole. Esteettinen (tai mikä hyvänsä) arvo elokuvalle syntyy vasta vastaanoton yhteydessä. Tämä ilmenee mm. sillä, että aiemmin huonona pidetty elokuva saattaa myöhempien katsojien silmissä vaikuttaa hyvältä. Populaarikulttuurissa tämä näkyy trendien uusiutumisena (esim. 80-luvun tyyli). Vastaanotto puolestaan on niin arvaamatonta, ettei edes Hollywoodin unelmatehtaassa sitä osata täysin ennakoida.

Elokuvateollisuus ei kuitenkaan ole jäänyt neuvottomana vastarannalle tykittämään meitä mitä moninaisemmilla leffoilla siinä toivossa, että jokin näistä myisi hyvin. Elokuvateollisuus tähtää voittoihin, ja niinpä sille on tärkeää yrittää hallita yleisöjä. Yksi parhaista tällaisista keinoista on vaikuttaa katsojan vertailuabstrakteihin. Yleisön mielenkiinto herätetään pienillä uutisilla, täkyillä, ja kiinnostuneille tarjotaan tietoa enemmän. Samalla tullaan ujuttaneeksi vastaanottajalle jonkinlainen käsitys siitä, mitä elokuvalta voi odottaa. Elokuvayhtiön alulle panema informaatio muuttuu pian vyöryksi ja leviää erinäisten julkaisujen sivuille.

Harva myöntää tällaisella olevan vaikutusta itseensä - he kuitenkin uskovat monen tuttavansa olevan jekutettavissa, mutta itse eivät. Etenkin kriitikot kokevat olevansa täysin immuuneja kaikille markkinoinitmasinoiden suoltamalla materiaalille. Mutta kukaan ei ole. Kun kerran omaksuu jonkun informaation, ei siitä enää pääse eroon. Informaatio tulee osaksi kokonaiskuvan rakennetta, jossa se vaikuttaa seuraavan kokonaisuuteen vaikuttavan informaation vastaanottoon. Jokainen suhtautuu siihen jollain tavallaan; hyväksyen, kieltän, väheksyen jne. mutta eroon siitä ei pääse.

Trailereita katsellaan, tulevista ensi-illoista puhutaan ja käsityksiä vaihdetaan. Vaikutusta tällä kaikella on, mutta millaista, se onkin toinen asia. Kaikki tämä kuitenkin vaikuttaa elokuvasta syntyneeseen käsitykseen, jota sitten perustellaan ja josta väitellään kavereiden kesken siinä missä tuntemattomien kanssa verkkosivuilla.

Kaikista elokuvateollisuuden yrityksistä, kaveriporukan mielipiteistä ja muusta huolimatta, lopullisen tuomion tekee kuitenkin katsoja itse. Markkinointi voi korottaa muutoin keskinkertaisen leffakokemuksen hyväksi, ja hyvän erinomaiseksi. Toisaalta jos markkinoinnin esittämät lupaukset jäävät lunastamatta tai jos katsojalle valehdellaan räikeästi, saattaa kokemus kääntyä päin vastaiseksi: keskiverto tuomitaan huonoksi tai surkeaksi. Mikään markkinointi ei kuitenkaan pelasta täysin kelvotonta leffaa, mutta moni keskinkertainen teos on saanut turhankin nuivan tuomion. Vastaavasti moni keskinkertainen elokuva on nostettu huippujen keskiöön. En ala tässä erottelemaan omia elokuvakokemuksia, eikä minun tarvitsekaan, sillä kuka tahansa voi nimetä ainakin yhden yliarvostetun tai kohtuuttomasti lytätyn elokuvan, ja siten hämmästellä mitä ihmiset niissä elokuvissa näkivät.

Jouhikko

2010-08-27T11:14:00.002+03:00

Jouhikko on vanha Suomessakin muinoin paljon soiteltu soitin. Jos pitäisi jollekin täysin jouhikosta tietämättömälle siitä jotain kertoa, voisi karkeasti yksinkertaistaen sanoa, että se on sellainen vähän niinku alkukantainen viulu. Yhteistä näillä soittimilla kuitenkin on lähinnä se, että molemmissa on hevosen jouhista tehty jousi.

Vallitsevan länsimaalaisen taidemusiikki pedagogiikan mukaan viulua soitetaan kaulalta, näppäilysormien ranne pidetään suorana ja jousta pidetään sormin kiinni sen päästä. Jousikäden ranne on notkea jotta jousi pysyy alata samassa kielten kohdassa ja jotta soitto olisi hallittua. Kieliä näppäillään painamalla niitä kaulaa vastaan. Nauhoja ei ole, eli viulusta saa skaalansa sisältä käytännössä minkä korkuisen äänen tahansa.

Viulua on toki soitettu toisillakin tavoilla - siksi mainitsin erikseen länsimaalaisen taidemusiikki pedagogiikan. On väärin ajatella, että viulu rantautui Suomeen vasta musiikkikoulujärjestelmän myötä. Ennen sitäkin viulua soitetiin, mutta ei "oikeaoppisesti". Viulua pidettiin useimmiten olkapäätä vasten, jousesta pidetiin kiinni vähän miten sattui ja virityskin saattoi olla mikä hyvänsä vain soittajaa miellytti. Vieläkin on nähtävissä pelimanniviulisteja, jotka selvästikään eivät ole viulunsoittotaitoaan musiikkikoulusta imeneet. En silti käy musiikkikoulua liiaksi kritisoimaan: ilman yleistävää pedagogiikkaa ei kovin suurista yhteissoitoista tulisi mitään. Vaikkei nuottijärjestelmä sinällään ole kieli, se on kuitenkin paras tapa tallentaa musiikkia paperille. Ja jollei tätä järjestelmää, sen ehtoja tai rajoituksia ymmärrä, sulkeutuu valtava määrä musiikkia soittajan ulottumattomiin.

Jouhikko sen sijaan on pedagogisesti vapaa. Tämä johtuu paljolti siitä, että jouhikko oli pitkään unohdettuna. Jouhikkoa pidetään soittaessa kiinni käden "kahvasta". Soitin on useimmiten pystyssä polvien välissä. Jousesta pidetään kiinni samoin kuin kynästä ja sitä veivaamalla kieliä vastaan saadaan soittimesta ääntä. Jouhikossa (suomalaisessa) on tavallisesti kolme kieltä, joista ainoastaan yhtä näppäillään kahvakäden sormien syrjäpuolin. Jouhikon kieliä ei näppäiltäessä paineta mitään vastaan. Osaltaan siksi sen saundi on pehmeämpi ja hiljaisempi, joskin tähän vaikuttaa myös jouhikon paljon viulua raskaampi rakenne.

Jouhikko jäi 1900 -luvun alun kansallistumisen myötä kanteleen varjoon. Paljolti tähän vaikutti romantisoidut kanteleen soittajat, sekä tietysti muinaissuomalaista identiteettiä rikastuttanut Kalevala, joka nojasi yksinomaan kanteleen soittoon. Toki silläkin, että jouhikko oli enemmänkin Ruotsalaista perua, saattoi olla asiaan vaikutusta. Kantele nähtiin, ja nähdään yhä, ainoana alkuperäisenä suomalaisena soittimena, vaikka sen "sukulaissoittimia" onkin maailma pullollaan.

Perinteisesti jouhikon soittajat ovat rakentaneet soittimensa itse. Niinpä rakensin minäkin. Kaikki oikeastaan lähti siitä, että olisin tahtonut koettaa millaista jouhikkoa on soittaa, mutta mahdollisuutta tähän ei ollut. Tuntui muutenkin luonnolliselta rakentaa jokin oma soitin. En kuitenkaan tyytynyt valmiisiin, muinaisuutta jäljitteleviin malleihin, vaan päätin muokata soitinta enemmän tarpeisiini sopivaksi. Jouhikkoni suurimmat erot muihin ovat; 1) käytän viulun kieliä ja osittain tästä syystä kanteleeseen tarkoitettuja käsivirittimiä. Alimpana on alttovilun c ja sitä seuraavina viulun g ja d1. Kiveen hakattua viritystä minulla ei ole, mutta e-a-e1 vaikuttaa hyvältä. 2) Jouhikkoni kaksi alinta kieltä ovat näppäiltäviä. Matalin kieli kulkee kahvan yläpuolella, niin että sitä voi näppäillä myös peukalolla. Välimatkaa kahvaan on sen verran, että näppäiltäessä voi käyttää tilanteen mukaan kumpaa tahansa sormen puolta (sisä- tai ulkopuoli), joskin pikkurilli ei ulotu kieleen hyvin. Peukaloa käyttämällä voin näppäillä muilla sormilla seuraavaa kieltä samaan aikaan. 3) Tallani on kaareva. Jouhikossa tavallisesti talla on tasainen, koska kaikkia kieliä soitetaan yhtäaikaa (ainakin suomalaista jouhikkoa; mm. virolaisessa jouhikossa on paljon enemmän kieliä, eikä kaikkia siinä soiteta samaan aikaan). Kaarevan tallan ansiosta pystyn soittamaan yhtä, kahta tai kaikkia kieliä kerrallaan. Olen havainnut ehkä parhaaksi tavaksi soittaa aina kahta kieltä kerrallaan: keskimmäistä a:ta ja jompaa kumpaa e:tä. 4) Jouhikkoni kielet on sillattu. Tarkoittaa siis sitä, että kielen soiva alueen ja virittimen välillä on soimaton pätkä. Siltaus tekee varsinkin ensimmäisten puolikkaiden intervallien soittamisen ylipäätään mahdolliseksi. Sen lisäksi siltaus auttaa soitinta pysymään vireessä.

Materiaalina käytin koivua. Jousi on tehty katajasta ja hevosen hännästä. Tavallinen viuluun tarkoitettu hartsi ei riittänyt saamaan ääntäkään soittimesta. Olen nyt käyttänyt kontrabassoon tarkoitettua hartsia, mutta se on osoittautumassa liian tahmeaksi. Selloon tarkoitettu pehmeähkö hartsi ajanee asian parhaiten.

Esteettisesti jouhikkoni on perinteistä rockimpi, ja musta tietysti - kuten soittajansakin. Oppiminen on hidasta - toistoa on tehtävä ja sormien on opittava paikkansa. Mutta lähellekään niin hankalaa sitä ei ole oppia, kuin viulun soittoa. Jouhikossa ei ole oikeastaan mitään hyvää tai parasta soittotapaa. Sen kanssa saa toimia niin kuin hyvältä tuntuu, ja siksi kannattaakin koittaa noudattaa vähän kaikkia saatavilla olevia ohjeita. Toiset niistä sopivat, toiset eivät. Saan sillä soitettua omia kitaralla tai koskettimilla tehtyjä melodioita. Silti jouhikkoon kätkeytyy oma musiikillinen maailmansa, joka osaltani odottaa vielä löytämistään. Ovi sinne on nyt auki. Saas nährä koska pääsen sisälle.

Aikansa kuluksi voi käydä ihmettelemässä kuinka virolaisella jouhikolla soitetaan rockia.
Roju

Holjat Markkinat

2010-08-04T14:28:00.000+03:00

On taas Holjien Markkinoiden aika. Päivisin alueella olevista kauppiaista, järjestettävästä huutokaupasta sekä muusta markkinamaisesta ohjelmasta huolimatta nimi on jo vuosia ollut harhaanjohtava, sillä näennäisesti tapahtuman pääpaino on olevinaan musiikilla, vaikka itseasiassa tärkein tarkoitus on tarjoilla massoille olutta maksua vastaan.

Tehtäköön heti selväksi, että en suinkaan vastusta Holija, kaupunpifestareita tai esiintymisiä yleensä. Holjat ovat kulttuuritapahtuma, ja vaikka tällaisten tapahtumien laadusta ja arvosta voidaan vääntää kättä monenlaisin kriteerein, on kyse silti lopulta ihmisten välisestä toiminnasta - kulttuurista.

Närää aiheuttaa tapa, jolla Holjat järjestetään: Kysymättä mitään keskustan asukkailta ja liikkeenharjoittajilta, tori yksinkertaisesti aidataan ja alue täytetään tivolilla, lavalla, bajamajoilla ja kaljateltoilla. Jos joku kehtaa valittaa, että 16 tuntia päivässä kestävä melusaaste vähän häiritsee, niin hänet on syytä tyrmätä heti. "Aina joku valittaa", "Ei pitäisi keskustaan muuttaa, jos ei ääntä kestä", "Tämä on vain yksi viikonloppu vuodessa - ajattele, jos kestäisivät viikon!"

Kun Seinäjoella järjestetään musiikkitapahtumia, niin järjestäjä tarjoaa alueen lähellä asuville ilmaisia lippuja tapahtumaan. Vastaavaa tapaa harjoitetaan paljon muuallakin. Esimerkiksi Hämeenlinnassa ja Salossa torilla on vuoden aikana paljon kaikille ilmaista ohjelmaa. En ota tätä esille siksi, että yrittäisin ruikuttaa ilmaislippuja, vaan koska lippujen tarjoaminen on voimakas ele siitä, että myös paikallinen väki otetaan huomioon - tosin Hojien tapauksessa lohduttavat ilmaisliput tuskin paljoa auttaisivat.

Holjien aikaansaamat ristiriitaiset tunteet leikkaavat läpi koko Forssan. Onhan asiaa puitu aina Forssan Lehden pääkirjoituksesta yleisöosastoon, ja puhutaan siitä muuallakin. Harva keskustan kauppias tai asukas on mielissään aidan noustessa, eikä sitä ilolla odota kaikki kauempana keskustastakaan asuvat. Järjestäjän mielestä Holjat saavat kaupungin elämään, kun taas asukkaat ja kauppiaat näkevät sen muuttuvan Holjien aikaan levottomaksi. Viinahuurut vetävät ainakin eräänlaisen forssalaisen "eliitin" koloistaan elävöittämään katukuvaamme.

Nähdäkseni Holjiin kohdistuva ristiriita juontaa juurensa siitä kenelle Holjat järjestetään ja miksi. Esiintyjälista on vuosi toisensa perään yhtä vähäriskisen mielikuvitukseton, ja silloinkin jos riskejä yritetään vähän ottaa, pelataan niin varmanpäälle, ettei tuoreuteen saada mitään otetta. Esiintyjät ovat yleensäottaen hyviä, mutta esitykset sopivat huonosti toistensa jatkoiksi. Ajatellaan, että tarjotaan kaikille jotain, eikä silloin tarjoilla oikein kenellekään riittävästi mitään. Hyviä ideoita ei tarvitse edes kaukaa lähteä etsimään: aiemmin tänä vuonna järjestetyn Status Goes Festin esiintyjälista oli paljon harkitumpi ja eheämpi kuin yksikään Holijen ohjelma viimeiseen kymmeneen vuoteen.

Vaikuttaa siltä, että Holjat järjetetään ihan Holjien takia, väkisin keskelle toria, kenenkään mielipidettä kuuntelematta. Sanomattakin on selvä, että se aiheuttaa pahaa mieltä. Siksi onkin vaikea kuvitella, että tällaista tapahtumaa olisi tarkoitus järjestää "kaikille", tai siksi, että "kaikki" niin haluaisivat. Kortit on todellakin pelattu hyvin siinä vaiheessa, kun voi kerran vuodessa täyttää torin humalaisilla ja häiriöllä ilman että torin ympäristössä kukaan tätä suuremmin haluaisi. Seuraavat festarit voikin reiluuden nimissä varmasti järjestää Holjien järjestäjien takapihalla.

On toki hienoa, että miellä on oma paikallinen tapahtuma, joka yrittää tarjota jotain kaikille. Syytä olisi kuitenkin miettiä, kuinka hyvin tässä onnistutaan. Onko Holjat yleensä markkinat vai festarit? Ja onko tarkoitus kerätä euroja lähikunnista vai tarjota jotain paikallisille?

Jauhoitettu oksennus.

2010-07-31T03:26:00.003+03:00

Kello on 02:34. Tulin juuri kotiin.

Kävelin sateessa viimeiset 10 minuuttia, koska suoraan sanottuna vitutti. Viimeinen paikka, jossa kävin, oli paikallisen - historiallisen kehräämön miljööseen rakennetun baarin - ovella kysymässä, paljonko sisäänpääsy maksoi. Nähkääs; mieleni halasi olutta, ohrasta pantua poreilevaa ja kylmänä tarjottavaa juomaa, jonka kaikki tietävät, ja joita tarjoilevaan astiaan tahtoo mieluusti tarttua näinä helteisinä kesäpäivinä. Sain kuulla, että sisäänpääsy maksaa 8 euroa - 8 euroa, koska paikassa soitti Eppujen covereita vetävä bändi. Siis soitti. Soitto oli loppunut jo ainakin tunti sitten, mutta miksipä ei sisäänpääsynä 8 euroa poloisilta, ohrapirtelöä halavajilta pyytäisi. Moni varmasti maksoikin.

Syy siihen, että tähän kyseiseen aikaan olin paikkaa mallasjuomaa nauttimiseksi hakemassa, oli se, että päätin poistua eräästä maan alle rakennetusta baarsista, surkean palvelun takia ja toisekseen; koska ainoa vapaa paikka oli oksennuksen täyttämä. Erityisen huonoksi kokemuksen teki se, että ennätin istua "oksennukselle", koska sen päälle oli heitelty jotain hämäännyttävää "oksennusta sitovaa" jauhetta. Palvelun päättelin olevan huonoa, koska odotin noin 10 minuuttia, ennen kuin baarimikko jaksoi huomioida minut - olinhan ollut samassa paikassa kyseisen ajan ja odotellut korttia heiluttaen - katsellen, kuinka muut saavat juomia. Vaivoin saamani huomio johtui siitä, että nostin ääntäni, ja valitin, kuinka minut toistuvasti sivuutettiin. Myymisen sijaan baarimikko torui ennemmin toista asiakasta siitä, että tämä oli kopeloinut henkilökuntaa, ja näki parhaaksi myydä kaikille tiskin päätyyn ennättäville ensiksi. Ihmettelen tosiaankin, miksi kulmalävistettyä kopeloijaa ei heitetty pihalle heti ja miksi henkilökunta näki parhaaksi myydä kalskeille nuorille miehille ennemmin, kuin kaltaiselleni kolmikymppiselle ikälopulle. Lisäksi tiskin ääressä istuvilta, kaiken maailman otentaan-teinilävistys-kun-sillä-saa-pimppaa -junnuilta kuultava vittuilu on juuri yksi niistä syistä, miksi yleensä baariin lähden. Kiva, että tämä asia oli huomoitu ihan minua varten.

Nopean oluen juonnin jälkeen poistuin. Koin tulleeksi peteteyksi - ja ihan syystä: lysti maksoi yhteensä 11 euroa . Voit pojat, mutta se tosiaan oli yksi nopeimmista ja huonoimmista oluista, jonka koskaan olen nauttinut.

Tulin kyseiseen anniskeluliikkeekseen toisesta paikasta pienen massan mukana. Puhuimme bändihommista, eikä niin kiinnostavasta tahtonut jäädä paitsi. Lähdimme alun alkaen toisteta maan alle rakennetusta baarista, jossa niinikään sisäänpääsy rokotti 5 euroa. Tällä rahalla tosin sain kuulla livemusiikkia, asiallista ja nopeaa palvelua, eikä kameraanikaan napattu narikkaan.

Nyt äimistelen kotona, kuinka voi olla mahdollista, että baarissa, jossa soitellaan biisejä soittolistalta (ei edes DJ:n ohjaamina) on monin verroin enemmän sakkia, kuin kilpailevassa baarissa, jossa lähes poikkeuksetta soi livemusiikki. - Koska eihän tässä voi muuta kuin ihmetellä, mikä hemmetti tätät tyykikylää oikein vaivaa!

Mikä ihme siinä massassa on niin tärkeää ja hienoa, että sen vuoksi voi oman identiteettinsä heittää jorpakkoon, ja mennä sinne oksennuksen täyttämään numerobaariin istumaan ilta toisensa jälkeen. Sekö, että sieltä löytää henkikökuntaa kopeloivia tai muille asiakkaille vittuilevia juntteja, jotka eivät ymmärrä sitten mitään minkään minkään muun päälle - paitsi tietysti spoilereista ja poppivehkeistä?

Onko siis niin, että täänne vain kaikki junttipuolueiden värvääjät? Vaalit lähestyvät, ja tiedän takuulla monta paikkaa täältä, joista varmasti löytyy humalapäisiä seuraajia mihin tahansa, kunhan vain siellä, missä ikinä ollaankaan, on äänekästä massaa. Vai olisiko aika ymmärtää, ettei kukaan jaksa kohta enää tulla livenä veivaamaan mitään, jos ihmiset ennemmin istuvat jauhoitetussa oksennuksessa ja kuntelevat soittolistoja? No helvetti, kuulostaa politiikalta.

Jalat maahan maahanmuutokeskustelussa

2010-07-23T14:56:00.000+03:00

Maahanmuutto aiheuttaa Suomessa noin 170 miljoonan euron menot vuodessa. Tämä valtava rahareikä on noin puoli prosenttia baltion budjetista.

Kokoomus oli ensimmäisenä puolueena tuonut esille sen tärkeän asian, jonka pitäisi vaalien alla olla pohjimmainen kysymys; nimittäin, että nykymenolla, ilman säästöjä, rahat tulevat loppumaan. Koska maahanmuutto on paljon mediaseksikkäämpi aihe kuin monimutkainen valtiontalous, on nämä kaksi asiaa yhdistetty jo vuosia sitten yhdeksi ja samaksi.

Maahanmuuttokriitikot milloin vetoavat ulkomaalaisten tekemiin rikoksiin, jotka tosiasiassa ovat määrällisesti niin pieni ryppy kokonaisuudesta, ettei niitä saa edes esille muuta kuin rajaamalla kaikki muut rikokset tilastoista pois. Tänä vuonna Suomessa on hukkunut miltei kaksinkertainen määrä ihmisiä siihen verrattuna, montako raiskausta ulkomaalaistaustaiset ovat tehneet - ihan vain näin tahdittomasti määriä verraten. Samaa ei voi sanoa suomalaisten tekemistä raiskauksista.

Kovaääninen, huonosti käyttäytyvä vähemmistö valkoisista heteromiehistä ovat ottaneet asiakseen suojella suomalaisia naisia ulkomaalaisilta mahdollisilta raiskaajilta. Haastankin tämän poppoon keskittymään raiskauksien estoon yleensä - jos vain kantti kestää!

Toinen maahanmuuttokriitikoiden teesi on vastustaa maahanmuuttoa, koska se käy kansantaloudelle niin kalliiksi. Vertailun vuoksi mainittakoon, että esim. pelkästään Tampereen yliopiston budjettirahoitus on 50 miljoonan euron luokaa. Maanviljelyä tuetaan EU-tukien lisäksi kansallisesti noin kahdella miljardilla eurolla vuodessa - 300 miljoonalla tuetaan pelkästään sitä, ettei maanviljely pilaisi vesiä. Tämäkin raha annetaan kaikille tiloille, eikä siihen liity tulosvastuuta - eikä tuki oli parantanut vesistöjen laatua. Pelkistä maksuhäiriöistä ja ulosotoista aiheutuviin toimintamenoihin hupenee lähes 100 miljoonaa euroa vuodessa. Lisää vertailua täällä.

Kerron tämän siksi, että olisi helpompi ymmärtää, että maahanmuuton vastustaminen taloudellisin perustein olisi sama kuin ampusi tykillä kärpäsiä: näyttävän näköistä ja täysin hyödytöntä. Kuten rikoksienkin suhteen, marginaalista vähemmistöä on helppo sorsia - miestä on helppo leikkiä, mutta miehenä oleminen onkin toinen juttu: siitä vain tekemään maailmasta parempaa paikkaa tarttumalla härkää sarvista, koiran pentujen potkimisen sijaan. Jos kantti kestää - epäilen, ettei kestä.

No entä sitten maahanmuuttokseskustelu?

Maahanmuutto on ollut samoilla urilla viimeiset 25 vuotta, eikä mitään suurta muutosta ole tulossa. Aihe on nostettu väkisin tapetille ja siihen liittyviä asioita on demonisoitu. Ihmisiä pelotellaan valheilla ja ongelmia paisutellaan, vain koska muutama politikko tahtoo kerätä itselleen ääniä.

Maahanmuuttopolitiikka, joka tähtää siihen, että "saadaan neekerit pois Suomesta" ei ole politiikkaa vaan rasismia. Eikä rasismia ei pidä hyväksyä missään muodossa - ei vaikka se yrittäisi naamioitua maahanmuuttokritiikiksi tai terveeksi järjeksi - koska rasismi on väärin. Se on väärin, koska rasismin uhrit ovat yhtälailla tuntevia ihmisiä iloineen ja suruineen, haaveineen ja unelmineen, pelkoineen ja ajatuksineen kuin rasismia harjoittavatkin ihmiset. Kukaan ei ole toista arvokkaampi, vaikka nationalistisessa perinteessä niin yritetään todistellakin.

Rasismin vastustaminen ei tee rasistiksi - jos et tahdo itseäsi kutsuttavan rasistiksi, lakkaa olemasta rasisti. Niin helppoa se on.

Tottakai maahanmuutosta saa keskustella - siitä pitääkin keskustella, mutta siitä pitää keskustella realistisesti. Se ei vain ole niin tähdellinen asia, kuin populistit väittävät. Tärkeämpää olisi turvata suomalainen hyvinvointi, koulutus, terveydenhoito, eläkkeet, sosiaaliturva - asiat, joista suomalaisena saa olla ylpeä! Nyt keskustellaan kokonaisuuteen nähden mitättömistä asioista, kuten maahanmuutosta tai homojen avioliitto-oikeudesta - tällaiseen aikaan, kun pitäisi rakentaa töitä miltei 300 000 työttömälle! Herätkää, hölmöt!

Kansalaisodan lopulla, valkoisten kiistattoman voiton jälkeen vankileireillä kuoli tuhansia punaisia vankeja. Tuntuisi käsittämättömältä, kuinka oma kansa voi veljiään ja siskojaan niin julmasti kohdella, ellei kansa olisi jakautunut meiksi ja noiksi. Nationalismin kuviteltu kansa ei kapinoi.

Eläköön ydinvoima - ellei se tapa meitä ensin.

2010-07-08T13:06:00.001+03:00

95% ydinjätteestä voitaisiin kierrättää takaisin ydinpolttoaineeksi, mutta niin ei tehdä, koska se on taloudellisesti kannattamatonta. Sen sijaan, että loppusijoitettavaksi päätyisi vain 5% ydinjätteestä, pidetään oivana ratkaisuna kaivaa kaikki jäte tukevaan peruskallioon, paitsi ettei Suomen peruskallio sitten kuitenkaan ollut ihan niin paksu, kuin mitä hankketta aloittaessa oletettiin. Mutta paksu se on silti. Siispä vain pois silmistä ja pois mielestä - ja hyvä niin.

Vai onko sittenkään. Valmistuttuaan Olkiluoto 3 tuottaa yksin jo 32 tonnia jätettä vuodessa. Posivan mukaan tämä määrä täyttää 44 maahan kaivettavaa ydinjätekapselia. Kapseli itsessään on tukevaa tekoa: sisäosa on valmistettu teräksestä, johon on valettu oma paikkansa jokaiselle sauvalle ja unompi kuori on 5 cm paksua kuparia. Jalometallina kupari kestää korroosiota hyvin.

Loppusijoituskapseli on vakuuttava - varsinkin kun sellaista on päässyt omin käsin koputtelemaan (tyhjänä tosin). On helppo kuvitella, että se säilyy missä tahansa maan kolossa ainakin 100 vuotta - tai 1000 vuotta, ja miksei siis 100 000 vuotta. Luvut ovat jänniä siinä mielessä, että ihminen hahmottaa oikeastaan vain numerot 0-10. Sen jälkeen aivot yhdistävät määrät lukuihin toisilla tavoilla. 100 vuotta on ympäripyöreä luku, mutta miettikääpä, että jokin kestäisi 583 vuotta tai 7 398 vuotta. Tai vielä parempi - koetapa olla hengittämättä 472 sekuntia.

Ydinjätteen pitäisi maata maassa 100 000 vuotta, ennen kuin sen säteily olisi samaa luokkaa muiden luonnossa esiintyvien radioaktiivisten aineiden kanssa, ja huomatkaa, ettei se tällöinkään vielä ole vaaratonta: uraanikimpaletta taskussaan alati kantavan ennenaikaista kuolinsyytäkään ei tarvitse arvailla.

Käsi pystyyn, jos koet käsittäväsi 100 000 vuoden mittaisen ajan.

Muistaako joku ajan ennen televisiota? Ensimmäiset televisiot kehitettiin 1920 luvulla - Suomeen televisio tuli 50-luvulla, 60 vuotta sitten. Ydinjätteen loppusijoitusajasta tämä on 0.06%.
Wrightin veljekset tekivät maineikkaan ensilentonsa 1903, 107 vuotta sitten. Loppusijoitusajasta tämä on 0.107%
Ensimmäiset höyrykäyttöiset hevosettomat vaunut rakennettiin 1800-luvun alussa. Lopuusijoitusajasta 200 vuotta on 0.2%.
Rooman tuhosta on reilut 1500 vuotta. Loppusijouksen ajasta tämä on jo sentään 1.5%.

Jos viivottimesta mitataan 10 senttimetrin matka, joka edustaisi aikaa, jonka jätteen pitäisi pysyä haudattuna, ensimmäiset 5 mm vastaisi sitä aikaa, joka on kulunut faaraoiden ajoista tähän päivään. 4 cm matka kuvastaa aikaa, jonka ihminen on Euraasiassa. 20-25 senttimetrin matka riittää kattamaan koko ihmsirodun historian.

Käsi pystyy, jos vielä on mukana joku, joka kuvittelee käsittävänsä 100 000 vuoden mittaisen ajan.

Ydinvoimalla tuotetun sähkön hinnasta noin 3% varataan loppusijoituksen kustannuksiin. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Jo sadan vuoden kuluttua voi olla valloillaan uusi maailmanjärjestys - kuka tietää mitä 500 vuoden jälkeen on.

Juju piilee siinä, että ydinvoimaa väitetään puhtaaksi.

Ensinnäkin ydinpolttoaineen tekemiseksi tarvitaan uraania - todellakin, polttoaine pitää jalostaa erikseen, eikä maasta kaivettua uraania vain voidakaan heitellä ydinvoimalan luukusta sisään, kuin hiiliä höyryveturiin.
Uraanin avolouhkoksista leviää ympäristöön radioaktiivista pölyä. Tunnelikaivoksen poistoilma taas levittää radonia pitkin ympäristöä. Tällaisilta ongelmilta vältytään, jos uraani voidaan kerätä talteen liuosuuttokaivoksesta, jossa kaivos pumpataan täyteet happoa, joka liuottaa uraanin. Siis happoa! Metallia syövyttävää happoa maahan kaivettu onkalo täyteen. Puhtaalta kuullostaa - ainakin pohjavedet ja niitä nauttivat puhdistuvat elämästä.

Louhittu käyttämättömäksi jäänyt ja kasoihin varastoitu kiviaines sisältää 85% uraanimalmin radioaktiivisuudesta sekä muita haitallisia raskasmetalleja, kuten lyijyä, kadiumia ja arsenikkia.

Yhden 1000MW voimalan vuodessa kuluttaman polttoaineen rikastamiseksi tarvitaan 146 000 tonnia (146 miljoonaa kiloa) uraanimalmia, koska pitoisuus on vain noin 0.11%. Uraani erotetaan rikkihapolla, jota kuluu 876 000 tonnia, ja sivutuotteena saadaan 146 850 tonnia radioaktiivista liejua. Näille sivutuotteille ei omia sijoituspaikkojaan ole. Voitte kuvitella, kuinka niistä huolehditaan esim. Nigeriasta, josta osa Suomeenkin tulevasta ydinpolttoaineen uraanista on peräisin.

Käytön jälkeen reaktorissa syntyy 33 tonnia korkea-aktiivista ydinjätettä. Tulitikkurasiaalinen tätä ainetta riittäisi pilaamaan käyttökelvottomaksi koko Päijänteen vedet.

Olkiluodon 1 ja 2 reaktori ovat teholtaan 860MW. Olkiluoto 3 tulee olemaan 1600MW.

Näiden rinnalla varsinaiset hiilidioksidipäästöjen säästöt ovat laiha lohtu. Ydinvoima ei edes ole täysin hiidilidoksidipäästötöntä, ja jos otetaan huomioon polttoaineen kaivaminen, jalostaminen, säilöminen ja loppusjoittaminen, säästö surkastuu entisestään. Kaiken muun lisäksi ydinvoimalat tuottavat hirvittävästi lämpöä ja vesihöyryä. Järviveteen ohjattu lämpö vahingoittaa lähistön ekosysteemiä ja vesihöyrykin on kasvihuonekaasu.

Olkiluodon 1 ja 2 reaktorien hyötysuhde on nykyään mittavien parannusten jälkeen 34% - siis vapautetusta energiasta saadaan talteen kolmannes. Olkiluoto 3 reaktorin hyötysuhteen odotetaan olevan lähempänä 40%. Loput päästetään hukkana ympäristöön.

Tämä kaikki on sitä puhtautta, joka ydinvoimaan liittyy: mikään muu ihmisen toiminta ei saastuta maailmaa niin pahasta ja pitkäksi aikaa kuin ydinvoiman käyttö. Se on tosiasia, jota vastaan voi argumentoida vain retoorisesti.

Missä tahansa kaupungissa, jossa 100 vuotta sitten oli teollisuutta, on myös oma historiansa puhdistetuista maista ja elvytetystä vesistöistä. Vielä 60-70 vuotta sitten ihminen suuressa viisaudessaan ajoi jäteveden jokiin ja hautasi jätetynnyrit maahan, eikä uskonut siitä koskaan seuraavan mitään ongelmia. Maailmahan on suuri.
Tällaisen ajattelun seurauksena Itämeri on yksi maailman saastuneimmista meristä. Eikä ongelmaa ole vieläkään ratkaistu. Nykyään sen tilasta voidaan syytellä Venäjää. Varsinaista jälkiviisautta: Suomi on kyllä osansa sen pilaamisesta tehnyt, vaikka onkin tapansa sittemmin parantanut. Kuten myös Ruotsi.

Nykyihminen ei ole 100 vuotta eläneitä isiään viisaampi. Sama ylpeys ajaa meitä yhä kuvittelemaan, että olemme tilanteen tasalla ja hallitsemme ympäristöämme - että ottaisimme kaiken tarvittavan huomioon kaivaessamme maan pintakerrokseen historiamme vaarallisinta myrkkyä. Tuskinpa ajattelivat ihmiset 100 vuotta sittenkään ongelmia aiheuttavansa jätteenkäsittelyllään.

Kaikesta peruskallion lujuudesta huolimatta Maan kiinteä pintakehä on suhteessa yhtä paksu, kuin omenan kuori. Ydinjätekapselit haudataan Onkalossa 500 metrin syvyyteen. Jos 10 cm pituus viivottimella kuvaa matkaa Maan keskipisteestä pinnalle, matka Onkalon pohjalle pinnalta olisi noin 0.4 mm - Alle puoli millimetriä.

Käsi pystyyn, joka erottaa sen vaivatta viivottimelta - puhukaa siinä sitten kallion lujuudesta.

Eläköön ydinvoima - merkit siitä ainakin elävät vielä pitkään, kun me olemme kaikki kuolleet.

Laaduttamisen ongelmia

2010-06-19T12:25:00.001+03:00

Olen hieman pettynyt siihen, ettei Taistelukenttä Maa (Battlefield Earth) ollutkaan niin huono elokuva, kuin se "piti" olla. Kyseessähän on tiettävästi vieläkin suurin koskaan aikaansaatu floppi, jonka skientologit kustansivat, ja joka perustui skientologian perustaneen L. Ron. Hubbartin kirjoihin.

Vikoja Taistelukenttä Maassa riittää: kuvaus on kökköä, lavastus paikoin surkeaa, klaffivirheitä ei jaksa edes laskea, musiikki ja äänimaisesma on mitäänsanomatonta ja näiden ajotuksessa on suuria ongelmia, ohjaus ontuu ja kaiken kaikkiaan koko tarina on typerä - tai ainakin siinä riittää kyseenalaistamista. Jatkuvast hidastukset, joissa näytetään luotisuihkussa juoksemista tai pitkän "Noooooo...." huutamista kyllästyttävä heti. Pahojen muukalaisten, psyklojen, sädeaseistakin hukkuu säteet elokuvan edetessä.

Tätä listaa voisi jatkaa pitkään - jatkoa voi etsiä vaikkapa miltä tahansa leffoja arvostelevalta sivustolta.

Mutta kaiken kaikkiaan on silti todettava, ettei Taistelukenttä Maassa ole mitään yhtä suurta virhettä jota sormella osoittaa. Siksipä lienee arvosteluissa ja kritiikissä sen yhteydessä seuraa aina lista vioista. Paljon huonompiakin leffoja on, mainitaan nyt vaikkapa Lies Inc, D-War, Dark Floors, The One, Dungeons & Dragons ja Judge Dredd. Henkilökohtaisesti pidän uutta Hulk:ia ja V niinkuin verikostoa vielä Taistelukenttä Maatakin surkeimpina elokuvantekosyinä.

Viimeisistä elokuvakritiikinkaanon on kuitenkin toista mieltä kanssani. Tarkoittaako se siis, että minä olen väärässä, enkä ymmärrä elokuvista mitään - vai että kaikki muut ovat väärässä? Ei kumpaakaan. Vastoin populaarikulttuurin kuluttajien vallalla olevaa käsitystä, elokuvalla - siinä missä musiikilla, kuvalla, tai millään taiteella tai teoksella - ei ole omaa yksin siihen koodattua laadullista arvoa. Tällainen laadullinen arvo tulee elokuvaan(kin) katsojien myötä. Periaatteessa jokainen kokee elokuvan omalla tavallaan, mutta käytännössä katsomishetkellä kokemukseen vaikuttaa suuresti monet muutkin asiat: Miten muu yleisö reagoi elokuvaan, mitä elokuvasta on puhuttu, millaiset ennakko-odotukset katsoja on sille asettanut. Lopullinen kokemus määräytyy paljolti sen mukaan, kuinka hyvin elokuva sopii sen ulkoapäin asetettaviin raameihin.

Vasinkin elokuvan kohdalla kriitikon asema on korostunut. Elokuvan kuluttaja odottaa kriitikon kertovan, onko hänen näkemänsä elokuva hyvä vai huono - tai ainakin mitä katsoja voi odottaa kokevansa. Ihan niin räikeästi näkemystä ei tietenkään omata, mutta yleinen mielipide vaikuttaa paljon siihen, millä tavalla kukin tuo oman näkemyksensä esiin.

Loppujen lopuksi kyse on suurimmilta osin siitä, miten, mihin aikaan ja kuka elokuvan esittää kenelle ja miksi. Ensi-ilta luo pohjan sille, millaiseksi elokuvan arvo ja laatu elokuvakaanonissa muodostuu. Kun laatu on kerran leimattu, ei sitä käy enää valtakulttuurissa muuttaminen. Ahtaimmalle tässä joutuvat tietysti kriitikot. Massasta on helppo erota olemalla toista mieltä, mutta tällöin hintana on uskottavuus, ja jos kriitikon ammattimaisuus kyseenalaistetaan, hän todennäköisesti menettää kovalla työllä saavuttamansa asemansa elokuvaharrastjien eliittissä.

Kriitikoiden valta kuluttajiin ei ole jäänyt huomiotta elokuvayhtiöiltä, jotka viimeisen kymmenen vuoden aikana ovat kuristaneet kriitikoita entistä tiukempaan liekaan. Tarkoitus on myydä elokuvia, eikä se onnistu, jos elokuva-arvostelun mukaan elokuvakokemus on verrattavissa suolisolmuun. Tarpeeksi moittivan arvostelun seurauksena voi nykyään olla, että elokuvayhtiö lopettaan elokuvien ennakkoon näyttämisen kriitikolle tai lopettaa mainostamisen tällaisia arvosteluja julkaisevan lehden sivuilla.

Suuri osa elokuva-arvosteluja tarjoavista palveluista on jo muovaantunut tekemään promootiota. Munaa ei erota kanasta saati jyvästä ilman kelpoa medialukutaitoa.

Mitä siis tapahtui Taistelukenttä Maalle? Miksi sitä pidetään niin huonona?

Yksi suurimmista syistä tähän määritelmään löytyy varmasti mahtipontisista lupauksista hienosta, ennennäköemättömästä elokuvakokemuksesta, jotka lysähtivät pahasti alle keskiverron. Toinen lienee se, että elokuva oli skientologien rahoittama, ja etenkin tästä seuraava kielteinen ennakkoasenne. Tietysti loppujen lopuksi myös se vaikuttaa, että elokuva oli kokoanisuutena huono, tai korrektimpi kai olisi sanoa, että sen toteutuksessa oli suuria ongelmia vastaanoton suhteen. Silti, paljon kehnompaakin on nähty, mutta jostain syystä vielä kehnompi saa jäädä omaan arvoonsa.

Herää kysymys, että kiinnitettiinkö kuvaukseen, käsikirjoitukseen, ohjaukseen, valaistukseen, lavastukseen, klaffivirheisiin ynnä muihin erityistä huomiota arvottava tekijänä siksi, että elokuvaan kohdistui niin suuria odotuksia, vai tulevatko tällaisen virheet erityisen näkyviksi ja merkitseviksi vasta jos niitä on paljon?

Monessa hyvänä pidetyssä elokuvassa on vieläkin räikeämpiä virheitä kuin Taistelukenttä Maassa, mutta niillä ei näytä olevan merkitystä. Esimerkiksi Isku Mogandishuun -elokuvassa, dramaattisessa kohdassa elokuvan lopussa on kuva autossa olevista järkyttyneistä sotilaista sekä valkopaitaisesta henkilökuntaan kuuluvasta kuvaajasta, joka on ottamassa näyttelijöistä lähikuvia. Taru Sormusten Herrasta trilogissa näyttelijöiden ilmeet muuttuvat melko räikeästikin leikkausten välissä ja välillä sormus katoaa kaulasta - puhumattakaan volkkarista, joka vilahtaa kuvissa ensimmäisissä pitkissä DVD julkaisuissa. Terminaattorissa on tulevaisuudesta matkattava alasti, koska siirtää voi vain elävää ainesta. Siitä huolimatta kolmen leffan aikana aika matkan tekee viisi konetta. Tietokoneilla muodostetaan yhteyksiä miten saattuu tarinaan sopimaan - Independence Dayssakin ongelmattomasti muukalaisteknologian kanssa. Jokainen Windowsia käyttänyt raapii epäilevästi päätänsä, mutta Macin käyttäjälle taitaa juttu upota helpommin. Titanicissa vilahtelee digitaalikellot ja kuvausryhmät. Tällaisia löytyy loputtomasti, mutta millään näillä ei ole arvo laskevaa merkitystä - ei ennen kuin niitä on tarpeeksi, tai niiden myötä voi matalaa arvoa korostaa.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, miten määrittää "hyvän" ja "huonon", ja millä perustein kun kerran toisen "huono" on toiselle "hyvää"?

Mutta sitäkin suurempi kysymys on, että miksi sillä on niin paljon merkitystä?

Metsatöll

2010-06-10T12:51:00.000+03:00

Parhainpia matkamuistoja ulkomailta on paikallinen musiikki. Ei mikään perinnemusiikki, johon usein kohdistuu valtavia ideologisia arvopaineita ja luonnottoman voimakasta kontrollia. Tarkoitan sellaista musiikkia, jota ihmiset oikeasti kuuntelevat - johon he kohdistavat suuret määrät affekteja. Jotain musiikkia, mikä on tehty siellä missä ihmiset sitä kuuntelevat.

Melkolailla toisenlaisen musiikillisen maailman löytämiseksi ei tarvitse aina kulkea tuhansien kilometrien päähän. Tälläkin kertaa riitti, että kävimme Virossa, jossa Tallinnan keskustassa olevasta - pääasiassa turisteille tarkoitetusta - ostoskeskuksesta ostin pari Metsatöllin levyä. Jo itse ostospaikka kuvasi omalla rehellisellä tavallaan Viron tilannetta: Ulkoapäin tullut ahdistava ja alistava valta oli poistunut. Kontrastina kommunismille tilalle on noussut vahva länsimaalaistumisen tarve kaikkinen talouskasvun myötä tulevine ilmiöineen. Kansallisten traumojen syvyydestä kertoo oman, virolaisen identiteetin korostuminen. Tallinnan keskustassa kiertelevät jopa kielipoliisit, jotka vaativat virolaista oikeakielisyyttä paikallisilta kauppiailta. Murteellisia kirjoja ei viroksi saa julkaista. Historian huomioon ottaessa tämä ei juuri ihmetytä - ainakaan meitä suomalaisia.

Kolhoosit on nyt purettu, leipäjonot kadonneet, ja valtion virastot, konttorit ja toimistot viety muualle. Keskustaan on rakennettu amerikkailaismallinen ostoskeskus, jossa kuulee puhuttavan englantia enemmän kuin venäjää, mutta jossa paikalliset eivät itse asioi. Ei voi olla ajattelematta missä määrin koko keskusta on kulissia - yritelmää sovittaa vanhaa virolaista historiaa vanhoinen kaupunkeineen uuteen ostoskeskuksien maailmaan. Traumat ovat suuret.

Tällaisessa maailmassa ei tunnu lainkaan hullulta se, että minä - suomalainen turisti - ostan minunlaisilleni rakennetusta ostoskeskuksesta "viron Kotiteollisuutena" pitämäni levyn, joka ensikuulemalta kuulostaa juuri siltä: suht yksinkertaiselta länsimaalaistyyliseltä raskaalta rockilta, jota lauletaan viroksi.

Kesti vuoden, ennen kuin musiikki vasta avautui minulle. Pelkästä raskaasta rockista kuoriutui yllättäen trashmetallia, perinnemusiikkia ja 1500-1600 lukulaisia tarinoita yhdistävä progressiivinen bändi, joka on saanut virolaisen perinteen elämään tätä päivää. Tämä musiikki ei häpeile, se ei uhmaa, mutta se on täynnä voimaa. Metsatöll antaa kuulua, että virolaisuus on voimissaan ja osin väkevämpi kuin koskaan. Eittämättä sillä on suuri merkitys virolaiselle identiteetille - ainakin osalle ihmisiä.

Musiikillisen merkityksen mieleyhtymä Metsatöllin ja joiun välillä vaikuttaa ilmeiseltä: Myös joiulla oli ja on suuri merkitys saamelaiselle kulttuurille - tai saamelaiselle elämänmenolle. Asiaan vähän paneutuneena on helppo ajatella Metsatöllin edustavan samantapaista "alkuperävoimaa" ainakin joillekin ikäisilleni virolaisille.

Mainitsemisen arvoista on, että Raua needmine on äänitetty 54 äänisen kuoron kanssa ja kõva kong DVD-levylle taltioitu Rabarockin keikka on minusta yksi parhaista ruudulta näkemiltäni keikoista.

Metsatöllin soittajat ovat erittäin taitavia ja tyylitajuisia, ja soiton taustalla on selvä punainen lanka jota seurataan. Musiikkiin yhdistellään rohkeasti - siihen vieläpä erittäin hyvin sopivia - vanhoja kansallissoittima, kuten torupill (eräänlainen säkkipilli), kanteleita, huiluja, munnirautoja ja vaikka mitä.

Laajempaan analyysiin en nyt sorru. Ihmetelkää itse

Metsatöll - Minu Kodu

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta Metsatöll saa suomalaisen sankarihevin kuullostamaan hölmöltä.

Singulariksen uusi elämä - ehkä seitsemännen kerran.

2010-06-07T12:15:00.001+03:00

Sellaista mukavaa kesäpeliä pohtiessani sain jostain päähäni kaivella esiin sisäpiirille (eli lähinnä minulle ja Mikalle) legendaariseksi tulleen "The Bug's and Spells" - pelin. Kyllä, kieliasu on alkuperäinen. Ei siinä mitään; jostain syystä peli oli vielä lyhennetty BnB:ksi. No kuka tietää mitä olin ajattelematta silloin, 14 vuotta sitten, kun olin täynnä kaikenlaista tohinaa, tuhinaa ja harkitsemattomia toimia. Voi niitä aikoja. Onneksi ne ovat nyt jo takana.

Joskus aiemmin jo kirjoittelin siitä, kuinka Bugs and spells lopulta toimi kirjalliselle intohimolleni. Kaikista maailmoistani Qwarru on rakkain ja suurin. Aikanaan olin täysin varma siitä, etten koskaan mitään muuta tule kirjoittamaankaan kuin tarinoita Qwarru-universumiin. Tällaisen ajatuksen seurauksena kyseistä universumia tuli rakennettua todella laajasti - ideahan oli, että mistä tahansa voi kirjoittaa, mutta sen pitää mahtua Qwarruun - Qwarrun siis on oltava erittäin laaja. Aika hyvin idealle, joka sai nimensä satunnaisesta näppäimistön näppäilystä.

Sittemmin olen päässyt Qwarruun ahdistamisajatuksestani. Siinä sivussa kuitenkin tulin tutustuneeksi paljon sci-fi sarjoihin, joista erityisen maininnan ansaitsevat Star Trek the next generation ja Farscape. Minua kiinnosti ennenkaikkea se, miten näissä sarjoissa on erillaisia yhteiskunnallisiakin teemoja kätketty ja esitetty. Jokin pieni sisäinen tutkija teki heräämistään kymmenisen vuotta sitten. Kukapa olisi silloin arvannut, että samainen ääni saa minut vielä tutkijaksi pyrkimään. En itse ainakaan.

Orjallinen, samaan "maailmaan" tuottaminen toimii paljon luontevammin pelien kehittelyssä. Tässäkin on oma järkensä, kun ottaa huomioon, että ensimmäinen edes vähän eheä tarinani syntyi juuri Bugs and Spellsin taustatarinasta, joka mystisen planeetta Qwarrun esittämisen jälkeen muuttuikin joksikin Qwarru-nimiseksi. "Kirjan" ensimmäinen nimi oli "A man from Qwarru", joka kuitenkin oli kirjoitettu pahasti kielioppivirheisellä suomenkielellä.

Pelien kehitys - tai oikeammin pelin kehitys - kesti niin monta vuotta, että siihen mahtuu paljon konflikteja ja odottamattomia tilanteita. Alunalkaen yhteisestä projektista on tullut minun omani - osittain siksi, että muiden affektit ovat suuntautuneet suuremmissa määrin toisaalle, osin koska otin koko homman omakseni. Tokkopa monikaan testiporukasta on vaivautunut kuuntelemaan kun olen yrittänyt kertoa mistä on kyse, ja siksipä nämä "Manun peliprojektit" varmasti vaikuttavat ikuisuusprojekteilta ilman loppua. Tällainen käsitys on hyvinkin ymmärrettävä, koska mitään oikeasti valmista, julkaistua ja myytyä ei ole tehty. Täydellisyyden hakeminen on hankalaa hommaa - sitä vain kaikki eivät ymmärrä, eikä se oikeastaan haittaa: olen ansainnut jokaisen epäilevän kommentin ja päänpyörittelyn. Eri asia kuitenkin on, kun esimerkiksi kuvia ei haluta piirtää, koska usko on sellainen, ettei minun jutuistani koskaan mitään tule. Minun on vaikea ymmärtää moista asennetta, koska kuvista ei alunalkaenkaan ole luvassa muuta kuin omanlaistansa mainetta. Tietysti se, että asiasta kuullaan muiden puheiden kautta, kertoo "avustajasta" itsestään jotain perin oleellista. Varsinkin, kun viimeksi kasvokkain vielä innostusta kuvien tekemiseen oli.

No, tämä nyt on vain yksi katkera esimerkki, mutta se sai minut miettimään millä tavalla nämä ystäväni minuun mahtavat suhtautua. Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun puheeksi tuli muutama kuukausi sitten ilmastonmuutos. Voin käsi sydämellä, raamatulla, muulla pyhällä kirjalla tai millä tahansa kenellekin merkittävällä asialla, vannoa, että kuvittelin ensimmäisten ilmastonmuutosta vastustavien Facebook kommenttien olenvan vitsiä. Kun sitten muutaman viikon jälkeen kävi selväksi, etteivät ne vitsiä olleetkaan, valtasi minut hämmennys. Seuraavien viikkojen aikana hämmennys muuttui turhautumiseksi ja lopulta suuttumukseksi. Eräässä peli-illassa menin sanomaan, että väittely sellaisesta asiasta on typerää, jos edes aiemmin lausuttuja argumentteja ei vaivauduta perustelemaan. Kuin tilauksesta sain kuulla, että "ilmastonmuutos on paskapuhetta" ja myöhemmin vielä, että tämä "ilmastonmuutos on paskapuhetta" -kommentti oli "selitys, jota Manu ei suostu ymmärtämään". Sitten tulin sanoneeksi melko pyyteettömästi, mutta vittuilematta, mitä näistä ihmisistä ajattelin. Viesti ei mennyt ihan sinne minne tarkoitin, eikä ihan sellaisena kuin kuvittelin. Tyhmäksi kutsumisella on huomattavasti suurempi paino, kuin vaikka paskapääksi haukkumisella.

Pääsykokeisiin valmistautuminen katkaisi peli-iltojen vieton samoihin aikoihin. Parin viikon päästä hautasimme sotakirveet ystäväni kanssa, ja sovimme, että jätämme ilmastonmuutoksen omaan arvoonsa - että ystävyys on sitä tärkeämpi. Olimme tyytyväisiä. Mutta kun viime viikolla sitten jälleen pelasimme, huomasin, että jotain oleellista on muuttunut. Keskustelu tahtoi kääntyä jonkinlaiseksi kusemiskilpailuksi erään toisen tyypin kanssa: Kertoessani, että mieleni tekisi vuosien jälkeen aloittaa taas capoeiran treenaaminen, kuulin capoeiraa luonnehdittavan joksikin, mitä tiedän, ettei se ole. Yritin oikaista harhaista käsitystä, mutta se äityi vain juupas-eipäs väittelyksi. Kun henkilö, joka ei varmasti koskaan ole edes nähnyt capoeiraa livenä pelattava, luulee tuntevansa lajin paremmin kuin sitä kolmisen vuotta kolme kertaa viikossa treenannut, on jossain jotain mätää. Sitten tajusin ettei kyse ollut sen enempää capoeirasta kuin se muutama viikko sitten ollut ollut ilmastonmuutoksesta. Viimeisenä niittinä piti vielä kotimatkalla pienen humalan turvin alkaa vinoilemaan siitä, kunka jokunen vuosi sitten lähdin Kauhajoelta kävellen Forssaan (matkaa jokusataa kilometri). En kokenut kuuluvani joukkoon, enkä todellakaan tahtonut lähteä aamulla koko päiväksi Tuurin kyläkauppaan krapulassa - joko odottamaan rättien sovittelua tai kiirehtimään sieltä pois. Kun kusella käydessäni koko porulla, joka hetkeä ennen uhosi valvoa yön kanssani, oli haihtunut nukkumaan, katselin nurkkia aikani ja menin sitten pakkaamaan laukkuni. Kirjoitin pöydälle lehteen isoin kirjaimin "VAPAUS" ja lähdin.

Ihmiset tulevat helposti paljastaneeksi itsestään jotain, joka muuttaa suhtautumista. Kukaan meistä ei ole poikkeus - en minäkään. Koska suhteeni moneen ihmiseen on viime aikoina muuttunut, on turvallista olettaa, että monen suhtautuminen minuun on myös muuttunut. Sen seurauksena testipeliporukaksi kutsutussa kaveripiirissä on nyt käynnissä jonkinlainen hierarkinen jaottelu. En tahdo antaa sellaista kuvaa, että ajattelisin kaiken pyörivän ympärilläni - varmasti asiaan vaikuttaa lukuista muutkin asiat - mutta peilaan kokemusta luonnollisesti itseni kautta. Sinällään tämä ei ole mikään uusi ilmiö. Sama kaava tuntuu toistuvan milloin missäkin porukassa: ensin löydetään toisemme, sitten saadaan jotain aikaan ja lopuksi koko homma lysähtää kasaan ainakin omalta osaltani.

Airsoftporukka läsähti, kun mukaan otettiin tyyppejä, jotka eivät ymmärtäneet sääntöjä. Yksi olisi jopa halunnut tehdä ryhmästä jonkinlaisen yhdistyksen ja kerätä jäseniltä rahaa. Kun minua syytettiin siitä, että keksin sääntöjä sitä mukaan kun pelataan, niin meni minulta kuppi nurin. Kehotin vastedes järjestämään pelinsä itse. Yhtään peliä ei ole sen jälkeen pelattu, kolmeen-neljään vuoteen.

"Kunniajäsenyyteni" facebookin antirasistisessa yhteisössä kaatui siihen, kun hallintaryhmä alkoi käyttäytyä minusta liian mielivaltaisesti "huonoja" admineita kohtaan. Hyvä ja huono on niin pirun helppo määritellä, kun edustaa "eliittiä", eikä eliitin tarvitse selitellä tai ainakaan myöntää virheitään. Sittemmin minua on jopa rasistina pidetty. Hienoa, fiksut ihmiset! Olette kunniaksi aatteelleenne.

Nyt peliporukka rakoilee. Pitäisi kuulemma järjestää peli-ilta, jossa voisimme jatkaa jonkin roolipelin pelaamista. Hyvä kysymys on se, miksi minun pitäisi järjestää peli-iltoja joidenkin toisten puolesta? Kyseessä on testipeliryhmä, ja tarkoitus on testata näitä pelejä, joita siteästi yritän saada valmiiksi. Järjestäkää pelinne itse - pyytäkää mukaan tai älkää - isot ihmiset.

Nyt teen jälleen yhden suuren muutoskierroksen Singularikseen, jossa otan elementtejä vanhasta kunnon Bugs and spellsistä. Nykyinen Singularis on inan liian monimutkainen ja korteissa on aivan liikaa tekstiä. Useamman kokoiset nopat otetaan takaisin, koska ensinnäkin se on hauskempaa ja toisekseen, jos peliä itse valmistutan pieniä eriä, on niiden noppien hommaaminen ihan mahdollista. Vanhaa hyväksihavaittua jää vielä rutkasti, mutta mukaan pyrin saamaan myös vanhaa hyvää ja unohdettua.

Miksikö teen tämän? Koska Singularis on Qwarrupelien lippulaiva. Sen pitää olla helppo, mukava ja ennen kaikkea laajennettavissa. Tämä tuntuu ehkä vaikeimmalta ymmärtää - laajennettavuus. Se on kovin helppo ajatella, että sitten vain tehdään lisää kortteja ja lautoja, mutta ei se mene niin. Rungon pitää olla niin toimiva, että sen päälle voidaan rakentaa lisää. Jos kaikki ideat on tässä vaiheessa käytetty, eikä jäljellä ole kuin ihmeellisiä huonosti toimivia kikkailuja, ei kannata lähteä hommaa lukkoon lyömään. Koska silloin, kun ensimmäinen kappale julkaistaan - tehtiin se miten hyvänsä - silloin perustus on lyöty lukkoon ja on elettävä kaikkien siinä olevien vikojen kanssa. Ei voi vain julkaista laajennusta, jotka korvaavat jonkin perustavan nippelin aiemmista säännöistä ja yrittää sitten selittää miten toimitaan niiden vanhojen korttien kanssa.

Muita pelejä testataan koska olen saanut ideoita sellaisia tehdä. Taustalla on kuitenkin tärkeämpikin syy: Pelien myymistä varten perustan nettikaupan. Peleja valmistutan itse pieniä määriä, ja niitä yritän sitten kaupata netissä. Tarjoan niitä tietysti myös kirja- ja pelikaupoille, mutta mitään suurta ostoryntäystä ja isoja eriä ei tulla näkemään. Haluankin vain levittää ihmisille tätä pelien ilosanomaa, ja siinä syy siihen miksi.

Luonnollisesti nettikauppa on aika onneton, jos siellä on yksi tuote myytävänä. Siksi ohessa olisi myytävä muitakin pelejä kuin Singularista. StarsHoppers United tulee olemaan toinen myytävä peli. Kolmatta olen "etsinyt" jo aikani. Nyt näyttäisi siltä, että se voisi olla Bugs and Spells.

Kun saan kolme peliä myyntikuntoon, joista yksi on Singularis, niin sitten alkaa tapahtua. Yksilöiden ja joukkueiden sekoittaminen toimii nyt hyvin. Siihen aiempi Singularis kaatui. Nyt kun vielä saisi sen aiemman Singulariksen meiningin mukaan, niin sitten se olisi siinä - jälleen kerran.

Perinteen vankina

2010-05-29T12:38:00.008+03:00

Suomalaista mielenmaisemasta kertoo paljon seuraava, Euroviisumenestyksen kirvoittava kommentti:

"Nää on taas näitä hetkiä kun pitää vaan muistella Lordin voittoa ja Suomen vuoden -95 lätkän maailmanmestaruutta!!"

Piskuruisen Suomen kansa yhdistyy aina kun pieni maamme menestyy kilpailussa suurempia vastaan - tai kun oikein uskotaan, että menestystä riittää. Tässä ei tietenkään ole mitään omituista tai moitittavaa: kansallisen identiteetin pönkittäminen on ollut alusta lähtien motiivina kilpailla muiden maiden kanssa. Sen lisäksi se yhdistää maitakin.

Siihen nähden, että länsimaissa on pakonomainen tarve henkilöittää lähes jokainen asia - että urheilijoille rakentuu persoona ja identiteetti, heistä tulee julkkiksiä - on kilpailu kuitenkin lopulta hyvin kasvotonta. "Suomen maajoukkue", "Suomen voitto" tai vastaavasti tappio. Kotisohvilla löhöää yli miljoona "osallistujaa", jotka usein tietävät urheilijoita paremmin kuinka homma pitäisi hoitaa. He kokevat omistavansa urheilijat, ja ainakin he määrittävät sen, otetaanko heidät vastaan sankareina vai epäonnistujina.

Sama pätee kaikkiin kansainvälisiin kilpailuihin, kuten Euroviisuihin.

Kun tähän yhdistää väkivallan ihannoinnin, paljastuu moni asia hieman toisenlaisessa valossa. Väkivallan ihannointi on yksi suomalaisen kulttuurin piirteistä. Televisio pulppuaa väkivaltaa. Vaikka ohjelmat amerikkalaisia ovatkin, on Suomen markkinoille jätetty ostamatta paljon "turhanpäiväistä hömppää". Ajoittain täälläkin näkyy Frendit ja Allyt, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että väkivallattomasta ohjelmistosta Suomeen ostetaan sitä suhteessa paljon vähemmän, kuin mitä sitä tuotetaan. Mutta televisio ei suinkaan ole ainoa ilmentymä - eikä edes syypää väkivaltaan. Snägäreillä on tavallista, että joku baari-illan jälkeen saa turpaansa. Kotona voi oikein suuttuneena rikkoa tavarat, tai pamauttaa toista päähän. Eikä väkivaltaa tuomita, jos sen selittää niin, että kaikki ymmärtävät: "on paineita, olin kännissä, ei se voinut pitää päätänsä kiinni."

Suunta on sinällään oikea, sillä väkivaltaa siedetään jatkuvasti vähemmän. Tästä kiitos valistukselle ja aktiivisille ihmisille.

Heikki Laitinen sanoi, että Suomalainen kansanmusiikki on "nöyrää" ja sen soittajat ovat "köyhiä ja nöyriä". Laitinen ei väittänyt, että näin olisi todellisuudessa, mutta käsitystä kansanmusiikistamme lausahdus vastaa.

Suomalaisen kultturin kehittymisellä on pitkä perinne, mutta paljon lyhyempi historia, kuin se itse antaa ymmärtää. Alun alkaen "suomalaisuus" määriteltiin 1900 luvun alussa säätyläistön näkökulmasta. Laitisen sanoin: "Millainen suomalainen kansa on, ei todellisuudesssa vaan oikeastaan." Tällä on suuri merkitys, kun pidetään mielessä, että säätyläisten ohuen ohut kerros kattoi noin 2% maan väestöstä. Kun mielikuva suomalaisuudesta syntyi ensisijaisesti tällaisen eliitin tarpeisiin, on selvää, että historiallisesti kovin korrekti ei kuva ole.

Rahvaan keskuudessa soitettu musiikki ei ollut surullista, ei nöyrää, eikä millään tavalla taidemusiikkia primitiivisempää. Rahvaan musiikki oli itsenäisten ihmisten tietoisesti tekemää ja muokkaamaa musiikkia - ei parempaa, ei huonompaa, vaan kulttuuriin kuuluvaa musiikkia. Sitä on vaikea ymmärtää, kun määritelmät ovat tällaisia:

"perinteisen eurooppalaisen talonpoikaiskulttuurin parissa syntynyt ja perinteellä elävä musiikki. Laajemmin ymmärrettynä kansanmusiikkiin luetaan myös primitiivisten kansojen musiikki. Kansanmusiikille on ominaista musiikin välittyninen suusanaisesti ja korvakuulolta - - " - Tietojätti.

Klassisen musiikin tietosanakirja, Andante omaa yllättäen hyväksymmän kannan siihen, että kansanmusiikki on itsetietoista musiikkia, mutta sortuu alussa ennakkoluuloittelemaan: "Ilmiö, jota on vaikea määritellä tai rajata musiikin osa-alueeksi. Samoin on vaikea vetää rajaa maalaisväestön ja kaupunkilaisten keskuudessa syntyneen musiikin välille. Asiallisempaa olisikin puhua perinnemusiikista tai musiikista, joka on tavallaan herätetty henkiin kerättyjen aineistojen perusteella. - -"

Andanten oletuksena on siis se, että kansanmusiikki on jossain vaiheessa kuollut, koska se on herätetty henkiin. Tähän tietysti liittyy automaattisesti oma arvolatauksensa: vaikka kyseessä olisikin kansanmusiikki, ei se oikeastaan ole sitä, koska se perustuu arkistoihin. Adanten määritelmässä on myös käsittämättömältä tuntuva tarve erottaa toisistaan kaupunkilaisten ja maaseudun musiikki. Adanten näkemys taidemusiikkitietokirjana on ymmärrettävä: kansanmusiikki on sille vähempiarvoista, kehittymättömämpää. Vaikkei sitä voi korrektisti enää suoraan sanoakaan, asenne elää yhä.

Tietojätti taasen edustaa yleisen kaanonin näkemystä. Ei tuota minkäänlaista ongelmaa tokaista, että kansanmusiikilla tarkoitetaan primitiivisten - eli jälleen alempiarvoisen - kansan musiikkia. Aivopesu on ollut perinpohjaista: vaivattomasti annetaan ymmärtää, että talonpoikaiskulttuuri on vanhempaa kuin talonpoikaismusiikki, eikä ongelmia tuota "perinne" sanan käyttäminenkään.

Sanana perinne ohjaa aina ajattelemaan jotain vanhaa, joskus ollutta jonka nimissä tehdään rituaaleja, joissa enää ei välttämättä ole käytännön järkeä. Tosiasiassa kuitenkin jokainen päivämme on perinteen kyllästämää: emme osaisi käyttää työkaluja, pukeutua tai edes puhua ilman jatkuvaa jokapäiväistä perinteen toisintaa. Tällaiseen ajatukseen liittyy tietysti myös sekin puoli, että perinnettä tehdään joka päivä. Ajatukset ja "perinteeseen" liittyvät ideologia ovat paljolti peräisin siitä, mitä perinteen nimissä on tehty: kuinka sitä on kerätty, ihailtu ja pyritty pitämään muuttumattomana.

Samantapainen harhakäsitys liittyy sanaan "kulttuuri". Sekään ei ole staattisessa tilassa oleva asia, vaan alati muuttuva - ja ennen kaikkea kaikkeen ihmisen toimintaan ulottuva. Vainajien hautaus ja syntyneiden nimeäminen on kulttuuria siinä missä musiikki tai autolla ajaminen. Ateneumin taidekokoelma ei ole kulttuurillisesti sen merkittävämpi asia kuin graffiittikollaasi sillan alla. Tästä moni voi olla toista mieltä, ja eittämättä perustelisi ajatuksensa jollain taiteen arvottamiseen liittyvällä argumentilla. Arvo on kuitenkin inhimillinen keksintö - ei mikään luonnonlaki. Kulttuurin arvoittamisen taustalla piilee vallankäyttöön liittyviä pyrkimyksiä: eliittiä ei olisi, jos ei olisi myös yhteisymmärrystä siitä, mikä on "hyvää" ja mikä "huonoa". Ihmisen keksimiä mittareita, ei muuta. Kulttuuri tarkoittaa karkeasti yksinkertaistaen olemassa olevaa normistoa, jonka sisällä ihmiset kommunikoivat. Tietysti, jos joku osaa vastata siihen, millä tavalla Picasso on kulttuurihistoriallisesti arvokkaampaa kuin 9000 vuotta vanhan luolamaalaukset, ja perustella vielä, miksi Picassosta siis saa pulittaa satoja tuhansia euroja - eikä kyseessä ole mielivaltaan perustuva arvoajattelu, niin olen valmis nielemään monia tässä lausumiani sanoja.

Mitä siis on suomalainen kulttuuri? Entä suomalainen perinne?

Syy siihen, miksi suomalaisuuteen liitetään sellaisia jaloja ajatuksia, kuin nöyryys, sisukkuus ja suoraselkäisyys, juontuu tavasta, jolla säätyläistö tahtoi kansan nähdä. Jo pelkkä termi "kansanmusiikki" on ylhäältäpäin määritelty. Eihän säätyläistön tarvinnut nimetä omaa musiikkiaan. Vastaavasti kansaa sivistämään perustettiin "kansakoulu" - eri järjestelmä, joka säätylöistöllä oli ollut käytössään jo aika päivää sitten. Voisi luulla, että sadassa vuodessa asenteista olisi päästy, vaan eipä olla: Musiikki tarkoittaa hallinnollisesti yhä sitä säätyläistön musiikkia - taidemusiikkia. Jos hakeutuu musiikkiopistoon, päätyy opiskelemaan klassista musiikkia. Jazzia, kansanmusiikkia tai rockia on hakeuduttava opiskelemaan erikseen.

Eikä siinä sinällään mitään ihmeellistä ole, ettäkö ajatukset eivät muutu. Kyllähän niitä ylläpitää yhä se saman keskuskoulujärjestelmä, joka rakennettiin kansaa mieluisaksi muokkaamaan. Kansanmusiikki kattaa käytännössä sen kerroksen silloisesta talonpoikaismusiikista, joka sopi säätyläistön kansakäsitykseen. Myöhempien tutkijoiden ansiosta siitä vanhansta muutoin unohtuneesta kerrostumasta pelastui vielä paljon, mutta nämä kerätyt kappaleet eivät ole niitä, joita kansanmusiikkina säätyläistön saleissa soitettiin ja yhä nuottikirjoista peruskoulussa opetellaan. Koko kansanmusiikki termi on kelvoton jo pelkästään sen takia, ettei "kansa" enää tarkoita samaa, kuin silloin. Sellaista "kansaa" ei ole enää pitkään aikaan ollut olemassakaan.

Maailma on muuttunut, mutta samat mielikuvat suomalaisuudesta elävät sitkeästi, eivätkä ne ole piakkoin muuttumassa. Kysymys tietysti kuuluu, että pitääkö niiden muuttua. Minusta ei, mutta ensisijaisen tärkeää olisi ymmärtää mistä mielikuvat ovat rakentuneet, sillä jos tähän kansakuvaan uskotaan sokeasti niin varmaa on, että päädytään ihailemaan sellaista suomalaisuutta, jota koskaan ei ole ollut.

Valitettavasti monet siihen sokeasti uskovat. Se on sääli, koska tällöin historiallinen - todellinen suomalaisuus jää helposti paitsioon.

Suomalaisille sota on tärkeämpi asia kuin se, että itsenäisyys yleensä saatiin. Tähän kiteytyy arvokomma: saatiin. Itsenäisyyttä ei taisteltu, vaan se saatiin, eikä saamiseen liity sankarillisuutta. Sen sijaan sen puolustamiseen taistelemalla liittyy. Tottakai tätä saavutusta, siihen liittyvää sankarillisuutta ja uhrausta pitää arvostaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö sen takaa voisi nähdä sitä todellista suomalaisuutta. Sitä vielä vähän aikaa sitten kahtia jakautunutta kansaa, jonka puolilla ei oikeasti ollut mitään yhteistä - ei nykyisyydessään eikä historiassaan. Totuudessa ei ole häpeää.

15 vuotta sitten, kun kouluun linja-autolla kuljin, oli meillä yksi kuljettaja, joka toisinaan ajoi pienessä sievässä - tai eilisen jäljiltä muuten vain uhkarohkeasti. Yhtenäkin aamuna hän hajotti kaksi linja-autoa, ajoi toisen melkein järveen asti. Asiasta tiedettiin koulussa, bussifirmassa ja varmasti monissa kodeissa. Toisaalta miestä toruttiin, mutta torujat myös puolustelivat häntä toisaalla. Mitään asialle ei tehty. Nyt 15 vuotta myöhemmin tällaista tuskin tapahtuisi. Koko ajautus tuntuu huikealta. Vaan jos yhä ottaa asian esille, niin kaikki ne joiden olisi pitänyt asiaan puuttua kieltävät sellaista koskaan tapahtuneenkaan.

Nöyryyttä vai häpeää, siitä en tiedä, mutta ongelmien vähättely ja maton alle lakaisu, on hyvin suomalaista.

No hämäläistä ainakin.

Martti Pokela ja koneistokannel

2010-05-10T10:53:00.001+03:00

Martti Pokela on tunnetuin suomalainen kanteleen soittaja, ja ehkäpä parhain kanteleen soittaja koko maailmassa. Tällainen arvottaminen on tietysti perinjuurin subjektiivista, mutta pitäen mielessä mitä Pokela toi kanteleen soittamiselle, ei väite ole niin tuulesta temmattu.

Paul Salminen kehitti koneistokanteleen lähinnä taidemusiikin tarpeisiin, vaikka tahtoikin sen soveltuvan minkä tahansa musiikin soittimeksi. Soitin ei kuitenkaan koskaan toivotunlailla yleistynyt. Sävellajien vaihdot eivät onnistuneet kyllin sulavasti, eikä soitin muutenkaan soveltunut laajasti kyllin miellyttävästi suureen orkesteriin. Koko koneistokannel olisi kaiketi ajallisessa jatkumossa jäänyt vain yhdesksi kansalliseksi kuriositeetiksi, ellei Martti Pokela olisi sitä saanut käsiinsä ja löytänyt siinä olevaa musiikkia. Ilman Pokelaa soitin olisi jäänyt ainakin ohueksi, ja Salmisen opetustapa ainoaksi.

Pokela aloitti esiintymisen -49 ja myöhemmin 60-luvulla hän esiintyi yhdessä vaimonsa Marjatan ja tyttärensä Eveliinan kanssa. Marjatta Pokela sävelsi paljon lastenlauluja, joista Mörrimöykky on yksi tunnetuimmista. Pokelasta tuli tunnettu kanteleen soittaja, kansanmuusikko.

Yksi varsinainen käännekohta tapahtui -73, kun Pokela oli jo viettänyt hiljaisempaa eloa. Hän piti Nivalassa esitelmän kanteleesta ja sen soitosta. Puheen ohessa hän soitti esimerkkejä ja sai näin vanhan soimaan. Sillä oli odottamattomat seuraukset: yllättäen jo menneenä pidetty musiikki olikin kaikkien kuultavissa. Unohtuneet soittotavat eivät olleetkaan unohtuneet. Pokelalle pamahti heti monivuotinen apuraha ja jo vuonna 1975 hän aloitti Sibelius Akantemian kansanmusiikkiosastolla kanteleen soiton opettamisen. Tämäkään tuskin olisi ollut mahdollista, ellei Pokela olisi tuonut omasta kokoelmastaan kanteleita oppilaiden soitettavaksi.

Ääni - tai ehkä nykyään pitäisi sanoa saundi - oli Pokelalle erityisen tärkeää. Hänellä oli paljon erillaisia soittotapoja, ja hän piti itsestään selvänä, että jokaisella kanteleella on oma ainutlaatuinen äänensä. Merkittävintä on kuitenkin Pokelan lähestymistapa musiikkiin: siinä missä Salminen julkaisi koneistokanteleensa soitto-oppaita taidemusiikin tarpeita ajatellen, Pokela keskittyi löytämään kanteleessa olevan äänen, resonanssin - siellä olevan musiikin. Hän käänsi sammutuslaudan jähmeyden edukseen, ja teki siitäkin osan musiikkia. Pokela toi kokonaan uudenlaisen ajattelutavan soittamiseen. Tai ehkä se ei ollut niinkään uusi kuin uinunut.

Pokela oli suuri kanteleen puolestapuhuja, joka oli jo -69 selkeäsanaisesti ajamassa kannelta koulusoittimeksi. Eikä hän jäänyt yksin: Siinä missä Ala-könni oli tutkija ja tiedemies, ja Heikkinen soitinrakentaja, Pokela oli soittaja ja soiton opettaja. Eikä ajatus ollut huono, sillä 5 kieltä on tarpeeksi vähän, jotta soitto on helppo oppia, mutta riittävästi ilmaisukyvyn kannalta. Ensimmäiseksi soittimeksi 5-kielinen kannel on oivallinen soitin.

Musiikillisesti Pokela pyrki kehittymään loppuun asti - eikä pelkästään soittajana vaan myös säveltäjänä ja esittäjänä. On sanonnut, että Pokelalla oli taianomainen kosketus, jota kukaan ei ole saavuttanut, vaikka melko lähelle olisi päässytkin. Niin tai näin, hänen nuotinnoksensa tulivat jatkuvasti monimutkaisemmiksi - ei nuottien takia, vaan niiden ohessa olevien erikoismerkkien ansiosta, joiden tarkoituksena oli kertoa kuinka piti soittaa. Loppuajan musiikki oli jo kaiketi liian avantgardea suurelle yleisölle, mutta niin musiikki kehittyi. Pokela välitti musiikkia paitsi nuotein, myös nauhoituksin. Hän oli leppymätön kansanmusiikin uudistaja oudosta asemastaan huolimatta: taidemuusikot eivät pitäneet ihan vertaisenaan, eivätkä pelimannitkaan yhtenä omistaan. Siitä huolimatta Pokelan perintö kansanmusiikille ja etenkin kanteleensoitolle on merkittävä.

Ala-könnin Erkki ja Väisäsen A.O.

2010-05-10T00:32:00.000+03:00

A.O Väisänen oli ensimmäinen talonpoikaistaustainen kansanmusiikin tutkija. Hän oli oikeastaan koko Suomalaisen kansanmusiikin tutkimuksen alulle panneen Ilmari Krohnin oppilas yhdessä Armas Launiksen kanssa. Siinä missä Krohn oli systemaattinen Helsinkiläinen tutkija, oli Väisänen jotain kovin muuta, mutta ei silti mikään vastapari: Väisäselle tarttui osansa Krohnin systemaattisesta tutkimustavasta ja myöhemmin hän tuli parannelleeksi Krohnin teoriota paljon.

Väisäsellä oli monta rautaa tulessa. Hän oli legendaarinen nuotintaja, joka yhdellä kuulemalta suoraan veteli nuotit viivastolle. Hän oli myös melkoinen kielinero, joka ilman sen parempia opintoja - pelkällä korvakuulolla oppi viron, venäjän ja setukaisten kielen. Hän suomensi venäläisiä ja virolaisia runokokoelmia ja julkaisi ehkä ainoiksi jääneet kaksi setukaisenkielistä kirjaa. Siinä sivussa hän oli Helsingin kansankonservatorion johtaja ja vaikutti myös kalevalaseurassa.

Väisänen nuotinsi ja julkaisia omilta tallennusmatkoiltaan mm. mordovalaisia, hantien, masien, ruotsin saamelaisten sekä saojedien sävelmiä. Mutta kantele oli hänelle rakas - se ja runolaulut. Hän julkaisi sävelkirjoja kantelellee ja jouhikolle, sekä muutenkin suuren määrän artikkeleita. Musiikit hän tunsi hyvin paitsi arkistoista, myös keruumatkoiltaan ja niinpä hän omasi erittäin laaja-alaisen tietämyksen.

Mutta vikansa oli Väisäselläkin. Hänelle tallenteilla ei nuotintamisen jälkeen ollut mitään arvoa, ja niinpä iso osa siitä mitä ei enää koskaan kuula voitu hävisi. Väisänen ei tullut ajatelleeksi myöhempiä sukupolvia, jotka eivät koskaan kuulleet sellaista soittoa, joka Väisäselle lienee oli lapsesta asti ollut tuttua. Elonsa ehtoopuolella hän alkoi vaikuttaa kalevala seurassakin muinaisjäänteeltä ja kun hänen innostuksensa konservatiota kohtaan alkoi hiipua - muiden projektien keskellä - jätti hän jälkeensä höperön mielikuvan. Väisäsen kokoelmat olivat pitkin kirjallisuuden seuran tiloja vielä 22 vuotta kuoleman jälkeenkin.

Väisänen oli merkittävä tutkija, ja on sääli, että hänen jälkikuvansa tuli niin huonoksi.

Työ oli jäädä vallan kesken ellei se olisi jäänyt yhden miehen harteille: Erkki Ala-könni oli paitsi Väisäsen ystävä, myös hänen ja Krohnin oppilas. Ala-könni olikin aikasmoinen ukko. Hän teki ehkä mittavimman työn Suomalaisen kansanmusiikin keräämiseksi ja sen asemaa parantaakseen.

Ala-könni kulki Suomea ristiin rastiin ylhäältä alas ja etelästä itään. Hän keräsi uransa aikana yli 10 000 tuntia materiaalia - siis niin paljon, että jos päivätyönään sitä kuuntelisi läpi, menisi siihen viisi vuotta! Sen lisäksi Ala-könni otti matkoiltaan lukemattomia kuvia. Hän yhdisti musiikin ihmisiin - elettyyn elämään, ja antoi sille merkityksen, jollaista kansanmusiikilla ei koskaan tutkimuksessa ennen ollut.

Tutkijana hän kirjoitti paljon kansanmusiikista: siitä mitä ja millaista se on, ja päätyi parantelemaan Väisäsen teorioita ja käsityksiä paljon. Eikä Ala-könni jäänyt tutkimaan asioita vain yhdeltä kantilta - hän tutki musiikkia, tanssia ja sosiaalisia ilmiöitä.

Mutta vaikka jo tutkimustyö oli vertaansa vailla, ei Ala-könni jäänyt pelkästään siihen. Hän oli mukana monenlaisessa järjestötoiminnassa ja auttoi perustelemaan kotiseutumuseoita. Pelimannit olivat hänelle rakkaita ja hän nautti nähdessään perinteen elävän. Suurimpina saavutuksiaan Erkki Ala-könni oli perustamassa Kaustisten kansanmusiikkijuhlia. Hän kannusti soittajia ja elvytti oikeastaan koko pelimannikultuurin.

Ei mikään pieni saavutus sekään.

Sen lisäksi hän yhtenä oli puuhaamassa 5-kielistä kanteletta koulusoittimeksi ja perustamassa kansamusiikki-insituuttia, jonka johtokuntaan hän sittemmin kuului. Hänen ansiostaan Tampereen ylopistolla on kansanmusiikin professuurin virka, jota hän ensimmäisenä hoisi. Ala-könni ei valtaa ja virkoja haalinut - hän puhui kansanmusiikin puolesta ja teki työtä sen eteen.

Erkki Ala-könnin perintö on valtava. Hän avarsi suomalaista kansanmusiikkitutkimusta merkittävästi ja sai perinteen elämään. On mahdoton kuvitella millaisessa jamassa kansanmusiikin tutkimus - kansanmusiikista itsestään puhumattakaan - Suomessa olisi ilman Ala-könniä. Paljon olisi jäänyt ainakin taltioimatta. Nyt se olisikin jo aivan liian myöhäistä.

Populaarimusikin kimurantista luonteesta.

2010-05-09T23:04:00.001+03:00

Kun sanotaan "populaarimusiikki", tulee jokaiselle aiheesta mieleen jonkinlainen mieleyhtymä. Kaikki tietävät mitä populaarimusiikilla tarkoitetaan - noin ylimalkaisesti ainakin. Tarkempi määrittely onkin toinen juttu.

Erityisen hankalaksi populaarimusiikin määrittelemisen tekee ennenkaikkea se, ettei se nimenstään huolimatta ole pelkästään musiikillinen ilmiö. Populaarimusiikissa on jatkuvasti läsnä suunnaton määrä ulkomusiikillisia merkityskerroksia, kuten kaikenlainen kuvasto, tyyli, genre - puhumattakaan muusikon tekemisistä, pop-journalismista ja tietenkin menestyksestä. Ulkomusiikillisuus korostuu ehkä myös siksi, että populaarimusiikin tutkiminen on sosiologisen tutkimuksen alulle panemaa: Musiikkitiede suorastaan vältteli alempiarvoisena pitämäänsä populaarimusiikkia ja niinpä siihen kiinnitti huomionsa muut tieteenalat, jotka eivät olleen musiikillisen pedagogian rajoittamia.

Populaarimusiikin oppihistorian aikana populaarimusiikkia on yritetty määritellä monella eri tavalla. Yleisin - ja ehkä vieläkin äkkiseltään järkevimmältä kuulostavin on ajatella populaarimusiikkia teollisesti tuotettuna asiana. Tässä yhteydessä Theodor W. Adornon perintö ei ole unohtunut. Hänestä kaikkea populaaria yhdisti standartoiminen: kuluttajan yksilöllisyys populaarissa oli pelkkää illuusiota ja populaarisuuden pintakoristelu tuudittaa yksilön pois ongelmistaan, koska arki on kyllästetty populaarilla. Adornon käsitys populaarista on melko penseä, mutta populaarimusiikin tutkimuksessa häntä ei voi sivuuttaa. Teollisesti tuotettuun musiikkiin on liittynyt ja liittyy yhä jonkinlainen käsitys siitä, ettei tällainen musiikki voi olla niin syvällistä, informatiivista ja arvokasta, kuin esimerkiksi taidemusiikki. Silti, on mahdotonta yrittää osoittaa, ettäkö vaikka Chopinilla olisi teoksissaan enemmän informaatiota kuin esimerkiksi Metaliicalla, tai ettäkö Metallica ei olisi niin syvällistä kuin Chopin. Arvosta voidaan kenties vääntää pidempään, mutta ei jos ulkomusiikilliset vaikuttimet unohdetaan: Chopin nyt tietysti on arvokasta siksi, että se on vanhaa ja sitä taidemusiikkipiireissa on arvossa pidetty, mutta musiilikkisia asioita nämä eivät ole.

Tähän liittyen myös määrällisyyttä on yritetty käyttää populaarimusiikin määritteenä. Arvokkutta on vaikea perustella musiikin puolesta, jolla on tuhansia kuuntelioita jotain toista musiikia vastaan, jolla onkin miljoonia kuulioita - paitsi tietysti ajatellen, että populaarimusiikin yleisö on amatöörimäistä, pinnallista ja merkityksetöntä. Niin tai näin, populaaria on yritetty määritellä sen suosion perusteella. Käsitystä sietää proplematisoida monelta osin: ensinnäkin kaikki populaarimusiikki - tai ainakin populaarimusiikiksi tarkoitettu ei ole suosittua. Lisäksi sisäpiirivitsiksi tarkoitetusta kappaleesta voikin tulla hitti, joka koko kansa lauleskelee. Myös Für Elise oli aikansa hitti, mutta sitä ei kuitenkaan pidetä populaarimusiikkina.

Ahtaan määrittelyn sijaan onkin mielekkäämpää selvittää populaarimusiikin piirteitä. Tällaisia ovat populaarimusiikin demorkaattisuus: se ylittäää kansalliset, etniset, sosiaaliset ja tyylilliset rajat. Kaikilla on mahdollisuus osallistua tai olla osallistumatta sen kuluttamiseen. Toisekseen populaarimusiikilla on vahva yhteys teknologian innovaatioihin: populaarimusiikki on aina ollut eturivissä edustamassa uusia tiedonsiirto- ja tallennustapoja. Paljon on innovaatioita tehty nimenomaan musiikin - populaarimusiikin - levittämiseksi. Kolmannekseen massatuotanto ja kaupallisuus ovat erottamaton osa populaarimusiikkia. Mekaanista äänentallennusta edelsivät nuottikustannus, musiikkiteatterit, sirkus-, markkina- ja katusoitot. Jopa porvarilliset kotismusisoinnit.

Yhtenä kaiken populaarimusiikin (myös sen historian) läpäisevä piirre on laaduttaa sitä korkana tai matalana, arvokkaana tai arvottomana. Sillä on aina jonkinlainen esteettinen arvo, joka ei rasita samassa määrin esimerkiksi kansanmusiikkia.

Populaarimusiikki käsityksenä on niin laaja, että sitä tutkittaessa - ja siitä keskusteltaessa - on syytä kiinnittää huomio vain johonkin osaan sitä. Yksi tapa "hajoittaa" käsite on jakaa se tuotannoksi, tekstiksi ja vastaanotoksi. Tuotanto tietysti liittyy siihen miten sitä tuotetaan. Tekstit käsittävät taas kaiken sen tekstin, joka populaarimusiikkiin liittyy - toisinsanoen kaiken, jota voidaan tarkastella diskurssianalyysin näkökulmasta. Tällaisia tekstejä ovat paitsi populaarimusiikkiin liittyvä journalismi, mutta myös sen ympärillä oleva kuvasto levyn kansista musiikkivideoihin ja julisteisiin. Vastaanotto puolestaan pitää sisällä sen, miten musiikki ymmärretään: mitä ihmiset kuulevat, ja miten he kappaleet tulkitsevat. Mitä he kokevat.

Nämä populaarimusiikin ulottuvuudet eivät ole toisistaan riippumattomia tai edes ihan selkeästi toisistaan erillään: musiikkijournalisti on tehdessään yhtyeen uudesta levystä juttua vastaanottanut musiikin ja työllään tuottaa siitä tekstiä, jonka yleisö edelleen vastaanottaa. Tekstejä tuottavat lisäksi fanit musiikista puhuessaan, sekä myös musiikin tuottajat levyjä markkinoidessaan. Eikä markkinointi rajoitu mainostilan ostamiseen: tähdistä ja heidän edesottamuksistaan puhutaan populaarimusiikillisissa lehdissä (toisinaan muissakin lehdissä), heistä tehdään haastatteluja ja heidän imagoaan rakennetaan jatkuvasti mediassa.

Populaarimusiikin tutkimus on tuore tutkimusala, ja paljon on tapahtunut. Vielä -60 luvulla jazzia pidettiin populaarina, mutta ei enää. Adornon laajat ja kattavat teorisoinnit osoittavat ainakin se, että popullarimusiikki ei ole pysynyt samana, eikä nykyinen tilanne ole minkäänlainen päätemiste. Populaarimusiikki on jatkuvassa jatkumossa. Mennyt, nykyinen ja tuleva ovat yhteydessä toisiinsa.

Tätä nykyä ei populaarimusiikkia enää pidetä liian arvottomana tutkittavaksi edes musiikillisessa mielessä. Formaalisia analyysimetodeta sovelletaan, ja kulttuuritutkimuksen sekä sosiologian puolelta on käyttöön tullut kattava valikoima analyysitapoja. Tällaisia ovat Bourdieun kulttuuripääoman teoria ja diskurssianalyysi. Populaarimusiikin kuluttajaa ei nähdä enää tahdottomana tekijänä, eikä musiikkia pelkkänä pinnallisena asiana. Musiikilla ja siihen liittyvillä arvoilla, kuvastoilla ja tyyleillä rakennetaan omaa identiteettiä - pyritään olemaan osa jotain ja erottumaan toisesta. Ulkomusiikillisten ominaisuuksiensa takia populaarimusiikin tutkimukseen liittyy monia tutkimusaloja, joita yhden tutkijan ei voi odottaa hallitsevan yksin.

Miksi sitä sitten pitää tutkia? Miksipä ei. Musiikissa on suurta valtaa, eikä populaarimusiikki ole poikkeus. Musiikki saa meidät liikkumaan, se saa meidät tuntemaan. Sitä tahdotaan soittaa kovempaa ja sitä tahdotaan vaimentaa. Kun Sex Pistolsin keikka Suomessa vuonna 1978 kiellettiin, tehtiin samalla melko poliittinen kannanotto: populaarimusiikki, joka tuolloin nähtiin arvottomana ja merkityksettömä - ala-arvoisena metelinä koettiin kuitenkin niin voimakkaaksi, että sen soittaminen piti estää. Epäiltiin sen aiheuttavan epäjärjestystä ja kaaosta - kenties saavan ihmiset otteisiinsa ja saamaan heidät menettämään hallintansa. Poliittista oli myös Bruce Spingsteenin Born In a USA, joka oli Reaganin vaalikamppanialaulu - ei vailla merkitystä sekään. Musiikista puhutaan - uusien tuttavien levyhyllyt kiinnostavat. Sitä kuunnellaan ja kulutetaan.

Populaarimusiikilla on valtaa. Miksi sitä siis ei pitäisi tutkia?

Ilmastonmuutos.

2010-04-30T14:55:00.021+03:00

Koska olen läpeeni kyllästynyt ilmastoskeptiseen tyhjän jauhamiseen ja loputtomasti jatkuviin kehää kiertäviin keskusteluihin, näin parhaaksi laatia laajemman kirjoituksen, jolla pyrin osoittamaan mahdollisimman kattavasti, mihin perustuu suhtautumiseni ilmastonmuutokseen.

Tarpeen vaatiessa linkitän tämän tekstin vastauksekseni. Muokkaan ja täydennän tekstiä oman kantani päivittyessä.

Kyseessä ei sellaisenaan ole mikään totuus, mikä pitäisi kiveen hakata kaikkien pällisteltäväksi - lähtökohtaisesti yritän valaista OMAA suhtautumistani ilmastonmuutokseen. Kukin suhtautukoot kirjoitukseeni tai ilmastonmuutokseen valitsemallaan tavalla - se ei minua kiinnosta. Siksi en ota vastaan kommentteja tämän tekstin osalta.

Ilmastoskeptikko ei ole skeptikko

Nimityksestään huolimatta ilmastoskeptikko suhtautuu hyvin valikoidusti ilmastonmuutokseen liittyviin kysymyksiin. Pääasiassa ilmastoskeptikko epäilee kaikkea mikä puhuisi ilmastonmuutoksen puolesta, mutta nielee kyselemättä kaikki ilmastonmuutosta vastustavat mielipiteet. Skeptisyys suhtautumisessa on kyseenalaista, ja olematonta silloin kun ilmastoskeptikko tarkoituksenhakuisesti korostaa mieleisiään tekstejä, tutkimuksia tai useimmiten tutkimusten yksityiskohtia irroittaen ne tällöin asiayhteydestään.

Termin etymologia on tarkkaan harkittu ohjaamaan harhaan, kuten on myös termin alaisten toimijoiden tekstien tarkoitus.

Tiede lehden toimittaja Marko Hamilo määritteli ilmastodenialismiksi sellaisen ilmastoskeptikkokerrostuman, jonka pyrkimyksenä on yksinomaan horjuttaa yleistä mielipidettä ilmastonmuutokseen. Hän ei suinkaan toiminut oman mielivaltansa varassa, sillä denialismi on ajattelutapana vanha - myös ilmastokeskustelun osalta.

Puhun tässä tekstissä ennen muuta ilmastodenialistisista vastaväitteistä. En pyri listaamaan tähän kaikkia ilmaan heitettyjä argumentteja, koska koen suurimman osan niistä olevan jo järjettömyydessään mahdottomia. Suuri osa ilmastonmuutosta vastustavista henkilöistä ei ole itse perehtynyt asiaan, vaan he nojaavat muualta kuultuun ja tukeutuvat salaliittoteorioihin, jotka esimerkiksi yrittävät ehdottaa kaikkien IPCC:n raporttia työstäneiden tutkijoiden olevan mukana yhteisessä salaliitossa taatakseen itselleen tutkimusvaroja. Tällaiset väitteet jätän omaan arvoonsa ja pyrin keskittymään vakavammalta vaikuttavimpiin väitteisiin.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole lytätä tervettä skeptismiä. Ilmastoskepsiksekssä kyse kuitenkin on pääasiassa ilmastodenialismista.

Ilmastonmuutoksen perusta

Ilmastonmuutosnäkemykseni perusta on kasvihuoneilmiössä ja siihen liittyvissä fysiikan ilmiöissä.

Tästä on pähkinänkuoressa kyse: Kasvihuoneilmiö on yli sata vuotta vanha "keksintö", joka lukuisten kokeiden ja testien myötä on osoittautunut tieteellisesti päteväksi teoriaksi. Kasvihuoneilmiö on mahdollistanut elämän maapallolla, koska se tasoittaa ja nostaa maapallon keskilämpötilaa. Ilmiö perustuu siihen, että auringon lämmittäessä ainetta (kuten maata) alkaa aine säteillä eri aaltoista valoa ja lämpöä, joka absorboituu kasvihuonekaasuihin, jotka edelleen emittoivat sitä ultraviolettivalona. Kasvihuonekaasut siis heijastavat osan maasta nousevasta lämmöstä takaisin maahan, eikä lämpö näin ollen haihdu avaruuteen. Ilmiö on saanut nimensä kasvihuoneen lämmittävästä ilmiöstä, ja aurinkoisella säällä voi ilmiöön käydä kasvihuoneessa omakohtaisesti tutustumassa - etenkin jos epäilee sen olemassaoloa.

Maapalloon vaikuttavan kasvihuoneilmiön toiminta perustuu kasvihuonekaasuihin, jotka toimivat kasvihuoneen lasikaton tapaan. Kasvihuonekaasu on kaasu, joka heijastaa maasta nousevaa lämpöä ultraviolettivalona ympärilleen - paljolti siis myös takaisin maahan. Kasvihuonekaasuista merkittävinpänä pidetään hiilidioksidia, siitä syystä, että se säilyy ilmastossa moninkertaisesti muita tehokkaampiakin kasvihuonekaasuja pidempään. Esimerkiksi vesihöyry on monin verroin voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi, mutta se säilyy ilmastossa vain muutamia päiviä. Hiilidioksidilla taas kestää satoja vuosia poistua ilmastosta. Käytännössä se hiilidioksidi, jota kasvit eivät käytä hajoaa hiljalleen muiksi molekyyleiksi. Noin puolet imeytyy lopulta meriin. Prosessi kestää satoja vuosia.

IPCC:n raportit tukevat ja perustuvat kasvihuoneilmiölle ja muille fysiikan ilmiöille. Ne selittävät ilmastonmuutoksen takana olevia mekanismeja sekä esittävät havaintoja ja todisteita sen etenemisestä. Raportin räikeimmät virheet ovat liittyneet Tanskan maa-alamittauksiin ja virheelliseen ennusteeseen siitä, että Himalajan jääpeite sulaisi vuoteen 2035 mennessä. Jälkimmäisessä kyse oli tahallisesta väärentämisestä, jonka tarkoitus oli painostaa maailman hallituksia. Mainitsemisen arvoista on myös kahden tutkijan (Jones ja Mann) välinen julkisuuteen vuotanut sähköpostikeskustelu, jossa ilmenee heidän tahallaan väärentäneen tutkimustuloksiaan.

Virheistään ja epärehellisistä tutkijoistaan huolimatta ei IPCC:n viimeisimmänkään raporttin tuloksia ole valtaosin ole kyseenalaistettu. Neliosaisessa raportissa (englanniksi) on yli 2000 sivua ja sitä on ollut laatimassa tuhansia tutkijoita. Kaikki maapallon johtavat tiedeyhteisöt ovat olleet mukana sitä laatimassa. Raportti kävi läpi kaksi kommenttikierrosta, joiden aikana 650 alan asiantuntijaa jätti siitä 30 000 kommenttia. IPCC:n raportit ovat kaikkien aikojen laajimman globaalin tason tutkimustyön tulosta - ja koko onkin vakuuttava: varsinkin viimeisimmästä IPCC:n raportista voi turvallisin mielin sanoa, että se on suurin tieteellinen projekti, jonka ihmiskunta on koskaan tehnyt - etenkin riippumattomin varoin. Raportin uskottavuutta on ollut syytä kyseenalaistaa mitättömän pieneltä osin: löydetyt virheet ovat laskettavissa yhden käden sormin, eikä viheillä ole ollut merkittävää vaikutusta muihin tutkimustuloksiin. Virheiden - tahallisten ja tahattomien - määrä on olematon raportin järkälemäiseen kokoon ja kattavuuteen nähden.

Oleellisinta on se, että mitään muuta lähellekään IPCC:n raportin mittaluokan tutkimusta ei yksinkertaisesti ole tehty. Vaikkei mikään siinä lukeva siis kiveen hakattu totuus olekaan, on se ehdottomasti laajin ja kattavin käytössä oleva ilmastotieteellinen tukimus. Ja tulosten suunta on yhtenevä: ilmasto lämpenee - vaikkei yhtä mieltä ollakaan siitä, kuinka paljon ja mitkä lämpenemisen vaikutukset ovat.

Raportti on vapaasti saatavilla IPCC:n kotisivuilta.

IPCC:n ilmastopaneeli sai Nobelin rauhanpalkinnon (yhdessä Al Goren kanssa) vuonna 2007. Raportti osoittaa monilla tavoin, kuinka ilmasto on jo lämmennyt ja pyrkii parhaansa mukaan ennustamaan edelleen lämpenemisen vaikutuksia maatieteellisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti.

Denialistien luonteesta

Denialismi on monin paikoin ongelmallinen ajattelutapa, koska se pyrkii näyttämään muulta kuin se on. Denialisti yrittää osallistua keskusteluun asiantuntijan saappain. Nämä kotitekoiset tiedemiehet omalla huonolla käyttäytymisellään luovat penseän ilmapiirin, jossa on entistä vaikeampaa yrittää tarjota uusia näkökulmia jo ennestään monimutkaiseen asiaan.

Skeptisyyteen kuuluu oppiminen ja ymmärtäminen (ainakaan skeptisyys ei sulje pois niitä), mutta denialisti kieltää kaiken. Tässä näiden välinen oleellisin ero. Ilmastodenialismin tarkoituksena on horjuttaa tieteellisinä totuuksina pidettyjä faktoja, ja tämän myötä murtaa uskottavuutta tieteeseen. Tieteessä kaiken voi aina kyseenalaistaa, ja sen denialisti tekee häikäilemättä - ja useimmiten ilman päteviä todisteita, mutta ammattimaisesti.

Kun maapallo alkoi tieteellisin havaintojen varassa näyttää enemmän pallolta kuin lätyltä, ajatus tyrmättiin, koska se uhmasi Raamatun antamaa käsitystä ja täten uhkasi kirkollisten toimijoiden valtaa. Tuolloin tiede vielä tehtiin kirkon alaisuudessa.

Kun alkoi tieteellisen tutkimuksen valossa olla entistä selvempää, että tupakanpoltolla ja syövällä on yhteys, hätiin värvättiin tutkijoita horjuttamaan uskoa moisiin tutkimuksiin. Koska todistusaineisto ei ollut kiistatonta, ei tupakan ja syövän välille voitu vetää yhtäläisyysmerkkiä. Ja se riitti: vaikka viivytystaistelun ovatkin häviämässä, tupakkayhtiöt rahastavat yhä myrkyllään - eivät tosin lainkaan niin paljon kuin vielä 20 vuotta sitten. Paljon onkin tänä aikana muuttunut: nyt tuskin enää löytyy montaakaan lääkäriä, jotka väittäisivät, ettei tupakalla ole terveyshaittoja ja etteikö kytemisestä muodostuvien PAH-aineiden ja syövän välillä olisi yhteyttä. Tupakkayhtiöiden teettämiä tutkimuksia ei enää ole tahtoa edes julkaista.

Tupakkayhtiöiden värväämät denialistit toimivat monin tavoin samoin, kuin ilmastonmuutosta vastustavat. Sekään ei ole sattumaa, sillä taustalla tehdään tismalleen samanlaista työtä. Siinä missä tupakkyhtiöt pelkäsivät rahahanojen sulkeutumista jos tukapan vaarallisuus tulee julki, ilmastonmuutoksessa samaa pelkäävät öljy-yhtiöt ja paljon päästöjä tuottava teollisuus. 2000-luvun alussa amerikkalaiset öljyjätit vastustivat edessä olevia kalliita muutoksia esittimällä tieteellisiä todisteita siitä, ettei dieseliä voi valmistaa lyijyttömänä. Tämä tapahtui siis silloin, kun Suomessa oli jo ajettu kymmenkunta vuotta lyijyttömällä dieselillä.

Oli keskustelu kuinka järkiperusteinen tai tiedekeskeinen hyvänsä, lopulta denialisti kieltää kuitenkin kaiken. Mikään todiste ei ole riittävä - ei yksinkertaisesti voi olla, sillä denialistille tärkeintä ei ole tieto, vaan voitto. Kun keskustelussa alkaa ilmetä kaukaa haettuja vertauksia tai terveellä tavalla tieteeseen suhtautumista aletaan kutsumaan uskonnoksi, on keskustelu syytä lopettaa. Kokemuksesta voin kertoa, että taso ei siitä enää parane.

Ilmastodenialismissa usein on kyse Bourdieun kulttuuripääomateorian ilmentymästä: koska valtaa ei ympärillä olevissä järjestelmissä ole, rakennetaan sitä omassa kultuurillisessa lokerossaan. Koska säännöt omaan lokeroon voi laatia itse, voi sieltä käsin täysin kyseenalaistamatta haastaa vuosia opiskelleet ja tutkimustyötä tehneet tutkijat netistä poimitun tiedon varassa. Ulkoapäin toimintaa voi olla vaikea ymmärtää - sitä helpompi on taipua uskomaan, että denialisti tietää mistä puhuu. Näin on kuitenkin vain erittäin harvoin: pääasiassa denialistin perustelut perustuvat valheelle ja vääristelylle - joko denialistin omalle, tai sitten jollekin toiselta denialistilta "totuunena" opitulle.

Yleisimmät argumentit ja niiden merkitys

Käyn läpi yleisimpiä väitteitä, joiden tarkoituksena on yksinomaan horjuttaa luottamusta tieteeseen ja sen piirissä vallitsevaan ilmastonmuutosta koskevaan yhteisymmärrykseen.

Listaan väittämiä niiden perusajatusten perusteella.

1) Ilmaston lämpeneminen on pysähtynyt, sitä ei koskaan ole ollutkaan tai se on normaalia.
Väitteen yhteydessä usein on esittää monenkirjava valikoima graafeja ja käyriä, jotka on syytä jättää omaan arvoonsa. Vaikka graafit sinällään ovat vähintääkin havaintojen suuntaisia, ovat niistä tehdyt johtopäätelmät kaikkea muuta. Tässä muutama syy siihen: 1. mittaustapojen joukossa denialisti valitsee miellyttävimmän lopputuloksen perusteella, ja asettaa sen selkeästi luotettavimmaksi lähteeksi erinäisin perustein, vaikka ilmaston lämpeneminen on todettu yhdessä KAIKKIEN käytössä olevien mittaustapojen mukaan. 2. Usein denialistin esittämä graafi on tuotettu vain yhden alueen mittauksista, vaikka ilmastonmuutos koskee koko maapalloa. IPCC on ottanut huomioon kaiken käytössä olevan mittausdatan - niiltäkin alueilta, joissa lämpötila ei ole noussut. 3. Graafin mielivaltainen venyttäminen ja vertaaminen muihin, esimerkiksi esihistoriallisiin - oletettuihin - lämpötiloihin. Miljoonan vuoden lämpötilakäyrässä ihmisen ajasta ei piirry mitään - vastaavasti ilmstonmuutoksen typistäminen kymmeneen viimeiseen vuoteen ei riitä kertomaan mitään oleellista muutoksesta.

Huomionarvoisempaa kuin graafi itsessään on se MISTÄ se on peräisin ja MILTÄ alueelta se lämmönkehitystä kuvaa. Esimerkiksi Kiinasta tehtyjä lämpömittauksia on sovellettu sellaisenaan koko ilmastoa kattaviksi.

Havainnot ilmaston lämpenemisestä ovat niin luotettavat, ettei suurin osa denialisteista edes yritä väittää sitä vastaan. Sen sijaan he kääntävät huomion muiden muassa aurinkoon ja sitä myöden auringon sykleihin ja maapallon elliptiseen rataan. Väitteet perustuvat siihen, että aurinko toimii nyt aktiivisemmin ja/tai että maapallo kiertää nyt lähempänä aurinkoa, ja täten lämpötilan nousu on normaalia. Väitteet eivät ole täysin vailla todellista pohjaa, mutta ne perustuvat matemaattiselle laskennalle, eivätkä auringosta tehdyt mittaukset tue näitä väitteitä.

Lue myös graafien esittämisestä täältä ja täältä sekä äkkinäisistä päätelmistä.

2) Jäätiköt kasvavat: ilmasto on viilenemässä.
Väite on pohjimmiltaan samaa luokkaa kuin omalla sääasemalla kerätyn raakadatan perusteella tehdyt päätelmät ilmaston tilasta. Grönlannin ja Etelämantereen jääpeitteen pinta-ala todellakin kasvaa, mutta jäämassa vähenee kiihtyvällä nopeudella (lisää). Jääpeitteen kasvu on ennakoitu ilmiö, joka liittyy ilmaston lämpenemisen aiheuttamaan jään virtauksen kasvuun.

3) Hiilidioksidi on elämälle välttämätön kaasu, eikä mikään saaste.
Hiilidioksidin vaikutuksesta ilmastoon ei vallitse täydellistä yksimielisyyttä edes IPCC:n raportin laatineiden tutkijoiden keskuudessa. Tämä asia jää usein vaille huomiota, koska denialistit hyökkäävät järjestäen aina kaikkein suurimpia arvioita vastaan - eivät koskaan pienempiä tai edes keskiarvoja. Olivat apuna sitten omat tutkimukset, IPCC:n raportista lainattu tutkimusdata tai mitkä laskennalliset kaavat hyvänsä, väitteet rajoittuvat aina ainoastaan horjuttamaan hiilidioksidin merkitystä ilmastonmuutoksessa: yksikään tutkija, tutkimus tai koe, EI ole pätevästi osoittanut, etteikö hiilidioksidilla olisi merkitykstä ilmastonmuutoksessa.

Meuhkatessa hiilidioksidista, kaikkein oleellisin unohtuu: hiilidioksidi on vain yksi niistä kasvihuonekaasuista, joita ihminen puskee ilmastoon. Ote wikipediasta aiheella "maatalous"

Greenpeacen mukaan maatalous aiheuttaa 17-32 % maailman ja 14 % Suomen kasvihuonekaasupäästöistä (metaani, typpioksidi ja hiilidioksidi). Suurin osa päästöistä syntyy lannoitetun maan typpioksidista (N₂O) ja karjatalouden metaanista (CH₄). Pääsyyt maatalouden päästöille ovat liiallinen lannoitteiden käyttö, viljelymaan köyhtyminen ja eroosio, tehokarjatalous ja metsien raivaus viljelymaaksi. Metaanipäästöt vähenevät turvemaan kuivauksessa, mutta vaikutus jää paljon pienemmäksi kuin N₂O ja CO₂ -päästöjen lisääntyminen.
Päästöjen vähennysratkaisuja ovat soiden vesitalouden palauttaminen kuivauksen ja ojittamisen sijaan, liikalannoituksen välttäminen, maaperän humuksen lisääminen, riisintuotannon metaanipäästöjen hillinta ja lihankäytön hillintä. Naudanlihakilon tuotanto auiheuttaa 13 hiilidioksidikiloa vastaavat päästöt, mikä on yhtä paljon kuin sadan kilometrin henkilöautomatka."

Ilman ihmistä ei olisi tehomaataloutta. Denialistien laskelmat perustuvat sille, että metsä kaataisi itsensä ja tilalle tulisi aavikko tai pelto, joka lannottaisi itsensä, suot ojittuisivat itsekseen ja että sääolot eivät vaikuttaisi eläimiin, jotka laiduntaisivat yhtä runsaslukuisina ympäri maapalloa, asuisivat navetoissa ja söisivät viljeltyä rehua ilman ihmisen osuutta asiaan.

4) Ei riittävää evidenssiä.
Aina voi vaatia lisää todisteita - jopa silloin, kun todisteita on jo riittävästi. Yhä paremman evidenssin (todistusaineiston) vaatimisen tarkoituksena on herättää epäilyä. Tämä toimintatapa perustuu siihen, että luonnontieteissä on aina olemassa mahdollisuus, että havainnoissa on virhe. Denialisti vaatii loputtomasti lisää ja parempaa evidenssiä huolimatta siitä, kuinka paljon sitä on jo annettu tai kuinka mitätön virheiden mahdollisuus olisikaan.

Tärkeää on huomata, että omilta tutkimuksiltaan tai väitteiltään denialistit eivät kuitenkaan perää käytännössä minkäänlaista evidenssiä. Siksi lisäevidenssin hankkimiseen ja tarjoamiseen kannattaa suhtautua varauksella. Denialisti kun ei odota todisteita eikä tarkempaa tietoa, hän vain yrittää kyseenalaistaa tiedettä. Ennen leikkiin ryhtymistä on syytä miettiä, onko denialistin kysymyksessä edes mitään järkeä tai hänen väitteellään ja sen myötä mahdollisesti esitetyillä todisteilla mitään pohjaa. Muutoin on riski päätyä keskustelemaan jostain ihan muusta, kuin siitä, mistä alunperin kyse oli.

Denialisti yrittää hämmentää kaikin keinoin, ja siinä hän onnistuu helposti, jos hänen kanssaan erehtyy keskustelemaan näennäisen järkevästi: Terve järki on luonnollinen, mutta vaarallinen asia. Ei ole kaukana aika, jolloin lapsen ruumiillinen kuritus oli terveen järjen mukaista. Kaiken voi aina kyseenalaistaa - jopa arkipäiväiset ja itsestäänselvät asiat.

Ilmastonmuutosta tutkitaan kaikilla luonnontieteen kentillä. Tutkimus on mittavaa ja eri kentillä tehdyt havainnot tukevat toisiaan niin laajasti, ettei erehdyksen varaa käytännössä ole. (ICPP: raportit luonnontieteelliset menetelmät, empiirinen tutkimus, empirismi)

Tähän liittyy myös tieteellisiin lainalaisuuksiin vetoaminen. Ei ole tavatonta, etteikö ilmastonmuutoksen perättömyyttä yritteittäisiin osoittaa esimerkiksi termodynamiikalla tai mustan kappaleen ideaalilla. Tästä jos mistä erottaa huuhaan, sillä ilmastonmuutosta ei ole voitu kyseenalaistaa minkään pitävänä pidetyn teorian mukaan. Termodynamiikan yksinkertaisilta kuulostavia pääsääntöjä on helppo soveltaa, kun jätetään termodynaaminen systeemi määrittelemättä. Niinikään maapalloa ei voi pitää mustana kappaleena, koska se ei emittoi kaikkea siihen kohdistuvaa energiaa, ja toisekseen energiaa tuotetaan myös maan päällä (puhumattakaan sulasta ytimestä).

Kun kotitekoinen tiedemies alkaa esittää kaikkea vastustavia näkemyksiään tieteellisiin lainalaisuuksiin nojautuen, on keskustelu syytä jättää sikseen, koska tällöin osapuolena on hullu, joka ei ymmärrä fysiikasta mitään, tai sitten paljon koulutuksen saaneita tutkijoita oppineempi ja viisaampi henkilö. Kummassakaan tapauksessa yhteistä tajunnan pintaa tuskin löytyy.

5) Gallupien mukaan usko ilmastonmuutokseen on laskussa.
Väitteellä yritetään ennen kaikkea luoda tuntua ryhmäpaineesta, ja sen myötä yritetään vaikuttaa henkilön uskomuksiin. Oleellisinta on kuitenkin harhaanjohtava kysymyksenasettelu: ilmastonmuutos ei ole mielipidekysymys. Se on ilmiö, joka tapahtuu huolimatta siitä kuinka paljon siihen ihmiset uskovat.

Kappaleen alussa osoitin gallupin avulla, kuinka ilmastonmuutoksesta vallitsee konsensus. Lienee paikallaan korostaa, että en väitä ilmastonmuutoksen olevan tosi, koska asiantuntijat ovat sitä mieltä, vaan osoittaa, että kyseessä on asia, josta valtaosa asiantuntijoista on yhtä mieltä, ja täten sille on syytä antaa ansaitsemansa painoarvo. Asiantuntijoiden muodostama käsitys asiasta kuin asiasta luonnollisesti painaa monin verroin enemmän kuin maallikoiden - tai maallikon.

6) Tiedelehdet ovat osana salajuonta, koska ne eivät julkaise valtavirrasta poikkeavia ilmastoskeptisia tutkimuksia.
Tiedelehdet eivät julkaise ns. ilmastoskeptisiä tutkimuksia niiden laadun takia. Markkinatalouteen perustuvan journalismin yhtenä perussääntöjä voidaan pitää sitä, että juttujen on myytävä. Koska miltei kaikki yleistä mielipidettä vastustava on aina jossain määrin mediaseksikästä ja siksi journalistisesta näkökulmasta katsoen kiinnostavaa, ei ilmastodenialistinen näkökulma loista poissaolollaan vakavasti otettavien julkaisujen sivuilta sen takia mitä se edustaa, vaan sen takia, ettei se ole vakavasti otettavaa tiedettä.

Juuri olemattoman tieteellisen perusteiden takia ilmastodenialistista tutkimuksista uutisointi on jäänyt lähinnä päivälehtien kuriositeetiksi. Esimerkiksi Turun Sanomat uutisoi taannoin Turun yliopistolla tekeillä olevasta tutkimuksesta näin:

"-- Tutkimusta johtaneen professori Jyrki Kauppisen mukaan ilmakehän lisääntyvä hiilidioksidi selittää vain 5–10 prosenttia maapallon havaitusta lämpenemisestä.– Ilmasto kyllä lämpenee, mutta ei kasvihuonekaasujen takia, Kauppinen sanoo.
Hänen mukaansa YK:n alaisen ilmastopaneelin eli IPCC:n tähänastisissa ennusteissa onkin kertaluokan kokoinen virhe.
– Kansainvälisen ilmastopaneelin laskema arvo on yli kymmenen kertaa suurempi kuin meidän laskemamme tulos, Kauppinen kertoo.
Hän aikoo julkaista tutkimustuloksensa Nature-lehden kesäkuun numerossa.
Ilmastopaneelin käsityksen mukaan ilmaston lämpeneminen on lähes kokonaan ihmisen aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen seurausta. Kauppisen mukaan ilmasto kestääkin paljon enemmän päästöjä kuin IPCC:n raporteissa on annettu ymmärtää.
– Minusta on kyse suoranaisesta väärentämisestä, Kauppinen sanoo.
Hän ei ole ensimmäinen IPCC:n kriitikko. Paneeli on joutunut itsekin myöntämään virheellisiksi muun muassa Himalajan jäätikköjen sulamista koskevat ennusteensa.
Kohua aiheutti viime vuonna myös Climategateksi kutsuttu tietomurto, jonka seurauksena IPCC:n keskeisten tutkijoiden sähköposteja vuoti julkisuuteen. Kirjeenvaihdon perusteella pyrkimyksenä oli ollut leimata ja eristää ilmastonmuutoksesta toisin ajattelevat tiedemiehet."

Oleellista on lähinnä se mitä ei sanota: Kauppinen ei ole ilmastotutkija, vaan kyseessä on pian eläköityvän professorin ensimmäinen ilmastonmuutokseen liittyvä tutkimus, jota ei vielä ole edes kirjoitettu. Naturelehden julkaisupolitiikan ehtona on, ettei siinä julkaistavista tutkimuksista saa ennen sitä julkaista juttuja muissa medioissa. Jää siis tutkimus - sikäli jos tai kun se nyt ensin valmistuu - Naturessa julkaisematta.

Tämä nyt vain yhtenä esimerkkinä median tavasta uutisoida. Ajatus siitä, ettäkö journalimsi olisi "totuuden peili" on auttamattomasti vanhentunut käsitys. Journalismi on bisnestä, siinä missä uutisointi Kauppisen tutkimuksestakin virheineen.

Lue myös Ilmatieteen laitoksen vastine. Hyvät aakkoset yleiseen medialukutaitoon saa lukemalla Mikko Lehtosen Merkitysten Maailman.

7) Rahaa on jo kulutettu miljardeja turhaan vouhotukseen!
Tämän tapaisten väitteiden keskeinen sisältö on se, että ilmastonmuutosta vastaan ei pitäisi taistella ainakaan mittavin panostuksin. Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä sitä, ettei missään tapauksessa pitäisi säätää lainsäädäntöä päästörajoituksien osalta: tiukentuvat päästörajoitukset kohdistuvat eritoden teollisuuteen, joka niiden myötä joutuu tekemään mittavia uudistuksia tuotantolaitoksiinsa. Työn maksaa teollisuus - ei kansa.

Tavallista kuitenkin on köyhyyden ja muun inhimillisen kärsimyksen poistamisen vertaaminen taisteluun ilmastonmuutosta vastaan. Idea on vedota tunteisiin ja antaa käsitys, että panostamalla ilmastonmuutosta vastaan, ei resursseja jää taistella käsillä olevien, inhimillisten ongelmien puolesta. Varsinaisesti tilanne on käänteinen: liian nopeasti tapahtuva ilmastonmuutos uhkaa maapallon ruokatuotantoa ja infrastuktuureja, ja sitä myöden uhkaa nostaa ruoan hinnan moninkertaiseksi ja aiheuttaa ennennäkemättömät pakolaismäärät.

Kysymys, jota kunkin sopii miettiä on, että miksi juuri sinä kuvittelet kuuluvasti siihen marginaaliseen ihmisryhmään, joka pystyy itsensä ja perheensä ruokkimaan vielä silloin, kun ruoka maksaa kymmeniä kertoja enemmän ja siitä pahimmillaan soditaan?

Ilmasto on kaikille yhteinen asia. Päästöjen vähentäminen koskee lähinnä teollisuutta - ei juurikaan tavallista kansalaista. Siksi ilmastonmuutos ei tule kansalle kalliiksi, vaikka kuinka peloteltaisiin työttömyydellä ja hintojen nousulla.

8) Ilmastonmuutoksella pelotellaan ihmisiä.
Väitettä yleensä seuraa jonkinlainen esimerkki turhaksi osoittautuneesta uhasta. Väitteen keskeinen idea on herättää ajatuksia siitä, että jos kerran jokin aiempi uhka (kuten maahan osuva asteroidi) osoittautui vääräksi, osoittautuu tämäkin. Tosiasiassa kukaan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan. IPCC varoittaa suunnasta, johon ihminen toiminnallaan maapalloa vie - ei se väitä, että niin tulee ehdottomasti tietyllä tavalla käymään. Kyse on varautumisesta olemassa olevaan riskiin. Käyttäytymismallista, joka on ihmisen esi-isineen pitänyt hengissä jo vuosituhansia.

Hyvä esimerkki jälkikäteen viisastelusta oli kun Eyjafjöllin tulivuoren syöksemä pölypilvi esti lentoliikenteen muutamiksi päiviksi. Kun yksikään kone ei pudonnut, eikä kukaan kuollut, alkoi netin syövereistä tulla esiin arvostelua sen suhteen, että lentokielto oli suhteettoman pitkä - ehkä jopa täysin tarpeeton: kyseessä oli vain valvontaelinten vallan osoitus. On helppo ajatella, että jos koneita olisikin putoillut, ei valvontaelimiä syytettäisi ainakaan liioittelusta. Lentokieltoa (ainakin jälkijunassa) vastustaneet esittivät kaikenlaisia laskelmia siitä, kuinka kalliiksi kielto tuli (etenkin lentokonepolttoainekauppiaille) - ikäänkuin se raha olisi tullut suoraan kenen tahansa taskuun. Mutta kysyä sopii, kuinka paljon euroissa tai dollareissa maksaa ihmishenki? Entä sitten kuka niistä lentokoneet ilmaan pakottaneista pampuista olisi konetta itse mennyt lentämään?

9) Argumentointivirheet.
Näistä yleisin lienee on ilmastouskovaikseksi kutsuminen ja vertaaminen uskonnolliseen uskoon tai pyhien tekstien lukemiseen. Tärkeintä on aina muistaa, että denialisti EI ole skeptikko: skeptiset näkemykset eivät ole denialistien saavutuksia, eikä ilmastonmuutokseen uskominen tee kenestäkään uskovaista.

Toinen yhtä yleinen virhe on tieteen henkilöistäminen: Kuka tahansa keskustelua vähääkään seurannut osaa nimetä kaksi IPCC:n tutkijaa, mutta harvoin enempää. Jones ja Mann on denialistisissa piireissä ylennetty parista tutkijasta koko ilmastonmuutoksen pääarkkitehdeiksi. Tietämättömyys kertoo asenteesta enemmän kuin tietämys. Myös ilmastodenialistien kannalta mieluisia tutkimuksia tehneet henkilöt tahdotaan nostaa jalustalle.

Kehäpäätelmät ovat yleisiä ja niissä denialistit kompuroivat parhaiten: se, että IPCC olisi väärässä jostain asiasta, ei tarkoita, että denialistit olisivat oikeassa. Mikään todiste ei ole tarpeeksi, ei myöskään denialistien todisteista.

Lue lisää argumentointivirheistä.

Lukemistoa:

Ilmastonmuutoksen teoriaa

CO2 - sitoutumaton ilmastonmuutosta käsittelevä verkkolehti
Skeptikon päiväkirja - aidosti skeptinen blogi

Open Mind - kärkevämpi ilmastonmuutosblogi

Harhaluuloja ilmastonmuutoksesta - vihreä blogi

Skeptical science - todellinen tietoisku

+ sivuilla olevat linkit.

Denialistien suosimaa:

Watts up with that - ilmeisesti ihan denialistien ykkössivustoja.

Ilmastonmuutos - maailman suurin huijaus? - lukuisasti linkkejä muiden sivuille.

Lopuksi

Ilmastonmuutos voi tietysti osoittautua vääräksi hälytykseksi - ja voin vakuuttaa, että olisin kovin tyytyväinen myöntäessäni olleeni väärässä. Mutta vaikka se siksi osoittautuisikin, ei se olisi millään tavalla denialistien tähän asti tarjoamien väitteiden ansiota - ei ainakaan tieteellisen tutkimuksen puolesta.

Kaikista ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista tärkeintä ei ole se miten ilmasto lämpenee ja kuinka paljon ihminen on siihen syypää. Varmaa on, että osansa ihminen siihen vaikuttaa: jo nyt ihminen on toimillaan pilannut lukemattomia ekosysteemejä, kuten järviä ja metsiä, ja selvää on, että kun ilmakehään pumpataan myrkkyjä, myös kaasukehän - ilmastomme - ominaisuudet muuttuvat. Tärkeintä ilmastonmuutoksessa on se, miten ihminen ja luonto pystyvät sopeutumaan muutokseen, johon pitäisi kulua tuhansia vuosia, mutta mikä nyt uhkaa tapahtua sadoissa vuosissa.

Mitä miehen ystävät hänestä kertovat?

2010-04-24T01:33:00.003+03:00

Toivottavasti eivät mitään!

Havahduin pohtimaan häirintää, sen muotoja ja yleisyyttä edellisen blogaukseni kirvoittamien kommenttien myötä. Ovatko ne häirintää? Ja jos niin missä määrin? Ainahan julkinen puhe on kirvoittanut kommentteja puolesta ja vastaan. Mutta onko iänsivuun kommenteissa toistunut vain saman teeman loputon kertaaminen? Missä on taistolainen aika, jolloin debateissa vielä kieli kukoisti?

Jos jätetään lehtikirjoittelu sivummalle, on ajatus nettikommentoinnista mielenkiintoinen sikäli, että esimerkiksi Facebookissa kommentoiti on hyvin tavallista, ja usein varsinkin ryhmissä se on vieläpä verrattain tasotonta. Blogissa tilanne on jokseenkin toinen, koska blogissa vallitsee toisenlainen diskurssi kuin Facebookissa. Samalla tavalla kuten Hesarin ja Suomi24:n keskustelupalstat ovat omansa avopotilaiden hoitokertomus.

Molemmat, niin Facebook kuin mikä tahansa julkinen blogi, ovat sosiaalisia medioita. Koen mekittävimmän eron olevan siinä, että Facebook koetaan enemmälti yhteiseksi, jossa käyttäjä on vain osana. Blogi taas on huomattavasti henkilökohtaisempi; haluan sen olevan itseni näköinen, haluan siellä käsiteltävän itselleni tärkeitä asioita ja haluan sen olevan - kommentteja myöden - siisti ja asiallinen.

Kun tekstin alle alkoi ilmestymään - ehkä jokseenkin odotettujakin - kielteisiä kommentteja, ei ensimmäisenä tullut ajateltua kaikkein ilmeisintä: miksi ne ovat anonyymejä. Vaikka blogini on hakukoineiden löydettävissä, ei satunnaisia lukijoita juurikaan vieraile, koska olen hyvin laiska lisäämään tekseihini tunnisteita - enkä niitä lisännyt puhumaani postaukseenkaan. Käytännössä blogiani lukevat silloin tällöin vain osa tuttavistani ja korkeintaan pieni kourallinen Facebookin kautta sen löytäneitä henkilöitä. Olisikin melkoinen sattuma, että kirjoittaessani typeryydestä ilmastodenialismin ja maahanmuutorkitiikiksi naamioituneen rasismin kautta, blogilleni eksyisi joku minulle tuntematon kavereineen ja alkaisi pommittamaan tekstiäni kommentein - sinällään minun on vaikea uskoa, etteikö purnaamista olisi löytynyt myös vanhemmista aiheista, mutta jostain syystä nyt aasin selkä katkesi.

Minä kirjoitan lehtikirjoituksia myöden mielipiteeni omalla nimelläni ja esiinnyn aina omilla kasvoillani. Miksi siis kommentoida anonyymisti?

Kysymyksen asettelu ei ole sattumaa - eittämättä kommentoijat lukevat tämänkin tekstin.

Surkuhupaisinta lienee on se, että ensinnäkään kommenttien taustalla ei oikeastaan voi olla kukaan muu kuin jokin aiemmista tutuistani. Toisenkseen, kommenttien diskurssi jatkaa siitä mihin se on toisaalla jäänyt ja kolmannekseen, tunnistan kommentoijien kirjoitustyylin.

Miksi siis kommentoitte - "Enkelten & Kaupunki" - anonyymisti?

Viimeisen vuoden aikana on uskoni yksilön ilmaisuvapauteen ollut jatkuvasti jonkinlaisella koetuksella. Niin pitkään kuin muistan, olen aina ollut valmis puolustamaan sananvapautta melkeinpä millaisin uhrauksin tahansa. Olen useasti saanut kuulla, kuinka ihailtavin piirteeni on usko siihen, että kuka tahansa pystyy kehittymään aina. Siksi on minusta erityisen surullista ja haikeaa, että huomaan ajoittain olevani täysin valmis rajoittamaan tasavertaista sananvapautta. Aristokratia vaikuttaa kutsuvalta - koska pari kolme viikkoa sitten kuulin kärjistetyn lausahduksen sen puolesta. Usko ihmisten ja mielipiteiden tasavertaisuuteen voi minussa huonosti.

Omituisinta on kuitenkin se, että tätä uskoa ei ole jäytänyt sitä vastustavat tahot, vaan sen turvin toimivat henkilöt. Se saa minut ajattelemaan, että ehkä ilmaisuvapauden rajoittamisen taustalla onkin useimmiten ollut enemmänkin järkipitoiset kuin valtaan liittyvä syyt. Se on saanut minut myös epäilemään, ettei kasvu ja kehitys välttämättä ole kaikkien kohdalla mahdollista - ajattelutapa, joka on ollut ehkä kaunein ja omin persoonallisuuteni piirre.

Mutta voi tietysti olla, että olen vain väsynyt taistelemaan. Ehkä mieli muuttuu kun saan levättyä.

Sillä välin kuitenkin olen jo ryhtynyt rajoittamaan kommentoitia. Facebookissa näin parhaaksi ensin potkia osan kavereistani pois ja perustaa erillisen "trollilistan" jolle passitan kaikki ne, jotka seinäsottailullaan pilasivat hyvätkin keskustelut, hyökkäilivät arvojani vastaan ja karkoittivat muut kaverini. Trollilistalaiset eivät näe muistiinpanojani tai tilapäivityksiäni. Siellä olevia henkilöitä en haluaisi syystä tai toisesta tyystin poistaa kavereista, ja ehkä heitä vielä joskus palautan muiden joukkoon.

Blogissani ainoaksi mahdollisuudeksi näin ottaa käyttöön ennakkosensuurin - ainakin toistaiseksi. Tuntuu jotenkin järjettömältä, että välttyäkseni junnaavilta, tuhanteen kertaa kuulluilta, sitkeästi samaa tarjoilevilta kommenteilta, olisi minun kirjoittettava sellaisia mielipiteitä joita lukijat haluavat lukea. Tämä on minun blogini, jossa kirjoitan omista mielipiteistäni ja omasta elämästäni. Menkööt apinat roikkumaan naapuripuun oksille - tänne ne eivät ole tervetulleita.

Vallankäyttöä tämäkin.

Ilmastonmuutosdebattiakaan ei olla käyty vielä loppuun: Aion julkaista blogissani kattavan ilmastonmuutosta ja siihen liittyviä arvo- ja merkityskerroksia käsittelevän kirjoituksen, jonka tarkoituksena on kertoa miksi MINÄ tavallani ilmastonmuutokseen suhtaudun.

Typeryyden nyanssit

2010-04-16T14:52:00.003+03:00

"Vain kaksi asiaa ovat äärettömiä - universumi ja ihmisten typeryys, enkä ole ensimmäisestäkään aivan varma."

Näin lausahti Albert Einstein todistettuaan ydinpommin voimaa. Sen enempää Einsteiniin itseäni verraten, on pakko myöntää, että ihmisten typeryyden määrää ei voi kuin äimistellä.

Tämä teksti menee vääjäämättömästi kohti rasismia ja ilmastoskeptisyyttä, joita molempia tuntuu leimaavan sama konservatiivinen kankeus ja kyvyttömyys ymmärtää kokonaisuuksia. Olen keskustellut näistä asiosta paljon - kuunnellut ja ottanut kantaa kuinka luonnontieteellisesti pitävinä pidettyjä havaintoja on kierretty milloin minkäkinlaiselle mutkalle, kuinka tilastoja on tulkittu mielivaltaisesti, ja kuinka syitä omille uskomuksille on etsitty sieltä missä niitä ei ole. Milloin räikeitä virheitä yrittää oikaista, silloin saa kuulla olevansa "ilmastouskovainen", "kukkahattutäti", "rasisti" tai ihmisten "lokeroija". Kaikki nämä nimitykset kuullostavat aika merkillisiltä sellaisien ihmisten suista, jotka ovat valmiita heittämään kaikki "somalineekeriloiset" ulos maasta tai soveltamaan heille eri lainsäädäntöä kuin muille, tai jotka pitävät uskottavimpana öljy-yhtiöiden tuottamia ilmastotutkimuksia kuin vastaavia riippumattomien tahojen tekemiä.

Aikansa jaksaa toivoa, että kun tarpeeksi kauan ja vakuuttavasti yrittää kertoa, että väitteissä on meteorin mentäviä aukkoja, niin lopulta tulisi järki typeryyden paikalle. Kauan voi yrittää hevostakin opettaa laskemaan, mutta lopulta on vain myönnettävä, ettei sen ole sitä mahdollista oppia. Irvileuka väittää toista; esittelee todisteitaan ja väittää toista vielä senkin jälkeen, kun tiede on jo todisteet tehnyt tyhjäksi.

"Terve järki on kokoelma ennakkoluuloja, jotka ihminen hankkii ennen kahdeksantoista vuoden ikää."

Einsteinin tuomio terveestä järjestä on lohduton - vailla humanistista toivoa siitä, että ihminen voi muuttua. Toki muutos on mahdollinen, mutta ei aina. Vannoutunut rasisti kärsii sosiopaattisista oireista. Hän on etenkin empatiakyvyn osalta pahasti tunnevammainen; kykenemätön käsittämään muiden tunteita ja asettumaan muiden asemaan.

Rasismiin liittyy oleellisesti myös valta - tai tarkemminkin sen tuntu: oma mitätön elämä tuntuu paremmalta, kun on joku jota syyttää ja potkia kaikista pieleen menneistä asioista. Muita ihmisiä tai kohtaloa voi aina syyttää siitä, että on itse jämähtänyt omaan surkeaan tilanteeseensa. On paljon helpompi mutista, ettei koskaan ole saanut mahdollisuutta ja vetää vielä yksi tuoppi olutta, kuin tehdä jotain elämällään. On helpompi toimia ennakkoluulojensa perusteella, kuin yrittää ymmärtää niitä.

Terve järki taasen tuntuu olevan ilmastoskeptikoiden terävin miekka. Ei haittaa, että vedotessa vaikka termodynamiikkaan, oleellisin osa teoriasta jätetään huomiotta (tai sitä sovelletaan mielivaltaisesti), kunhan sanomaan saadaan terveen järjen tuntu, jota voidaan kuvittaa kivoilla kaavioilla. Ennen Jonesin ja Mannin välistä julkisuuteen vuotanutta sähköpostittelua, he olivat ilmastodenialistisesta näkökulmasta katsoen vain pari mitätöntä tutkijaa. Kun sitten paljastui, että he olivat kaunistelleet tutkimustuloksiaan, he ylenivät silmänräpäyksessä kahdeksi merkittävimmäki hahmoksi koko ilmastonmuutoksen osalta.

Viis siitä, että ICCP:n raporttia on ollut tekemässä tuhannet tutkijat ympäri maailman: kun kaksi heistä vääristelee tietoa, voidaan naama peruslukemilla vakuuttaa, että koko tutkimus kaikkine kasvihuoneteorioineen on syytä heittää romukoppaan. Päälle voi vielä räkäistä, ettei ilmasto edes lämpene!

Sittemmin kun käy ilmi, ettei lämpenemistä voikaan kieltää, osa "skeptikoista" muuttaa kantansa sellaiseksi, että ilmasto kyllä lämpenee, mutta ei ihmisen ansiosta. Toinen raiteilta vähän kauemmaksi tipahtut koulukunta väittää yhä, että ilmasto viilenee, vaikka napajäätiköt ja Grönlantin jääpeite surkastuvat ja keskilämpötila on kiistatta nousussa.

Surkuhupaisinta koko asiassa on argumenttien taso. Aina voi järkeillä, että mihin verrattuna ilmasto muka lämpenee. Voidaan verrata nykyistä ilmastoa miljoonan vuoden takaiseen, ja vakuutella, että nyt on itseasiassa kylmä kausi, jota seuraa odotettu lämpimämpi kausi. Jotenkin tämän pitäisi sitten vielä todistaa, ettei ilmasto lämpene (?). Koeta siinä sitten selittää, että on aivan sama, vaikka viimeisen kuudenkymmenen vuoden keskilämpötilan muutosta verrattaisiin niihin olosuhteisiin kun maapallo oli vielä möhkäle hehkuvaa laavaa, on keskilämpötila silti noussut viimeisen kuudenkymmenen vuoden ajan. Jäätikötkään eivät kuulemma vähene, vaikka satelliittikuvat niin väittävät (nehän ovat väärennettyjä), ja vaikka nyt sulaa 100 000 vuotta vanhaa jäätikköä Grönlantista. Kansalliseepoksetkin voi ihan hyvin ottaa tosissaan, ja väittää, että Grönlanti on saanut nimensä siitä, että se oli niin vihreä silloin kun viikingit sinne menivät - tosiaan tuhat vuotta sitten. Sen sijaan, että jään ikäparadoksia selitettäisiin ulottuvuuksien välisellä jääpeitteen siirtymisellä avaruus-aikajatkumon poimulla (joka sopisi teemaan paljon paremmin), selitykseksi tarjotaan vain sitä, että "vihreä" on suhteellinen käsite. Tuhannen vuoden takaista lämmintä aikaa ei liene kukaan kiellä - harvemman silti luulisi väittävän satoja metrejä meren pinnan alapuolla olevan Grönlantin olleen tuolloin "vihreä".

Vastapuolen kylvävistä perusteluista - siis huomaa, perusteluista - ehdoton suosikkini on tämä: "ilmaston lämpeneminen on paskapuhetta!" Lausahdus kiteyttää erinomaisesti kaikki ne typeryyden nyanssit, jotka kieltämiseen liittyvät. Aivan sama mitä tieteelliset havainnot näyttävät jos voi uskoa siihen, mikä mukavammalta tuntuu; kuten harhainen käsitys siitä, että suomen kansa yhdessä rysäyksessä tuli tänne jostain, ja että olemme aina olleet yhtenäinen kansa, jota vuoroin venäläiset ja ruotsalaiset ovat hallinneet, mutta joilta lopulta itsenäisyytemme otimme.

Vähänpä on väliä sillä, että jokainen suomalaisena pidetty suomalainen on alkujaan jostain muualta - että vielä reilut sata vuotta sitten maata hallitsi ylimistö, jolla ei ollut mitään tekemistä rahvaan kansan kanssa, että yhteinen kulttuurihistoriamme on peräisin kansallisromantikkojen kynistä - ei todellisista tapahtumista. Ennen keskusjohtoisuutta ja kansakouluja ei ollut edes varsinaista suomen kieltä: idässä puhuttiin venäjää, lännessä ruotsia ja siinä välissä jotain omaa vahvasti murteista mongerrusta, josta kielemme koottiin.

Ainoa "alkuperäinen" väestö Suomessa on saamelaiset ja heitä kutsutaan etniseksi vähemmistöksi. Tämä kansalliskuvan mukainen suomalainen kansa tuhosi leireillä kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka olivat liian punaisia ollakseen samaa kansaa. Omia veljiä ja siskoja. Ja käskyn antanut tuhoaja on ehkä suurin suomalainen sankari. Eräästä kiistellystä kaljupäästä en viitsi edes sen paremmin mainita.

Liittyi sokea usko sitten menneeseen, nykyisyyteen tai tulevaisuuteen, ei sen varassa pitäisi lähteä taistelemaan, kuten keskiajan kristityt ikään. Tärkeämpää kuin kinata siitä aiheuttaako ihminen 10% vai 80% ilmaston lämpenemisestä olisi tehdä jotain sille, että ihminen vaikuttaisi siihen mahdollisimman vähän. Maassa, jossa tutut ja puolisot raiskaavat 15 000 kertaa vuodessa, ei ulkomaalaistaustaisten tekemät 100 raiskausta ole se merkittävin ongelma.

Versus muut.

2010-04-08T13:33:00.000+03:00

Lyön vetoa, että suuri osa blogaajista kirjoittaa kerran vuodessa merkinnän otsikolla "kevät". Jokin vuodenajassa muuttaa ihmistä. Ehkä se on valo, lumen sulamien ja luonnon herääminen - tai sitten kaikki se koiranpaska ja roska, joka lumen alta paljastuu. Vielä muutama vuosi sitten suorastaan hermostuin kuullessani ensimmäiset pikkulintujen laulut.

Syksy: se sopii minulle paljon paremmin. Tai niin ainakin luulin. Viime syksynä havahduin siihen, kuinka äkkiä mieli voi vetää mustaksi. Masennuksen kanssa taistelu on jo niin tuttua kauraa, ettei siihen sen enempää kiinnitä enää huomiota: Kun masentaa niin masentaa - kun ei niin ei. Vasta kun sain kädestä pitäen opastusta, aloin ymmärtämään, että lähestyvää pimeyttä vastaan on turha taistella. Kysymys on vain seratonitasapainon horjumisesta, jonka voisi oikaista lääkkeillä, mutta joka korjaantuu itsestäänkin, kunhan sille vain antaa aikaa.

Nyttemmin se inhoittavin vuodenaika - kevät - tuntuu toisenlaiselta. Lintujen laulu on oikeastaan aika mukavaa, eikä minulla enää valoakaan vastaan niin paljon ole kuin ennen, joskin asiaan saattaa vaikuttaa myös entistä paksummat verhot.

Kirjoitin eilen yöllä kahden tienoille. Päätteeksi käväisin vielä Facebookissa naureskelemassa älyllisesti rajoittuneiden kommentoitia rasismista ja ilmastonmuutoksesta. Sängykyyn päästyäni katselin Star Trek Entrepriseä ja sammutin toosan lopulta vähän ennen puoli neljää. Kello soi yhdeksältä - toiset ystävistäni pitävät niin myöhäistä heräämisaikaa lööbailuna, mutta pitäkööt. Eilinen oli hyvä päivä.

En ole vielä paneutunut pääsykoekirjoihin. Käytän ehkä tekosyynä sitä, että luettavana on tismalleen samat kirjat ja kappaleet jotka jo viime vuonna luin kolmeen kertaan, ja joista tein silloin myös hyvät muistiinpanot. Esseevastauksia luonnehdittiin erinomaisiksi, mutta musiikkiteorian osaamiseni vuosi rankasti. Kirjojen lukemisen sijaan olenkin kuluttanut aikaani musiikkiteoriaan perehtyen. Kirkkosävelajit, tupletit, intervallit, tahdit ja soinnut ovat jollain tavalla hanskassa - paljon paremmin kuin viime vuonna, mutta parannettavaa riittää vielä paljon.

Olen koko ikäni kuullut, että minun pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Epävarmuuden kukoistaessa "kaikkien" on helppo luulla olevan oikeassa, mutta itsevarmuuden myötä - kun alkaa tuntemaan paremmin peilistä irvistävän kaverin - alkavat muiden neuvot vaikuttamaan ontoilta. Rehellisesti sanottuna en ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan. En ymmärrä miksi väkisin on rakennettava päänsisäisiä aitoja ja kuluttaa suunnaton määrä energiaa pitämällä jokainen juttu omassa lokerossaan. Sitä sitten kutsutaan itsekuriksi - maagiseksi voimaksi, jonka avulla kuvitellaan selviävän mistä tahansa: arjesta, laihduttamisesta, alkoholismista. Vuosi toisensa jälkeen kieltäen ja uudestaan yrittäen: sama kehä pyörii murtumatta.

Neuvot kuullostavat typeriltä ihmisten suista, jotka koskaan eivät saa mitään aikaiseksi.

Jättäessäni omaan arvoon muiden neuvot ja kieroutuneet käsitykset itsekurista, olen lyhyessä ajassa saanut aikaan paljon enemmän, kuin vuosiin yhteensä: Singularis on valmiimpi kuin koskaan, Qwarru etenee hyvää vauhtia - kuten vuorollaan kaksi muutakin teosta, pänttääminen tuottaa tulosta ja työn tekeminen kannattaa mukavasti. Ohessa olen äänitellyt minuuttikaupalla omia kappaleita, ideoinut uudelleen galaksinvalloituspeliä, opiskellut ruotsia, jättänyt lihansyönnin (kahden vuoden jälkeen voinee sanoa, että myös onnistunut luopumaan tupakasta), korjannut ruokavalioni terveellisemmäksi, laihtunut 6-7 kiloa parissa-kolmessa kuukaudessa, saanut uusia tuttavuuksia ja juopotellut.

Tehkää te, yhteen asiaan kerrallaan keskittyvät, mitä pystytte, niin minä teen mitä haluan.

Ehkä sittenkin olen kevätihminen.

Uusia yritelmiä

2010-03-24T14:18:00.004+02:00

Tuli hommattua uusi puhelin, josta löytyy kaikenlaisia ihmeellisiä
ominaisuuksia.

Tässä nyt siis kirjoittelen blogia mobiilisti - niin kuin kai tätä nykyä voi sanoa. Näin alkutuimaan en voi kuin ihmetellä kuinka kehitys on mennyt eteenpäin aikamoisin harppauksin. Vielä viitisen vuotta
sitten havahduin tulevaisuuteen kirjoittaessani kannettalla tarinoita ulkona kynttulän valossa kuin jokin munkki sata vuotta aiemmin.

Joskus lapsena olin ajatellut, kuinka vielä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa olisi maailma niin kehittynyt, että niin voisi tehdä.

Ja tänään kirjoitan kaikkien luettavaksi taskuun mahtuvalla vempeleellä, jolla voi kuunnella musiikkia, radiota, puhua ihmisille kauemmas kuin ääni kantaa, lähettää viestejä, kuvia ja videoita,
selata nettiä ja vaikka mitä muuta...

Kuka olisi uskonut silloin joskus - muistaako kukaan edes koska.

Yle - oikeus vai velvollisuus?

2010-03-12T16:05:00.002+02:00

Suomen perustuslaissa sananvapaudesta on säädetty näin: "Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. - -"

Puhutaan oikeudesta, ei velvollisuudesta.

Yleisradio uutisoi Yle-maksusta päätöksenä jo silloin, kun muut mediat vasta kertoivat, että tällainen esitys on tehty. Sittemmin Yle tarjosi jos jonkinlaista gallup-tulosta, joiden mukaan valtaosa suomalaisista pitää maksuideaa hyvänä. Ja nyt, kun viestintäministeri Lindén näki parhaaksi jättää koko asia ainakin toistaiseksi sikseen, Yle uutisoi asiasta omalla objektiivisella tavallaan näin: "Eduskuntaryhmien tahto saattaa kääntää Lindénin pään"

Yle-maksuidea myytiin hyväuskoisille ihmisille, joille luvattiin 50 euron säästö televisiolupamaksuista. Lohtu oli jo tuoreeltaan käymässä ohueksi, kun lähes lupauksena kaavailtu 175 euron vuotuinen maksu kotitaloutta kohden nousi 195 euroon ennen kuin lopullista päätöstä koko makusta edes ennätettiin tehdä.

Maksun suuruus kiinnostaa kiinnostaa kaikkia, vaikka suurin ongelma liittyykin siihen, miten eurot on tarkoitus kerätä. Mediamaksun myötä maksamisesta tulisi pakollista, siihen velvoitetaisiin kaikki kotitaloudet ja iso osa yrityksistä, ja maksamattomat maksut voitaisiin viedä perintään. Tällaisen maksun pakkomainen luonne muistuttaa ennen kaikkea tasasuuruista veroa, jonka kerääkin julkinen - mutta tulosvastuullinen - yhtiö. Samainen yhtiö näki aiheelliseksi laajentaa tarjontansa internettiin kysymättä mitään maksajilta. Yhtiön strategia on levittäytyä kaikkialle niin, ettei kukaan välty sen tuottamalta sisällöltä, ja tällä varjolla panna kaikki palvelusta maksamaan.

Väistämättä tulee mieleen digiverkko, joka niin ikään myytiin naiivisti esittämällä, että kaksisuuntainen digiverkko yhdistäisi tietokoneen ja television, lisäisi kanavien määrää ja toisi teräväpiirtolähetykset joka kotiin. Näistä lupauksista toteutui ainoastaan kanavien määrän kasvu - edes tarjonta ei merkittävästi kasvanut: olivathan uudet kanavat samojen yhtiöiden omistuksessa, joilla jo oli televisiokanava. Teräväpiirto jäi haaveeksi siinä missä digiverkon kaksisuuntaisuuskin.

Mutta jos Yle saa riippumattoman rahoituksensa, on vain ajan kysymys, koska digiverkon uudistusrumba alkaa. Silloin edessä on taas ainakin uusien laitteiden hankkiminen.

Tosin Yleisradiota ei voi ontumatta syyttää siitä, että Suomeen digiverkko tuli, sillä päätöksen teki hallitus ja digiverkon rakensi Digita. Yle vakuutti, että vanha verkko oli tiensä päässä ja että digisointi on taloudellinen ratkaisu ja ettei se ainakaan vaikuta TV-lupamaksuun. Mutta kyllä vain vaikutti - ei edes kasvaneen ohjelmatarjonnan vuoksi, vaan nimenomaan TV-verkon digitalisoimisesta aiheutuneiden kustannusten vuoksi.

Televisiosta voi luopua ja TV-luvan irtisanoa, mutta mediamaksulta ei välty kukaan. Yle-maksun tarkoituksena on riistää valinnan vapaus, sen oletuksen varassa, että kaikki katsovat televisiota ja käyttävät Ylen palveluita.

Alun perustuslakiviittaukseen palaten on pakko kysyä, onko tiedon vastaanottaminen Yleltä oikeus vai velvollisuus?

Aseellinen jälipyykki.

2010-03-03T20:41:00.003+02:00

Kun viimeksi kirjoitin aseista, sain perästä kuulla kunniani. Tämä maailmaa parantava hyttytyttö ei kuitenkaan anna periksi, vaikka en kuulemma edes tiedä aseista mitään. Kerrasta tuli selväksi, että aseliberaalihörhöjen hermot palavat yhtä nopeasti kuin ruuti panoksessa.

Asekeskustelusta on päässyt unohtumaan se tärkeä asia, että uudistus koskee lähinnä sellaisia käsiaseita, joilla pystyy ampumaan monta laukausta lyhyessä ajassa. Varsinkin asefriikit suorastaan kieltäytyvät uskomasta tätä asiaa; he yleistävät keskustelun koskemaan kaikkia aseita, ja pitävät - siis käsiaseita koskevaa - ehdotusta kuoliniskuna kaikelle aseharrastuksen muodoille, kuten metsästykselle.

Sopiikin kysyä, että kuka metsästää tai ampuu kiekkoja käsiaseella?

Viimekertaisen aseisiin liittyvän tekstini jälkeen jouduin siis törmäyskurssille aseiden puolustajien kanssa - varsinainen yllätys tosiaan. Olen siitä lähtien keskustellut asiasta eri foorumeissa. Tässä esittämiä kysymyksiäni ja niihin saatuja vastauksia:

KYSYIN: "Mihin tämä kehäpäätelmä perustuu: "Jos käsiaseet kielletään luvattomien määrä vaan kasvaa"?
Ensinnäkin, onko aseharrastajat sellaista sakkia, jotka ryhtyvät rikkomaan lakia heti kun omaa oikeustajua uhataan. Jos näin, niin ehkä rajoitukset tulevat ihan paikalleen.
Toiseksi, mihin perustuu se ajatus, että laiton ase on automaattisesti laillista vaarallisempi? Sillä jos laittomien aseiden määrä kasvaa, koska harrastajat alkavat niitä hankkimaan, niin alkavatko myös nyt tunnolliset harrastajat käyttäytyä vaarallisesti laittomien aseiden kanssa?"

V: "Sillä logiikalla, että jos sitä ei saa, se on haluttavaa tavaraa. Me asumme Venäjän naapurissa, luuletko etteivät mukavat venäläiset tyypit ala roudaamaan tänne kilokaupalla aseita heti kun ne kielletään?"

V: "luvattomista aseista voi tulla ego kysymys jos ne kalliita ja vaikeasti saatavissa."

V: "osa laillisista aseista esim perikuntien vaan häviää laittomille markkinoille,lupien saannin vaikeuduttua luvattomien hinnat nousee pilviin,kun nykyisin niitä saatavissa toreilta ja baareista, jopa alle luvallisten hinnan, mutta laatu myös mitä sattuu."

V: "kynnys rikoksiin laittomilla aseilla matalampi koska ne vaikeammin jäljitettäviä."

V: "vanhoista perintö yms aseista ei haluta nimelliskorvauksella luopua."

V: "On sitä nähty ennenkin. Laittomuudesta vähät välitetään, jos rajoitusta koetaan epäoikeudenmukaiseksi. Jos haluaa pitää ihmiset lainkuuliaisina, ei kannata pistää ihmisten oikeustaju ja lainsäädäntö vastakkain, sillä pidemmän päälle oikeustaju vie aina voiton."

V: "Ja totta, harrastaja harvemmin hankkii laittoman pyssyn. Nyt kuitenkin puhutaan kokonaisen harrastajakunnan hävittämisestä ilman päteviä perusteluja ja se itsessään voi muuttaa tilanteen. Sillä ei ole mitään tekemistä nykyisen harrastuksen kanssa, vaan se on täysin inhimmillinen reaktio täysin järjettömään epäoikeudenmukaiseen päätökseen."

V: "Toisin sanoen lain rikkominen oikeuttaa lain olemassaolon? Loistava kehäpäätelmä."
- Manu: "nimenomaan ei."
- V: "No nimenomaan."

Kun asetta verrattiin autoon ja nämä kaksi yhdistettiin - alettiin mm. vaatia, että myös ajoluvan haltijan mielentervys pitäisi tarkistaa parin vuoden välein - kommentoin näin:

"Asehörhöt vertailevat aseita työkaluihin tai autoihin oman mielensä mukaan. No, koitapa siinä sahalla tappaa ihmisiä yhtä helposti kuin pistoolilla. Eikä ase on sen enempää autokaan. Aseella ei liikuta eikä kuljeta pitkiä matkoja. Totuus on, että aseella on vain yksi tehtävä, ja se on tappaa."

V: "ei autojakaan kielletä vaikka jotkut ajaa kolareita tahallaan esim. bussin kanssa. se joka haluaa tappaa itsensä ja haluaa ottaa muita mukaan kyllä se keinon keksii, ja rikokset tehdään useimmiten luvattomilla."

Ainoasta saamastani vastauksesta päätellen kysymykseni oli ehkä huonosti muotoiltu.

KYSYIN: "Mihin käsiasetta edes tarvitaan?"

V: "pohjoisessa kuitenkin jokatalossa joku ase lähinnä petoeläimiä ja loukkaantuneiden eläinten lopettamista varten."

V: "Nyt ei ole kyse vigilantismista, vaan ihan vain hätävarjelusta, mikä jo nyt on sallittua. Järjestyksen ja oikeuden valvonta jääköön viranomaisten tehtäväksi."

V: "Käsiase on hauska vehje. Sillä voi ampua maaleja ja ihmisiä. Siitä saa vallantunteen. Onhan noita syitä."

V: "moni haluaa kuitenkin jonkinlaista turvaa kun maahanmuuttajia alkaa olla joka paikassa."

Olen entistä vakaammin sitä mieltä, että aselakia tulee kiristää.

Manu: "Oma oikeustaju istuu huonosti sivistysvaltioon."
V: "Onko siinä tapauksessa aihetta kutsua tätä sivistysvaltioksi?"

Thors teki kriitikosta suuren.

2010-02-27T19:23:00.003+02:00

Rami Sipilä on nyt jo kolmatta kertaa esillä mediassa perustamiensa Facebook ryhmien takia. Ensimmäisellä kerralla hän perusti yhteysön, jossa kehotettiin hakkaamaan Teuvo Loman heteroksi. Toisella kertaa hän halusi auttaa somali-ystävämme takaisin Somaliaan - ryhmän rasistisesta kirjoittelusta päätellen väkivallalla - ja nyt hän on valmis istumaan Astrid Thorsin taposta.

Kuka ihmeen Sipilä? Se sama Sipilä, joka nypättiin Perussuomalaisten listalta sitoutumattomana Urjana valtuuston varapaikalle viime kunnallisvaaleissa - politikko. Omien sanojensa mukaan Sipilä ei enää aio hankkiutua politiikkaan. Pakollakin on ihmeteltävä, mistä moinen johtuu. Sipilä nimittäin on hyvää vauhtia tulossa Suomen tunnetuimmaksi Facebookkaajaksi.

Väistämättä Sipilästä tulee mieleen eräs toinen "uutta mediumia" käyttävä möyhääjä: Jussi Halla-aho, joka istuu sentään Helsingin kaupunginvaltuustossa - ja pakko myöntää että täsmällisesti istuukin: poissaolotilastot ovat hänen kohdallaan ihanteelliset.

Sipilän ja Halla-ahon välinen juopa on kuitenkin yhtä syvä kuin Helsingin ja Urjalan välisessä kunnallispolitiikassa. Halla-ahon pitämä maahanmuuttokriittinen Scripta blogi on Suomen luetuimpia blogeja, eikä täysin sattumalta, sillä Halla-aho on hyvä kirjoittaja. Scriptan tekstit ovat näennäisesti laajoja ja kattavia, ja Halla-aho osaa yhdistää toisiinsa liittymättömiä asioita yhteen niin hyvin, että jos niitä tekstejä lukee vailla muuta tietoa asioista, niin takuulla hämääntyy. Kirjoituksien muodoissa on havaittavissa samoja jaarittelun ja kehäpäätelmien muotoja, kuin mihin törmää Jehovan todistajien tai Bhakti - Crishna kirjallisuutta lukiessa: Alussa varovasti ehtotettua ajatusta aletaan tekstin edetessä pitääkin faktana, niin salakavalasti, että on mahdotonta erottaa tiettyä pistettä, jossa suhtautuminen muuttuu. Tällaista johdattelevaa kirjoittelua ei kannata aliarvioida, sillä se jekuttaa helposti fiksunkin ihmisen.

Missä siis mättää?

No, tietysti siinä, että niin Halla-ahon kirjoitusten sisältö, kuin Sipilän rasistiaatteen perusteetkin ovat täysin kestämätöntä potaskaa. Molemmat saivartelevat sananvapuden kanssa ja vääristelevät asioita. Sipilä näkee, että Suomi on itsenäisyydestään kiitollisuudenvelassa Saksalle - tai etenkin natseille. Halla-aho väittää montaakin asiaa, mm. että Suomi on hukkumassa pakolaisiin. Siinä missä Sipilä paljastaa itse kehnon historian tuntemuksensa, Halla-aho luottaa siihen, etteivät suomalaiset osaa laskea. Maahan otetaan 750 pakolaista vuodessa, ja vaikka laskettaisiin mukaan kaikki muutamien kuukausien pituiset tilapäisluvat ynnämuut ja ajatellaan, että nämäkin kaikki jäisivät pysyvästi Suomeen, ei silti päästä kuin 2000 henkeen. Jotta siis Suomen reilun 5 miljoonan väkiluku tuplattaisiin pakolaisilla, menisi tätä tahtia siihen noin 2500 vuotta. Prosentti saavutettaisiin 25 vuodessa.

Varsinainen uhka kultuurille, vaikka kyllähän se tiedetään, että vaikka Pisa-testeissä loistammekin, on käytännön matematiikka meille vaikeaa.

Sitten on vielä Astrid Thors, joka on alusta lähtien saanut lokaa niskaansa. Thorsista on maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa tehty syntipukki kaikkeen, mikä liittyy maahanmuuttajiin. Ministereistä hänen eroamistaan vaativia adresseja on ehdottomasti eniten, kuten myös allekirjoittaneita. Maahanmuutosta vastaava ministeri on varma maahanmuuttokriitikkojen kohde. Thorsin asemaa vaikeuttaa vieläpä sekin, että hän on suomenruotsalainen ja nainen. Hän edustaa paljon sitä, mitä stereotyyppinen isänmaallinen tosimies ei. Onneksi aidosti isänmaalliset ja tosimiehet eivät käytäydykään kuin kurittomat tenavat - ja heitä on sentään paljon enemmän.

Järjettömän apinoimisen ohella tuntuu unohtuvan kuinka demokraattinen hallitus toimii - tai liekö se unohtunut; epäilen, etteivät Sipilän tapaiset möykkääjät ole koskaan edes tienneet kuinka se toimii. Thors ei päätä maahanmuuttoasioista mitenkään omaehtoisesti. Hän ei laadi lakeja ja hyväksy niitä yksin. Thors ei ole vastuussa edes siitä mistä päin maailmaa pakolaisia tulee, sen enempää kuin häntä voi syyttää maamme maahanmuuttopolitiikasta - lopullisista linjauksista kun tässä maassa päättää hallitus.

Mutta annettu käsitys "totuudesta" on täysin toinen.

On tehokkaampaa syöttää kansalle jotain, josta se voi itse päätellä ennalta määrätyn "asioiden todellisen laidan", kuin liata itsensäkin kaatamalla sontaa vastustajien niskaan. Kun ihmiset saa kokemaan silmät avaavan herätyksen, on kannatus taattu. Moni ei niele valmiiksi valmistettua valhetta, mutta harva kykenee erottamaan virheellistä tai vääristeltyä tietoa, jonka pohjalta ajatus tulee muodostetuksi.

Kaikkein parhaiten homma toimii silloin, kun asiat asetetaan selkeästi vastakkain: suomalainen kulttuuri versus Astrid Thors.

Sillä välin, kun nämä rehelliset ja suoraselkäiset, suomalaista kulttuuria vainoharhaisesti puolustavat isänmaan ystävät taistelevat reilusti vääristelemällä asioita valehtelemiseen asti, alfauros itse paistattelee Brysselissä nostamassa liksaa, jollaista ei täältä päin irtoa. Lukee lehtiä, ja myhäilee kun pyörät pyörivät itsekseen.

Nyt ollaan jo siinä pisteessä, että laillisesti ja vilpittömästi valittun politikkon henkeä voidaan julkisesti uhata ja kerätä teolle vieläpä kannatusta.

Eihän kaikki Sipilän ryhmää tietenkään vakavana uhkauksena pidä, vaan enemmänkin ronskina huumorina, läppänä. Taustalla kuitenkin leijailee oman oikeustajun kitkerä lemu, ja polttava tarve löytää syntipukki ongelmiin, joita ei oikeasti edes ole.

Uhkailu, edes leikkimielinen, ei koskaan ole sanavapautta.

Pakolaisten vastaanottaminen on humanitäärinen asia, ja humanitäärisuus on osa sivistystä. Koska sen juuret ovat filosofiassa, voidaan sen tarkoitus ja merkitys aina kyseenalaistaan, ja niin kai sitä puntaroida kai pitäisikin. Romukoppaan sitä ei kuitenkaan voi itsekeskeisin perustein heittää. Me kun emme elä tässä maailmassa yksin.

Vielä hiekkalaatikolla kaikki on yksinkertaista mustaa ja valkoista, mutta aikuisten tosielämässä näin on äärimmäisen harvoin. Kovin usein on hiekkaa kuitenkin jäänyt pöksyihin sen verran, että ajattelemattomuus tuodaan sieltä mukana. Ajattelamattomuutta voidaan kutsua myös tyhmyydeksi.

Turha kai sitä on yrittää selittää kenellekään, joka ei tahdo nähdä kuin sen minkä haluaa. Jollekin, jonka mielestä humanitäärisyys on homojen ja naisten hommaa, ja joka ajattelee, ettei homo voi olla tosimies, koska homojen ei tarvitse käydä armeijaa, vaikka itseasiassa homoja pelkäävät heteromiehet ovat sen estäneet - ne tosimiehet.

Kun ihminen uppoutuu uskomaan, että hän itse tietää paremmin kuin muut - että hänen oikeudentajunsa on puhtain ja että hän on aina oikeassa, ei hänen kanssaan enää oikeastaan kannata keskustella. Sananvapaus, kuten lait yleensä, ovat yhteisiä sopimuksia. Vaikka niihin ei jokaiselta suostumusta kysytä, ovat ne se liima, joka pitävät yhteiskunnan kasassa. Siinä on oltava mukana, tai sitten on siitä ulkona. Humanitäärinen apu kelpaa kuitenkin itselle silloin kun sitä tarvitaan: harva mamukriitikko jättää rahansa työkkäristä nostamatta, koska ajattelee isänmaansa taloutta.

Usko siihen, että yhteiskuntaa voi muuttaa väkisin, on vainoharhainen. Yhtä hyvin voi syyttää hallintoa mädäksi ja korruptoituneeksi - ja samaan hengenvetoon keksiä pitäviä syitä siihen, miksi rahaa käytetään pakolaisiin ja ilmastonmuutokseen, sillä jos päättäjät olisivat niin mätiä, niin eivätkö he käärisi setelin ennemmin omiin taskuihinsa?

Saahan sitä puhua. Helppoa se on, kun maailmaa ei ymmärrä.

Miksi ihmeessä kriittiset sitten saavat niin suuren kannatuksen?

Eivät he saakaan. He ovat pieni, noin 10% vähemmistö joka pitää kovaa meteliä. Juju piilee siinä, että 90% väestöstä on maltillisempaa, ja osa heistä pysyttelee tyystin tällaisien mielipidekeskustelujen ulkopuolella. Havainnollistaminen on yksinkertaista: riittää kun aletaan laskemaan kriittisten blogeja ja foorumeita yhteen. Saadaan joitakin satunnaisia kirjoittajia, Homma ja Scriptia - monta ääntä samoilta naamoilta. Suoraan maahanmuuttokriittisiä vastustavia ei paljon enempää löydy, mutta kun etsitään niitä, jotka eivät hyväksy maahanmuuttokriittisten ratkaisuja, niin huomataankin, että itseasiassa valtaosa ihmisistä pitääkin mamukriitikkoja lähinnä häirikköinä.

Populisti puhuu terveestä järjestä, vaikka hän vetoaakin tunteisiin. Populisti sanoo mitä kansa haluaa kuulla, eikä sillä ole totuuden kanssa mitään tekemistä, kuin korkeintaan sattumalta.

On erikoista, että terveen järjen nimissä on muka isänmaallista haukkua ja uhkailla suomenruotsalaista naista, sillä minusta terveen järjen nimissä mamukriitikot ovat suuresti velkaa Thorsille siitä, että tämä ruotsalaisena naisena on maahanmuuttoministeri. Kuvitelkaapa nyt jos siinä virassa olisi lihava hämäläinen mies. Miten siinä sitten vastakkainasettelua suomalaisten arvojen kanssa tekisit?

Aseet ja ihmiset.

2010-02-23T12:57:00.001+02:00

Aselain uudistus jakaa mielipiteitä. Toinen yleinen kanta pitää uudistusta hyvänä, toinen näkee sen loukkaavan yksilönvapauksia. Vähemmän yllättävää on se, että mielipiteet jakautuvat pitkälle sen mukaan kuka omistaa aseen ja kuka ei.

Aseharrastajat eivät ole suinkaan jääneet sanattomaksi. Lehtien lukijapalstoilla on ollut runsaasti aseharrastajien laatimia tekstejä, joissa pääasiassa vakuutellaan, kuinka selkärankaista ja hyvää sakkia aseharrastajat ovat; huolellisia ja tarkkoja. Näin aseettoman henkilön näkökulmasta näitä juttuja lukemalla tulee vähän sellainen olo, että aseharrastajien silmissä aseettomat ihmiset ovat yhteiskunnallisesti huonompaa sakkia. Sen verran kattavasti yritetään ainakin vakuuttaa, ettei "huonoa ainesta" aseharrastajien keskuudessa ole - tai ettei se ainakaan ole tavallista.

Uskoo ken tahtoo. Väitän yhä, että mätäpäitä mahtuu mihin tahansa ryhmään.

Herää mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten kertooko vakuuttelu siitä, että aseharrastajiin kohdistuu jostain syystä negatiivisia ajatuksia, vai näkevätkö aseharrastajat sisältäpäin itse, että imagoa on syytä kohottaa.

Koulusurmien jälkeen aseharrastajat ovat olleet puolustuskannalla. Yleinen linja on surmien jälkeen ollut, että aseharrastajat eivät ole mielisairaita. Mitä näihin koulusurmaajiin tulee, niin he eivät olleet oikeita harrastajia, kuten eivät ole nekään, jotka ammuskelevat kännipäiden.

Vähätellä voidaan. Siitä huolimatta kaikkia aseenomistajia voidaan pitää aseharrastajina - ainakin aselain näkökulmasta, ja siitähän tässä on kyse. Tunnollisena itseään pitävät harrastajat tahtoisivat erota hulttiojoukosta omaksi joukokseen, jolla olisi erityisoikeuksia. Kukaan ei tahdo antaa asetta epäilyttävälle ihmiselle. Jostain syystä "kunnon harrastajat" yrittävät kuitenkin ajaa liberaalia asepolitiikkaa.

Amerikka opettaa mitä tapahtuu kun kaikilla on aseita.

Negatiivinen peru ei kuitenkaan ole pelkästään koulusurmista peräisin. On hiljainen totuus, että aseilla tapetaan ihmisiä Suomessakin. Täällä tehtävistä henkirikoksista 20%-35% tehdään ampuma-aseella, joista valtaosa on laillisia. Voidaan tietenkin kysyä olisiko nämä surmat jääneet yleensä tekemättä, jos kaapista ei pyssyä olisi haettu. Ilman tuliaseita niitä ei kuitenkaan olisi tehty ruutia polttamalla. Yhtenä käännekohtana voidaan kuitenkin pitää Sanna Sillanpäätä, joka ampui kolme miestä 21 helmikuuta vuonna -99. Sillanpää käytti vuokrapistoolia, mutta hänen tekonsa avasi aseita koskevan keskustelun. Aiemmin ei tahdottu edes julkisesti mainita, että Suomessa on väkilukuun nähden Amerikan jälkeen eniten aseita. Nyt se on sentään osa käypää keskustelua.

Haulikoita ja kivääreitä voidaan puolustaa metsästyksellä, joka kuulemani mukaan on erittäin hyvä ja rauhoittava harrastus. Ehkä se on sitä, en tiedä. Kuulemani mukaan metsästykseen sisältyy myös runsas määrä perinnettä. En ole kenenkään kuullut koskaan myöntävän pitävänsä eläimien tappamisesta, mutta siitä kuin "näin on aina tehty täällä maaseudulla" olen kuullut yllin kyllin. Aseista pidetään ja niiden kanssa tahdotaan puuhailla. Metsästäjät kokevat pitävänsä huolta luonnosta kaatamalla milloin mitäkin eläimiä, ja luonto korostuu harrastuksessa muutenkin. Riista kuulemma maistuukin hyvälle. Metsästäjien moraalista kertoo se, että ainakin valtaosa metsästysporukoista jäljittää haavoittunutta eläintä, kunnes se saadaan kiinni. Tappava laukaus kiväärillä tähdätään etulapaan, jolloin luoti läpäisee keuhot ja sydämmen. Haulikon osuma aiheuttaa osumashokin, johon eläin kuolee. Turha kärsimyksen aiheuttamista vältellään.

Käsiaseiden puolustaminen onkin vaikeampaa. Käytännössä käsiaseen saa vain tarkkuusammuntaan, mihin luulisi pienkalibeerisen pistoolinkin riittävän. Silti moni hakee lupia 9 millisiin ja nelivitosiin, ja niihin lupia saavatkin. Moni aseharrastusta puolustava näkee nimenomaan käsiaseisiin pureutuvatn aselain uudistuksen kasvattavan laittomien aseiden määrää. Huolestuttavinta tässä on lienee se, että argumentti itsessään on äkkiseltään täysin ymmärrettävä. Mutta miksi kiristyvä lainsäädäntö toisi laittomia aseita? Siksikö, että se niin hyväksi ja kuuliaiseksi väitetty aseluvallinen kansakunnan kerma äityy hankkimaan laittomia aseita - koska kyllä nyt aseita vaan pitää olla - vai siksi, että laittomat aseet uhkaavat turvallisuutta? Kehäpäätelmä perustuu siihen, että jos asetta ei saada laillisesti, se hankitaan laittomasti, ja koska kovin moni tekee näin, laittomien aseiden hinta laskee ja niiden hankkiminen tulee helpommaksi.

Jos palo päästä ampuilemaan on niin kova, ettei ilman asetta voi olla, niin ihan syystä se kielletään. Oikeaksi asia ei tule ainakaan lupaa myöntämällä. Pistääkin miettimään, että onko tarkkuusammuntaan hankittu ase oikeasti hankittukin itsepuolustuksen takia? Ei kai sillä sentään ole tarkoitus toteuttaa omankäden oikeutta?

Tietysti tappamisesta himoitseva ihminen ei tuliaseita tarvitse. Ihmisen voi tappaa vaikka ajamalla autolla toisen yli tai lyömällä toista puukolla. Kännissä voi tulittamisen sijaan koittaa voimiaan kiertämällä kaverin pään irti. Ihmisten tappaminen ei lopu, vaikka aseet loppuisivatkin. Tämä on kuitenkin kehno tekosyy aseiden pitämiseen, sillä pistooli tarvitsee vain ottaa esiin, tähdätä sillä ja puristaa sen liipaisinta. Sitä helpompi on tappaa vain ajatuksella.

Minusta aseiden pitäminen ja tuominen taajama-alueelle - tai ainakin kaupunkialueella - pitäisi kieltää kokonaan. Pitäkööt pyssynsä kaukana muista ja menkööt metsään ampuilemaan, sinne missä riistaakin kaadetaan.

Kiusaaminen on pop.

2010-02-17T12:20:00.000+02:00

Sosiaalisessa ryhmässä on ihan oikein sanoa pahasti jollekin mäntille, joka ei tiedä mistään mitään, mutta joka silti on äänessä. Jollekin, joka on eri mieltä ja joka ei suostu syystä tai toisesta taipumaan yleiseen mielipiteeseen.

Kun joku onneton turvenuija tulee esiin, ja alkaa kyseenalaistamaan ryhmän keskeisiä ajatuksia, on hänen kohtalonsa useimmiten synkkä. Diktatuurisissa valtioissa toisinajattelijat päätyvät useimmiten hengettömiksi - tai sitten lusimaan johonkin pimeään koppiin vuosikausiksi. Välitunnilla toisinajattelija saa lumipesun, haukkuja tai jotain muuta lapsellisen mukavaa ja opettavaista.

Yhtä mieltä on oltava - se on kaiken ryhmädynamiikan perusta.

Mutta kuka päättää mikä on oikea mielipide? Ja miksi se muka on oikea?

Länsimaalaisen demokratian turvin on helppo ajatella, että vaikkapa ihmisoikeuksia sortava kommunistivaltio tekee aina väärin hiljentäessään toisinajattelijat. Automaattisesti ajatellaan, että koska sananvapaus viedään - kun käytetään voimaan - niin silloin tehdään väärin, eikä välitön tuomio vaadi mitään sen erikoisempia selityksiä. Kuitenkin samaan aikaan on täysin hyväksyttävää, hiljentää soraääniä tahrimasta suomalaisen kulttuurin kiiltokuvaa. Kohtalo ei ole niin dramaattinen, mutta mekanismi on sama.

Aikuisena on helppo torua välitunnilla toisiaan moukuttavia lapsia, vaikka lapsena koulupihan koodi oli täysin ymmärrettävä, ja kun sitä noudatti pysyi pääosin poissa ongelmista, eli kiusaajista. Ne jotka eivät näitä "käytöstapoja" ymmärtäneet, olivat tulilinjalla eniten. Toisinaan mietin, että onko koulukiusatut kasvaneet kiusaamisen takia omaan napaansa tuijottaviksi aikuisiksi, joilla on heikko empatiakyky ja taipumus ratkaista asiat ennemmin nopeasti ja tehokkaasti, kuin kaikkia ajatellen. Vai tuliko heistä koulukiusattuja juuri näiden luonteenpiirteiden takia.

Minä olin jossain kiusatun ja kiusaajan välimaastossa. Varoin kaikkia kovia tyyppejä, jotka paiskoivat minua ojiin, mutta tilaisuuden tullen helposti kiusasin heikompiani. Näin myöhemmällä iällä uskon, että käytökseeni vaikutti nimenomaan koodiston hyvä sisäistäminen: imin käytösmalleja joita sitten toistin, nostaakseni omaa statustani. Sekin oli jotain, että kovat tyypit kiusasivat minua, mutta eivät niitä joita minä kiusasin.

Olen aina pärjännyt hyvin kaikissa ryhmissä, joissa vallitsee paljon kirjoittamattomia sääntöjä. Tai pärjäsin ainakin siihen asti, kunnes tutustuin diskurssianalyysiin ja distinktioteoriaan.

Diskurssianalyysi on antanut nimen sille, mihin aina olen luottanut: siihen, että tavoilla, joilla viesti välitetään on suurempi merkitys kuin sillä mitä sanotaan. Kuvitelkaa vaikka sarkasmia, joka toimii nimenomaan sanotun ja sanomistavan välisellä jännityksen voimin.

Distinktioteorian mukaan ihmiset ryhmittyvät sen mukaan mihin he haluavat tehdä eroa. Toisin sanoen, ryhmäläisiä yhdistää negatiivinen suhtautuminen esim. jotain ajatusta kohtaan: Kokoomuksen jäsenkirjaa ei hankita siksi, että kaikki puolueet ovat yhtä hyviä, vaan siksi, että Kokoomus koetaan niistä parhaaksi. Ihminen kannattaa aina eniten niitä asioita, jotka vähiten sotivat hänen arvojaan vastaan - mutta kaikki hänen kannattamansa asiat eivät välttämättä ole täysin hänen arvojensa mukaisia. Tärkeintä on panna merkille se, ettei ihminen kannata arvojensa kanssa ristiriidassa olevia asioita.

Joten, kun joku ryhmässä nostaa päätään ja sanoo, että nyt ryhmä tekee tyhmyyksiä, hänet yleensä poistetaan ryhmästä. Sivistyneet ihmiset eivät suinkaan turvaudu väkivaltaa. Ei, sen sijaan he toinen toisiaan säveltäen lyttäävät eriävän näkemyksen. Toistuvat päänavaukset ovat varmin tapa syrjäytyä ryhmässä. Ja mustan lampaan poistuttua kurotaan ryhmää yhtenäiseksi puhumalla pahaa seläntakana ja väheksymällä. Näin toimivat sivistyneet ihmiset. Ihan ymmärrettävää, kun ajatellaan, että ryhmä pysyy kasassa distinktioteorian mukaisesti vastustaakseen jotain.

Suurin sääli on siinä, että eriävä mielipide tyrmätään sen takia, että se on eriävä tai jotenkin ryhmän arvoja uhkaava, eikä siksi, ettei se olisi toimiva tai huomionarvoinen.

Vastustus on ihmiselle luonnollisin tapa kohdata uusia asioita. Avarakatseisuus on paikoin hankalaa ja työlästä. Mutta vastustus murtuu yleensä aina. Kuka enää muistaa junaa vastustavia vuosisatojen takaisia tieteellisiä tutkimuksia, jotka toteennäyttivät ettei ihmisen keho kestä 40km/h vauhtia. Vieläkö joku uskoo, että maailmankaikkeus kiertää Maata tai että Maa on litteä.

Uskokaa pois, vaikka kuinka sivistyneenä ja kehittyneenä maailmaamme pidämme, 500 vuoden päästä tämä aika näyttää primitiiviseltä. Niin sitä pidettiin maailmaa valmiina jo 1800-luvulla.

Hyvät jutut jäävät elämään, huonot kaatuvat typeryyteensä. Silti vain harva uskaltaa ottaa sitä riskiä, että päätään aukoavalla aivopierulla olisi tärkeää sanottavaa. Kaikkein vähiten typerykset.

Lapsi on kalliimpi kuin painonsa verran kultaa.

2010-02-15T14:40:00.000+02:00

Jotain vikaa on maassa, jossa yhdeksän lapsen yksinhuoltaja saa käteen nelisen tonnia kuukaudessa. Kysynpä vain, että kuka teistä oikeasti haluaisi hankkiutua töihin tienaamaan puolta pienempiä summia, jos tilille pamahtaa joka kuukausi 4000 euroa siitä hyvästä, että hillut vain kotona?

Kaikki kunnia kotiäideille - mutta rajansa nyt kaikella!

Tämä teksti sai alkunsa kun perisuomalaisen katellisella tavalla asiasta aletaan kitistä kun joku toinen saa enemmän. Tässä tapauksessa kun maahanmuuttaja pääsi tämän kaikkia suomalaisia koskevan edun piiriin. Hän ei siis saa edes enemmän - vain saman, johon kaikki on oikeutettu!

Jos jotain hyvää etuisuuksiin keskittyvässä maahanmuuttajakriittisyydestä seuraa, niin ainakin se, että näistä eduista aletaan puhua - joskin uskallan epäillä, että suurin osa suomalaisista pitää hyvänä sitä, että lapsista maksetaan. Ainakin jos ne ovat kotimaisia.

Lapsia tekemällä saa valtiolta rahaa. Selittänee miksi laestadiolaiset ajelevat mersuilla. Taustalla paistaa niin suuri huoli ikäpyramidista, että avuksi on kehitetty järjestelmä, jonka puitteissa lapsilisä kasvaa lasta kohden sitä mukaan kun niitä tulee:

1. lapsilisään oikeutetusta lapsesta 100,00
2. lapsilisään oikeutetusta lapsesta 110,50
3. lapsilisään oikeutetusta lapsesta 141,00
4. lapsilisään oikeutetusta lapsesta 161,50
Jokaisesta seuraavasta lapsilisään oikeutetusta lapsesta 182,00

Samaan aikaan kun maailman väkiluku kasvaa entistä uhkaavammin, me täällä pienessä Suomessa kannustamme suurperheiden perustamiseen. Tuet ovat vieläpä täysin järjettömät, koska ensimmäinen lapsi maksaa vanhemmille aina eniten. (Kuinka monelle esikoiselle on muka lapsilisät kerätty rahanstoon "pesämunaksi"?) Ensimmäiselle lapselle on ostettava vaatteet, rattaat ja hilavitkuttimet, joita nuoremmat sisarukset voisivat käyttää. Voisivat tosiaan, vaan kun ei. Selvähän se on, että jos esikoinen on poika, sille ostetaan siniset vaatteet, joita jälkimmäinen tyttölapsi ei voi käyttää. Tottakai värillä on väliä, hitto vie, ettei kersa vain kasva kieroon. Mitä väliä, että nyytti on käytännössä sukupuoleton ensimäiset vuotensa. Selvästi vahnemmuus tekee ihmisistä vieläpä typeriä.

Mutta kuka tarvitsee järkeä, jos on rahaa. Yhdeksästä lapsesta kolahtaa 1423 euroa kuukaudessa. Siihen päälle työttömyyskorvaukset sekä kodinhoito- elatus- sun muut tuet. Yhteensä tipahtaa noin 4000 euroa kuussa verotonta rahaa tilille.

No, varsinaiseksi Hölmöläisten valtakunnaksi Suomi osoittautuu, kun samaan myllyyn heitetään vielä opintotukijärjestelmä: tukijärjestelmä kannustaan ammattiin oppimista. Ammatillisen tutkinnon jälkeen mm. pääsee työttömyyskorvauksen piiriin. Korkeakoulu ja varsinkin yliopisto jäävän vähemmälle tuelle. Yliopisto-opiskelijalle ei käytännössä jää muuta vaihtoehtoa kuin mennä töihin, sillä reilun 300 euron opintotuella ja hyvällä tuurilla päälle tulevalla asuntotuella ei paljon juhlita - saati tulla toimeen. Jo muutto kaupunkiin, jossa yliopisto on, voi osoittautua taloudellisesti hyvinkin raskaaksi.

Aivan kuin tuen pienuus ei olisi riittävän nuivaa, on myös varottava, ettei tienaa liikaa, sillä muuten joutuu maksamaan Kelan tukia takaisin - mukavastipa vielä parin vuoden viiveellä. Yliopisto-opiskelijan pitää siis elää köyhyysrajan alapuolella, tai sitten olla ilman tukia. Reilua. Tietysti yliopistolainen voi pyöräyttää muutaman lapsen, jonka jälkeen hän pääsee lapsellisten eliitille kuuluvien etuuksien piiriin. Lapsethan tunnetusti eivät estä yliopisto-opiskelua. Tai näin ainakin toitotetaan. Tämä tietysti onnistuu vain, jos kyseessä on nainen.

Tukijärjestelmän perusteella naisen kannattaisi peruskoulun jälkeen mennä suoraan amikseen, ja valmistumisen jälkeen tehdä 3-4 lasta. Seuraavat 20 vuotta hän voi viettää kotiäitinä ja sitten vasta hankkiutua töihin. Mutta koska koulutuksesta on niin kauan aikaa, eikä työkokemusta ole, on edessä jälleen jatko- tai uudelleenkoulus, ja voihan olla ettei senkään myötä työpaikkaa heti irtoa.

Viis siitä, sillä yhteiskunta maksaa.

Kun lasketaan tukien päälle mitä niin naisen kuin hänen lapsiensa koulutus on maksanut, näyttää maahanmuuttajiin menevät kustannukset melko mitätömiltä. Mutta koska nyt puhutaan suomalaisesta äidistä ja ulkomailta tulevista ihmisistä, ei vertailua sovi tehdä.

Mutta minusta voi. En näe mitään eroa siinä onko tyhjäntoimittaja yhteiskunnan taloutta painava taakka alkujaan suomalainen vai ei - ihmisiä yhtä kaikkia. Ja jos oikein kärjistetään, niin minua etoo paljon enemmän järjestelmän etuuksista nauttivat perisuomalaiset paskapäät, jotka eivät edes yritä tuottaa mitään - muuta kuin kulutusta ja kustannuksia.

Toisilta on vain liikaa pyydettä tunnistaa ihmiset ihmisinä.

Suomi on järjettömien tukien luvattu maa. Rakentavan maahanmuuttokriittisyyden nimissä mainittakoon se, että Suomi on ainoa maailman maa, joka kustantaa maahanmuuttajien perheen kuljetuksen alkuperäismaasta Suomeen. Tämä on mahdollista sopeutumisen nimissä: jostain syystä viranomaiset katsovat, että vieraasta kulttuurista tuleva henkilö sopeutuu paremmin Suomeen perheensä ympäröimänä kuin esimerkiksi kattavan kieli- ja kulttuurikurssin avulla.

Se, että kaikki suomen kansalaiset ja oleskeluluvan saaneet ovat samojen etuuksien piirissä, on kuitenkin ihailtavaa. Se kertoo, että tasavertaisuus on tärkeä suomalainen hyve. Näin tulee jatkossakin olla.

Nykyiset värikkäät esille otetut ongelmat liittyvät enemmänkin siihen, millä perusteella oleskeluluvan saa, kuin siihen, mitä sillä sitten tehdään. Yhtenä esimerkkinä Hovioikeus oli päättänyt, ettei tietoisesti väärennetyillä papereilla tuleminen maahan ole sen enempää laitonta kuin tuoda lapsia maahan väärennettyjen dokumenttien perusteella - kunhan luvat ja dokumentit ovat nyt aidot. Kyseistä tapahtumaa ko. henkilö oli itse kommentoinut myöntämällä, että uskoi pääsevän maahan helpommin väärennetyin paperein.

En tiedä sitten mitä on moittiminen. Ihmistä, joka tarttuu mahdollisuuteen vai järjestelmää, joka katsoo vierestä ja maksaa.

Loppujen lopuksi tämä kyseinen maahan muuttanut henkilö tekee nykyään töitä ja maksaa veroja Suomeen. Vääryydellä tai ei, hän tulee ajan myötä tuottamaan tuloja valtiolle kustannuksiaan enemmän.

Tuletko sinä?

Viisut, Euroviisut.

2010-02-09T13:46:00.000+02:00

Euroviisuihin liittyy perverssi arvomaailma. Ainakin meillä täällä Suomessa Euroviisuihin tahdotaan aina lähettää edustaja, joka edustaa suomalaisuutta ja ennen kaikkea perinnettä.

Vuosi toisensa jälkeen kisaan pitäisi lähettää edustaja, joka soittaisi kansanmusiikkia tai ainakin kansanmusiikkivaikutteista musiikkia. Joka vuosi pitäisi olla jokin uusi rallatus, joka olisi paitsi vanhaa kansanmusiikkia, mutta samalla myös jokin uusi kappale. Rahvas kansa kun on sitä mieltä, että aidoin ja puhtain kansamusiikki on jotain kauan sitten tuntemattomien tekijöiden tekemää, kansan keskuudessa eloon jäänyttä soitantaa.

Viis siitä, että suuri osa tästä tunnetusta kansanmusiikista on oikeastaan kansallisromantiikan aikaan, kansan yhdistämismielessä tehtyä musiikkia tai niihin aikoihin nuoteiksi kerättyä materiaalia. Vähänpä silläkään on väliä kuinka alunperin soittamalla opittu musiikin luonne muuttui kun sitä alettiin nuotittaa ja nuoteista opetalla - soittaa nuotteihin verrattuna oikein tai väärin. Johan oppivat talonpojatkin soittamaan viulua "oikein" nostamalla se poskelle ja kuorot laulamaan sävelestä. Noh, tätä listaa voisin jatkaa tuomionpäivään asti.

Ajatus siitä, että suomalaisen Euroviisuehdokkaan pitäisi edustaa suomalaisia arvoja - tai ainakin suomalaista musiikkia, lataa ehdokkaisiin ja varsinkin heidän esittämiin kappaleisiin arvoja, joita voi olla vaikea omaksua.

Hyvä esimerkki tästä on Eläkeläiset, jotka nyt ovat niin suomalaisia kuin suinkin: viinaa vedetään, huonosti käyttäydytää ja lujaa soitetaan. Yhtye lupasi ettei valituksi tullessaan kääntäisi laulukieltä englanniksi, vaan suomeksi vedettäisiin. Kyllä, hyvin suomalainen bändi hyvin stereotyyppisine suomalaisine arvoineen. Valitettavasti vain arvot taisivat olla äänestäjille liian negatiivisia.

Edustajaksi kansa valitsi Kuunkuiskaajat: "kansanmusiikkiyhtye" Värttinässä laulaneen dueton. Hyvin suomalaisia edustava yhtye tämänkin: vaaleat tytöt vaaleissa leningeissään, Kalevalakorut kaulallaan laulamassa murteella "vanhanaikaisesti". Miksipä ei. Kokonaisuus on vähintään yhtä stereotyyppinen kuin Eläkeläisillä. Vielä kun vähän enemmän Kalevalan runomittaa mukailisivat niin johan olisi.

Ero Kuunkuiskaajien ja Eläkeläisten välillä on oleellinen: toinen yhtyeistä on "äijempi" toinen hyveellisempi. Keskusteluissa käydyistä jälkipyytistä päätellen oli ehkä alusta lähtien hyvin selvää, että toinen näistä yhtyeistä lähtisi Suomea ja suomalaisia arvoja Eurooppaan edustamaan. "Suomalaiset arvot" ovat näinä päivinä korkeassa kurssissa. Nationalismi nostelee limaista nuppiaan aina aika ajoin, ja sen myötä tietysti oman maan ihanteita tuodaan julkisesti palvottavaksi. Maasta huolimatta, nationalistiset arvot ovat aina oikeastaan samat - oma maa omalle kansalle, me ja noi, me ollaan parempia koska... ja niin edelleen. Suomessa tietysti on sisua ja Väinämöistä. Välillä halutaan olla sukua viikingeillekin, koska - no viikingit vaan olivat niin kovia tyyppejä.

Eikä siinä mitään - omaa maatahan edustaja menee viisuihin edustamaan. Siihen nähden, että suomalainen kulttuuri on monelle aivojaan yksinkertaisemmalle hyvin yksiselitteinen homogeeninen yhtälö, vaikuttaa "yhtenäisen kulttuurin" uskomattoman vaikealta päättää mitä arvoja edustajan pitäisi viedä mukanaan.

Tässä tasa-arvoisessa maassa, jossa naiset tienaavat samasta työstä yhä miehiä vähemmän, ei liene yllättävää, että Euroviisuedustajan valinnassa vastakkain asetettiin myös sukupuolet: viinaan menevät miehet vastaan hyveelliset naiset.

Euroviisuedustajaan kohdistuvat vaikuttavat ehkä äkkiseltään luontevilta, mutta miettiä sopii miltä esiintyjät näyttävät Euroopan estradilla, jossa yleisölle meille itsestään selvyyksiksi juurtuneet, sisäänpäinkääntyneet suomalaiset arvot ovat täysin tuntemattomia.

Suomen ainoa menestys Euroviisuissa on yhtyeen ansiota, joka kisaan lähetettiin vitsinä, mutta joka tulkittiin täysin toisella tavalla. Voisiko olla niin, että kun kisaan lähdetään kappaleella, johon ei liity raskasta oman kulttuurin taakkaa, niin yleisökin sen ymmärtää. Vai onko niin, että Euroopassa vain tykätään kuminaamareista.

Lordi soitti rokkia, jota ei oltu kansallisuuteen sidottu ja sai ennätysmäärän pisteitä. Mutta hei, lähetetään me sinne vain näitä "aitoja suomalaisia" edustajia - näitähän me täällä pelkästään kuunnellaan muutenkin!

On niin hyvä olla oma itsensä.

Mikkolain ylistys

2010-02-03T09:08:00.003+02:00

Oi kiitos Mikkolain maanrakennus Vaulammilta, että pidätte pihamme aurattuna. Kiitos, että teette sen iskemällä pienen traktorinne muhkean kauhan asuintalomme pihakivetykselle ja hurruttelemalla niin, että kipinät lentelevät. Kiitos, että tartutte työhön heti kun lumi uhkaa - olipa se sitten aamulla puoli viiden aikaan arkena tai kuudelta sunnuntaina - huolimatta siitä sulaisiko lumi itsestään yhdeksään mennessä vai sataisiko sitä vielä senttikaupalla lisää.

Oi kiitos aamuisista herätyksistä, jotka tapanne mukaisella tehokkuudella työkoneillanne lempeästi teette niin aikaisin, että parkkipaikkakin on vielä autoja täynnä. Kuinka muuten voisin olla kiitollinen penkasta auton takana ja korokkeesta, jolle renkaiden alle pakkautunut koko talven lumi sen nostaa. Kiitos, että toimitte herättäjinä paremmin kuin viereisellä tiellä kulkevat tiekarhut.

Suuri on kiitollisuuteni myös siitä, että aina vain se yksi ja sama tietty punaoranssi koneenne tömäilee uskollisen leikkisästi rotvalleihin ja hupailee katua murjoen. Kuuluu kiitos sitten koneelle tai sen ammattitaitoiselle ja huomiokykyä ylitsepursuavalle kuljettajalle, on suunnaton ilo, että muuten vaimeassa joukossanne loistaa tällainen mieltä lämmittävä ilopilleri.

Ja oi, suuri kiitos siitä, että ette naura meille valittajille päin naamaa, vaan teette sen korkeintaan tasokkaasti vain selkänne takana.

Oi, jos koskaan voisin kiitollisuuteni korvata vastapalveluksena, niin voitte olla varmoja, että tekisin sen sillä samalla intohimolla, ammattitaidolla ja ajattelevaisuudella kuin tekin.

Katsahdus leffahyllyyn - take two

2010-01-29T00:07:00.002+02:00

Elokuvamme on kolmessa tornimaisessa hyllyssä, joissa jokaisessa on 9 hyllylevyä. Jokaiselle hyllylevylle mahtuu noin 20-24 leffaa. Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä.

Valitsin jokaiselta hyllylevyltä yhden parhaan tai tärkeimmän ja huonoimman leffan. Kun samassa välissä on elokuvia kuten Capote, Chaplin, Citizen Kane, Clockwork Orange, Coenin veljesten boxi, Collateral, Controll ja Creature of black lagoon, ei valinta ole välttämättä helppo. No, ei ainakaan kaikkien kohdalla. Ainakaan se ei ole millään tavalla reilu: sellaisetkin helmet kuin Rambo I ja Hohto vain jäivät valitsematta.

Tässä ensin parhaimmisto ilman erikoisempia selityksiä:

1984
2001 Avaruusseikkailu
Ascension (2002)
Blade runner
Capote
Dead man
Elefanttimies
Fight club
Full metall jacket
Hellraiser
History of violence
Kafka
Leon
Lost highway
Metropolis
Muiden elämä
Pan's labyrinth
Piano
Pulp fiction
Rollerball (alkup.)
Saga om Ringen I-III
Stalker
Star Trek 2: The Wrath of Khan
Terminator 2
THX 1138
Videodrome

Ja sitten heti perään ne huonoimmat:

28 viikkoa myöhemmin
AvP 2
Antikiller
Beowulf
Butterfly effect
Dark floors
D-war
Flood
The Good shepherd
Highlander source
The incredible Hulk
King Kong (2005)
Lies Inc.
The Long kiss goodnight
Midnight in the garden of good and evil
My uncle the alien
Pako viidakkoon
Pet Sematary
Plan 9 from outer space
Rottweiler
Sibelius
Space fury
Starshop troopers II
Tavallisen rehti rikollinen
Texas chainsaw massacre
Valkoinen kaupunki
Virtuosity

Paljon jäi hyvää mainitsematta, mutta myös pahaa. Sanotaan vaikka, että A.I - tekoäly ja Twilight. Miettikää rauhassa kumpi mitäkin on.

Sananen sananvapaudesta

2010-01-18T13:50:00.000+02:00

Virtuaalisten keskustelufoorumien vallankumous on saanut monet uskomaan, että sananvapaus antaa oikeuden oksentaa mitä tahansa julkisuuteen missä tahansa. Näin ei kuitenkaan ole. Sananvapaus kulkee käsi kädessä vastuun kanssa. Vastuun, jota on erittäin helppo kiertää anonyymisti kirjoitellen.

Oikeus sananvapauteen turvataan perustuslaissa:
"Sananvapaus ja julkisuus
Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä annetaan lailla."

Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (jonka siis Suomikin on allekirjoittanut) tarkennetaan:
"Jokaisella on sananvapaus. Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.

...ja rajoitetaan:
"– jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen turvallisuuden, alueellisen koskemattomuuden tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien turvaamiseksi, luottamuksellisten tietojen paljastumisen estämiseksi, tai tuomioistuinten arvovallan ja puolueettomuuden varmistamiseksi"

EU tyytyy yksinkertaiseen:
"1. Jokaisella on oikeus sananvapauteen. Tämä oikeus sisältää mielipiteenvapauden sekä vapauden vastaanottaa ja levittää tietoja tai ajatuksia viranomaisten siihen puuttumatta ja alueellisista rajoista riippumatta.
2. Tiedotusvälineiden vapautta ja moniarvoisuutta kunnioitetaan"

Pääsemme tästä yhteen mieliaiheistani, eli rasismiin:

Sananvapauden nimissä kenellä tahansa on oikeus ilmaista mielipiteensä. Tämä tarkoittaa, että ihmisellä on lupa kirjoittaa nettiin: "Mun mielestä kaikki neekerit pitäs heittää sinne mistä ne on tullukki". Kirjoitus on selvästi mielipiteen ilmaisu, jonka oikeus on taattu sananvapaudessa. Ongelmat alkavat sanasta "neekeri", joka tahdotaan nähdä merkitsevän rasistisesta pohjavireestä - varsinkin kun samassa yhteydessä on käytetty voimankäyttöön viittaavaa termiä "heittää". Lauseessa ei kuitenkaan yllytetä näin tekemään - ilmaistaan ainoastaan oma mielipide.

Rasismi saa ihmiset helposti sotajalalle. Tällainen kirjoitus saa aikaan puuskan, jossa hyvin nopeasti päädytään käsittelemään jotain ihan muuta kuin sitä, miksi joku näin ajattelee. Alkaa ikuinen kädenvääntö siitä, onko tällaisen sanominen rasismia vai ei.

Minäpä vastaan, hyvät ihmiset: se EI ole rasismia.

Neekeri -sanan käyttäminen ei ole korrektia, mutta se on puhekielinen ilmaisu, jollaisia netti on täynnä. "Neekeriin" ei sisälly meillä Suomessa sellaista arvolatausta, mikä siihen liittyy amerikassa, ja tässäpä onkin yksi osasyy siihen: netti on globaali mössö, jossa sekottuvat kielet, kulttuurit, aatteet ja ihanteet ihmisten ja median kesken yhdeksi läjäksi kaikkea, joka ei ole mitään. Ihmisistä tulee samanarvoisia anonyymejä tekijöitä, jotka näyttävän toisilleen olevan irti omasta kulttuurillisesta kontekstistaan.

Kärjistän: keskustellessa kuvattoman käyttäjän kanssa, jonka nimimerkkinä on "Nikke29", on täysin mahdoton tietää millaisen ihmisen kanssa on tekemisissä. Jos Nikke29 sanoo "neekeri", hänet on helppo leimata rasistiksi, mutta mistä tiedät, ettei Nikke29 ole itse tummaihoinen maahan muuttanut somali?

Johtopäätelmät ihmisistä tehdään nopeasti ja mielikuvissa tahdotaan pysyä tiukasti.

Nettimössössä menee helposti sekaisin myös sellaiset asiat, että nettilehtien diskurssi - hyvinkin vaihtelevasta tasostaan huolimattaan - on aina aina eri, kuin mitä diskurssi on Facebookissa. Toisin sanoen, FB:tä ei pitäisi lukea samalla tavalla kuin Hesaria, jota taas ei pitäisi lukea samalla tavalla kuin vaikkapa Iltalehteä. Pitäisi - tekstien luenta kuintekin tasapäistyy.

Ongelma on siinä, että mediaa koskee toisenlaiset säännöt kuin yksityistä sananvapauden turvin paasaavaa ihmistä. On täysin eri asia, jos hesarin jutussa mustia sanotaan neekereiksi kuin, että jokin anonyymi kommentoija näin tekee.

Yksityistä sananvapautta ei voi rajoittaa vertaamalla sitä julkisen median sananvapauteen. Kovin moni kriitikko tuntuu unohtavan tämän.

"Se on somaleitten veressä että pitää varastaa ja raiskata", puolestaan on rasistinen kirjoitus. Tekstissä selvästi on luettavissa, että puhutaan käsityksestä, joka kohdistuu nimenomaan somaleihin - eli tiettyy ryhmään - ja jonka perusteella somaleita voidaan pitää eriarvoisia kuin muita. Se on rasismia: eriarvoisuus ja eriarvoinen kohtelu.

No mitä sitten? Sananvapauden nimissähän näin saa sanoa. Ja niin saakin. Ongelmalliseksi asia kuitenkin muuttuu, koska rasisimi on kriminalisoitu. Käytännössähän tämä ei tietenkään mielipidevapauteen ulotu, mutta esimerkiksi rasistisen syrjinnän suhteen ollaan - ainakin teoriassa - hyvin jyrkkiä. Mikään laki ei kuitenkaan kiellä ihmistä ajattemasta rasistisesti. Jälleen kerran keskustelussa eksytään alta aikayksikön väittelemään ihan jostain muusta, kuin perusteista siitä pitääkö väite paikkaansa vai ei. Aletaan puhua siitä miksi rasismi on väärin tai oikein, ja kuka oikeastaan on rasisti.

Rasistin leima on niin raskas, ettei edes rasisti tahdo sitä kantaa. Se on toisaalta sääli, sillä pidän jokseenkin lapsellisen pelkurimaisena, että rasisti yrittää niljakkaasti leimautua ennemmin "realistiksi" tai "maahanmuuttokriitikoksi", kuin olisi rehellisesti sitä mitä on; niin kuin ihanteidensa rehellinen ja suoraselkäinen suomalainen mies! Realismilla on hyvin vähän tekemistä ajatuksen kanssa, jota voi perustella vain sulkemalla puolet perusteista pois - puhuttiin sitten rasismista tai äärisuvaitseisuudesta. Rasistien ansiosta maahanmuuttokriittinen on leimautunut terminä niin pahasti, ettei sitä voi enää juuri käyttää. Rakentava, hyviin ja huonoihin puoliin keskittyvä maahanmuuttokriittisyys on hyvästä, eikä suinkaan kaikki maahanmuuttokriitikot ole rasisteja. Valitettavasti vain kaikki rasistit taas ovat myös "maahanmuuttkriitikoita".

Henkilökohtaisesti toivoisin, että rasisteilla olisi sen verran munaa, että kehtaisivat olla rasisteja ihan julkisesti. Toivoisin myös, että ennen ohimoon lyömistä selvitettäisi, onko rasismileimalle riittäviä perusteita. Ennen sitä on turha odotella rakentavaa keskustelua. Nyt sananvapaudesta on tullu ase, jolla molemmat leirit vastapuoltaan härkkivät, puhuvat pahaa ja jonka taakse sitten suojautuvat.

Äärimmäisenä esimerkkinä "Mennään vetää neekeriä turpaan", on sitten jo paitsi rasistinen, myös laiton julkilausuma, jota ei enää voi puolustella sananvapaudella. Mitä lievempää ilmausta vastaan voi käydä alati häilyvään moraaliin vedoten, ei tässä ole enää epäilystäkään siitä, etteikö kirjoittaja jossain määrin yllyttäisi rasistiseen tekoon. Ja se on rikos.

Sananvapauteen liitty ajatus siitä, että mielipiteensä saa ilmaista. Se ajatus ei ole käynyt vanhaksi, vaikka lainsäädäntö takkuileekin nettivallankumouksen myötä. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että sananvapauteen liittyy aina myös vastuu. Ihmettelen aina sitä porua, kun suura FB ryhmiä poistellaan, koska ne ovat rikkoneet sääntöjä. Miksi ihmeessä niitä sääntöjä pitää rikkoa? Ilmeisesti toisten vain on pakko niin tehdä.

Facebook on sanavapauden kannalta toisaalta hyvin mielenkiintoinen ilmiö. Sitä on paljon kritisoitu sen suhteen, ettei se muka ole mikään todellinen media. Yllätys yllätys, kritiikki tulee useimmiten perinteisten medioiden puolelta, joilla ei ole valtaa päättää mitä ihmiset Facebookissa kirjoittelevat. Omat keskustelukanavat on aina helppo siistiä. On toki poikkeuksiakin. Mm. Aamulehti kirjoittaa herkästi Facebookissa käytävästä keskustelusta. Voi tietysti kysyä, miksi FB-ryhmillä ja keskusteluilla on suurempi uutisarvo, kuin eduskunnassa tai hallituksessa tapahtuvilla hallinnollisilla esityksillä ja päätöksillä. Hyvä kysymys. Vastausta voi etsiä vaikka siitä, kuinka paljon tavallisen ihmisen sananvapauden käytöllä on hallituksessa merkitystä?

Lisättäköön vielä - ihan sananvapauden nimissä - että ulkomaalaisten maahanmuutto ei tarkoita oman kulttuurin ja vanhojen tapojen uhraamista ja uusien pakko-omaksumista. Joka näin ajattelee, ei varmasti suomalaista kulttuuria kovinkaan paljon arvosta, eikä etenkään tunne sen juuria.
Islam ei minua pelota, sillä muslimeilla ei ole lähetyskäskyä, kuten kristityillä. Kirkot ovat tänne pakolla tuotu, moskeijat tulevat ihmisten mukana.
Ulkomaalaiset eivät turmele maatamme, eivätkä tee maastamme turvatonta. Joka näin väittää, ei tunne rakastamiaan tilastojaan tai osaa niitä lukea - ei ainakaan ymmärrä mitään suhteellisuudesta. En ymmärrä rasistista taistelua ulkomaalaisten tekemiä rikoksia vastaan, koska mielestäni kaikkia rikoksia vastaan pitää taistella. Onko se muka vähemmän, jos suomalainen varastaa autosi tai joudut suomalaisen raiskaamaksi?
Suomessa tehdyistä rikoksista pitää tuomita ja kärsiä rangaistus Suomessa - johan se tasavertausuuden nimissä on selvä. Mikäli taas rangaistukset tuntuvat lepuilulta lepokodissa veronmaksajien varoilla, niin syytä kannataa etsiä lainasäädännöstä.
Jos joku ryhmä suomesta pitäisi karkoittaa, niin äärirasistit ja -suvaitsevaiset. Tervemenoa!
Ja ei, lama ei ole maahanmuuttajien syytä.

Ollakseen legenda pitää kuolla.

2010-01-16T23:19:00.002+02:00

Viime viikolla puhjennut Hazard-Halme aiheisen taistelun voi todeta kertovan ennen kaikkea medialukutaidottomuudesta - eli siitä ettei osata erotella tekstin jyviä akanoista, vaan ymmärretään niin kuin tahdotaan ymmärtää. Kaikkihan lähti siitä, kun Iltasanomien kolumnisti Katariina Hazard kirjoitti teksin, jonka oli tarkoitus olla mediakriittinen, ja joka maustetuin sanakääntein kuvasi hiljattain edesmennyttä Tony Halmetta.

Kolumni alkaa näin:
"Entinen kansanedustaja ja nyrkkeilymestari Tony Halme löydettiin sunnuntaina kuolleena kotoaan. Mies oli huumeisiin ja laittomiin aseisiin uponnut sekakäyttäjä, joka oli saanut pysyvän aivovamman. Iso ukko, joka surkeana ja säälittävänä katkokäveli ja sammalsi viimeiset elinvuotensa, jotka päättyivät lehtitietojen mukaan oman käden kautta. Miten julkisuus tähän suhtautui? Ihaillen.

Iltapäivälehdet kiirehtivät julkaisemaan väräjävällä äänellä muisteloita miehestä, ja hyvä ettei kättä lippaan vedetty."

Tekstissä on selvä johdanto, jossa aihe on eritelty hyvin selväksi: "Miten julkisuus tähän suhtautui?"

Mutta ei tarpeeksi selvästi. Kolumni aiheutti välittömästi kohun. Osa kansansta tahtoi Hazardin pään vadille sopimattomasta kirjoittelustaan samalla kun osa antaisi hänelle palkinnon. JSN on saanut asiasta ennätysmäärän valituksia ja Iltalehti ilmoitti, ettei Hazardia eroteta. Hazardin "selitysten jälkeen" tuli Petri Sarvamaa, joka aloitti Uuden Suomen blogikirjoituksensa näin:
"Nyt se on luettu ja koettu - suomalaisen ”kulttuuri”fasismin mykistävä huipentuma. Kirjoitan Kaarina Hazardin oksennuksesta, koska sen takana on asioita, joista viimeistään nyt on myös toisenlaisten ”intellektuellien” avattava suunsa.

En nyt puutu siihen, että Tony Halme on hädin tuskin ehtinyt päättää maallisen vaelluksensa, kun Hazard esittää näkemyksensä. En tällä kertaa puutu siihenkään, että kuka tahansa mies saisi varautua oikeaan lynkkaukseen vastaavan tasoisesta oksennuksesta."

Koska "toinenkin intellektuelli" otti asiaan kantaa, ei kestänyt silmänräpäystäkään, kun taistelu sai jo uuden muodon. Hazardista tuli vastustajien riveissä feministi ja hänet puolustajineen leimattiin fasisteiksi. Nettikeskustelua kommentoidessani kertomalla, että pidän ainakin syntynyttä keskustelua hyvänä, minua kutsuttiin edellisen lisäksi myös "kommarikisi" ja "natsiksikin".

Kielen kannat ovat herkässä; Hazardi haukutaan mm. "telaketjulehmäksi", "rumaksi läskiakaksi" ja "miesten vihaajaksi". Haukkunsa Hazard on ehkä ansainnut, koska itse käytti Halme-kuvauksessaan luonnehdintoja kuten "niskamakkara" ja "möhkäleen muotoinen", jotka eivät millään tavalla liittyneet Halmeen kykyyn hoitaa kansanedustaja- tai muitakaan tehtäviään. Ei myöskään ole välttämättä erityisen fiksua kutsua keitään äänestäjiä luusereiksi. Silloin viimeistään saa kimppuunsa pahimmat fasistiksi ja natsiksi haukkuvat hörhöt patoutumineen, joiden mielestä "kaikki neekerit pitäsi viedä navetan taa" ja jotka hakkaisivat naisensa kuuliaiseksi hellan ääreen - siis siitä huolimatta olivatko nämä Halmeen äänestäjiä vai eivät.

Sarvamaa blogissaan vihjaa, että jos mies olisi kirjoittanu Halmeesta pahasti, olisi hän saanut turpaansa. Tämä vihje sisältää kolme olettamusta: eri mieltä olevia pitää lyödä, Hazard kirjoitti naisena ja että suomalaisen mies on liian jalo lyödäkseen naista. Yksi kolmesta on rakentava asenne - ei täysin toivotonta. Sarvamaan teksti on kuitenkin omiaan kääntämään huomion koko aiheessta toisaalle.

Nimittäin loppujen lopuksi kyse ei ollut siitä, että kuolleesta puhuttiin pahaa, eikä että siitä puhuttiin pahaa niin pian. Tämä on vanha uskomuksiin liittyvä perinne, mutta ei erityisen suosittu argumentti Hazardikeskustelussa. Ei ole kyse edes siitä, että Hazard kutsui Halmetta äänestäneitä "luusereiksi". Aihe käväisi keskustelussa, mutta katosi sitten. Ei tietenkään ole korrektia haukkua ketään luuseriksi sen mukaan miten tämä äänestää. Olisin kuvitellut, että tästä olisi Suomessa, jossa äänioikeus perinteisesti koetaan tärkeäksi asiaksi ja velvollisuudeksi, olisi noussut suurempi kohu. Asiaan ei liene olla puututtu, koska Halmeen kansanedustajauraan on varmasti vaikea kenenkään olla tyytyväinen.

Keskusteluissa painopiste on sukupuolikeskeinen: Hazardia puolustavat miehet leimataan luopioiksi ja naiset kyynisiksi feministipaskoiksi, jotka eivät koskaan ole saaneet kunnon panoa. Halmeen ystävät taasen tuomitaan tasaisesti junteiksi huonoine kielioppeineen ja alatyylisine ilmauksineen. Mutta mielenkiintoista on se, ettei kaikkein oleellisimmasta puhuta mitään: mielipide- ja sananvapaudesta, sillä kyse on siitä kuka saa sanoa, mitä, miten, kenestä ja koska.

Rintamat ovat muodostuneet sen mukaan miten ihmiset suhtautuivat Halmeeseen tämän eläsessä - tau tarkemminkin; miten he suhtautuvat arvoihin, joita Halme edusti. Tämä taistelukenttä on ollut olemassa jo pitkään, mutta vasta nyt, Halmekuplan puhjettua, joukot ovat sankoin luvuin asemiinsa kertyneet. Tässä pelissä kalmo-Halme on vain pelinappula, jota oli ehkä liian raskas liikuttaa tämän vielä eläessä. Nyt hän on ikoni, joka toisaalla nähdään nuhruisena ja saastaisena, toisaalla taas kiitävänä ja komeana, mutta ihmisenä hän oli merkityksetön. Sonnassa rämpiessään aineita keho täynnä, ei hänellä ollut yhtäkään näistä uusista, kuolemansa jälkeisistä "ystävistään", eivätkä vihamiehetkään paljon tykitystä käyttäneet.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos joku Halmeen uraa seurannut voi häntä sankarina pitää, niin täysin outo on minulle tämä arvomaailma. Minusta näpäytys sille, että media hänestä yrittää muovata lähes sankariveteraanin arvoista tosimiestä oli ihan paikallaan. Voi olla, että näpäytyksestä tulikin potku nivusiin, mutta ketä siitä sitten syyttämään? Sitä, joka heilautti jalkaansa vai sitä, joka tuli haarat levällään eteen?

Olen yhä sitä mieltä, että tämä syntynyt keskustelu on hyvästä.

Pelitraileri isolla rahalla.

2009-12-30T15:46:00.000+02:00

Kävin katsomassaq James Cameronin Avatarin. Katsoinpa vielä 3D version, koska jotenkin oletin, että kyseessä on elokuva, joka nimenomaan pitää katsoa 3D:nä, ja mikäpä olisi sen parempi ensimmäinen 3D -kokemus. Lyhyesti sanottakoon, että en suuremmin pitänyt juurikaan koko kokemuksesta.

Ensinnäkin, kyseessä ei ole mikään oikea 3D vaikka niin yritetään väittää. Katsoja seuraa elokuvaa kaksiulotteiselta kankaalta, johon projektoidaan kaksi päällekkäistä, eri suntaan polarisoitunutta kuvaa. Päässä pidetään laseja, joiden linssien polarisointi suorattaa toisen päällekäisistä kuvista ja näin siis molemmille silmille näytetään oma kuvansa, joissa olevat asiat ovat horisontaalisesti hieman eri kohdilla ja näin silmää hämätään antamalla vaikutus syvyydestä. Stereonäkö toimii tällä periaatteella, ja jos se toimii luonnossa, miksei siis keinotekoisesti elokuvasalissa.

No koska kuva katsotaan yhä kaksiulotteisesta kankaasta ja ennenkaikkea, koska elokuvan kuvaamisessa on käytetty pitkälle hioutuneita elokuvauksellisia keinoja, joilla katsetta ohjataan. Kuvaan 3D vaikutuksesta huolimatta ei voi kohdistaa katsettaan kuin teräviin kohtiin - tai voi tietysti, mutta epäterävät kohdat eivät tule teräviksi. Eri syvyydellä olevat asiat ovat kuitenkin kaksiulotteisia, ja lopulta näyttääkin siltä, että elokuva on koottu pahveista, jotka on vain aseteltu eri kohtiin jonkinlaista laatikkoa.

Suurin moka oli kuitenkin tekstityksessä. Suomalaiset ovat tottuneet keskitettyyn ruudun alarivissä kulkevaan, useimmiten kahden, korkeintaan kolmen rivin tekstityksiin valkoisella, mustareunausella fontilla. Avatarin suomentaja-neropatit kuitenkin turvautuivat amerikkalaisen keltaiseen tekstiin (ja varmasti myös fonttiin). Teksti oli jossain syvyystasossa - minkä idea oli varmasti olla mahdollisimman lähellä muita "tarkennussyvyyksiä". Tästä syystä teksti oli milloin vasemmassa reunassa, milloin oikeassa - joskus jopa keskellä ruutua - riippuen siitä oliko kankaalla samaan aikaan jotain "lähempänä" kuin teksti. Hieno idea - varsinkin, kun kohdistus toisinaan unohtuu, jolloin teksti jääkin syvyystasolla jonkin lähempänä olevan asian "taakse" näkyen kuitenkin esteettömästi. Silmä "tykkää lujjaa" mokomista perspektiivivirheestä. Silmälle oli niin raskasta kohdistella kilpaa ruudulla olevien asioiden ja tekstien välillä. Oli keskityttävä joko tekstiin tai elokuvaan. Sen jälkeen keltainen oksennus olikin enimmäkseen tiellä.

Elokuva itsessään nyt oli aika tyhjänpäiväinen pläjäys: lähes tunnin liian pitkä ja se näytti aivan pelitrailerilta, mikä sitten herättääkin kaikkein mielenkiintoisimmat motiiviteoriat:

Tietokonepelien budjetit lähestyvät elokuvien budjetteja, ja toisinaan jopa ylittävät niistä useimmat. Cameron korjaa tilanteen tekemällä elokuvan, joka tietojeni mukaan maksoi noin 230 miljoonaa dollaria - taloudellinen uhraus, joka saa taas pelien budjetit näyttämään rinnallaan mitättömiltä. Mutta miksi ihmeessä raha pitää käyttää digitaaliefekteihin, jotka saavat koko leffan näyttämään enemmän peliltä kuin elokuvalta?

Yksi Avatarin keskeisistä teemoista liittyy luonnonsuojeluun. Cameron on leffaa suunnitellessaan kyllä Dyyninsä lukenut - sen verran komiasti sankari ratsastaa hiekkamadolla, eiku siis lentoliskolla, eikä vanhat teemat aina Tanssii Susien Kanssa ja Viimeinen Samurai -elokuvistakaan ole unohtuneet. Sisältö oli heppoista ja niin ennalta-arvattavaa, ettei elokuva takuulla ketään päässyt yllättämään. Pysyypähän popparit paremmin laatikossaan. Pistää miettimään, kuinka suuri prosentti elokuvan budjetista mahtoi mennä käsikirjoittajien taskuun? Tuskin suuri. Cameron ei varmasti olisi imarreltu, jos hänelle kerrottaisiin, että monessa pelissäkin on parempi käsikirjoitus kuin tässä viritelmässä.

Myös luonnonsuojeluteema tulee mielenkiintoiseksi siinä vaiheessa, kun oikeaa luontoa ei varmaankaan minuttiakaan ole elokuvaan taltioitu - eläimistä puhumattakaan. Näyttelijätkin olivat ruudulla suurimman osan ajastaan animaatioina. Kaikki on tehty tietokoneella, eikä mikään erehdy pitkään edes näyttämään muulta kuin yliluonnollisilta efekteiltä.

Ne neljä vuotta, jotka Cameron käytti Avatarin tekemiseen, olisivat kuluneet paremmin vaikka sukkia järjestellen.

Avatar ei ole täysin kehno elokuva - se on turha, mutta teknisesti viihdyttävä. Se on enemmän animaatio kuin leffa, mutta jos ei moiset pikkujutut haittaa niin mitä sitten. En usko että tämä wannabe-3D villitys on merkittävästi edeltäjäänsä kestävämpi. 3D tulee jäädäkseen sitten kun se on oikeasti kolmiulotteista: sitten kun esineiden ja henkilöiden taakse voi kurottaa katsomaan ja kun katseen voi kohdistaa minne tahtoo. Ai niin, mutta sellainenhan on jo. Sitä kutsutaan teatteriksi. Ei tekisi leffafriikeillekään pahitteeksi välillä käydä tutustumassa siihen ihmetykseen.

Elokuva elää sykleissä. Nyt on populaarissa jälleen attraktion aika, jolloin elokuvia mennään katsomaan ensisijaisesti teknisen toteutuksen - ei sisällön takia. Valitettavasti.

Sofi Oksanen ja Suomibrändi

2009-11-29T01:27:00.000+02:00

Kun Sofi Oksanen meni tanskalaisessa TV-haastattelussa sanomaan, että suomalaiset ukot vetelevät vaimojaan turpiin heppoisesti, näki suomibrändin puolestapuhuja Laura Kolbe aihetta moittia Oksasta.

Ei mikään erityisen yllättävä käänne, sanoisin. Mielenkiintoista tosin olisi tietää, tahtoiko Kolbe itse tulla julkisuuteen näkemyksineen, vai nostiko joku toimittaja hänet esiin. Mutta ehkä vielä mielenkiintoisempaa olisi tietää mitä Oksanen oikeasti asiasta ajattelee - hän kun ehti jo selittelemään, että TV-haastattelun tehnyt toimittaja oli tarkoituksella etsinyt koukkuja juttuun, ja ettei hän nyt ihan lähetykseen leikatuin sanakääntein olisi asiaa tuonut esille.

Kolbe näkee koko homman niin, että suomalainen kirjailija edustaa suomea ulkomaalaisessa TV-haastattelussa. HBL:n kolumnisti Pia Ingström puolestaan pitää itsestään selvänä, että kirjailija kuin kirjailija edustaa itseää. Hän nostaa kolumnissaan esiin turkkilaisen Nobelistin, Orhan Pamukin, joka niin ikään sai kotimaassaan huutia puhuessaan julkisesti siitä kuinka turkkilaiset kohtelivat armenialaisia ensimmäisen maailmansodan aikaan. No, Turkissa on laadittu oikein laki, joka kieltää kotimaan halventamisen, joten sinällään Suomessa on asiat paremmin - kuten Ingström toteaa.

Sananvapauteen liittyy se, että kirjailijat sanovat ja kirjoittavat vähän mitä sattuu. Teksti ei aina ole kaikkien mieleen. Oksanen tosin nousee helposti otsikoihin hallitun provosoivan tyylinsä ansiosta, ja miksi ei - hän on värikäs ja älykäs henkilö, joka harvoin jättää yleisöään kylmäksi. Kun tiedoitusvälineen etsivät kilpajalkaa Suomen syövereistä erillaisia edes jossain valossa painavia mielipiteitä, joilla tätäkin kalabaliikkia pidetään kiinnostavana niin kauan kuin siitä vähääkään mehua irtoaa, kaikkein oleellisin jää vähemmälle huomiolle: Suomikuva, brändi kärsii.

Jostain syystä sillä, että suomessa naisen on kaksin verroin suurempi riski tulla kotonaan puolisonsa surmaamaksi kuin missään muussa länsimaassa, ei tunnu olevan paljonkaan merkitystä. Kaksi kertaa suurempi riski - siis todella merkittävä.

Tärkeintä, ja kaikkein pahinta on se, että joku sanoi tämän julkisesti. Ja nyt suomikuva kärsii.

Voidaan toki ajatella, että on ikävää jos hyvää tarkoittava mielikuvien vääristely tehdään vaikeaksi. Suomi ei kuitenkaan ole lintukoto - ja siksi on jossain määrin käsittämätöntä, että julkisilla varoilla rahoitetaan työryhmää, jonka ainoa tehtävä on tuottaa säihkyvä Suomibrändi. Syytä huoleen ei kuitenkaan ole, sillä kuuleman mukaan brändi kesti kunnialla koulusurmatkin.

Vaan taitaa kynä todellakin olla miekkaa vahvempi.

Hyvä esimerkki tästä löytyy hyvinkin läheltä: Eestissä on valtiollinen virasto, joka lukee kaiken viron kielellä painettavan kirjallisuuden ja korjaa sieltä huonon kielen pois. Murteella ei saa kirjoittaa, eikä puhekielelläkään ole asiaa kirjoitetuksi. Samainen virasto pyörii myös Tallinnassa vaatimassa korjauksia huonosti kirjoitettuihin mainoskyltteihin, ja sen sana on erityisen painava. Orwellin kirjassa 1984 on uuskieli, jonka sanakirja on joka painokselta ohuempi. Kehityksen suuntaa pidetään yleisesti oikeana - sanojen tappamista hyvänä.

Suomessa ei kyniä suorilta käsin aleta katkomaan. Täällä tyydytään rakennetaan Suomibrändiä, jonka nojalla ketä tahansa suomalaista ulkomailla voidaan pitää suomalaisuuden lähettiläänä. Rahaa pannaan palamaan jotta pystyttäisiin paremmin vakuuttamaan kaikille muille, kuinka hyvä paikka Suomi on, sen sijaan, että sekin raha käytettäisiin ennemmin vaikka tuhoisan kotiväkivallan ennaltaehkäisyyn. Luulisi kenen tahansa nopeasti tajuavan, ettei ainakaan kansalaisten käyttäytymiseen kannata paljon luottaa: suomalaisten suosimissa turistikohteissa on ehkä paras lyödä hanskat naulaan ja liittyä seuraan.

Vaikka siis Oksasen näkemys siitä, että Suomessa on paljon kotiväkivaltaa on perusteltu, on sen julkilausuminen tuomittavaa. Taustalla vaikuttaneen perisuomalaisjunttimainen ajattelu: ensinnäkin Oksanen ei varmasti ole puolueeton; hänhän on nainen. Eikä hän varmasti ymmärrä "oikeaa" suomalaista perhe-elämää, koska hän on itsenäinen ja voimakas henkilö. Tämä ei käy päinsä, ei varsinkaan, koska Oksanen tosiaan on nainen. Sitä paitsi kyllähän se tiedetään, että kaikki on maahanmuuttajien ja pakolaisten vika. Jos ei muuten, niin heidän hyysäämisensä takia kunnon sosiaalituilla toimeentulevalla suomalaisella ei tahdo rahat riittää jatkuvasti kallistuvaan kaljaan tai kossukkaan. Niin ja Oksanen on nainen. Eihän naiset mistään mitään tiedä.

Suomibrändiä eniten pirstoo kuitenkin Suomen kansa, jonka valittujen sanojen valossa edellinen sarkastikin on muremaan päin:

"Synkkä goottinoita Sofi Oksanen haukkuu Suomalaiset Tanskan televisiossa. Jos täällä on niin kamalan synkkää niin muuttaisi pois, katukuva ainakin hiukan kaunistuisi. Mutta luulin ihan että Sofin kaltaiset eläviltä ruumiilta näyttävät gootit pitäisivät kurjuudesta. Onko Sofi vain keski-ikää lähestyvä feikki gootti?"
**
"Niin, kovin on suppea käsitys Sofilla suomalaisista, johtuuko sitten nuoruudesta vai mistä.
Tapahtuuhan täällä lehtiotsikoiden mukaan kaikenlaista, mutta niiden perusteella yleistäminen
kaikkiin suomalaisiin osoittaa kyllä kirjailijan tietämättömyyttä"

"Väkivaltaiset ja brutaalit, naista alistavat musut sotketaan nyt jo maailmallakin suomalaisiksi. Karmee virhe Sofilta. Turvatalothan on nimenomaan täynnä näitä musujen muijia. Sofin oilisi pitänyt oikaista toi edes jälkeenpäin."

"Menestys noussut päähän ja pissa ei hevin sen juuttipehkon alta haihdu"

"Sofi on liittynyt Anun kanssa Virolaiskaartiin jonka päätehtävä on mollata Suomalaisia vaikka ilman Suomea he eivät olisi yhtään mitään!!! Olisivat pysyneet Eestissä, mutta kun pikkupaska köyhä maa ei tarjoa mitään niin Suomessa on kuokittu ja sitten auotaan elviksenä päätä, kiittämättömät!

Puhdistus... no ei puhdistunut Eesti tarpeeksi kuonasta."

"Kaikki kirjailijat ovat juoppoja - tämä väite on todempi kuin tämän omissa maailmoissan kulkevan väite suomalaisista miehistä.

Kysymys - miten ihmeessä tällainen tyyppi pääsi Tanskaan laukomaan mitään!"

"Oksanen onkin sovinisti.

Olen pettynyt."

Asiavirheistä tai ontuvasta logiikasta ei kannata välittää, sillä kansa tietää parhaiten. Vaan tietääkö kukaan miksi yleensä pitää olla Suomibrändi?

Seura tekee kaltaisekseen.

2009-11-26T12:22:00.001+02:00

Tiede -lehden numerossa 7/2009 oli juttu siitä, kuinka kuka tahansa voi muuttua oikeissa olosuhteussa sadistiseksi julmuriksi.

Ihmisistä on helppo usko pahinta. On helppo ajatella, että vanginvartioiksi valikoituu henkilöitä, joilla on sadistisia taipumuksia tai jotka ovat helposti vallan vietävissä. Mutta kun alat ajatella, että kuka tahansa tuttavasi pysytyisi kenties samaan, alat ehkä epäröidä koko asiaa. Taustalla vaikuttanee tällöin naivi tunneperäinen ajatus siitä, että oma lähipiiri on tavallista parempi. Mutta koska vieraista ihmisistä voi odottaa pahinta, miksei myös tuttavista.

Valta toisesta ihmisestä turmelee erityisen helposti. Se on kelpo syy tapella ja murskata toinen. Ainoa tapa saada mikä tahansa ryhmä säilymään, on jakaa valtaa siinä olevien henkilöiden kesken. Toinen hyvä syy tehdä tämä on se, ettei ihminen yleensä viihdy ryhmässä, josta hänellä ei ole mitään valtaa. Puolustusvoimamme on tästä siinä mielessä hyvä esimerkki, ettei siellä tavalliselle taistelijalle juuri valtaa anneta asioistaan päättää. Kurin ehdottomuus on kuitenkin näennäistä, sillä palvelustaan suorittavilla on vapaa-aikaa ja ennenkaikkea päätösvalta siitä todellisesta elämästä - siviilielämästä, jota palvelusaika ainoastaan sumentaa. Huomionarvoista on tässä se, että kukaan ei jää vallattomana alokkaana töihin armeijan leipiin.

Isäni kuvaili alikessuja kerran näin: "ne on yleensä sellasia pieniä ja kovia komentaa. Ku ei ne pääse oikeesa elämäsä koskaan komentelemaan niin ne pärjää armeijasa hyvin, kun siellä ne pääsee." Oli väite kuinka paikkaansa pitävä tai pitämätön tahansa, on siinäkin hyvin esillä ajatus vallasta, jostain jonka pelkkä mahdollisuuskin saa ihmisen ponniskelemaan. Ja vallasta on koko tuntemamme maailma rakennettu.

Mutta valta onkin sitten paljon monimutkaisempi, kuin äkkiseltään vaikuttaa - ainakin sen pitäminen: siitäkin huolimatta, ettei mikään ryhmä ole erityisen pitkäikäinen jos sillä on diktaattorimainen yksinvaltijas, mikään ryhmä ei pysty elämään, ellei sillä kuitenkin ole selkeää johtoa, joka voisi käyttää valtaa.

Ihmisen käytökseen vaikuttaa suuresti ryhmäpaine: mitä paremmin henkilö ryhmää edustaa, sen korkeampi hän yleensä on ryhmän hierarkialla. Ylimpänä kuitenkin ovat ne, jotka elävät tilanteen tasalla - jotka tuntevat nyanssit ja osaavat reagoida ryhmän mieleisellä tavalla konflikteihin. Eli kärjistetysti ne, joihin ryhmäläiset luottavat. Näin syntyy melko monimutkainen kausaalisista suhteusta muodostuva hierarkia: ylimpänä olijan on noudatettava ryhmän normistoa, mutta myös vietävä ryhmää eteenpäin. Hän ei voi keksiä sääntöjä, tapoja tai arvoja omasta päästään - ei hyväksyttämättä niitä ensin ryhmällä. Silti hän on välttämätön tekijä tulkitsemaan ja ennakoimaan ryhmäläisten toiveita. Johtajan valta perustuu siihen, että hän on sen ryhmältä saanut. Diktatuurissa tilanne on aivan sama. Siellä ryhmä on vain paljon pienempi, ja ryhmän alapuolella on iso joukko ihmisiä joita kuka tahansa ryhmästä voi komennella.

Vastapainoksi kuitenkin, vapaammissa ryhmissä ei yhtä selkeää johtajaa useinkaan ole. Toisinaan on jopa toimivampaa, että johtajia on monia ja heillä jokaisella omat arvonsa ja mielipiteensä. Tällöinkin kyse on kuitenkin siitä, että ryhmän arvot ovat etusijalla, jolloin johtajien mielipiteet ovat jatkuvassa kontrassissa vallitseviin ajatuksiin ja näin muodostavat ainoastaan mikromerkityksellisiä mielipiteitä.

Ryhmissä ja ryhmien sisäisissä hierarkioissa on kuitenkin nähtävissä Bourdieu'n ajatus kulttuuripääomasta: ryhmän kuin ryhmän sisällä vallitsee oma normistonsa, joka on suhteessa muihin normistoihin - yleensä muiden ryhmien tai vallaoleviin normeihin. Kyse ei ole siitä, että haluttaisiin olla jotain, vaan siitä, ettei haluta olla jotain tiettyä. Esimerkki: Metallica -faneilla ei ole tarvetta tai edes halua omaan yhdenlaisuuteen niinkään kuin heillä on halu erottua Britney Spears faneista.

Miten tämä kaikki sitten liittyy yhteen, ihmettelet?

Minäpä kerron. Väitän, että mikä tahansa ryhmä, joka keskittyy nimenomaan vastustamaan jotain, muuttuu lopulta vastavoimansa kaltaiseksi.

Olen surullisena todistanut, kuinka rasismia vastustavassa ryhmässä ollaan päädytty käyttämään niitä samoja vallankäytön tapoja, kuin mistä ryhmä on rasistisia ryhmiä moittinut. Tässä on tilaa filosofiselle ajatukselle: onko oikein lyödä, jos joku muu lyö ensin? Onko oikeus käyttää samoja ala-arvoisia keinoja kuin vastustaja, jos vastustaja käyttää niitä ensiksi? Olen miettinyt asiaa paljon ja päätynyt puntaroimaan kumpi on tärkeämpää: se, että rasismin vastustaminen on menestyksekästä vai se, millä tavoilla taisto käydään.

Tällaisen kysymyksen äärellä vastus on itselleni helppo: se miten taistelemme kertoo mitä me olemme.
(Nyt ei kannata ohjautua ajattelamaan sotaa, jossa ihmisiä kuolee, sillä se luonnollisesti olisi kokonaan toinen asia. Tässä kysymyksessä hintana ei ole elämä vaan moraali)

Jos seurauksena on se, että rasismi voittaa, niin sitten siinä vain käy niin. Parempi on kuitenkin hävitä taistelu kuin hävitä sota muuttumalla samallaiseksi kuin vihollinen: ennakkoluuloiseksi, anteeksiantamattomaksi, aggressiiviseksi ja lyhytnäköiseksi. Kun ihmisiä aletaan poistaa näkymättömien sääntöjen tai näkemyserojen perusteella, jotka kumpuavat keskinäisistä erimielisyyksistä, niin silloin mikä tahansa ryhmä natisee jo liitoksistaan. Erityisen huolestuttavaa se on ryhmässä, jonka perustavana normina pitäisi olla suvaitsevaisuus.

Kaikki - oikeastaan edes kovin monet muut - tuskin näkevät asian samalla tavalla. En tiedä mitä he näkevät. Enkä tiedä kiinnostaako se edes minua. Minä kuitenkin näin kuinka yksi tyyppi piti saada alas pallilta jossa luki ylläpito ja perustaja. Perusteluja on sittemmin tarjottu - olivat ne kuinka päteviä tahansa, ne tulivat aivan liian myöhään. Mutta mikäs siinä, pitihän Ilkka Kanervakin saada palliltaan alas ja Anneli Jäätteenmäki myös.

Kulttuuripääomaa tämäkin.

Yksi taide, kiitos.

2009-11-04T12:18:00.000+02:00

Yhdenkään taiteilijan ei pitäisi nousta esille, koska taide on kuin virta; taide on kultuurin puhetta ajasta, ihmisen näkemys maailmasta ja puhuttelua, joka on enemmän kuin kokonaisuutensa summa: enemmän kuin väri kankaalla, muste paperilla tai kirjaimet.

Taide muodostaa monimutkaisen, monisyisen ja monikerroksellisen suhteen kaikkeuteen. Siksi sen määritteleminen on hankalaa. Taiteen suhde kaikkiin muihin asioihin on alati häilyvä. Ei voida yleistää mitään kriteeriä, joka määrittelisi mikä on taidetta ja mikä ei: kaatopaikalla oleva pesukone täynnä ulostetta on jätettä, Kiasmassa se on taidetta. Vastakkainasettelu elää asemista: musiikkimaailmassa rock on klassiselle musiikille melua, ja melu pitää sammuttaa. Samoin klassinen edustaa rockille kaikkea sitä, mitä rock pitää huonona: konservatiivista, institutionoitunutta, jähmeää ja taipumatonta, loputonta saman toistamista, kurinalaisuutta.

Toiselle nykytaide on roskaa, toiselle perinteinen kuvataide menneisyyttä. Toiselle kaikki graffitit on töherrystä, toiselle kaikki musiikki viihdettä. Graffiteihin penseästi suhtautuvan olisi paikallaan tutustua tähän: http://www.banksy.co.uk/

Taistelun jatkuessa siitä mikä on ja mikä ei ole taidetta, jotain perin oleellista unohtuu. Määrittelystä tulee tärkeämpää kuin siitä mitä määritellään. Taide yritetään pitää puhtaana, mielekkäänä ja hallinnassa. Mikään näistä ei ole taiteen ominaisuuksia. Sen sijaan taiteen kyky puhutella ihmistä on. Se on ehkä ainoa määritelmä, minkä voin ajatella minkäänlaiseksi taiteen määritelmäksi: taide puhuttelee. Se voi saada aikaan tunnereaktion - mielihyvää tai raivoa, ei väliä - tärkeintä on, että se saa aikaiseksi jotain ihmisen sisällä.

Taide ei koskaan ole olemassa yksin, täysin itsenäisenä asiana, jota objektina voidaan tarkastella. Taiteessa diskurssi korostuu: kaatopaikalla ulostetta täynnä oleva pesukone on merkityksetön, mutta kun joku vie sen uuteen nykytaiteenmuseoon, hän tulee sanoneeksi jotain - ottaneeksi kantaa johonkin. Huomio kiinnittyy ennenkaikkea siihen, miksi näin on tehty. Taiteilija on ehkä halunnut sanoa, että taide on muutakin kuin kivoja kuvia tai satoja vuosia vanhoja traditioja. Ehkä hän on tehnyt sen puhtaasti järkyttääkseen, mikä tietysti herättää vieläkin mielenkiintoisemman kysymyksen: miksi se järkyttää? Kyseessä saattaa olla myös kannanotto ihmisen kertakäyttökulttuuriin, tai ehkäpä jopa ihmisen kertakäyttöisyyteen. Ehkä taiteilija haluaa sanoa, että olemme kaikki ryvettyneet ulosteessa.

Tulkintoja on monia, syvempiä ja pinnallisempia - erilaisia.

Taitteessa hienointa on se kuinka teos kasvaa itseään suuremmaksi, josta päästäänkin takaisin tekstin alussa esittämääni ajatukseen siitä, että taiteilijan tulisi olla kasvoton. En tietenkään tarkoita tätä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta taiteen henkilöitymisessä piilee riski putkinäön kehittymiselle.

Haluan mieltää itseni ennenkaikkea taiteilijaksi, koska haluaisin puhutella ihmisiä jollain monimutkaisella ja tajunnan ulkopuolella olevalla tasolla. Tietysti tämä pohjaa ajatukseen siitä, että saisin suunnattomasti arvostusta. Ennen arvostusta olisin tyytynyt vain hirvittävän suureen omaisuuteen. Näistä haaveista on kulunut pitkä aika, enkä niitä enää koe kovin tärkeiksi, en edes välttämättömiksi. Ne kuitenkin ovat perin vanhoja rakennuspalikoita "taiteellisuuteni" suhteen, eikä niitä siksi voi - tai edes kannata - jättää täysin paitsi huomioa.

Ymmärrän paremmin, että taide tai kulttuuri ei saisi mennä minkään kultin tai henkilöitymän ehdoilla. Kukaan ei voi hallita kulttuuria, vaikka sitäkin on yritetty ja sittemmin onkin elvytetty kaikkea ohessa tuhoutunutta. Yrityksistä huolimatta kukaan ei myöskään voi hallita taidetta. Tukahduttaminen on usein vain synnyttänyt toistenlaista taidetta, joka sekään ei ole ollut kaikkien mielestä haluttua. Eliitti on yrittänyt omia taiteen itselleen, jakanut sen taiteeksi ja viihteeksi. Menestys on ollut kehno; kaikkialle minne menenne on jotain, joka meitä puhuttelee - joka saa meidän ajattelemaan.

Minusta olisi hieno olla osa jotain niin suurta kuin taide.

Olen Qwarrulainen

2009-10-21T12:38:00.000+03:00

Olin pitkään kovin huolissani Pimeän Jälkipolven loppuosasta, jonka koen jollain tavalla vauhdittomaksi ja suoraan sanottuna vähän tylsäksi. Miksi en sitten tehnyt sitä mielenkiintoisemmaksi? Koska asia ei ole aivan niin yksiselkoinen.

Pimeän Jäkipolvi on tirologian ensimmäinen osa, kuten olen useasti jo selventänyt. Alkuperäinen Abyssus pääsi paisumaan lähes 500 sivuiseksi teokseksi, jonka läpikäymisen totesin liian raskaaksi. Ratkaisuna pätkin sen kolmeen osaan.

En voinut liiemmin ensimmäistä osaa muutella, koska palojen on sovittava yhteen. Yritän tässä kertoa yhden tarinan, jonka ympärille kytkeytyy muita tapahtumia, kohtaloita ja juonenkäänteitä, siitä huolimatta, että teen sen kolmessa osassa. Juonikuvio ei alunalkaenkaan ole yksinkertainen, ja vaaditaan aikamoista päättelykykyä, mikäli lukija aikoo ennalta päätellä mistä oikeastaan on kysymys.

Toinen osa on nimeltään Tuhoava Luonteeltaan. Nimi ei ole sattumaa, eikä myöskään se, että ensimmäiset sivut ja kappaleet ovat täynnä taistelua ja turpiin vetoa - näin sanoakseni. Alkuperäisteoksessa latasin odotuksia tähän osaa, jossa vihdoin taistelun nälkäisille tarjoilen purtavaa. On ikävää, että jaoin sen osiksi juuri tästä, mutta jostain se oli tehtävä. Kesken taistelun loppuminen olisi paljon ontuvampi ratkaisu, ja toisaalta aiemmin katkaisu jättäisi muutaman clifhangerin muodostumatta.

Kompromissina sanottakoon, että hyvä siis näin.

Kun eilen kävin Tuhoavaa Luonteeltaan läpi ja lueskelin paikoitellen myhäillen, kuinka Yksilö voimillaan panee päreiksi kaiken eteen tulevan, eikä kukaan pysty tekemään asialle mitään, aloin jälleen miettimään kuinka paljon väkivaltaa olen vieläkin kirjaan säilyttänyt. Abyssuksen esiversiossa jokaisessa luvussa kuoli joku, tai ainakin sai kunnolla köniinsä. Siitä lähtien jokaisessa versiossa on jatkuvasti ollut vähemmän väkivaltaa. Tässä, oliko järjestyksessään 5. tai 6. - en muista, väkivalta on jo riittävän harvaa, jotta puhtaaksi toiminnaksi voisi kirjaa kuvailla. Mutta sitten kun sitä on, se on rumaa ja - kuten eilen totesin - sitä luulisi olevan riittävästi.

No riittävyydestä voi olla montaa mieltä. Moni varmasti pettyisi kirjaa lukiessaan, jos kuulisi minun ensin noin sanovan. Yhtälailla moni varmasti kokisi kirjan hyvin väkivaltaiseksi. Tässä piilee analysoinnin vaara: kysymys on subjektisesta kokemuksesta. Ja juuri tämän takia jätän kirjoittamatta lukijalle tai selittelemällä jälkisanoilla. En halua latistaa kokemusta kertomalla miten juttu pitäisi tulkita - jokainen tehköön sen itse omalla tavallaan.

Kun siis sanon, että väkivaltaa on kaiketi riittävästi, myös tarkoitan sitä.

Qwarrun universumi on muutenkin täynnä väkivaltaa. Voisipa jopa ajatella, että Qwarrun maailmassa galaksi on jättimäinen viidakko, jossa vain vahvin pärjää. Rasismi on aina pinnalla: rodut ovat erilaisia ja se myös tiedostetaan. Kukaan ei yritäkään kieltää Chandauoiden tai Proata'Em-Borien geneettisiä piirteitä, jotka tekevät heistä omalla tavallaan ylivertaisia muihin nähden.

Sota on hyvin julmaa: siviiliväestö pommitetaan kuoliaaksi ennemmin kuin siirretään pois. Kukaan ei tahdo pakolaisia alueilleen, koska he ovat toista rotua, joilla saattaa olla omat toiveensa ympäristöstään.

Täysi anarkia ei kuitenkaan ole valloillaan. Jöötä pitää rankasti bodattua YK:ta vastaava Kilta, jonka valtaisa kalusto turvaa rauhaa omalla tehokkaalla tavallaan. Kilta on paras keksintö rauhan suhteen, mitä koskaan on tehty. Se koostuu Tunnustetuista roduista, jotka ylläpitävät koko järjestelmää ja joilla kullakin on Killassa yksi diplomaatti. Sisällä vallitsee jonkinlainen demokratia, mutta koska Kilta on vanha, vallitsee siellä myös sekava sääntöviidakko ja eriskummallinen byrokratia. Kilta toimii yhä kuin paras mahdollinen koneisto - kunhan sitä osaa käyttää oikein. Muutoin se on tahmea ja aikaansaamaton.

Ja jotta sen oikeamielisyys tulisi takuulla kyseenalaiseksi, tuhannet tunnustamattomat rodut jäävät täysin siitä paitsi. Killan silmissä vain Tunnustetuilla on merkitystä. Jos Tunnustettujen välille tulee sota, tulee Kilta anomuksen jälkeen pysätyttämään sen. Tunnustamattomilla sen sijaan ei ole mitään merkitystä, eikä edes mahdollisuutta anoa Killalta apua.

Qwarru on siis kylmä ja ankara paikka - mutta ei täysin armoton ja vailla lämpöä. Niin myös väkivalta on kiinteä osa sitä - vaan ei se merkitsevin.

Qwarrun maailmassa ei paljon ole sattumaa, kuten ei kolmannen osan nimessäkään: Kaikki Kaaoksen Lapset.

Kunnon työmies: Arki!

2009-10-14T13:57:00.000+03:00

(Torvisoittimien introsta alkaa taustalla soiva marssimusiikki)

Kunnon työmies on aina reipas työssään! Tässä näemme, kuinka ahkera maamme selkäranka rientää yhtenäisenä ja iloisena joukkona raatamaan Valtion ammustehtaalle. (Nopeutettua mustavalkoista kuvaa jonossa tehtaaseen marssivista miehistä) Työ on raskasta, mutta se myös palkitaan. (Kuvaa miehistä lapioimassa hiiliä suureen uuniin).

Illan tullen kunnon työmies palaa kotiinsa, jossa vaimo on päivän ahkeroinut omia askarteitaan. Kotiin tullessaa saa kunnon työmies heti lämmintä lanttua ja palan maukasta lihaa. Kas näin. (Kuva lautasesta, jolla puolikas lanttu ja kaksi lihapullaa).

Mutta mitäs tämä nyt on!? Jukolewskin kotona ei tuoreen ruoan tuoksu leijaile! Mistä tämä voi johtua?! Tietysti siitä, ettei Jukolewskilla ole vaimoa. (Kuvaa kurjasta Jukolewskista jolle pikkupojat ilveilevät).

Voi voi Jukolewski. Hänen on tyydyttävä näkkileipään. (Kuvaa kuivasta korpusta).

Aamulla kunnon työmies herää reippaana uuteen päivään, syö vaimon laittaman aamiasen ja kiirehtii töihin! (Kuvaa ripeästä aamutoiminnasta).

Mutta mitäs tämä nyt on!? Jukolewski makaa vielä vuoteessaan, vaikka tehtaan pillit jo huutavat! (Kuvaa huutavasta höyrypillistä. Taustalle lisätty pillin ääntä). Se ei käy päinsä! (Kuvaa sotilaista, jotka murtautuvat Jukolevskin asuntoon).

Tässä Jukolewskia viedään Valtion kuntoutuslaitokseen etelämeren saarille, jonne vanhat kansalaisetkin pääsevät eläkepäiviään viettämään. (Kuvaa vanhuksista, joita sullotaan laivaan). Siellä Jukolewskin kelpaa kuntoutua! (Kuvaa teennäisesti hymyilevästä Jukolewskista istumassa seinään maalatun näköisen maiseman edessä. Kuvan sivussa vilahtaa rynnäkkökiväärin piippu. Jukolewskin etuhammas puuttuu). Hoidon jälkeen Jukolewski on palatessaan kuin uusi mies! (Kuvaa satunnaisesta miehestä, joka ei ole Jukolewski). Ja kappas, on Jukolewski näemmä löytänyt mukaansa vaimonkin (iloisella äänellä). (Kuvaa satunnaisesta perheestä, johon kuulluu kolme lasta. Kuvan mies ei ole Jukolewski ei edellisen kuvan mies).

Mutta mitäs nyt?! (Kuvaa torvimallisista kovaäänisistä. Taustalle lisätty hälytyksen ääniä).

Ei hätää. Se on vain liikekannallepano (mukavan veikeällä äänellä). (Kuvaa työmiehistä, joille jaetaan kiväärejä).

Kunnon työmies on aina valmis puolustamaan maataan!

(Kuvaa sodasta. Horisontista tulee ruutuun iso teksti: "LOPPU". Fanfaari. Kuva himmenee mustaksi).

Miksi Juhanin housut ovat tyhjät

2009-09-29T11:37:00.007+03:00

Mikolle tulee sanaharkkaa toisen miehen kanssa. Riidan päätteeksi Mikko tempaisee esiin pampun ja iskee toisen miehen kallon säröille. Potkii vielä päälle - ihan varmuuden vuoksi.

Mikko joutuu tuomiolle. Mikko menee vankilaan.

Päästyään pois Mikko aloittaa uuden elämän. Hänestä tulee pidetty ja arvostettu, ja hän on päättänyt muuttaa maailmaa. Kallonsa murtanut mies näkee Mikon esiintymässä. Hän kertoo, mitä Mikko oli tehnyt.

Mikko joutuu taas tilille. Häneltä kysytään miksi?

Mikko vastaa sanomalla, että hän on rangaistuksensa suorittanut, että asia pitäisi antaa olla. Niin sanovat hänen kannattajansakin. Mutta kaikkien huoli ei taitu. Aikansa samaa hoettuaan Mikko herpaantuu - sanoo jo vihaisena, enempiä ajattelematta, että "jos koko pamputettu mies olisi pysynyt omassa kylässään, ei mokomaa juttua olisi edes tapahtunut".

Juhani oli heikko poika. Hän oli hintelä ja kirjaviisas - oikea opettajan lemmikki. Tuntien välillä häntä kiusattiin. Haukuttiin, heitettiin lumella ja häntä kaadeltiin. Juhani ei ymmärtänyt miksi.

Kerran yksi kiusaaja löi Juhania niin, että Juhanin silmä meni mustaksi. Opettaja näki tapahtuman ja puuttui siihen rankasti. Hän oli jo pitkään kiusaajia torunut, mutta nyt oli menty liian pitkälle.

Opettaja pani kiusaajan pyytämään Juhanilta anteeksi koko luokan edessä, ja vielä lisäksi määräsi kiusaajalle jälki-istuntoa.

Yksin hiljaa rangaistusta istuessaan kiusaaja syytti kaikesta Juhania: jos Juhani ei olisi siinä koulussa ollut, ei mokomaa juttua olisi koskaan tapahtunut.

Se ei jäänyt viimeiseksi kerraksi kun kiusaaja Juhania löi ja sen jälkeen Juhania syytti anteeksi pyytämisen nöyryytyksestä ja jälki-istunnosta. Joka kerran hän löi Juhania kovempaa.

Vuodet vierivät.

Nyt Juhani on aikuinen. Kiusaajan kohtalo on tuntematon, eikä Juhania ole lyöty, haukuttu, heitetty lumella tai kaadettu moneen vuoteen. Enää Juhani kantaa vain arvet.

Juhani seuraa Mikkoa ja kuuntelee esikuvaansa. Mikko sanoo: "jos koko pamputettu mies olisi pysynyt omassa kylässään, ei mokomaa juttua olisi edes tapahtunut".

Juhani kuulee sanat ja löytää niistä oikeutta.

- Herra Silinteri ja Maailmanlopun Tehdas.

Nimet eivät viittaa oikeisiin ihmisiin.

Kaipa mä sitten olen aktivisti...

2009-09-28T12:40:00.006+03:00

Teksti on vastaus mielipideosastolle

Hyvä "Outsider". Kirjoitit Forssan Lehden mielipideosastolle sunnuntaina (27.9) pakolais -aiheisen tekstin, joka perustui usealta osin vääriin käsityksiin.

Pakolaisia vastustaa vähemmistö, eikä enemmistö, kuten annat tekstissäsi ymmärtää. Tutkimusten mukaan noin 20% väestöstä on ksenofobisia - maasta tai kulttuurista huolimatta. Loput 80% ovat maltillisempia.

Väität, että pakolaiset eivät tahdo muuttaa takaisin, he ovat rikollisia ja että he juonittelevat käyttääkseen järjestelmää hyväkseen. Yleistät ennakkoluuloisesti tämän kaikkien pakolaisten piirteeksi, vaikka kyse on marginaalisesta osasta. Valtaosa pakolaisista ei riko lakia ja odottaa mahdollisuuttaan palata "kotiinsa".

Annat ymmärtää, että pakolaisten takia alueelle tarvitaan lisää poliisivoimia. Tämä osaltaan pitää paikkaansa, mutta ei niinkään pakolaisten itsensä takia, vaan ulkomaalaisia vastustavien henkilöiden takia jotka ovat valmiina turvautumaan väkivaltaan, ja jotka uhoavalla vihan lietsonnalla luovat turvattomuutta.

Faktaa on, että esimerkiksi mainitsemassasi kosovolaisessa kulttuurissa miehellä on tärkeää olla työ. Ei riitä, että perhe elää tuilla, vaan on nimenomaan miehen tehtävä tuoda perhelle rahaa. Samoin on somalialaisessa kulttuurissa, jossa mies ei edes koe olevansa kokonainen ilman työtä. Kyse ei ole siitä, ettei työtä viitsitä tehdä, vaan siitä, ettei sitä ole tarjolla. Tähän taas vaikuttaa paitsi työllisyystilanne, mutta ennenkaikkea asenteet, kuten nousukaudella tuli todistetuksi.

Mutta faktaa on myös se, että toisen polven maahanmuuttajat tekevät suhteessa lähes kaksinkertaisesti rikoksia muuhun väestöön verrattuna. Tämän on osoitettu johtuvan syrjäytymisestä: toisen polven maahanmuuttaja ei kuulu täysin omaan kulttuuriinsa, eikä myöskään ympärillä vallitsevaan. Ensimmäisen polven maahanmuuttajat sen sijaan tekevät suhteessa muuhun väestöön vähemmän rikoksia mm. karkoituksen pelossa. Syrjäytyminen on vakava ongelma, joka ei rajaudu pelkästään ulkomaalaistaustaisiin. Tilastoihin tutustumalla käy kuitenkin selväksi, ettei suhteessa eniten rikoksia tekevä ulkomaalaistaustainen väestönosa ole pakolaistaustainen.

Ennen käyttäytymisestä vedettäviä johtopäätelmiä olisi syytä tutustua kulttuuriin. Harva esim. tietää, että islamin uskoon ei kuulu lähetyskäskyä. Toisin sanoen yksikään muslimi ei yritä ihmistä islamiin kääntää. Myös "islamistinen" menee sekaisin "islamilaisen" kanssa, vaikka kyseessä on kaksi täysin eri asiaa. Niin ikään maahanmuuttaja ja pakolainen käsityksenä on sekoittunut yhdeksi, vaikka toinen on muuttamassa maahan ja toinen pyrkimässä pakoon sotaa ja vainoa. "Maahanmuuttokritiikki" on terminä tullut niin latauneeksi, ettei sitä voi enää leimautumatta käyttää. Tästä kiitos yleistysten ja rasistien, jotka termiä kilpenään käyttävät.

Lopuksi summattakoon vielä se, että Suomessa on pohjoismaiden väljin seula pakolaisten suhteen; silti tänne odotetaan tänä vuonna tehtävän - jopa tai vain - noin 5000 turvapaikkahakemusta, kun Ruotsiin hakemuksia jätettiin 36207 vuonna 2007 ja viime vuonna 24353. Näin siis, vaikka Ruotsin seula on paljon ankarampi. On siis kestämätöntä väittää pakolaisten tunkevan Suomeen koska tänne on helppo päästä. Suomen pakolaiskiintiö on jo monta vuotta ollut 750 henkilöä. Yhdessä 1-3 vuoden määräaikaisilla päätöksillä maahan otetaan korkeintaan noin 1500 henkeä vuodessa. Kestää siis tovi, ennen kuin ulkomaalaisista tulee enemmistö tässä 5.3 miljoonan ihmisen valtiossa. Lisäksi uusi laki on tulossa paikkaamaan nykyisen maahanottojärjestelmän aukkoja.

Mätiä omenia mahtuu mihin tahansa kulttuuriin ja yhteiskuntaluokkaan - ja kuten tieteellisesti on osoitettu, mätien määrä siinä missä älykkyyskään ei oli sidoksissa etniseen taustaan, kulttuuriin saati ihonväriin. Aidosti kriittisen johtopäätelmän voi mielestäni vetää kuitenkin siitä, että oikeusjärjestelmä ottaa lähes aina huomioon lieventävänä tekijänä syytetyn ulkomaalaisen taustan, jonka perusteella tekijän ei odoteta tuntevan lainsäädäntöä kunnolla. Tämä nähdäkseni kielii siitä, että jo oikeusjärjestelmän taholla myönnetään ulkomaalaisten perehdyttämisen olevan heikkoa. En kuitenkaan olisi tästä ensimmäisenä maahanmuuttajia syyttämässä, vaan perehdyttämisestä vastaavaa tahoa.

Ps. Onko kokonaan jäänyt huomiomatta, että vastaanottokeskus myös tuo työpaikkoja alueelle?

Traxilainen valssi

2009-09-23T12:11:00.003+03:00

Menneet viikot ovat kuluneet uuden käsikirjoituksen parissa, joka alkaa nyt rungoltaan olevan kasassa. Tiedän siis mitä tapahtuu ja koska, ja paljon siitäkin miten ja miksi. Paljon on silti vielä tehtävää - sitä on aina.

Kyseessähän on toiseen maailmansotaan tahattomasti rinnastettavissa oleva tarina sodasta ja siinä selviämisestä. Valtava, kaiken edestään tuhoava sotakoneisto vyöryää väistämättömästi. Sota, joka aluksi vaikuttaa etäiseltä ja muita koskettavalta lähestyy, eikä mikään voi sitä estää. Hyökkääjästä ei edes tiedetä paljon: sen kanssa ei voi keskustella, eikä sen motiiveja voi ymmärtää. Se ei selitä, anna syytää, eikä armoa. Ja se leviää kuin syöpä.

Pahikset eivät ole natseja - ne ovat vielä julmempia, täydellisen epäinhimillisiä, moraalittomia olentoja, joilla on vain yksi yhteinen päämäärä ilman ristiriitoja tai kunniaa.

Varsinainen tarina ei tosin liity suoraan tähän kaikkea olevaisuutta uhkaavaan sotaan, vaan yhden pienen henkilön kohtaloon, joka kaiken kaaoksen keskellä yrittää epätoivoisesti päästä kotiinsa. Odaålainen Kimm on liian mitätön ja pieni hahmo vaikuttaakseen sodan kulkuun millään tavalla. Elossa pysymisen taistelussa hänen osakseen tuleekin todistaa sodan vaikutuksia ja sen jälkiä.

Minä kun olen tullut kuulluisaksi siitä, että taon tuskallisen montaa rautaa yhtä aikaa, niin enpä näe syytä tässäkään tuottaa pettymystä: olen jo nyt melko varma, että työstän myös varsinaisesta sodasta oman kirjallisen teoksensa. Tämä varsinainen käsikirjoitushan astuu palvelemaan toista mediaa. Näin se siis kaiketi tapahtuu, monen raudan ahjoon tunkeminen. Kun ideoita tulee, kannattaa niihin tarttua. Aika näyttää mikä niistä on hedelmällinen ja mikä ei (en ole unohtanut Herra Silinteriä ja Maailmanlopuntehdasta. Se muhii omissa liemissään).

Toisaalta kyllä olen aiemminkin pyöritellyt mielessäni kertoa enemmän tästä Abyssus -sarjan kirjoja sekä Nox:ia varjostavasta sodasta.

Kirjoittamisesta kuihtui se mieletön huippufiilis silloin, kun piti vihdoin alkaa järkeistää teksiä. Aiemmin mielikuvituksella ei sanan varsinaisessa merkityksessä ollut rajoja. Seurauksena mitä vain saattoi tapahtua koska vain, mikä toisaalta ei ole yhtää tyhmää, kuten Harms meille osoittaa, mutta kun tehdään sata sivuinen novelli, niin seurauksena on enemmänkin täynnä aukkoja ja epäloogisuuksia oleva kyhäelmä. En tietenkään kadu sitä, että aloin miettimään asioita tarkemmin. Jossain vaiheessa tuntui, että kaiken järkeistämisen seurauksena kaikki mielikuvitus katoaa, mutta nyt tajuan paremmin, että se vain muutti muotoaan. Tieteiskuvaelman tai fantasian kirjoittamisessa on tärkeää tasapainoilla mielikuvituksen ja järjen (logiikan) kanssa. Muuten mennään metsään.

Moni asia alkuperäisestä Qwarru -tarinasta on sittemmin unohtunut, kuten Roverien Ennustukset. Niin ikään Yksilöiden alkuperä on kokenut oman renesanssinsa. Mutta kaikki tämä on vain parantanut tarinaa entisestään.

Nyt olen innoissani huomatessani, että jälleen tunnen suonissani saman tapaista intoa kuin silloin ennen muinoin. Se ei ole samaa - tai edes samanlaista. Se on saman tapaista, mutta kypsempää.

Kehittyminen on ihanaa!

Q64

2009-09-01T11:30:00.002+03:00

"Hallituksen ongelmat juonsivat juurensa valtavasta alueesta, joka on muodostanut myös valtavan taakan. Q64:sia asuu yli kahdellasadalla planeetalla, eikä väestönkasvu pysynyt yhdessäkään niistä hallinnassa. Valtiomuoto, joka on jonkinlainen sekoitus hyvinvointivaltiota, kommunismina ja imperialismia, ei tahdo löytää kestäviä ratkaisuja ongelmiin. Hyvinvoinnin nimissä tehdyt ratkaisut ovat heijastuneet käänteisesti suoraan asukkaisiin: tuloerot, verot ja kansalaisvelvollisuudet ovat niin raskaat, ettei niiden seurakusena valtaosalla asukkaita edes ole rahaa käytössä. He, joilla sitä on, eivät tiedä mitä sillä tekisivät, sillä tavallisessa kaupassa sitä onnistunut käyttää. Valuutan arvo oli arvoitus, mutta myös merkityksetön siellä, missä ruoka ja asunto on etusijalla.

Q64:lainen tekee töitä loman – ei rahan takia, ja tämäkin vain siksi, että pakkotyö on käytännössä työnteon ainoa vaihtoehto. Kierroksia kasvaneen kriisin jäljiltä myös hallinnolliset palvelut ovat huonot ja ruuhkautuneet, asunnot ovat pieniä, lomat ovat lyhenneet eikä työn ulkopuolista vapaa-aikaa enää ole juuri nimeksikään. Kaiken kruunaa kuitenkin lainsäädäntö, jonka perusteella pienimmästäkin rikkeestä saattaa joutua jopa sadaksi Kierrokseksi pakkotyöhön mineraalia kaivamaan. Rikollisuustilastot kielivät käsittämättömästä rikollisuudesta, vaikka vakavia rikoksia kuten murhia tapahtuu todella harvoin. Hieman yli puolet Q64:sista on joskus tuomittu pakkotyöhön syystä tai toisesta. Yhteen kolmesta vankilasta voi päästä vain harva ja onnekas, mutta lainsäädännössä kyse onkin työvoiman saamisesta: vangeille ei makseta palkkaa, eikä anneta lomaa. Kolikon kääntöpuolella vangit eivät myöskään maksa veroja, ja niinpä laskut lankeavat veronmaksajille, samalla kun lainsäädäntö kiristyy samassa suhteessa kaivettavien planeettojen kanssa.

Hallitus on niin vaikeassa asemassa, että sen ministereiksi ei enää haluta. Virkoihin määrätään kyvykkäimpinä pidetyt henkilöt sitä mukaa kun paikkoja avautuu. On vaikeaa selvitä ministerin virasta ehjin nahoin saamatta syytettä. Tällainen varsinainen kansanvalta on ehkä suurin yksittäinen asia, mikä on estänyt sisällissodat ja koko sivilisaation totaalisen romahtamisen."

Pätkä, joka ei kuvaa itse teosta, vaikka sitä kuvaakin.

- Qwarru: Toisten jälkipolvi

Kulttuuri turmelee

2009-08-24T10:54:00.003+03:00

Viikonloppuna kuulin, etten osaa kirjoittaa - tai sitäkin varmempi tämän asian kertonut henkilö oli siitä, ettei minulla ole ainakaan mitään sanottavaa, mikä voisi ihmisiä kiinnostaa. Tämä oli seurausta siitä, että otin tuttavani - paikallisen, yleisöäkin keränneen kolumnistin - puolen väittelyssä, jossa hänen kirjoitustaitojaan vastaan hyökättiin. Ajattelin, että pienestä humalasta huolimatta, pitäisi asia varmaankin nähdä korrektisti.

No ei sitä sitten niin nähty. Toinen oli sitä mieltä, ettei suostuisi toiselle kirjoittamaan, ja toinen, ettei suostuisi kirjoituksia edes lukemaan. Kaikki ovat siis tyytyväisi, mutta miksi riita.

Kyse ei ollut kirjoitustaidoista, sen enempää kuin julkaisun laadusta, vaan siitä, että valtaa on joutunut käsiin, jotka eivät tiedä mitä sillä tehdä. Ensinnäkin kolumnistituttavani käyttää valtaa olla kirjoittamatta muihin kuin yhteen tiettyyn julkaisuun. Tämä ei suoraan tarkoita, että hän pitäisi muita julkaisuja huonona (näin ainakin uskon), vaan enemmänkin siitä, että hänellä on kanava, joka täyttää hänen tarpeensa ja joka hänestä tuntuu hyvälle. Hän saa kirjoittaa mitä hän haluaa, ja se julkaistaan. Nyt kun hänellä on siis valtaa valita, hän myös harjoittaa sitä valtaa (vaikka varmasti harjoitti samaa valtaa jo ennen kuin valinnan mahdollisuutta edes oli).

Toisaalta valtaa käyttää myös kilpaileva media, joka eväisi kolumnistituttavaltani kaikki mahdollisuudet kirjoittaa julkisesti. Tämä johtunee paitsi siitä, että ko. kolumnisti edustaa eri arvoja kuin tämä toinen julkaisu, mutta myös asenteista: "kilpailevaa mediaa" johon tuttavani kirjoittaa ei toisessa lehdessä pidetä edes kilpailijana, vaan täysin mitättömänä.

Ja tällainen viesti välittyy lehdeltä, joka useaan otteeseen on mainostanut itseään paikallisena ja kaikenlaisen kulttuurin lehtenä. Ei riitä, että lehti yrittää ottaa kaikkipuolisen kannan kulttuuriin ja ympätä kaikki sisäänsä - ikään kuin ottaen kulttuurin omakseen. Sen pitää vieläpä aloittaa hyvän ja huonon kulttuurin jaottelu. Viis kulttuurillisesta dualismista, joka meillä täällä Suomessa on vahvana vaikuttanut aina säätyläisyydestä lähtien: lyödään kaikki samaan pataan vain.

En kuitenkaan loukkaantunut siitä, että kirjoitustaitojani ja asioitani tuolla tavalla arvostellaan: miten niitä voisi arvostella, jos ei ole koskaan ensimmäistäkään kirjoitustani lukenut. Tiesin heti, että en "saa" kirjoittaa kulttuurilehteen, koska en ole julkkis - edes niin turha, kuin kyseisen lehden "Forssalaista alkuperää" tai Forssassa joskus käynyt se-ja-se. Ymmärrän kyllä hyvin sen, että lehteä voi harmittaa se, että päästi kolumnistituttavani luistamaan otteistaan, ja näin menetti paikallisen kirjoittajan, joka edusti toisenlaista kulttuuria.

Eniten minua ärsyttää kuitenkin se, että ihmiset, jotka eivät selvästikään tiedä juuri mitään kulttuurista, perinteestä saati näiden taustalla olevasta historiasta, ovat olevinaan kulttuuritoimittajia. Kyseessä on ilmaisjakelu, joka rahoitetaan mainoksilla. Perustava idea on kertoa mitä alueella tapahtuu ja siinä sivussa mahdollisuuksien mukaan joistakin esiintyjistä. Toisinsanoen lehti on populaari ja sen journalismin tyyli lähinnä gonzoa. Se on siis jotain, jota "korkeakulttuuri" siinä missä "alakulttuurikin" vastustaa. Turha siis yrittää olla joviaali, selittää, ettei puolia ole otettu, kun se on kerran jo tapahtunut.

Yritin asiasta kertoa näkemykseni ja perustelut, mutta minua ei kuunneltu. Vallankäyttöä sekin. Surullista on se, että ihmiset niin helposti alkavat odottaa jonkinlaista palvontaa heti kun he saavat aikaiseksi jotain tunnettua. Olen itsekin siinä pisteessä seisonut, mutta sittemmin selvinnyt - kuten ovat useimmat tuttavanikin. Se on vain työtä tai harrastusta. Se on jotain mitä tekee. Palvonnan odotusten jälkeen kasvaa kiitolliseksi siitä, että on yleensä mahdollisuus niin tehdä. Ehkä vielä hekin ymmärtävä, että kulttuuri voi turmella jos sitä ei ymmärrä.

Silti ylpeys säilyy: enpä heti siihen lehteen tekstiä - saati kuvia - myötäisi julkaistavaksi.

Mieti tätä

2009-08-11T11:03:00.002+03:00

Lassea oli alkanut ottaa päähän kaikki kaupunkiin tunkevat lähikylien ryysyläiset. Aluksi muu kaupungin väki eivät heihin juuri huomiota kiinnitänyt - sääliä kovaosaisempaa kohti korkeintaan, mutta kun viikkojen ja kuukausien jälkeen alkoi miltei jokaisen korttelin kulmassa joku likainen ja köyhä seistä kerjuuhattu kadulla, alkoi sääli hiipua.

Lassesta muu kaupungin väki oli alusta alkaen ollut sokeaa: hän tiesi, ettei kukaan tee töitä, jos ilmaiseksi elantonsa saa. Siitä Lasse oli niin varma, että jo ensimmäisenä päivänä, ensimmäisen kerjäläisen kaupunkiin saavuttua, kun hän käänsi torilla laatikon ja kuuluvasti puhutteli torilla olevaa väkeä kerjäläisten vaaroista. Palopuhetta ei kauaa jatkunut, kun säälin kielissä oleva väki jo suivaantui ja viskasi Lassin lampeen.

Siitä Lasse tuli sangen katkeraksi ja ennätti hyvin vihaansa kypsytellä aikansa, kunnes kaupungin väki hiljalleen alkoi koputtaa hänen oveaan hattu kourassaan. Kerjäläisistä, köyhistä ja kurjista oli tullut jonkinmoinen ongelma kaupungin idyllisen ja rikkaan kuvan suhteen. Sen lisäksi heitä tuli jatkuvasti lisää, ja heidän ruokkimisensa alkoi painaa kaupunkilaisten kukkaroa. Väki oli otaksunut, että koska Lassella alunalkaenkin oli ollut muukalaisiin vahva mielipide, olisi hänestä nyt varmasti apua. Ja siitäkös Lasse riemastui. Kaikki se hiljaisuudessa purnaaminen, valittaminen ja pahan veren levittäminen oli vihdoin kääntynyt hänen edukseen.

Hetkeäkään hukkaamatta Lasse komensi väen keräämään kulkurit koolle. Ja väki totteli. Illta oli hämärtymässä, kun väkijoukko kuhisi sankoin joukoin, vihaisena ja äänekkäänä, kaupungin reunoille, jossa kurjat majailivat. Väki alkoi kaataa laatikoita ja hökkeleitä, polkea tuulta ja töniä haisevia loisia kasaan, kunnes kaikki oli kuljetettavissa ja paiskattavissa kauas kaupungin ääristä.

Silinteri oli seurannut näytelmää tehtaansa tornista, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, kuinka Lasse tarmoikkain askelin kulki kohti tehdasta. Silinteri tiesi jo mennä valmiiksi toimistoonsa odottamaan, ja siellä hän olikin, kun Lasse nöyrästi mutta hengästyneesti koputti oveen. Silinteri pyysi Lassen sisään ja kuunteli tämän asian. Lasse pyysi, että Silinteri komentaisi Kätyreitä kaupungin teille estämään köyhien tulemisen kaupunkiin, ja niin Silinteri lupasi tehdä.

Ja niin kaupunki puhdistui.

Seuraavana aamuna ei kaduilla näkynyt yhtään köyhää. Rouvien ei tarvinnut pitää kaksin käsin kiinni kukkarostaan, eikä herrasmiesten nyrpistellä korttelien kulmissa - vaikkei heidän ollut niin tarvinnut aiemminkaan tehdä. Mutta nyt kaikki oli kuin ennenkin, tai ehkä vielä paremmin. Lasse oli tyytyväinen.

Onnea ja autuutta jatkui kokonainen viikko, ja olisi jatkunut vielä toinen ja kolmaskin, ellei torstaisena toripäivänä olisi kaikkea torilla myyty loppuun jo ennen aamu yhdeksää. Syy moiseen ei ollut poikkeuksellisessa kysynnässä, vaan siinä, ettei torilla ollut kuin kaksi kojua, joista toisesta sai kalaa ja toisesta leipää, eikä leipääkään ollut kuin yhtä lajia ja niukasti sitäkin. Jauhojen puutteen takia, kuulemma. Mutta väki oli nälkäistä ja vasta se nälkä sai kaikki huomaamaan, että myös puodit olivat tyhjinä. Sen lisäksi kadut olivat lakaisematta ja roskikset jätettä pullollaan. Eikä herrastalojen sisusta ollut juuri paremmassa kuosissa. Kaikenlaiset pienet ja vastenmieliset työt roikkuivat tekemättöminä. Kukaan ei tahtonut - eikä enää edes osannut - tahria käsiään.

Väki kiirehti panikoiden Lassen puheille, joka avasi ovensa vielä aamupukeissaan. Ymmärtäessään, mistä oli kysymys, hän kiirehti kaupungin äärille, jossa Kätyrit pitivät tietä tukossa. Kätyrit kertoivat kääntäneensä ohjeiden mukaan kaikki ryysyläiset matkoihinsa. Lasse suivaantui tajutessaan, että Kätyrit eivät olleet kääntäneet ainoastaan kerjäläisiä, vaan myös lähikylistä tulleet kauppiaat ja koko palvelusväen. Hän huusi, että "oikeat kaupunkilaiset" pitää päästää läpi, mutta sitä eivät Kätyrit ymmärtäneet. Niinpä Lasse näki ainoaksi vaihtoehdokseen kiirehtiä Silinterin luo selittämään asiaa.

Silinteri seurasi tapahtumia taas tornistansa ja meni taas valmiiksi Lassea odottamaan toimistoonsa. Ja niin Lasse tuli tohkeissaan tohvelit jaloissaan hänen puheilleen. Silinteri kuunteli jälleen Lassen asian ja kysyi lopuksi, mitä Lasse tarkoitti "oikealla kaupunkilaisella". Sen selittäminen kävi vaikeksi. Lasse selitti kymmenyksistä, niiden maksamisesta ja sitä kautta kuulumisesta osaksi kaupunkia, mutta kun Silinteri muistutti, ettei torikauppiaat maksa kymmenyksiä, oli Lassen mietittävä asia uudestaan. Lasse turhaantui ja yritti selittää, että pitää olla kaupungin mukainen, vaan epäonnistui siinäkin, kun Silinteri kysyi mitä ihmettä se tarkoittaa. Lasse tivasi, että jokainen "oikea kaupunkilainen" tietää miten kaupungissa pitää olla, että joka ei osaa käyttäytyä oikein sietääkin lentää kaupungista. Eikä koko kaupunkiin roskaväkeä edes tarvita. Koko ajan Silinteri kuunteli maltillisesti ja tarkkaavaisesti. Lasse kertoi kuinka hänen sukunsa on asunut jo monta sukupolvea tässä kylässä, joka kaupungiksi kasvoi. Hänestä kaupunkiin hiljattain muuttaneet tietävät lähes aina ongelmia. Ja yhä Silinteri kuunteli. Lasse pauhasi ainakin tunnin, kunnes Silinteri kysyi, miten Kätyrit sitten tulisi ohjeistaa.

"Vain tarpeelliset pitää päästää kulkemaan", Lasse virkkoi. Silinteri nyökkäsi, veti hatustaan palan paperia ja mustan sulkakynänsä. Hän kirjasi Lassen sanat paperille ja antoi paperin Lasselle, ja kehoitti tätä viemään paperin Kätyreille, jotta ongelma ratkeaisi.

Lasse otti lapun, kiitti nöyrästi ja kiirehti Kätyrien luo. Hengästyneenä hän antoi lapun yhdelle Kätyreistä, joka otti sen, luki tarkkaan ja laittoi sen sitten rintataskuunsa. Sitten Kätyri kysyi Lassen asiaa kaupunkiin. Lasse häkeltyi siinä määrin, ettei heti ymmärtänyt kysymystä, mutta kun Kätyri kysyi sitä uudestaan, havahtui Lasse vastaamaan. Hän kertoi asuvansa kaupungissa, mutta se ei Kätyrille riittänyt, joka esitti kysymyksensä vielä kolmannen kerran, muotoillen sen toisin ja painotten sitä, mikä oli Lassen virka kaupungissa. Lasse ei osannut heti vastata. Hänellä ei ollut työtä; olihan hän tilansa myynyt Silinterille ja eleli nyt pelkästään kaupasta saamilla rahoillaan. Lasse yritti selittää asiaa Kätyrille, mutta ei onnistunut tekemään tähän vaikutusta. Lasse alkoi jo olla epätoivoinen ja selittää kuinka hänellä oli tärkeä tehtävä joka liittyi köyhien ja kurjien poissa pitämiseen, mutta koska hänellä ei ollut näyttää mitään paperia sen puolesta, että hänellä oikeasti olisi jokin virka, ei Kätyri päästänyt häntä ohitseen. Lassella ei ollut edes rahaa mukanaan, jolla hän olisi voinut väittää tekevänsä ostoksia. Eikä edes henkilötodistusta - kuka nyt mitään sellaista yöpukunsa kätköissä säilyttäisi.

"Väittää voi mitä hyvänsä", Kätyri vain tokaisi asiaan kuin asiaan. Silloin epätoivo oli jo saanut Lassen valtaansa. Hän yritti puskea tiensä läpi Kätyrin, mutta Kätyri otti häntä päästä kiinni ja paiskasi mutaan. Nyt Lasse oli jo likainenkin. Minne hän nyt menisi? Kaupunkiin ei pääse ja sen ulkopuolla asuu vain väkeä, jonka hän kaupungista hääsi.

Ylhäällä tornissaan Silinteri katsoi kaupungin ääriin ja seurasi tapahtumia. Oli tulossa kolea, Silinteri meni sisälle lämpimän takkansa ääreen, jossa palavat puut olivat metsästä, jonka hän oli Lasselta ostanut. Vielä oli muistissa se päivä, kun Silinteri kylään tuli ja sen kaupungiksi muutti, mutta kokonaan on jo unohdettu koska ja kuinka Lassen suku joen varteen oli asettunut.

- Herra Silinteri ja maailmanlopun tehdas (raakaversio)

Ajatus

2009-07-28T14:37:00.003+03:00

Nyt on suunta kadoksissa. Kaikki olemassa olleet suunnitelmat ovat menneet reisille. Niin ikään uudemmat suunnitelmat, projektit ja jopa kompromissit eivät ota onnistuakseen. Seurauksena on apatia ja epävarmuus. En tiedä mitä haluan minkäkin kanssa tehdä, tai mitä tehdä yleensä pitäisi.

Eniten houkuttaa ajatus siitä, että realisoisi koko omaisuuden, lopettaisi työt tyystin ja häipyisi Timbuktuun. Vaan tuskinpa siitäkään mitään tulisi.

Tiedän vain, ettei huvita kirjoittaa - siitä ei tule kuitenkaan mitään. Joku voisi korkeintaan käydä netissä jotain lätinää lukemassa, mutta ei se riitä tarkoitukseksi, eikä varsinkaan edes pieniksi ansioiksi. Sama pätee peleihin. Niistä ei saa koskaan edes omiaan pois. Ja tämä työ on taas jo pitkään ollut täyttä paskaa - tuskinpa se siitä miksikään muuttuu, kun ei ennenkään ole muuttunut. Sitä tuskin muuttaisi enää edes mikään rahallinen korvaus. Opiskelemaankaan ei pääse, eikä se vaihtoehto enää edes kiinnosta. Asunto sentään on muuten kiva, mutta tällä elämän rytmillä en remontin (vaikka hiljainen tällä kertaa onkin) enkä kaupungin elämän ääniä enää montaa kuukautta jaksa.

Kaikki se aika, jonka milloin mihinkin tyhjänpäiväiseen olen käyttänyt, on iäksi mennyt. Ja se ahdistaa: en ajatellut sen olleen tyhjänpäiväistä. Aivan kuin kaikki tiet olisivat nousseet pystyyn ja kaikki ovet menneet säppiin. On jo pitkään tuntunut, että alkavat voimat olla finaalissa.

En tiedä mitä tehdä, joten todennäköisesti teen jotain radikaalia. Pakko se on perkele, tai tämä elämä syö minut loppuun. Aloitan muuttamalla. Johonkin. Jotenkin.

Taistelu jatkuu, mutta minkä puolesta?

2009-07-22T11:45:00.003+03:00

Jos vielä monta kertaa kirjoitan suhteestani musiikkiin ja sen tuntemusesta tai pääsykokeiden pisteistä, alkaa se kuulostamaan pian jo leukailulta, enkä halua leukailla (nyt ainakaan). Olen käynyt asioita läpi kommenteissa, statuksissa ja muissakin kirjoituksista. Jos joku ajattelee kirjoituksistani, että tämä on vain katkeraa ja kateellista tekstiä, niin ajatelkoon rauhassa. Osittainhan se sitä varmasti onkin, mutta ei se tee tyhjäksi sitä asiaa, jossa epäkohdan näen.

Sitä paitsi minusta on melkein yhtä tyhjän kanssa mitä ihmiset asiasta ajattelevat.

Olen läpeensä kyllästynyt kuulemaan tasa-arvosta, luokkaeroista ja tasavertaisuudesta. Näennäisesti suomi on tasa-arvoinen valtio, mutta todellisuudessa se on kaikkea muuta kuin sitä. Nauran päin naamaa sille, joka sitä tasa-arvoiseksi väittää.

Naiset saavat järjestäen miestä huonompaa palkkaa, suomalaista etnistä alkuperää olevat (tai pikemminkin sen näköiset) saavat helpommin töitä, "lapsenhankkimisiässä" olevat naiset eivät pääse uraputkeen, siviilipalvelus kestää asepalvelusta pidempään... Tässä vain joitan arkipäivän asioita, joihin ei kiinnitä huomiota. Ne vain hyväksyy tyynen rauhallisesti. Kaiken muun rinnalla vaikuttaa aika mitättömältä, että lukion suorittaneet pääsevät helpommin yliopistoon, vaikka linjalle ei lukiota vaadita, eikä siitä anneta pisteitä. Mielenkiintoista on se, että jos olisin musta ammattikoulutaustainen joka hakee etnomusikologiaan, niin olisi mahdollisuuteni varmasti paremmat päästä sisään kuin kolmekymppisellä valkoisella miehellä, joka lukiota ei ole suorittanut.

Tai sitten ei, mutta siltä se kuitenkin tuntuu.

Minä halveksin eriarvoisuutta. En voi sietää sitä, kuinka jotkin kulttuurin normit määräävät sitä kuinka ihmisiä pitää kohdella taustan perusteella. Sen sijaan, että katsottaisiin ihmistä ihmisenä, nähdään vain tissit, väri tai lokero, johon yhteiskunnan mukaan kukakin kuuluu. Yhteiskunnan normit ovat aina rakentuneet vahvimman mukaan, ja niiden kumarteleminen vain kasvattaa entisestään niiden valtaa, joilla se jo on.

Ihminen kokee olevansa sitä vapaanpi ja hyvinvoivampi, mitä paremmin hän istuu valmiiksi veisteltyyn muottiin ja tekee mitä häneltä edellytetään. Sen suurempi on illuusio, mitä kauempana on kysymys: kuka edellyttää?

Kyllästyttä koko paska. Näennäisyys turhauttaa ja sen puolesta teeskentely raivostuttaa. Tuntuu nöyryyttävältä, että ilmeisesti motivaation ja kykyjen selvittäminen pitkäjänteiseen teoreettiseen opiskeluun loppuu kesken ensimmäisen kysymyksen, kun joutuu korjaamaan haastattelijan väärää olettamusta, joka johtuu hänen omasta leväperäisyydestään.

Sitä ihmetellään luokkaeroja ja ollaan olevinaan niitä vastaan, mutta hyvin pidetään kyllä huolta niiden ylläpidosta valitsemalla joukkoon vain "omiaan".

Aviisi on kiinnostunut tekemään jutun siitä onko hakemisen kompetenssin ja valituksi tulemisen mahdollisuuksien välillä jonkinlainen lasikatto. Kiinnostavaa olisi nähdä kuinka korkailta palleilta sitä pidetään yllä. En ole vielä tehnyt päätöstä suostunko haastateltavaksi vai en. En liiemmin ole varma enää ottaisinko edes opiskelupaikkaa vastaan, jos sellainen lohkeaisi. Kuvittelin ehkä muuta, enkä välittäisi joutua ulkopuoliseksi. Ehkä kuitenkin menisin katsomaan millaista se on.

Kaikki mitä sanoo ja ajattelee on turhaa jos he joiden pitäisi se kuulla kieltäytyvät sitä tekemästä.

Kaikki julkisesti kirjoittavat eivät ole toimittajia.

2009-07-06T13:03:00.004+03:00

Yksi turhimmista mahdollisista elämänmuodoista lienee itseään toimittajaksi luulevat luuserit, jotka joidenkin outojen ja vahingossa tapahtuiden tapahtumien johdosta ovat saaneet tekstejään julkaistuksi. Lähes poikkeuksetta tällaiset henkilöt kirjoittavat kulttuurista ja niin ollen mieltävät itsensä kultturelleiksi tai kyseisen kulttuuridiskurssin mukaan muuten cooleiksi tyypeiksi.

Näitä painomustetta tai bittejä tuhlaavia älykääpiöitä yhdistää se outo piirre, että kaikkea on haukuttava - aina, silloinkin kun ei oikeastaan ole mitään haukuttavaa. Negatiivinen nostetaan pöydälle, positiivista ei tahdo löytyä, ja jos löytyy on siinäkin jotain huonoa. Haukkumisella tietysi on suurempi tarkoitus: nimittäin nostaa kirjottajan asemaa kulttuurin tuntijana ja näin ollen antaa hänen käsiinsä enemmän kulttuuripääomaa.

Harmikseen "kulttuuritoimittaja" kuitenkin huomaa, että jo pienellä mediakriittisyydellä varustetut henkilöt näkevät törkeänsävytteisesti kirjoitettujen kritiikiksi naamioitujen mielipiteiden läpi piilotetun agendan, jonka olemasta olosta ei kirjoittaja itse välttämättä tiedä mitään. Siksipä hän tulee samassa suhteessa sitä nokkavammaksi, mitä enemmän hänen tekstejään on julkaistu ja mitä enemmän kirjoituksia katsotaan kieroon. Näin hän pyrkii nostamaan itsensä arvostelun yläpuolelle. Hän kuvittelee olevansa eliittiä. Arvostelijohin hän suhtautuu snobimaisen penseästi: vain tietämätön rahvas voisi kyseenalaistaa hänen kulttuurintajuaan - tietäähän jokainen asiaa tunteva, että hän puhuu asiaa. Toisaalta arvostelija voi vain olla kade hänen saamastaan huomista. Kade siitä, ettei itse ole niin kyvykäs.

Todellisuus on kuitenkin toinen. Yleensä itsensä jalustalle nostavat mediaan kirjoittavat ovat sitä pohjasakkaa, joka ei mihinkään muuhun kelpaa kuin täyteaineistoksi. Ensinnäkään näillä kirjoittajilla harvemmin on mitään koulutusta siihen mistä he kirjoittavat - kunnia elämänkoululle (eli kaljan - tai sitten kun oikein ollaan niin punaviinin juonnille). Toisekseen heillä ei ole mitään sanottavaa mistään. He vain haukkuvat kaikkea ympärillään tekemättä sitä yhtä asiaa, mikä erottaa amatöörit asiaansa tuntevista: amatöörit eivät koskaan kerro miksi kaikki on niin huonosti tai miten ne voisivat olla paremmin, kun asiaan perehtyneet puolestaan osaavat antaa rakentavaa kritiikkiä. Kolmannekseen heidän kirjoituksensa ovat korkeintaan viihteellisiä, ja ne hännystelijät jotka tällaista kirjoittajaa seuraavat ovat ennenkaikkea vielä huomionhakuisempia kuin kirjoittaja itse. Kirjoittaja on vain niin sokea, ettei tajua mitä mikäkin asia ympärillä on. Hän ei ymmärrä edes sitä, että asiallinen teksti voi olla myös viihteellinen. Päinvastoin, hän yrittää väittää, että hänen viihteellinen tekstinsä olisi myös asiallinen, ja kun ei sitä tekstin sisältöön onnistu lisäämään, hän rakentaa sen keinotekoisen persoonansa päälle.

Tällaisen persoonan perusajatuksena on se, että se on parempi kuin muut ihmiset, ja eikä ole harvinaista sekään, että omiin valheisiin aletaan uskoa.

Syy siihen, miksi tällainen vähäpätöinen asia minua ärsyttää liittyy siihen, että se kuuluu nimenomaan kulttuuriin. Urheilun piirissä ei moista kirjoittelua tapaa, eikä auto-, ase- tai vaikkapa tietokonelehdissä pelijournalismia lukuunottamatta. Heti kun asiaan liittyy vähääkään jonkilainen kulttuuri, niin näitä syöpäläisiä alkaa ilmaantua. Musiikkilehdistä Rumba on hyvä esimerkki. Lehti, jolla ei ole mitään sanottavaa, mutta joka sanoo sen kyynisen sarkastisella tavalla, joka saa hyväuskoisen luulemaan, että viihteelliset tekstit ovat asiallisia. Vastapainoksi mainittakoon Suosikki, joka on avoimesti asiattoman populaari. Sci-fiin erikoistunut Portti kärkitoimittajineen saa suupielet kohoilemaan mitä arvosteluihin tulee, mutta onnistuu toistamaan omaa negatiivisuuttaan kyllästymiseen asti Rumbaakin nopeammin.

Kulttuurillinen dualismi rehottaa. Riittää, että joku on tietävinään asioista kun hän jo löytää itseäänkin turhempia seuraajia. Eikä ihme. Kulttuurihan on yhtä kaaosta, jota ei voi järjestää millään tavalla arvojärjestykseen. Tätä on satoja vuosia yritetty, eikä vanhat tavat ole onnistuneet muuta kuin murtumaan nykyisessä median mylleryksessä.

Olen sanonut tämän jo useasti ja tulen sanomaan vielä lukemattomia kertoja: kultuurin kokeminen on aina subjektiivista (tarkista sanakirjasta jos et muuten tiedä mitä se tarkoittaa). Siksi ei voi olla mitään universaalia "hyvää" tai "huonoa", ja jos kriitikko unohtaa tämän, hän päätyy kirjoituksessaan kertomaan enemmän itsestään kuin aiheestaan.

Kaikki te tyhjäpäiset kyyniset snobit ymmärtäkää, kun sanon tämän selkokielellä: jos haluat, että tekstisi on paskankaan väärti, niin kerro MIKSI mikäkin on niin huonoa! Hyvän suhteen sinulla lienee ei ole ongelmaa; eihän sinulla ole rohkeutta mitään hyväksi sanoa!

Masennus on surkea tila

2009-07-03T11:13:00.003+03:00

Masennus tulee jostain selittämättömyydestä. Syitä voi etsiä sormea heiluttamalla, syyttää milloin mitäkin nykyistä, mennyttä tai tulevaa asiaa. Kaikki se on valheellista. Todellisia syitä ei ole, todellisia syitä ei tarvitse olla, sillä masennus ei johdu mistään muusta kuin kemiallisesta epätasapainosta aivoissa. Siksipä kaikki, joden syyksi masennus laitetaan, ovat useimmiten vain huonon ajoituksen uhriksi johtuneita asioita.

Kutsun masennusta mustaksi, usein mustaksi paskaksi tai paskapilveksi - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Yhteistä nimille on ajatus pimeydestä, joka pilven tapaan tulee ylleni. Tiedostan siis jollain tavalla, että masennuksella on jonkinlaiset reunat tai rajat. Kun se musta paska saa otteeseensa, et halua enää kuulla mitään kehuja. Painut sitä syvemmälle, mitä enemmän ympärillä olevat ihmiset yrittävät sinua kannustaa. Alat tehdä etäisyyttä ihmisiin. Pienestäkin syystä voi suuttua ja jäädä kaivelemaan yhä suurempia kuoppia mieleensä johon astua. Kaikki mitä teet on täyttä sontaa. Tiedät, ettet onnistu koskaan ja että kaikista yrityksistä huolimatta uppoat siihen paskaan jota vihaat elämässä joka tapauksessa. Olet niin väsynyt, ettet voi sitä sanoin kuvata - tai ainakaan kuvata sitä oikein. Tahdot vain levätä hinnalla millä hyvänsä, vaikka et edes tiedä mihin olet väsynyt. Jatkuva tyytymättömyys seuraa kaikkialle, eikä millään ole merkitystä. Ei ennen kuin asiat hajoavat ympäriltä.

On hyvin yksinäistä puuhaa lillua omassa synkässä maailmassaan. Sinne ei halua, eikä edes osaa päästää toisia. Onni siinä missä epäonnikin on samaa seratonien ja endorfiilin aikaansaamaa aistiharhaa. Se muuttuu kun on muuttuakseen - ei tiedä koska, mutta varma voi olla, että olo muuttuu lopulta aina - oli se millainen hyvänsä. On pitkiäkin tasapainottelun ja taistelun kausia. Olen niin tottunut taistelemaan tunnetta vastaan, etten ymmärrä sen tapahtuvan, vaikka tiedän tasan kuinka se tapahtuu: alan taistella pimeää vastaan, hylkäämään sitä mielestä, etsimään jotain mikä piristäisi. Jatkan sitä niin kauan, kunnes huomaan olevani pohjalla, ansassa - taistelun hävinneenä makaan ojassa. Muutamat päivät menevät synkkyydessä, mutta sitten se alkaa muuttua. Ja kun se väistää, paistaa taas aurinko.

Ei pitäisi taistella sellasita vastaan, jota ei voi voittaa. Pitää vain hyväksyä, että se tulee toisinaan. Ja vielä kun nämä ohjeet muistaisi silloin kun niiden muistaminen olisi tärkeää, niin hyvä olisi.

Kansanmusiikista

2009-06-29T12:35:00.003+03:00

Lukemani ja asiaan perehtymiseni perusteella uskallan väittää, että nykyinen kansanmusiikin pedagogiikka uhkaa kansanmusiikkia itseään. On syytä mainita heti, etten ole asiantuntija ja ettei kansanmusiikin tuntemukseni ole erityisen syvä. Siitä huolimatta koen problematiiseksi tavan, jolla kansanmusiikkia nyky-yhteiskunnassamme opetetaan.

On totta, että kansanmusiikkia pitää opettaa, jotta ensinnäkin se säilyisi ja toisekseen, koska sitä halutaan oppia. Kansanmusiikin ja -muusikoiden itsetunnon takia on tärkeää, että kansanmusiikki on tunnustettu arvostetuissa opistoissa, kuten Sibelius Akatemiassa. Paikkansa on kansanmusiikki ansainnut, sitä en kiellä.

Ongelmat sen sijaan alkavat tulla esiin jo pelkässä kansanmusiikin määrittämisessä. Artikkelikokoelmassaan Iski sieluihin salama Heikki Laitinen tuo esille kansanmusiikki termin käyttöön liittyvä ongelmia, joista itse kiinnitän enimmän huomioni käsitykseen siitä, että kansanmusiikki on ylhäältäpäin määritelty. Tällä Laitinen tarkoitti sitä, että kun sääty-yhteiskunnan lopulla kansanmusiikkia määriteltiin, se määriteltiin nimenomaan säätyläisten tarpeeseen. Säätyläisten omaa musikkia ei tarvinnut määritellä - se oli (ja on monessa tilanteessa yhä) musiikkia ilman sen parempaa erittelyä. Ennen kansanmusiikkia puhuttiin talonpoikaismusiikista, mutta mistään uudelleen nimeämisestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä kansanmusiikin tunnustus oli tärkeää suomalaistumisen aikaan: koko kansan yhteistä perinnemusiikkia.

Kokonaan oman lukunsa voisi kirjoittaa perinteestä ja mitä sen nimiin musiikkiopistojen voimin tehtiin. Lyhyesti mainittakoon lopputuloksesta sen, minkä jokainen musiikkia Suomessa opiskellut tietää: taidemusiikki on elitistisempää ja arvokkaampaa kuin mikään muu musiikki. Se on oikeampaa musiikkia kuin mikään. Jokainen etnomusikologi, joka itsekin toivon tulevaisuudessa olevani, tietää, että taidemusiikin ja sen ilmiöiden arvo perustuu mielikuviin, ei todelliseen paremmuuteen, johon ideana ei tahdota subjektiivisuutta mahduttaa.

Siitä huolimatta, kuinka paljon kukakin minkälaista musiikkia arvostaa ja kuinka korkealla sitä pitää, ei kukaan voi kieltää, etteikö taidemusiikilla olisi lähes hegemoninen asema maassamme. Asema itsessään on yksi monistä säätyläisyyden jäänteistä, jos jäänteistä yleensä voidaan puhua: meillähän vallitsee täällä yhä voimakas kulttuurillinen dualismi. Tilanne on sikäli erikoinen, että toisella puolella on taidemusiikki ja toisella kaikki muu musiikki.

Kansanmusiikki sijoittuu mielenkiintoisesti kahtiajaon puolivälille. Toisaalta se tunnustetaan kansan musiikiksi, mutta toisaalta se varsingin opinnoiltaan kuuluu taidemusiikin piiriin. Kansanmusiikin sisällä velloo oma kaksijakoisuus. 28.6 Yle 2:den uutisissa oli juttua haitarin asemasta. Hanuristit yleensä ovat lukeutuneet kansanmusiikkisoittajiin, mutta nyt heidän riveissään on tahtoa saada haitari oikeaksi taidesoittimeksi. Kansanmusiikkijuhlista eräs haastateltaja sanoi, että ne ovat hyvä paikka esittää kansanmusiikkia, mutta tietysti myös harrastajien pitää päästä esille.

Se minkä Erkki Ala-Könni aloitti kauhavalta 60-luvulla on totisesti muuttanut muotoaan monessa suhteessa, jos ensin täysin harrastelioiden soittama tapahtuma onkin muuttunut sellaiseksi, että "myös harrastajien pitää päästä esille". Ikään kuin kansanmusiikkijuhlat olisivat ensisijaisesti tarkoitettu ammattisoittajien estraadiksi ja vasta sen jälkeen harrastelijoille.

Toinen häiritsevä asia liittyy selittämättömään tarpeeseen tehdä vastakkainasettelua: soitin tahdotaan mieltää jonkinlaiseksi, jolla tehdään tiettyä jonkinlaista musiikkia. Kanteleella (5 kielisellä) soitetaan Kanteletarta tai Kalevalaa, konserttikanteleella soitetaan taidemusiikkia ja koneistokanteleella Martti Pokelan sävellyksiä. Viululla soitetaan taidemusiikkia, jouhikolla kansanmusiikkia. Soittimen muokkaus tiettyyn tarkoitukseen johtaa tietyyn luokitteluun, joka edelleen johtaa tiettyyn tapaan soittaa soitinta. Syntyy käsitys oikein ja väärin soittamisesta ja pedagoginen suunta. Mitäköhän tapahtuu haitarille tai sen soittotavalle, jos siitä tulisitaidesoitin? Haitari tuksin repeisi kahdeksi, mutta millainen suopa syntyisi ammattilaisen ja harrastavan haitarinsoittajan välille?

Kun kansanmusiikkia aloitettiin opettamaan, oli tarkoitus, että tulisi kansanmusiikin opettajia, joiden voimin kansanmusiikki voitaisiin viedä kansan lähelle. Nyt kansanmuusikoista on ikään kuin tullut oma taiteilioiden lajinsa. Se on elitistinyt. Sen pedagogiikka on yhä paljolti velkaa Sibelius Akatemiasta omaksutulle, eikä välttämättä ole täysin perätön sekään väite, että kansanmusiikkia opiskellaan entistä kuriinalaisemmin - kuin taidemusiikkia ikään.

Mutta toisaalla kansanmusiikki elää eritavalla. Suomalaisen kansanmusiikin erityispiirre on siinä, että jokainen kansanmuusikko tahtoo olla myös säveltäjä. Soittimia on melko vähän ja taidot varsinkin harrastepiireissä ovat kirjavat. Voisi ilkeästi ajatella, että ammattikansanmuusikon silmissä on hyvä päästää harrastelijoita esiintymään, jotta hänen omat taitonsa korostuisivat.

Kaikki ammattikansanmuusikot eivät tietenkään ole sortuneet tähän elitistisyyden suopaan. Eikä kyse varmasti ole tietoisesta ylimielisyydestä, vaan ennemminkin asemasta: taidemusiikilla vain on korkeampi asema. Eliittiä on helppo arvostella ja jopa halveksua, mutta jos tapa sen piiriin on päästä, ei siitä yleensä kieltäydytä.

Tärkein ja omaleimaisin piirre kansanmusiikissa on soitinlähtöisyys: musiikkia tehdään soittimen ehdoin, ei nuottien. Sillä mitä on pyritään kuvaamaan sitä miltä tuntuu tai mitä halutaan sanoa ja tähän prosessiin nivoutuu paitsi soitin ja persoona, myös kulttuuri tapoineen ja arvoineen sekä ympäröivä maailma. Liian ankara pedagogiikka voi vahingoittaa tätä herkkyyttä.

Toki edellinen piirre sopii muihinkin musiikeihin, kuten rockiin, siinä määrin laajasti, ettei sitä voi pitää ainakaan yksin kansanmusiikin piirteenä. Mutta yhtälailla voi kysyä mitä kansanmusiikki lopulta on? Eikö tarttuva hitti, jota "koko kansa" hyräilee ja jota toiset opettelevat itse soittamaan tai laulamaan ole juuri sitä kansan musiikkia? Ei, sillä se on populaarimusiikkia.

Talonpoikaismusiikki - kansanmusiikki - populaarimusiikki. Kaikki eri asioita, mutta ehkä enemmän muuttuneen maailman johdosta, kuin musiikillisen luonteensa takia.

Kansanmusiikki elää, ja hyvä niin. Se elää moninaista elämää, monella eri tavalla ja muuttuu alati. Myös se on hyvä.

Ihmiset räpläävät ja tulevat aina räpläämään esineitä josta ääntä lähtee - tulevat aina tekemään uutta musiikkia uudella tavalla.

Yhtä hiton hittoa.

2009-06-26T00:09:00.003+03:00

Tällä viikolla kaikki on ollut yhtä "vitun paskaa". Pistää miettimään miksi näin on.

Työ ei kiinnosta - ikään kuin se suurimman osan ajasta kiinnostaisi, kirjoittaminen ei suju - ikään kuin se aina olisi helppoa, suunnitteleminen saati toteuttaminen ei kiinnosta. Aurinko ei huvita, sadetta en halua, tyyni on syvältä ja tuuli hanurista. Ei vaan kiinnosta olla muuta kuin kyyninen.

Aloitin uuden pelin suunnittelemisen ja valmistelin pohjia sen toteuttamiselle. Ensiviikolla ajattelin sen esitellä. Singularis Duo on vielä vaiheessa. Viimeiset uudistukset on tekemättä, vaikka kyseessä onkin lähinnä kosmeettisia puolia - vaikka säännöt puuttuvat ja korteissa lukee väärin muutama asia, ei sillä ole väliä, koska säännöt ovat selvät ja testiä voi toteuttaa. Singun säännöt ovat niin yksinkertaiset, ettei niitä ole pakko laatia raamatuksi ja siksi ne saavat olla omissa oloissaan toistaiseksi.

Abyssus valmistuu hijlaista tahtiaan. Olen sivulla 110 nyt ja 150:ssä peli menee poikki. Sen jälkeen on ensimmäinen osa valmiina. Maltan tuskin odottaa, että saan luetuttaa sen ystävilläni. Se on ollut jokseenkin palkitsevaa. Löysin jotain outoa jaksamista Mustasta Tornista, mutta nyttemmin se voima on hiipunut. En ole lukenut viime päivinä. Ei kiinnosta - lukea tai kirjoittaa. Vaatii liikaa voimi sellainen.

Pöydällä on uutta musiikkia, joka pitäisi kuunnella. Ei oikein ehdi vielä. Yritän ymmärtää Sonata Arcticaa. Olen onneksi siinä jo hyvin pitkällä. Ei musiikista muuta. En ole edes soitellut pariin - kolmeen päivään.

Mutta takaisin uuteen peliin, jolta vielä nimi puuttuu. Ehkä siihen sellainen tulee sitten myöhemmin. Olen innoissani siitä - tiedän jo nyt, että se tulee olemaan ainakin mielenkiintoinen. Saa nähdä millaisen vastaanoton se saa.

Ongelmani on ehkä siinä, että joudun hajauttamaan keskittymiseni niin laajalle alueelle. Liian moni asia kiinnostaa, eikä yhtään niistä voi vain tyytyä pintapuolisesti arvioimaan. Minun pitää ymmärtää asioita. Ymmärtää miten ne toimivat, mitä ne tekevät ja miksi. Miksi ne ovat olemassa. Vaikka se on raskasta ja hyvin stressaavaa toisinaan, on se myös erittäin palkitsevaa.

Olen kai vähän hullu.

Vielä pari viikkoa ja sitten teidän miten kävi kouluun pääsemisen kanssa.

Sekin jännittää.

KMFDM - maailman paras livebändi!

2009-06-15T12:39:00.005+03:00

Tämä on oma mielipiteeni. Lausahduksesta voidaan olla montaa mieltä, mutta sitäkin parempi kuin väitellä siitä mikä bändi on paras livenä ja miksi kaikkia ei voi keskenään verrata, on kysyä miksi näin?

Pakko myöntää: vaikea sanoa.

Suhteeni KMFDM:än on muutenkin monimutkainen. Tutustuin bändiin erään melkein saman porukan siviprojektin (MDFMK) kautta. Ihastus oli niin valtaisa, että keräsin lähes koko diskografian. Vanhempi tuotanto ei kuitenkaan lämmittänyt siinä määrin kuin uudempi ja tästä syystä kolme levyä on jäänyt hankkimatta: "What do you know, Deutschland" alkuperäinen "Naïve" sekä "Opium". (Itseasiassa en ole varma What do you know, Deutschland:ista. Pitää tarkistaa)

Naïve:n uusi versio löytyy hyllystä (Naïve/hell to go). Alkuperäinen vedettiin myynnistä hetimiten julkaisun jälkeen, koska yhdessä sen kappaleessa oli käytettä 30 sekuntin leikettä Carl Orffin Carmina Buranan O Fortunasta ilman lupia. Levyä ennätettiin myydä vain muutamia kappaleita, joten ymmärrettävästi sitä on lähes mahdoton saada mistään.

KMFDM aloittu uransa äänittämällä musiikkia C-kasetille ja jakamalla sitten kasetteja paikallisille klubeille. Idea oli päästä heittämään keikkaa, ja kohtalaisen hyvin siinä onnistuttiinkin. Tämän kasetti oli bändin ensimmäinen julkaisu. Sen nimi on Opium ja sitä valmistettiin vain parisataa kappaletta. Hommattua oikeudet musiikkiinsa bändi alkoi masteroida vanhoja levyjä ja saattaa niitä jälleen myyntiin. He julkaisivat Opiumin vuonna 2006, mutta syystä tai toistesta (ehkä eniten siitä, että pelkään alku-KMFDM:n olevan hirveä kokemus) levy on jäänyt myymälään.

Jokainen KMFDM:n levy on ollut omalla tavallaan aikaansa edellä. Olen useimmiten pitänyt parhaimpana levynä edellistä ilmestynyttä, mutta Hau Ruckista lähtien olen tykästynyt entistä enemmän uusimpiin.

Näin Bändin livenä ensimmäistä kertaa Hau Ruck kiertueella, muistaakseni 2006 Tampereella Klubilla. Kokemus oli suuremmoinen. Bändi osasi tehdä yleisön intensiiviseksi. Tunnelma oli korkealla ja kaikilla oli hauskaa. Jotain hengestä kertoo se, että yhdessä vaiheessa bändin roudari tulee lavan reunaan ja haluaa ottaa kaverini kameran. Ei tiedetty oliko kuvaaminen edes sallittua - kaveri räpsi kuvia siitä huolimatta. Vastentahoisesti hän antoi kameran roudarille, joka vain alkoikin ottaa sillä kuvia bändistä ja meistä. Sitten hän antoi kameran takaisin ja jatkoi roudarin hommiaan. Samana rundilla bändi heitti keikan Helsingissä, jossa he olivat pyörineet ennen keikkaa (tai sen jälkeen) yleisön seassa kuin ketkä tahansa juttelemassa ja juomassa olutta.

Tänä vuonna näin bändin livenä toisen kerran, eikä menininki ole ainakaan latistunut. Koko 25 vuotisen uransa ajan on KMFDM pysynyt underground bändinä. Jotkin sivuprojektit ovat olleet suosittuja populaarimusiikin keskuudessa, kuten Lucian From The Land Of Volcanos. Bändi on elänyt pitkään ja elää yhä voimakkaasti ja yhäkin vain marginaalisen yleisön voimin. Se on jo saavutus. Itseään ei ns. olla myyty rahan takia, vaan ollaan tehty sitä mitä halutaan.

Kunnon vastavirtamusiikkiryhmän tapaan, ei KMFDM oli ollut kritisoimatta maailman asioita: bändi kertoi julkaisevansa levyn kaksi viikkoa sen jälkeen kun Amerikka aloitti sodan terrorismia vastaan ja hyökkäsi Afganistaniin. Levyn nimi on Attack/Reload, ja nimikkobiisin lyriikoista voi päätellä, ettei kyseessä ole sattuma. Niin ikään WWIII ilmestyi pian sen jälkeen kun alkoi Irakin miehitys. Myöhemmin W.Bushin hallintokaudella bändi vaihtoi kotipaikakseen Saksan Amerikan sijaan. Niihin aikoihin ilmestyi myös Hau Ruck, jonka lyriikat painottuivat aikaisempaa enemmän euroopan kielisiksi. Hau Ruckin nimikkobiisi voi antaa ymmärtää, että muutossa kyse saatoi olla protestista. Julkiset tiedotteet eivät myöskään tätä pois sulje. Aikaisemmissa julkaisuissa kannanottaminen ei ollut niinkään ilmeistä, joskin jo vuonna 95 ilmestynyt Nihil sisälsi kappaleen "Terror", jonka tulkinta mahdollistaa monenlaiset näkemykset terrorismista ja sen tukemisesta (vuonna 1995 USA oli yksi suurimpia terrorismin tukijoita. Se oli aikaisemmin rahoittanut mm. Al-qaidan toimintaa, jonka se oli lopettanut Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Kylmänsodan loppumisen seurauksena USAssa tehtiin 1994-95 muutamia paljon huomiota saanneita terrorismi-iskuja.)

KMFDM on saanut negatiivista huomiota kuuluessaan joidenkin koulusurmaajien lempimusiikkeihin. Jokelan koulusurmien tehneen videolla soi KMFDM:n biisi ja Kauhajoen surmaajankin koneelta löytyi KMFDM:n biisejä. KMFDM kuului myös erään amerikkalaisen koulusurmaajan lempiyhtyeisiin. Niin ikään myös skinit löytävät samaistumisen aiheita joistakin KMFDM:n kappaleista.

Punk muutti musiikin. Se herätti kapinan ja anarkismin systeemin järjettömyyttä vastaan. Se sai aikaan aallon, jonka johdosta progen dominointi rock-skenessä painui syvempiin kerroksiin. Mutta sitä ei kestänyt kauaa: punk hajosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Nyt se elää enää sellaisinen bändien kuin KMFDM:n kautta. Suurta musiikillista vallankumousta on turha odottaa tältä saralta, mutta henkilökohtainen asennekasvatus elää. KMFDM:n sanoma on, että älä niele paskaa jota sulle syötetään. Ajattele omilla aivoilla, ja taistele oikeuksiesi puolesta. Taistele vapaudesta ja vääryyttä vastaan!

Se on asenne. Ei pelkkä musiikki, ei henkilöt sen takana. Ei se mitä se edustaa tai miten sitä myydään, vaan se koko hoito. Se asenne jolla KMFDM on tehnyt omaa juttuaan 25 vuotta, välittämättä paskasta ja taistelemalla tiensä klubilta toiselle. Sitä ei voi lavastaa.

A beatifull woman and some dirty old men.

Rip The System!

KMFDM will never stop!

KMFDM forever suck!

"Oletko huolestunut suomalaisten alkoholin käytöstä?"

2009-06-04T12:54:00.003+03:00

No jopas oli kysymys. Sen meille tarjoili galluppiluontoisesti Forssan Seudun Puhelin palvelunsa Surffi.net:in etusivulla.

Äkkiseltään tulee selväksi, mitä kysymyksellä haettaan. Se liittyy ainaiseksi keskustelunaiheeksi päätyneeseen alkoholipolitiikkaan, jonka tiimoilta hallinnon vaikuttaa olevan mahdotonta saada aikaiseksi mieleistään mallia.

Mutta jo pelkästään kysymyksen toistaminen mielessä kertookin jotain kokonaan muuta: "Oletko huolestunut suomalaisten alkoholin käytöstä?".

Miksi suomalaisten? Eikö luontevampaa ja hedelmällisempää olisi kysyä "oletko huolestunut alkoholin käytöstä", kuin tuoda siihen määrite "suomalaisten", joka automaattisesti ohjaa vertaamaan tätä suomalaisten juomakulttuuria johonkin toiseen kulttuuriin. Tällaisen kysymyksen asettelun seurauksena voidaan verrata eri maista koottuja tilastoja ja päätellä, että suomalaiset juovat vähemmän kuin venäläiset. Väittelyn tiimoilta kiinnitetään huomiota milloin tilastojen virhemarginaaleihin - milloin venäläisen kulttuurin rappeutuneisuuteen, mikä sitten onkin omiaan nostamaan suomalaisten itsetuntoa ja samalla lietsomaan pahaa verta. Alkoholia puolustavat voivat ottaa esimerkiksi myös Ranskan, jossa viiniä litkitään joka käänteessä. Vastustajat nostavat esille erilaisen juomakulttuurin ja tekevät eroa viinin ja viinan välille. Kättä väännetään joka asiasta - kaikki juotava muutetaan kulutetuiksi litroiksi henkilöä kohden vuoden ajalla. Mittaria suosivat niin puolustajat kuin vastustajat, vaikka se on niin yleistävä, ettei se kerro enää mitään koko alkoholin kulutuksesta.

On täysin eri asia kuinka paljon alkoholia ostetaan, kuin se miten se kulutetaan. Keskikulutukseen perustuva mittari on yhtä käytännöllinen kuin päätellä millainen on keskiverto suomalainen kansanedustajia luokittelemalla sopivin kriteerein. Tahtoisimpa tavata henkilön, jolle pelkkä hallitus on jokaista siellä olevaa henkilöä myöden juuri sellainen kuin hän haluaisi. - Puhumattakaan nyt siitä, että kaikki eivät edes äänestä, kuten kaikki eivät käytä alkoholia.

Yleensä alkoholin kulutusta onkin suitsimassa henkilöt, jotka eivät siitä juuri mitään tiedä, ja jotka eivät ymmärrä tehdä eroa kulutuksen ja ostamisen välille. Viinapullon voi juoda seitsemän päivän aikana tai sitten muutamassa tunnissa. Tavalla on suuri merkitys terveydellisiin ja sosiaalisiin vaikutuksiin, mutta "litraa henkilöä kohden per vuosi" ei kerro tästä yhtään mitään. Korkeintaan se voi olla pohja oletuksille, joita juuri jo pohjansa takia voidaan kyseenalaistaan.

Kysymyksen harkitsematon esittäminen ei ole Surffi.net:in galluppia hoitavan henkilön ymmärtämättömyyttä, vaan enemmänkin kiteytymä siitä kollektiivisesta suomalaisesta ajattelutavasta, joka jossain määrin on turmellut meistä jokaisen. Jokainen meistä ymmärtää, että suomi on rajoilla erotettu alue maapallon maa-alueilla, mutta jo se miksi, miten ja millä tavalla raja on vedetty nostaa esiin ristiriitaisia käsityksiä. Eräs ääriäsänmaallisen miehen teesinä on sotaveteraanien kunnioitus, koska he taistelivat suomen itsenäiseksi. Hänen mielestään on myös sotaveteraanenja halveksivaa päästää suomeen väärän värisiä maahanmuuttajia. Luulisi, että juuri tosi isänmaan ystävä olisi perehtynyt asiaan paremmin: eihän Suomea sotimalla taisteltu itsenäiseksi, eikä niin ikään sen aikaisia "sotaveteraaneja" enää edes jäljellä olisi. Se, että Suomi on itsenäinen - se on julistettu itsenäiseksi ja onnistuttu itsenäisenä pitämään - ei tarkoita, että muun maailman menoa ei tarvitse huolehtia. Ei, se tarkoittaa, että me voimme itse päättää mitä me maallamme teemme.

Tämän asian ymmärtämättömyys on johtanut ajattelutapaan, joka heijastuu jokapäiväisessä keskustelussa: Suomen parhaaksi, suomalaisuuden vuoksi, suomalainen kulttuuri, suomalaiset arvot... Kukin vuorollaan vetoaa johonkin tällaiseen käsitykseen, vaikka kaikki ne merkitsevät eri asioita eri ihmisille. Ei ole yhtenäistä suomalaista kulttuuria, vaikka suomalaistumisen aikaan niin tahdottiin olleen. Ei ole yhtenäisiä suomalaisia arvoja, ei yhteistä parasta. Lönnrot ja Tobeliuksen tahaton perintö elää yhä. Sen mukaan suomalainen on nöyrä ja sisukas, eikä suomalainen kapinoi. Sen mukaan meillä kaikilla suomalaisilla on yhteinen perintö, yhteinen historia.

Mitä sitten, että vielä 1800 luvulla suomessa vallitsi säätylöistön ja rahvaan välillä niin syvä suopa, että kaikki - koko kulttuuri kieltä myöden olivat eri. Säätyläisiä oli pari pari prosenttia ja heillä oli kaikki valta, jopa lait olevat heille ja rahvaille omansa. Mitä sitten, että kansalaissodan jälkeen punaisia kuoli vankileirien oloissa kymmeniä tuhansia, vaikka niin samaa kansaa oltiin olevinamme.

Nämä arvot joutuvat kovalle koetukselle nöyrälle ja sisukkaalle suomalaiselle, kun itäisestä naapurustosta samalle työpaikalle tulee miehiä, jotka tekevät 12 tunnin työpäivää ja tekevät siinä ajassa 3-4 suomalaisen työt. Väärinhän se on, eikö niin? Mutta miksi? Koska suomalaisen on vaikea huomata, että sisua ja tehokkuutta on muuallakin. On helppo ajatella olevansa sitkeä ja kova, kunnes joku toinen - joku ulkomaalainen, vieras ja oudosta kulttuurista (jos sitä nyt kulttuuriksi edes voi sanoa) onkin parempi, nopeampi, sisukkaampi ja vieläkin nöyrempi.

Kun on varma omasta sisukkuudestaan, ei haittaa vaikka ottaisi vähän lunkinmin - ei se tarmo mihinkään siinä katoa, kun on Juojan suomana sen kanssa syntynyt.

Muukalaisen työstä etsitään virheitä, häntä on hyvä vähän kiusata, ja kun ei sekään auta, on aika liittoutua ja vaatia muutosta.

Sama pätee niin useimmilla työpaikoilla jossa johtoporras ei rajoita tehtävien töiden määrää, mutta myös Euroopan Unionissa. Me, Suomi, olemme osa maailman suurinta talousaluetta. Me olemme osa suurvaltaa, tai ainakin hyvin lähellä sitä olevaa instituutiota. Me olemme eurooppalaisia, ja Eurooppa on me.

Siitä huolimatta keskusteluissa, uutisissa, gallupeissa... kaikkialla on huomattavissa, kuinka asiat esitetään aina siinä perspektiivissä, että suomi on jotain verrattuna johonkin muuhun. Vertailukohdetta ei tarvitse edes antaa, kun se on jo siitä löydettävissä, kuten otsikoinnin kysymys osoittaa. Eikä se rajoitu vain politiikkaan, vaan myös ihan jokapäiväiseen elämään: miten sisustaa talo? Millaisella autolla ajat? Pitää siivota kotona, sillä jos joku tulee käymään, on sekasotku noloa.

On se kumma juttu, että Suomi olisi ennemmin osa Yhdysvaltoja kuin Eurooppaa.

Resident Evil leffatriologia

2009-06-01T13:08:00.005+03:00

Resident Evil on pysynyt itselleni hieman vieraampana "käsitteenä". Pelit eivät tuttuja, mutta eivät myöskään täysin vieraita. Yleinen vaikutelma on ollut lähinnä "ihan jees, mutta ei sen enempää". Zombeja ammutaa, pääosumasta tippuvat parhaiten. Liekö tuon nyt sen enempää tarinaa tarvitsee.

Tarinan puutteesta ei Resident Eviliä kuitenkaan syyttää voi. Vaikka edessä on jatkuvasti lisää milloin mitäkin rekvisiittaa, jonka piirissä enemmän tai vähemmän kujajuoksumaisesti aina jonkimoisia zombeja tai mutantteja lahdataan, on hommaan saatu mukaan sen verran tunnelmaa ja roolipelimäisyyttä, että juttu jaksaa kiinnostaa. - Ja hyvä niin fanien kannalta.

Elokuvista ei sitten ihan samaa voikaan sanoa. Se vetääkö Milla Jovovich roolinsa hyvin vai huonosti aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia: osa yleisöstä pitää häntä juuri oikeana valintana rooliin, samalla kun osa sitä vastustaa. Itse lähden siitä, että Jovovich sopii rooliin - mutta se kuinka paljon hän on vaikuttanut esittämäänsä hahmoonsa onkin toinen asia.

Kaikkien Milla Jovovichin tähdittämien leffojen on riskinä muuttua ruodon esittelemiseksi: mitä vähemmän leffassa on järkeä ja mitä huonommin se on tehty, sen enemmän Jovovichin alastonta pintaa on näkyvissä. Asiaa voi verrata suoraan esim. Ultraviolet ja Jean d'arc -leffojen välillä. Fifht Element osuu mukavasti tähän välimaastoon.

Mitä moinen laatumittari sitten kertoo Resident Evilistä? Hämmästyttävän vähän. Kuten sanottu: Jovovichin leffoilla on riski muuttua "pintakiilloksi". Vaikka stereotyyppisen seksikästä ja pelimäisen typerää onkin, ei Resident Evilissä häiritsevän räikeään herutukseen alennuta. Tästä tietysti voi olla montaa mieltä, mikä korostaakin sopivasti asian varsinaista pointtia: Resident Evil -leffojen juttu on Milla Jovovich. Moni käy katsoo leffat jo pelkästään "naiskauneuden" takia.

Missä tahansa B-leffassa näkee intohimoisempia ja kekseliäämpiä selityksiä zombeille kuin paljon peliltä perivältä Resident Evil triologiassa. Varsinkin ensimmäisen osan zombeja uskottavimpia viritelmiä löytää jo youtubesta. Kolmannessa osassa on kuosi korjattu - ilmeisesti käsikirjoituksen kustannuksella. Mielenkiintoisella tavalla triologian keskimmäinen vaikuttaa tasapainoisimmalta elokuvalta, jossa sopivassa suhteessa on mukana oikeastaan kaikkea tällaiseen zombiplasterointiin sopivaa.

Ykkösosan suurin ongelma oli lähes kliseinen lähestymistapa ja onneton lavastus sekä maskeeraus. Tarinassa mennään maanalla olevaan tutkimuslaitokseen sammuttelemaan tietokonetta ja tekemään kaikkea typerään erinäisistä tekosyistä. Kaikkialla on valoa, lavasteet näyttävät (ja varmasti myös ovat) pahvilta ja zombien olemus ei paljon hätkähdytä.

Kakkososassa päästään pihalle tylsistä tunneleista. Zombit ovat valloittaneet kaupungin kadut ja meininki on kohtalaisen kasassa. Zombien ennalta-arvattava ilmestyminen ei haittaa liiaksi, eikä myöskään kliseiset käänteet juonessa. Hahmoille on annettu siedettävä syy tehdä kaikkea. Edes lopun mutanttiörvelö ei pilannut tuotosta - paljolti tähän vaikkutti lienee se, että "pahis" oli maskeilla tehty. Digitaalinörtit oli jätetty kotiin pelaamaan pasianssia ja hyvä niin. Huonona esimerkkinä toimikoon The Incredible Hulk. Loppuratkaisun moralisointi jäi sopivan vaisuksi ja ymmärrettäväksi, eikä suuria tunteita tarvinnut vuodattaa. Toiminta oli suht kasassa, vaikka ihmettelenkin aina, miksi luodit tuntuvat väistelevän päähenkilöitä (ja miten zombeja vain riitti riittämisen jälkeen). Ei mitään päätähuimaavaa, mutta toimivaa. Edes krapula ei ole välttämätön syy katsoakseen tämän leffan.

Kolmosessa onkin sitten vedetty pykälään jokin selittämätön Mad-Max vaihde. Ilmeisesti tekiöiden on ollut mahdoton nähdä muunlaista post-apokalyptista maailmaa kuin aussien viitoittamaa visiota. Hahmoihin on kakkososan jälkeen ilmestynyt jälleen lähes korostettu sterotyyppinen esittäminen. Jo ensimmäisen sekunnin jälkeen on henkiöstä hyvin aavistettavissa, mitä kukakin tekee ja edustaa - kuin vanhan kunnon Star Warsin tapaan. Maailma on rakennettu liiallisella mahtipontisuudella, eikä juttu edes liitty edellisosiinsa niin saumattomasti kuin edeltäjänsä. Jovovichin hahmo on niin rankkis, ettei tahdo Milla-tytön kengän riittää. Leffa alkoi jokseenkin mielenkiintoja herättämättä - jos koko muuten mielenkiintoinen tapahtumaketju on kerrottava ensimmäisten kuvien jälkeen, ei paljon jää paljastettavaksi elokuvan ajaksi. Leffa ei kehity yhtään parempaan suuntaa kun mukaan nakataan messiaalisia elemettejä ja yliluonnollisia kykyjä. Pahiskin on tyypillinen muropaketista löytyvä psykopaatti.

Sen verran oli väsy silmässä, ettei leffa oikein tarttunut. Velvollisuudekseni koenkin siis katsoa unettavan elokuvan uudestaan ja palata asiaan tarpeen vaatiessa.

Boksin hankkiminen ei suoranaisesti kaduta. Suomessa en boksiin ole törmännyt, mutta Tallinnasta sen bongasin. Jostain syystä ensimmäisessä leffassa on vain jenkki subit - muista löytyy suomeksikin. Boksin hinta oli verrattain pieni siihen nähden, että sain varmistuksen Resident Evil-leffoihin liittyvistä oletuksistani ja ennakkoluuloistani. Vähän hyvää, mutta ei pelkkää skeidaakaan.

Isokin mies voi stressata pienistä.

2009-05-24T01:26:00.002+03:00

Otsikko on harhaanjohtava; en stressaa pienistä. Pyrkimykseni on suuri, itselleni hyvin tärkeä asia. Pettymys on oleva suunnaton, mikäli epäonnistun. Onnistumisen arvostaminen tuskin yksin riittää sille vastineeksi.

Olen lukenut kirjat kolmeen kertaan. Olen myllännyt teoriaa paljon syvemmältä kuin annetun materiaalin pohjalta on ollut mahdollista. Olen laatinut hyvän muistiinpanot, jotka kattavat kaiken tarpeellisen, kunhan saan ne kirjojen osalta valmiiksi. Olen valmistautunut viimeisen puolivuotta neljää tuntia varten, joiden perusteella joko pääsen jatkoon, tai tipahdan leikistä heti.

Vaikka jatkoon pääseminen ei takaa vielä mitään, olen 2. vaiheen suhteen optimistinen. Haastattelussa puntaroidaan lähinnä motivaatiota ja musiikillista taustaa. Motivaatiota kyllä on yllin kyllin, eikä kompastuskiveksi varmasti tule musiikillinen taustakaan. Soitin kuulonvaraisesti opittuja sävelmiä jo nuorena. Muistan soittaneeni lambadaa 8-9 vuotiaana isovanhemmilleni. Aloin tehdä tietokoneella - tai Commodore 64:lla - musiikkia samoihin aikoihin. Ensimmäisen neliraitanauhurini sain 13 -vuotislahjakseni. Ehkä tietokonemusiikin vaikutuksen alaisena, kuuntelin suuret määrät kaikenlaista konemusaa seuraavat 10 vuotta. Sivussa hurahdin elokuvamusiikin kautta klassiseen musiikkiin. Innostus konemusiikkiin alkoi hiipua, kunnes se sitten loppui yhtä äkkiä. Huomio kääntyi - niin ikään leffamusan kautta - rockiin ja sen tyyleihin.

Soitan lähes tunnin päivässä jotain käsiin osuvaa soitinta. Siksi hallitsen jollain tavalla koskettimet, rummut, kitaran, basson, altonokkahuilun ja läjän Brasilialaisia kansansoittimia. Sibelius Akatemina porttia pidemmälle ei soittotaidoillani ole mitään asiaa, mutta jokaisella näistä pystyn soittamaan jotain - joitakin erillaisia kappaleita. Enkä usko, että koneellisen musiikin tuottamisen ja äänenkäsittelyn vuosien harjoittelusta on mitään haittaakaan haastattelussa.

Kuten sanottu, en murehdi haastattelusta. Sen sijaan olen äärimmäisen huolissani niistä neljästä tunnista, joiden aikana minun pitäisi vastata kysymyksiin teoriasta, laatia analyysi esitetystä kappaleesta, kirjoittaa referaatti sekä vastata valintakoekirjoista esitettyihin kysymyksiin. Huoli kumpuaa aiempien vuosien valintakokeista. Ehdoton epätoivon suosikkini lienee tämä: "laadi ulkomuistista nuotinnos jostain seuraavista kappaleista, niin että lopetussävel on yksiviivainen e". Sitten on läjä kappaleita, josta osaan ainoastaan "paljon onnea vain". Sanonpa vain, että on täysin eri asia kirjoittaa nuotit vaikkapa koskettimien ääressä kuin ulkomuistista - varsinkin kun lopetussävel on ennalta määrätty.

Stressiä ei missään määrin helpota tieto siitä, että tänä vuonna on yliopistoihin tehty ennätysmäärä hakuja. Tästä kiitos sähköisen hakulomakkeen, jonka käyttö on siinä määrin yksinkertaista, että hakuja eri linjoille on tullut maanlaajuisesti reilu 13 000 enemmän kuin viime vuonna. Tietysti se on huitsin kivaa: etnomusikologiaan on aiempina vuosina ollut hakijoita tasaisesti laskeva määrä. Viime vuonna heitä oli 37, joista 17 osallistui kokeeseen. Tänä vuonna meitä on lähes 70, joista 20 parasta pääsee haastatteluun, joista sitten 10 yhteispistemäärältään eniten saanutta pääsee opiskelemaan.

Lohtua voi hakea siitä, että varsinaiseen valintakokeeseen todennäköisesti osallistuu noin 40 henkeä - jos siis vanhat merkin paikkaansa pitävät. Etnomusikologialla on sellainen maine, että sen kautta on helppo päästä yliopistoon. Opeteltavan materiaalin suhteen menee kyllä monelta sormi suuhun, jos aiempaa kokemusta ei musiikista ole ja osa porukasta voi tulla vain yrittämään tuuriaan. Tämän johdosta, jos hyvin käy, osallistuu kokeeseen vieläkin vähemmän ilmoittautuneita ja yleinen taso olisi huono.

Toisaalta taas oletukseni saattaa olla aivan väärä. Suuri osa hakijoista saattaa ilmaantua paikalle ja taso voi olla todella kova.

Aiempina vuosina huonoin pistemäärä joilla on sisälle päässyt on kokeeseen osallistuvien määrästä riippuen ollut alimmillaan vajaat 13 pistettä, ylimillään yli 19. Valintakokeen 20 parasta pääsee haastatteluun. 10 opiskelijaa valitaan sen mukaan, kuinka paljon he saavat yhteispisteitä. Valintakokeen pisteet suhteutetaan 70 maksimista 12 pisteen maksimiin. Haastattelussa jaetaan enintään toiset 12 pistettä. Maksimipisteet ovat siis 24, joista 19 on todella paljon. Sen verran pitäisi saada, jos kokeeseen osallistuu 40 motivoitunutta hakijaa.

Tappia myöden täynnä musiikkiteoriaa

2009-05-19T14:42:00.003+03:00

Kyllä sitä saa musiikistakin vaikeaa, kun yrittää sitä paperille kirjoitettavien merkkien avulla selittää. Olen nyt lukenut musiikista niin paljon, että koko käsitys kansan- taide- ja populaarimusiikin käsitteet ovat pelkkää sumeaa mössöä päässäni. Yli-valmistautuminen kuvaa tunnetilaani parhaiten, tai kuvaisi, jos muistaisin kaiken maailman yksityiskohda, kuten henkilöt ja vuosiluvut.

Artikkelit sekoavat päässäni. En muista missä mitäkin puhuttiin, mitä mikäkin käsittelee. Kaikki on niin monimutkaista, etten osaa edes aloittaa vastaamista: "selvitä musiikkinäytteen rakenne, erottamalla sen osat (kuten säkeistö ja kertosäe)". Kun jokin noin yksinkertainen on ensilukemalta täyttä hepreaa, mitä mahdollisuuksia on purkaa jotain vaikeampaa.

Aika käy vähiin.

Intervallit tuottavat jatkuvasti vaikeuksia. Niiden erot ovat selvät, mutta korva ei tahdo kuulla niitä. Yritän ehkä liian kovin, sillä erityistä hankaluutta tuottaa kvartti. Päätelmä perustuu siihen, että kvartti kuulostaa konsonoivassa ympäristössä dissonoivalta ja dissonoivassa ympäristössä konsonoivalta. Näin siis kaksi äänisenä. Tajusin muistavani tämän jostain myöhemmin eilen, kun ensin olin yrittänyt intervalleja tunnistaa. Korotukset ja vähennykset tuottavat niin ikään vaikeuksia.

Minulta puuttuu maltti. En ole varma ennen vastaamista, mutta vastaan vaan. Tiedä sitten miksi.

Tahdit ovat sentään onneksi helppoja - varmasti siksi niiden arvo pisteinä on vähäisin. Sointuasteanalyysikin menee, kunhan ei tarvitse sointujen käännöksiä merkata.

Ennen pänttäämistä minun oli helppo purkaa musiikkia. Nyt se tuntuu lähes mahdottomalta. En tiedä mistä aloittaa, en mitä pitäisi selvittää. Ehkä pitäisi vain aloittaa jostain ja jatkaa hermeneuttista kehää niin pitkälle kuin se vie. Vaan kun en saa otetta. Mikään sanottava ei vaikuta analyyttiseltä.

Hassua kuinka on niin pitkään tehnyt jotain, mitä ei enää osaa kun sitä on opetellut.

Helvetin turhauttavaa.

Singularis Duo

2009-05-14T11:59:00.002+03:00

Testasimme peliä eilen. Kesto on yhä pitkä, mutta peli mielenkiintoinen; peli itsessään kertoo enemmän pelaajista kuin ensialkamalta tulee ajateltua.

Kun pelaajia on vähintään kolme, kostautuu liika ylimielisyys välittömästi, eikä selän kääntäminen ole koskaan hyvä idea - ei edes silloin kun osan pelaajista on yhteen hiileen puhallettava ylivoimaisen vastustajan edessä.

Paras taktiikka lienee kätkeä voimakkuudet ja iskeä kovaa, mutta vasta oikealla hetkellä. Toisaalta, voimilla pullistelulla voi houkutella vastustajat ansaan, heittää kaiken heidän tekemänsä takaisin.

Pakkaa tehdessä ei voi pitkään ylenkatsoa sitä seikkaa, että on varauduttava niin hyökkäämiseen kuin puolustukseenkin. En olisi uskonut, että kompromissien tekeminen on niinkin vaikeaa, vaikka kaikista tällä hetkellä käytettävissä olevista korteista on valittava neljännes. Pelaajahahmon rakentaminen tapahtui jokaisella melko luonnollisesti hyvin samantaisella tavalla: runkona oli se, mitä pelaajahahmon pitäisi tehdä - voimakkuuden kehittäminen oli tietoinen valinta. Sen idean ympärille syntyi pakka.

Ironista oli se, että meistä hänellä, jolla oli aluksi eniten ylimääräisiä valittuja kortteja, oli lopulta ehkä tasapainoisin pakka. Menestys pelistä kielinee tästä. Samanaikaisesti pakka, johon rakentaessa ei ylimääräisiä kortteja tullut, oli kieltämättä teknisesti tehokkain. Silti menestys jäi verrattain ohueksi. Paljon tähän vaikutti vaarallisuuden mielikuva, kävelinhän itse ensin tyynen rauhallisesti vain ohi, kun ajattelin suurimman vaaran vaanivan muualla. Kun peli alkoi kehittyä, huomasin olleeni väärässä. Olin ajautunut pahasti jumiin kahden pahan väliin. Oli myöhäistä tehdä se ensi-isku, jonka mahdollisuuden ohi kuljin. Tein mitä tehtävissä oli: hyökkäsin sitä kohti, jota vastaan minulla oli edes pieni mahdollisuus vahinkoa tuottaa. Uhraus oli suuri, mutta suunnitelmani toimi. Kun en enää ollut heikoimmassa tilanteessa ja voimasuhteet olivat selvinneet, oli helppo kääntyä. Viesti oli mennyt perille: yksin emme ylivoimaiseen tilanteeseen päässeelle mahtaisi, mutta yhdessä kyllä. Jos olisin sen sijaan jäänyt kahden pahan väliin, muutenkin heikompana, olisi minut poistettu pelistä jo pelkästään koska olin tiellä.

Olen hämmästynyt pelin psykologisesta aspektista. Tuollaisen systeemin tietoinen rakentaminen kysyisi melkolailla tietotaitoa ja aivoja. Mutta nyt kun se on siinä, voi siitä tietoisesti pitää kiinni ja sitä hienosäätää.

En tiedä muista, mutta omasta mielestäni Singularis Duo on kaikista toimivin kaikkiin aiempiin versioihinsa nähden. Peli on yksinkertainen, nyrkkisääntöjen varaan rakennettu kokonaisuus, joka on helppo ymmärtää. Suurin osa informaatiosta on korteissa. Säännöt on suoraan niistä luettavissa. Sääntökirjan (jota ei edes ole vielä laadittu) selaukselle ei ole ollut tarvetta.

Muutamien korttien tekstejä pitää hieman muuttaa tai täsmentää. Muutokset eivät ole erityisen suuria, mutteivät pelkkää kosmetiikaakaan. Peli kysyy myös tarkkuutta: mm. taivutukset on luettava oikein, tai muuten toiminta voidaan ymmärtää väärin. Tämä korostaa ennenkaikkea sitä, kuinka tärkeää on, että korttien tekstit ovat täsmälleen oikein.

Otteita

2009-05-12T11:16:00.002+03:00

"Pimeä on laskeutunut. Ilman tätä pientä liekkiä se nielee minut kokonaan. Tiedän vain, että kun valo sammuu alkaa ihmisiä kadota, ja että ulos ei voi mennä; valo ei kestä siellä. - - Kaikki mitä olen, kaikki - koko elämäni. Kaikki valuu olemattomaan sormieni välistä... Valuisi, jos olisi enää mitään minkä menettäisin. Kaikki on jo mennyt. - - Kun pimeä saa otteen, kun peitto laskeutuu päälleni, tunkeutuu minuun joka katseella ja äänellä, jokaisella henkäyksellä... Ei millään ole merkitystä, ei edes niillä, joita tiedän tarvitsevani. Ja jos pimeä väistää, vihaan itseäni koska annoin sen ottaa otteen. Vihaan, koska laiminlöin kaikkea rakasta... Tällä kertaa se ei väistä... Tämä on viimeinen kerta... Taas, vielä kerran - viimeinen kerta."

Kolme kynttilää.

"Tilanne on nyt tullut sen luontoiseksi, että tarvitsen välttämättä lainaksi yhden naulan ja vasaran"

Herra silinteri ja maailmanlopun tehdas.

"- Yli 12 miljardia.

- Anteeksi mitä?

- Niin monta elämää olen vienyt

- Eh... Vai niin.

- Tiedätkö mitä yksi lisää merkitsee?

- Een...

- Ei yhtään mitään"

Qwarru: Abyssus.

Olen suvaitsevainen ekoihminen

2009-05-07T12:28:00.003+03:00

Portaan perällä on kuulemma sellainen tapa, että siellä heitellään metsään kaikki vanhat jätteet, kuten jäteöljyt ja huonot akut, vaikka vesi juodaan omasta kaivosta.

Samaiset ihmiset julistavat äänekkäästi pitävänsä luonnosta ottaessaan haulikon olalleen ja painuessaan korpeen tykittämään kaikkea liikkuvaa. Taskussa pidetään aina lainmukaisia hauleja siltä varalta, että joku viranomainen tekee tarkastuksen, mutta piipussa lyijyä, koska se vaan tepsii kohteisiin paremmin. Mikä tahansa rauhoitettukin eläin voidaan ampua reikiä täyteen, kun ajatellaan sen olevan vaarallinen vaikkapa talossa oleville natiaisille. Kenellekään ei parane puhua, ettei joku viherpiipero saa asiasta vihiä.

Kun puheeksi otetaan vaikka kalliit maaperän kunnostukset, jotka ovat seurausta jäteöljyjen ja sun muiden myrkkyjen leväperäisestä käsittelemisestä, on kyseessä jokin vihreiden hippien turha päähänpisto. Pihapiiriin sytytetään silloin tällöin kokko, jossa voi polttaa kotitalousjätteen ohella vanhat renkaat ja muut palavat romut. Paristot heitetään metsään akkujen viereen, eikä jätevettä tule mieleenkään imeyttää saati kerätä edes kaivoon.

Maaseudulla ymmärretään luonnon tärkeys ja sitä arvostetaan. Forssan Wanhassa apteekissa teki apteekkareista tähän mennessä pisimmän uran mies, joka ei vitamiineihin uskonut, koska hän ei uskonut mihinkään mitä ei voinut nähdä. Lienee maaseudulla samantapainen ajattelu meneillään myrkkyjen suhteen. Tuli ja aika ovat ne puhdistavat voimat. Joka fysiikasta ja katoamattomuuden lajeista alkaa puhumaan, sietää sitä pamauttaa nyrkillä päähän.

Samaa toimintatapaa kannatetaan pakolaisten ja kaikkien suhteen, joita pakolaisiksi voidaan epäillä. Forssan Lehdessä oli tänään (7.5-09) lukijan kommentti suunnitteilla olevaan pakolaiskeskukseen. Yksinertaisesti kirjoittaja totesi, ettei hän ainakaan aio suvaita ketään!

Sitten ihmetellään, että ongelmia tulee. Tai ei sitä ihmetellä; tiedetäänhän kaiken pahan johtuvan pakolaisista.

Jos lukemattomiin mielipidetutkimuksiin on uskominen, kertoo ulkomaalaisiin suhtautuminen kovaa kieltä. Suvaitsemattomuus on korkeimmillaan pienissä kaupungeissa ja maaseuduilla. Suurissa kaupungeissa suurin osa ihmisistä hyväksyy ja suvaitsee ulkomaalaisia ja pakolaisia. Kulttuuritutkimuksen piirissä on tuttua käsitys siitä, että tuntemattomaan suhtaudutaan aina varauksella.

Portaan perällä pakolais- ja ulkomaalaisvastustus on kovaa, varsinkin ihmisien kesken, jotka eivät puhu kuin omaa kieltään, jonka senkin he hallitsevat vain keskinkertaisesti. Vastustus puolestaan on olematonta, jos omassa tuttavapiirissä on ulkomaalaisia ihmisiä.

Kuten musiikin tutkimuksessa, valitettavan usein tapa analysoida kertoo enemmän analysoijasta kuin siitä mitä analysoidaan. Samalla tavalla suvaitsemattomuus ja väliinpitämätön suhtautuminen luonnon suojeluun kertoo nimenomaan siitä, ettei asiasta tiedetä mitään. Ja kun ei halutakaan ymmärtää - tai muuttaa mieltä - menevät faktat luulojen kanssa sekaisin niin pahasti, ettei tervejärkiset yleensä enää mukaan lähde väittelemään.

Ja miksi lähteä? Antaa junttien luulla mitä luulevat, sillä jos maailman historia jotain opettaa, niin sen, etteivät juntit koskaan ole mitään muuttaneet. Ihmiset, joilla on ideoita ja uskoa asiaansa ovat!

Ylen hegemonia

2009-05-01T22:56:00.002+03:00

Meille myydään mediamaksu TV-lupamaksun korvaamaan. Iskulauseina käytetään mm. että uuden maksun myötä kotitalouksille seuraa noin 50€ säästö.

Meidän taloudessa on kaksi televisiota, mutta ei ensimmäistäkään digiboksia. Yhden megan nettiyhteydellä ei paljon IP-televisiopalveluita tilailla saati käytettäisi. Minkälainen säästö on sellainen, että ensin ei tarvitse maksaa mitään, ja sitten pitääkin jo maksaa 175€?

Säästöstä on röyhkeä puhua kotitalouksille silloin kun tähän asti maksuton Ylen uutispalvelu netissä muuttuu mediamaksun myötä maksulliseksi. Ja samaan aikaan Yle suunnittelee tarjoavansa uutisia ilmaiseksi lehdille sekä muille radio- ja televisiokanaville.

Yle tavoittelee hegemonista asemaa, jossa sen mielipide on oikea ja sen totuus ainoa. Kansalaiset pakotetaan maksamaan toiminta, jonka myötä syntyvät uutiset annetaan ilmaiseksi muiden uutisia tarjoavien yritysten käyttöön.

Mediamaksua perustellaan myös sillä, että Yle ylläpitää verkostoa, joka on kriisitilanteessa viranomaisten käytössä. Kaikki muutkin kanavat ovat toimilupiensa varjolla tarvittaessa viranomaisten käytössä, mutta osia mediamaksusta niiden on turha odottaa. Ylen toimitusjohtajan Mikael Jugnerin mukaan "se on ilmaisenkin televisiokanavien velvollisuus".

Suomessa ei koskaan ole ollut ensimmäistäkään ilmaista televisiokanavaa. TV-lupa on pitänyt maksaa, katsoit sitten mitä hyvänsä lähetystä.

Mediamaksu on pakkomaksu. Sitä ei voi kiertää tai jättää maksamatta. On se ja sama miten sitä perustellaan, sillä reilu se ei ole. Ei ketään saisi pakottaa maksamaan siitä, että joku muu päättää mitä katsot televisiostasi ja mihin aikaan.

Yle ei tarvitse kuin yhden radio- ja televisiokanavan, joiden kautta sen tulisi tarjota sitä täydentävää ohjelmaa. Ei ole yleisradion tehtävä kilpailla katsojilla tai kuuntelijoilla yksityisten kanavien kanssa. Pois siis Ylex ja saippuasarjat Ylen rahoja syömästä.

Vapaus ja tarjonta on myytävänä harhaanjohtavan 50€ säästöllä. Jos mediamaksun tapainen pakkomaksu voidaan runnoa noin vain läpi, ei mikään estä sen nostamista parin vuoden päästä.

David Lynch

2009-04-27T09:03:00.003+03:00

Pienen kuumeen luulisi antavan Lynchin elokuviin oman säväyksensä. Luulisi - oikeastaan kuume ei elokuvakokemukseen juuri vaikuta - tai sitten 38 asteen päällä pyörivä kuume ei vielä ole tarpeeksi.

Viimeisen kolmen päivän aikana olen katsonut Lynchin Inland Empire ja Lost Highway -elokuvat, sekä olen lukenut Lynchin omaelämänkertakirjaa Lynch on Lynch. Kyseinen kirja on lähes must kaikille Lynch-faneille. Se raottaa sielunnäkymää mieheen, jolle elokuva on vain yksi tapa tehdä taidetta. Lynch on ennen muuta kuvataiteilija, veistäjä - ei pelkkä elokuvaohjaaja millaisena hänet Hollywood-ohjaajan silhuetin läpi tahdotaan nähdä. Tätä hän on pahoitellut myös itse.

Kirja on auttanut ymmärtämään, ettei Lynchin elokuvia kannata yrittää analysoida tavanomaisin keinoin: mikä symboliikka yleensä tarkoittaa jotain, ei Lynchin pätkässä välttämättä edusta mitään sinne päinkään. Kaikella ei edes ole merkitystä. Pitkään kuvassa oleva lamppu voi olla siinä vain, koska se luo tunnelmaa. Toisaalta taas monikin vähäpätöinen asia saattaa olla tärkeä: sininen avain, polttimo, se missä polttimo on ja kuinka se palaa, vai palaako se lainkaan. Parasta onkin lopettaa järkeily ja katsoa elokuva kerrallaan. Leffa joko avautuu tai ei, mutta väkisin en sitä ainakaan itse pysty ymmärtämään.

Inland Empire rikkoo edelleen kiiltokuvaa Lynchistä tavanomaisena Hollywood ohjaajana - siis mitä sellaisesta mielikuvasta nyt enää on jäljellä. Elokuva on pidempi ja ehkäpä vielä monisäikeisempi kuin sitä edeltänyt Mulholland Drive. Inland Empire ankkuroituu voimakkaasti Laura Dernin esittämään roolihahmoon (tai hahmoihin). Tarinan punaista lankaa ei myöskään päästetä niin kauaksi keskeisistä hahmoista, kuin mitä se Mulholland Drivessä kävi (on ehkä väärin sanoa "keskeisistä hahmoista", koska Lynchin elokuvissa kaikki hahmot ovat keskeisiä ainakin kuvassa ollessaan, mutta pieni kärjistys on nyt paikallaan). Kaiken kukkuraksi Inland Empiren kuvauksen jälki muistutti kotivideokameran laatua - paikoitellen jopa liian häiritsevästi. Suuri osa kuvastosta kuitenkin on valoineen, lavasteineen ja kokonaisuuden välittävän tunnelman mukaan niin hallittua, että ammattitaidottomuudesta tuskin on kyse.

Mistä Inland Empiressä sitten on kyse? Siihen on mahdoton vastata. Sääliksi käy elokuvan takakansitekstin laatijaa, sillä vaikka teksti osaltaan paikkaansa pitääkin, ei se elokuvasta kerro juuri mitään. Päinvastoin. Sen pohjalta odottaa näkevänsä jotain ihan muuta. Parhaiten elokuvaa kuvastaisi ehkä siitä lainattu pätkä: "Poika avasi oven ja maailma avautui hänen eteensä. Hänestä lankesi varjo ja pahuus oli syntynyt".

Lynchin elokuvaura on ollut mielenkiintoinen. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Eraserhead (jota harmikseni en ole saanut koskaan käsiini) oli samanaikaisesti hvyin ylistetty ja halveksittu. Täysin pieleen elokuva tuskin meni, sillä se oli ponnistuslauta Elefanttimieheen, joka kaiketi on populaarisin Lynchin elokuvista. Se on myös erittäin väkevä ja voimakas elokuva. Dyynistä ehkä Elefanttimiehen varjollakin odotettiin tulevan vähintään yhtä voimakas ja merkittävä teos, mutta toisin kävi. Rehellisesti sanoen en kyllä koskaan ymmärtänyt mikä Dyynissä niin kamalan huonoa on. Itse pidän siitä, olen aina pitänyt. Ehkä aika ei silloin vielä ollut kypsä siihen. Toki elokuvasta jäi paljon pois ja sen tekemiseen liittyi yhtä sun toista onnetonta, mutta alkuperäinen käsikirjoituksesta olisi tullut 10 tuntinen elokuva ja valmiista elokuvastakin piti leikata vielä toista tuntia, koska siihen maailman aikaan elokuvan maksimipituus oli 2 tuntia 15 minuuttia.

Kun Lynch makaa pohjamudissa, hän tekee jotain, mikä nostaa hänet aallon harjalle. Twin Peaks teki Lyncihstä hitin yhdessä illassa. Tuli, kulje kanssani syiksi hänet takaisin pohjamutiin ja mainitakseni vaikka Blue Velvetin sekä Lost Highwayn myötä hän nousi taas.

Lynchin mukaan tuottajat yrittävät pysyä erossa ohjaajista joilla on omaa näkemystä, koska miljoonat dollarit ja omat ideat ovat huono yhdistelmä. Tuottajat haluavat tietää tarkalleen millainen elokuvasta tulee, ja jos se on tai tulee epäselväksi, he alkavat hermostua ja kiristää nyörejä ja aikatauluja. Hollywoodissa kuulemma jokainen pelkää työnsä ja rahohensa puolesta siinä määrin, ettei luovuudelle jää paljon tilaa.

Elokuvan leikkaaminen on Lynchille yksi luomistyön vaihe. Hän ei tiedä millainen lopputulos on, mitä jää ja mitä poistetaan ennen kuin elokuva on valmis. Useimmiten ensimmäinen versio, johon hän on tyytyväin ei vielä ole lähelläkään lopullista.

Ehkäpä Lynch on nyt löytänyt tapansa tehdä elokuvia. Kuten maalatessaan, välittämättä siitä kuinka työ otetaan vastaan. Ainakin kun seuraa millaiseen suuntaan hänen elokuvansa ovat menneet 90-luvun jälkeen, niin uskaltaisin väittää, ettei mitään kovin populaaria enää välttämättä ole luvassa, mikä sinällään on sääli.

Mutta Lynchin tapauksessa ei mikään ole varmaa.

Ollapa perussuomalainen

2009-04-20T13:35:00.002+03:00

Perussuomalaiset. Jo pelkkä nimikin viittaa suvaitsemattomuuteen: porukka, joka edustaa perussuomalaisuutta - sitä joka Kalevalasta kumpusi, Seitsemään Veljekseen kulminoitui ja läpi Tuntemattoman Sotilaan karastui siksi, mitä suomalaisuus on - kansalliskuvan mukaan. Perussuomalaiset nimensä mukaisesti edustavat jotain, jota muut puolueet eivät selvästikään edusta. Jos et kuulu heihin, et ole kunnon suomalainen, et ainakaan siinä määrin, että tietäisit mikä Suomelle on hyväksi.

Puolueen pää, Timo Soini itse on suoraan sanonut, että hän on populisti. Sana on ilmeisesti liian vaikea tavalliselle tallaajalle, joka ajattelee sen tarkoittavan lähinnä sitä, että Soini on populaarinen, suosittu ja koko kansan mies. Ei. Sana "populisti" tarkoittaa lähinnä mm. sitä, että kiinnostusta politiikkaan herätellään sitä yksinkertaistamalla. Yleensä populismi vetoaa kansaan, joka kokee olevansa heikommassa asemassa. Populisti ei välttämättä myöskään usko asiaansa - riittää, että kansa uskoo hänen uskovan.

Turha luulla, että herra Soini tarkoitti populistilla jotain toista, puhtaampaa ja "pyhempää" asiaa. Mies, joka tuli maisteriksi populismia käsittelevällä gradulla varmasti tietää sanan varsinaisen merkityksen.

Mutta kaikki tuo on merkityksetöntä, kun kerran pari vuodessa suuri herra Helsingistä piipahtaa pienen kaupungin torilla, suurine puheineen. On se kumma, että jos politiikka kerran on niin yksinkertaista, ettei sitä kukaan muu ole vielä osannut sellaisena pitää. Yksinkertaista se on, kun siihen suhtaudutaan niin. Soini on hyvä puhumaan, mutta huono sovittelemaan - karismaattinen yksinvaltias, mutta kehno joukkuepelaaja. Jos jokin ei hänen mieleensä ole, ei asiasta kannata edes neuvotella: "Nykyinen hallitus pitäisi pistää eläkkeelle heti". Sopimuspaperiin ei laiteta nimeä alle, vaikka sisältö on kuulemma mieleinen, koska asia on väärin otettu esille. Sen sijaan ei haittaa, vaikka joku porukasta saa syytteen kiihottamisesta ynnä muusta. Se on vain kritiikkiä.

Ja Perussuomalaiset sen kun kasvaa - kuulemma. Ikään kuin puolueiden valta kasvaisi vaalien välillä. Viesti menee kuitenkin perille kun tarjotaan yksinkertaisia nopeita ratkaisuja, kuten vaikka maahanmuuton lopettaminen ja EU:sta eroaminen.

Mitä tulee EU:n kirottuihin direktiiveihin, niin sallikaa minun valistaa: Direktiivin tarkoituksena on, että sen sisältö otetaan huomioon, kun valtio säätää lakiaan. Direktiivien avulla pyritään yhtenäistää Euroopan Unionin lainsäädäntöä, eikä sitä ole tarkoitus sellaisenaan laissa toteuttaa. Asetus on se, jonka mukaan lakia pitää säätää.

Sen sijaan, että vihaisitte EU:ta direktiivien takia, niin kannattaisi ehkä suunnata syyttävä sormi Arkadianmäelle, jossa on se ainoa alativaihtuva sekalainen seurakunta, joka tässä maassa pystyy lakeja säätämään. Ei ole EU:n vika mitä Suomen hallitus tekee toteuttaessaan direktiivit kirjaimellisesti. Hitto, ei kukaan ole niin pyytänyt tekemään.

Jokin aikaa sitten tehdyn mielipidemittauksen mukaan suomalaiset pitävät Perussuomalaisten taloussuunnitelmaa uskottavampana kuin Demareiden - tämäkin siitä huolimatta, etteivät Perussuomalaiset edes ole esittäneen minkäänlaista taloussuunnitelmaan.

Onko kuvassa jotain vikaa kun pieni noin kymmenen prosentin väestön osa väittää olevansa enemmistö? Ihmisiä viedään kuin lampaita laitumille. Heille pureskellaan ajatukset niin valmiiksi, että ne voi siitä vain omata.

Kun politiikassa aletaan sanomaan ihmisille miten ajatella, ei se enää ole demokratiaa. Fasismin siemenstä kasvaa äkkiä kokonainen vihan joki. Voidaan naivisti ajatella, ettei nykyään enää voi tapahtua mitään sellaista kuin Saksassa 30- ja 40-luvuilla, vaikka samaa tapahtuu maailmassa edelleen. Sitten kun se tapahtuu, niin voidaan äimistellä. Jo nyt homot, toisinajattelijat ja maahanmuuttajat eivät ole "kunnon suomalaisia". Kuinkakohan kauan kestäisi, ennen kuin "kunnon suomalaisen" pitäisi olla katollinen, kuten Soinin ikään?

Ennen pitkään "kunnon suomalaisen" määritelmä kuristaisi meistä hengiltä kenet tahansa.

Onneksi puhumme kuitenkin pienestä vähemmistöstä, jonka "vahtivuorolla" moista voisi tapahtua. Ja sitäpaitsi populismi ei toimi jos sillä on liikaa kannatusta. Ehkä siksi suunnata suurille Euroopan "merille" - ikäänkuin valinta sinne lähtijöistä olisi jo tehty.

Jumalaa tuskin on olemassa...

2009-04-08T15:17:00.002+03:00

Melkeinpä alkaa jo tuntumaan, että toisinajattelijoilla on jotain hampaankolossa kristillisiä oppeja kohtaan.

Pidän aina epäilyttävänä sitä, että kun taho, joka pitää itseään jossain määrin vastapuoltaan parempana, taantuu käyttämään vastatustajansa keinoja. Viimeistään siinä vaiheessa suhtautuminen tähän "paremmuuteen" joutuu kovalle koetukselle.

Kysymyshän on nyt siitä, että miksi ihmeessä toisin ajattelevat järjestöt vaivautuvat tuhlaamaan rahaa mainoskamppanijoihin, jotka lopulta saavat järjestöt vaikuttamaan katkerilta ja kyynisiltä.

Ylimielisiltä kuulostavien syyt, kuten "tarkoitus on saada ihmiset ajattelemaan itse" eivät juuri sydäntäni lämmitä. Ikään kuin ihmiset eivät osaisi ennestään ajatella. Niinhän sitä aina ajatellaan, jos joku toinen ajattelee toisin: ettei hän osaa ajatella oikein.

Aika pitkälle samoja polkuja vaikuttavat toisinajattelijat ja kristityt polkevan.

Vannoutunutta kristittyä tuskin mikään kampanjointi saa ajattelemaan "itse", tapakristityt sen kannustamana tuskin vaivautuvat kirkosta eroamaan.

Ilmeisesti kaikki ateistit eivät usko ateismiin siinä määrin, että antaisivat ihmisten pohtia ja käydä asiansa itse. Kun tiedät mihin itse uskot, ei muiden uskolla yleensä ole merkitystä - ainakaan siinä määrin, että muut olisi saata uskomaan samoin, muuten kuin ehkä vallan takia.

Mutta jos joku lukee kirjaa instituution määräämällä tavalla, ei sitä mainoskamppania pelasta. Eikä kukaan pelastu - opi ajattelemaan "oikein" - jos yksi instituutio korvataan toisella.

Miksi diskurssianalyysi on niin nasta.

2009-04-06T12:14:00.003+03:00

Pitipä oikein miettiä otsikoinnin adjektiivia. Lyhyestihän kyse on siinä, että diskurssianalyysillä kiinnitetään huomio siihen, kuka sanoo mitä kenelle, millä tavalla ja miksi. Se on käypä työkalu aina kun sisältö ajatellaan tekstinä.

Koska kaiken tuotetun, tehdyn ja ihmisen luoman voidaan ajatella viestivän jotain, voidaan tätä viestiä ajatella tekstinä, jonka vastaaonttaja uloskoodaa jollain tavalla. Tässä yhteydessä voitaneen ajatella uloskoodauksen tarkoittavan tulkintaa, vaikka varsinaisessa merkityksessä uloskoodausajatuksen avulla voidaan erotella erilaisia syvempiä tulkinnan tasoja.

Eli "tekstejä" ei ole välttämätöntä rajoittaa pelkkiin semioottisiin viestintäjärjestelmiin. Joka toista väittää voi yksintein lopettaa lukemisen ja olla kirjoittelematta kommentteja.

Mitä juuri sanoin? Minkä merkityksen juuri välitin ja miten se uloskoodattiin? "Joka toista väittää" - lauseella on hyökkäävä alku ja se kohdistuu ennen muuta niihin, jotka toista väittävät ja etenkin niihin, joille diskurssi ei käsitteenä ole tuttu. Käsite teksteistä muuna kuin kirjoituksina tulee nimittäin kaikille diskurssiin tutustuville nopeasti selväksi. Erotan siis eri mieltä kanssani olevat samaa mieltä olevista. Sisällöllisesti pyrin vetoamaan varsinkin diskurssiin perehtyneisiin, mutta hyökkäävä asettelu viestinee siinä, että olen valmistautunut ottamaan vastaan arvostelua, jota pyrin jo ennalta vaimentamaan. Syitä siihen voi pohtia erikseen - yhden lauseen pohjalta niitä on vaikea löytää.

"voi yksintein lopettaa lukemisen" - eli erottelun jälkeen yritän evätä eri mieltä kanssani olevien oikeuden lukea enempää. Sana "voi" kehottaa, mutta ei käske. Lause ei kiellä lukemista, eikä uhkaa seurauksilla. Sen sijaan yritän saada vastuun lukijalle: jos luet, mutta olet toista mieltä, on se oma syysi ettet ymmärrä. Erottelu korostaa tätä, sillä lauseen asettelu jättää mahdollisuuden selittää ymmärtämisen puutetta diskurssin vieraudella.

"olla kirjoittelematta kommentteja" - yritän ottaa lukijalta oikeuden kommentoida, mikäli hän kuuluu niihin, jotka olen jo eritellyt niihin kanssani eri mieltä oleviin. Asettelusta voi päätellä, että ainoastaan positiiviset kommentit ovat tervetulleita.

Lyhyesti siis lauseen voisi tulkita näin: "Jos olet eri mieltä, en tahdo saada kommenttejasi", mutta yhtä hyvin sen voi uloskoodata myös vaikkapa näin: "Haluan keskustella asiasta nimenomaan teidän kanssanne, jotka olette diskurssikäsitteeseen tutustuneet", ja edelleen; "haluan keskustella asian tuntevien kanssa".

Lauseen hyökkäävä asenne kertoo siitä, ettei kyseessä ole tunteeton tiedejulkaisu, vaan sen takana on tunteva kirjoittaja. Samalla se syö kirjoitukselta sen objektiivista arvoa, koska hyökkäävyys voi provosoida eri mieltä olevia. Voisiko viestin siis tulkita myös niin, että haluan vääntää asiasta kättä jonkun asiaan perehtymättömän kanssa? Varmasti sen voi uloskoodata myös niin.

Uloskoodauksessa kysymys on nimenomaan siitä subjektiivisesta tulkinnasta, johon liittyy henkilön koko olemus - kokemukset, taidot, tiedot, arvot - kaikki. Niinpä viesti on tulkittavissa monella eri tavalla ja varmasti niin monella eri vivahteella kuin mitä lukijoita on.

Tästä päästäänkin siihen miten viesti välitetään ja siihen nivoituu olelliisesti myös se, kenelle viesti on tarkoitettu. Joskus sama viesti voi olla jopa tarkoitettu useammalla eri tavalla tulkittavaksi erilasiten vastaanottajien kesken.

Kun analyysi laajennetaan koko tekstiin, paljastuu kokonaan uusi merkityskerros: Kysymykseen "miksi" - koska tahdoin havainnoida, joka vastaa myös kysymykseen "millä tavalla".

Ja kappas näin, ennen kuin diskurssianalyysi on tuomittu tyhjänpäiväiseksi hölynpölyksi, on se pintapuolisesti kertonut mistä on kysymys. Esille ottamani lause paljastui kokonaan muuksi kuin kannanotoksi.

Miksi diskurssianalyysi sitten on niin hyvä? Koska sitä voi soveltaa kaikkialle, missä voidaan ajatella olevan tekstejä: musiikki, elokuvat, kuvataiteet, veistokset, pelit - lista on loputon. Diskurssianalyysi painottuu nimenomaan viesteihin; merkityksiin (piilo- ja näkyviin). Sen avulla saatu tieto on käyttökelpoista niin subjektiivisesti kuin massa-analyysissä objektiivisesti, ja koska sitä voi käyttää monessa eri mediassa, on sen avulla tehdyt päätelmät käyttökelpoisia myös keskinäisesti verrattuina - kunhan painotukset ovat analyyseissä samat.

Sillä miten asia sanotaan on yhtä suuri (ellei suurempi) merkitys kuin mitä sanotaan.

"Kuka?" - päätelkää itse.

Hulk versus Hulk.

2009-03-18T12:48:00.004+02:00

Sehän on selvä, että leffa, jonka aihepiiristä on jo fanijoukko olemassa, vetää väkeä teattereihin. Kyseessähän on pohjimmiltaan sama asia miksi ihmiset käyvät katsomassa lempi näyttelijänsä tai ohjaajansa uusimman pätkän. Kukaan tuskin voi rehellisesti väittää olevansa tämän vaikutuspiirin ulkopuolella. Fanit myös puolustelevat suosikkejaan, mikä sekin on selvää.

Tässä lienee kourallinen asioita, joihin Hollywoodin pamput luottava, kun he ryhtyvät katsojia vähättelemään ja aliarvioimaan. Jatkuvan tasapaksuuden tarkoituksena lienee passivoittaa katsoja kriitikkojen ja arvostelijoiden säveltäessä taustakuorossa ja saada ihmiset pitämään hyvänä sitä, mitä teollisuus haluaa. Valitettavasti juoni tuntuu toimivan.

Nortonin tähditämä The Incredible Hulk ei ole Banan tähdittämän Hulkin jatko-osa. Vai onko? Elokuvaa ei selvästi ole tarkoitettu laiselleni tarkkaavaiselle ja analysoivalle katsojalle, vaan ennemminkin faneille, joille joko sarjakuvat tai vähintäänkin elokuvan taustat ovat tutut.

Selvitettäköön tämä esimerkin avulla: Uudempi elokuva alkaa jatkaen siitä, mihin ensimmäisessä päädyttii. Bruse-Hulk on piileksii Brasiliassa ja pohtii parannuskeinoa "tilaansa". Jo alkutekstien aikana käy selväksi, että Hulk on jo ilmaantunut. Kenraali Ross yrittää jäljittää Brusea täysin läpikohtaisen persoonallisuuden vaihdon jälkeen. Ensimmäiset 5 minuuttia leffa pysyi jollain tavalla koossa, kun sitten alkoi tulla esille menneisyyteen liittyviä epäkohtia elokuvien välillä.

Ensinnäkin Brusesta puhutaan harhaanjohtavasti myös Bannerina - ikään kuin viitaten Brusen isään, joka teki hänellä kokeita. No, käy ilmi, että isä on sittemmin unohdettu. Jotain Brusessa on erikoista, minkä johdosta hän ei kuollut "gammapulssissa", jonka hän uudessa versiossa teki itselleen, vaikka aiemmassa se kävi onnettomuuden kautta.

Jostain syystä Brusen mimmi oli tyystin elokuvien välillä unohtanut ihastuksensa taipumuksen muuttua vihaisena vihreäksi lihakseksi.

Uudemmassa elokuvassa myös sanotaan suoraan, että armeija käytti tiedemiehiä, mm. Brusea hyväkseen laittamalla tiedekkäiset kehittämään jotain, mikä sitten olikin ase. Jos nyt unohdetaan se, että kyseessä on oltava varsinaiset nerot, jotka keksivät vallankumouksellisen teknologian, jota kukaan muu ei pysty keksimään, vieläpä edes tietämättä mikä se edes on. Moiseen epäkohdan ei kannata antaa haitata - varsinkaan kun ensimmäisessä elokuvassa armeija yritti saada tutkimustyö haltuunsa sen jälkeen kun se oli jo miltei tehty.

Kuka ohjasi ketä? Elokuvan ohjaaja ei ainakaan ohjannut ketään.

Rahalla on ostettu kovia nimiä: Edward Norton, Liv Tyler, Tim Roth ja William Hurt. Heistä jokainen tekee yhtä elämänsä surkeinta ja kaksiuloitteisinta roolia. Tim Roth saa jonkin verran sävytettyä hahmoaa, kunnes elokuvan loppupuolella efektiryhmä ja maskeeraajat tulevat korjaamaan hahmon taas tasaisen tylsäksi. Tyler ja Norton eivät toimi yhteen. Eivät edes vastavoimaisesti. Tyler on liian kookas tikku-ukko Nortonin kanssa samaan kuvaan, eikä puvustaja ole ainakaan asiaa yrittänyt Tylerin vaatteilla korjata. Pikemminkin päinvastoin. Jo ensimmäisestä peräkkäisestä leikkauksesta näki, ettei näiden tyyppien kemia vain toimi. Hurt sen sijaan teki ehkä uransa tylsimmän roolisuorituksen. Siitä kai on jotain krediittiä annettava.

Kaikki henkilöt olivat läpeensä tylsiä. Score oli täysin mitäänsanomatonta laimeaa uusromanttinsta äänimattoa. Äänitehosteisiin ei edes kiinnittänyt huomiota. Nolointa elokuvassa lienee lihasmörköjen möreät alkuihmisen uhot ja huudot. Edes toimintaa ei riittänyt kompensoimaan onttoutta tai täyttämään tyhjyyttä. Animaatio olivat edeltäjää - jos sitä siksi voi sanoa - parempia, mikä tietysti on jo oletettavaa elokuvien 5 vuoden ikäeron johdosta.

Tästä päästäänkin takaisin alkupuheeseeni, joka juonsi juurensa kaikista puheista, joiden mukaan uusi Hulk on paljon aiempaa viritystä parempi. Katsojia on moneen lähtöön - kuten myös asiaan perehtyneitä faneja. Lienee uusi Hulk palvelee faneja paremmin, sillä ei se keskittynyttä katsojaa ainakaan imartele saadessaan katsojan tuntemaan olonsa tietämättömälsi ja tyhmäksi.

Jaksan silti yhä suuremmin ihmetellä miksei sarjakuvafaneillekin tarkoitettua elokuvaa voi tehdä yleisöä kunnioittaen, kuten toimittiin X-men:ien kohdalla. Ensimmäinen Spiderman:kin vielä arvosti katsojaa, vaikka jatko-osat latistivatkin koko homman liian mahtipontisilla pahiksilla ja tapahtumilla. Hyvä esimerkki on myös Batman:it - keskimmäisten 3 ensimmäistä sekä nämä uudet. Hieman sivusta liipaten erinomaisen hyvin toimi myös Aeon Flux. Mutta onko muka oikeasti niin, että Ultra Violet:in ja V- niin kuin verokoston tyyliset humpuuki hölynpölyt, jotka avautuvat vain niille jotka ovat oikeita sarjakuvia lukeneet ja jotka voivat itsensä aiheen eliittiin tiedoillaan nostaa, myyvät paremmin kuin elokuvat, jotka on tehty elokuviksi eikä osiksi jotain kokonaisuutta? Vai onko vain helpompi tehdä juuretonta viihdettä ja väittää sen olevan hyvää? Toivoisin tosiaan että ei.

Ja ennen kaikkea: miksi jollekin fanijoukolle tehtyjä leffoja myydään kaikelle kansalle?

Olen viimeaikoina käynyt keskustelua medioiden sidoksista ja siitä kuinka sidoksien avulla jokin on määritelty hyväksi tai huonoksi. Pohjimmaisena väitteissäni on, ettei yhtä taidemuotoa ja sen teoksen laatua voi määritellä siitä miten teoksen teema toimii toisen taidemuodon sisällä. Ei musiikkikaan tule paremmaksi videonsa takia. Jos se tulisi, ei videon näkemisellä pitäisi olla merkitystä. Video ja musiikki voivat täydentää toisiaan ja syventää viestiä, arvoa, asennetta tai mitä hyvänsä, mutta suorassa vuorovaikutuksessa ne eivät ole.

Marvelin poikien olisi aika alkaa taas muistamaan, että sarjakuvat ja elokuva ovat eri taidemuotoja ja medioita. Ensimmäisten elokuvien aikaan se tuntui olevan selvempää.

Mitä tulee sitten "vanhaan" Hulkiin. Ang Lee on huomattavasti panostavampi ohjaaja kuin debyyttinsä jälkeen tasaista alamäkeä tullut Louis Leterrier. Danny the dog oli ehekä ja kelpo leffa, varsinkin esikoisteoksena. Incredible Hulkista ei samaa voi sanoa. Siinä missä digitaali Bana viskoi tankkeja tykeistä lingoten pitkin maita ja mantuja, tyytyi Nortonin malliin loihdittu efekti paiskomaan "Hummereita" yliopiston pihalla.

Kehno taloudellinen tilanne näkyy myös armeijan toimissa, sillä uudempi Hulk livahti vihreänä viuhahduksena toistuvasti pakoon kaikista armeijan satelliiteista ja helikoptereista huolimatta. Kehuja ei ansaitse ennalta-arvattava, typerä ja tylsä loppuratkaisu.

Bana vain oli parempi Hulk. Samoin kuin Jennifer Connelly oli paremi kenraalin tytär. Aiemman Hulkin kenraalia näytelleen Sam Elliotin suoritus oli elokuvan heikoimpia. Verailussa uudemman elokuvan suoritukseen se on kuitenkin verailukelponen - varsinkin mitä tulee Hurtin sekä Ty Burrellin sterotyyppiseen - mulla-on-täällä-jemmassa-tällainen-laboratorio - tiedemieshahmoon. Nick Nolten vetämän isän roolin veroiseen suoritukseen oli uudemmassa leffassa jokaisella valovuosien matka.

Parasta elokuvassa oli Ironman Starkin vilahtaminen ja vihjailu siitä, että vielä nähdään yhteisiä jatko-osia. Ei siksi, että jokin järjetön hirvitys taas saatetaan valkokankaalle rahalla ja markkinoinnilla, vaan ihan Robert Downey Jr:n muistuttaman paljon toimivamma Ironmanin takia - ja ennenkaikkea, koska lopputekstit seurasivat välittömästi tämän jälkeen.

Sainpahan ainakin lisää perspektiiviä "hyviin leffoihin" ja Marvelin tuhauksiin.